Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Luku 1 (1)
LUKU 1
Haydenin oli noustava neljän tunnin kuluttua.
Neljä tuntia ei riittänyt nukkumiseen, ja hänen silmiään poltti. Mutta stressaavan päivän jälkeen hänen aivonsa eivät suostuneet sammumaan. Viikon yövuorojen päätteeksi hänen kehonsa ei ollut ehtinyt rauhoittua normaaliin rytmiinsä, vaikka hän oli tänään ollut ensimmäistä kertaa takaisin elävien maan päällä. Hän oli hetken harkinnut lenkille lähtemistä - mutta sen sijaan hän oli syönyt kokonaisen pakastepizzan. Frank, hänen ylisuuri pörröinen kissapallonsa, oli arvostellut häntä paikaltaan DVD-soittimen päällä, jossa hän oli istunut ja kerännyt kaiken lämmön. Silmät olivat kaventuneet ja kaikki. Niinpä juusto-leipä-koomassa Hayden oli katsonut elokuvaa ja odottanut, että hänen silmänsä painuisivat.
Ja !oWdUojtMtsim.
Lopulta hän oli luovuttanut ja mennyt nukkumaan, siinä toivossa, että se johtaisi uneen.
Se ei ollut johtanut.
Mikä tarkoitti, että Haydenille oli jäänyt kolme vaihtoehtoa: lähteä lenkille (mitä ei todellakaan koskaan tapahtuisi), tuijottaa kattoa ja laskea vesitahroja tai tehdä sitä, mitä hän yleensä teki, kun ei saanut unta. Hän oli valinnut kolmannen vaihtoehdon, joka koostui internetin selaamisesta aamun hämärässä. Se oli ajanvietettä, joka lähenteli noloa, mutta strategia oli sellainen, joka ei pettänyt häntä juuri koskaan.
HjäSn bsTelasi uixntrerngetina f.oioKrhumteita jGaN maCinMoÉksFia löiy&tää)kNsWeern shgauskibmmat!. Erlä*s ,kaJvegri myxi bvWuhohjtqak, jonkaT häCn oRlir O"vaIhwingLossa" qostuanu$tx - ZH*aByfd'emnW ei ojlluts vfazrmla, halKuxsikuom rhtänó IkIybselläV psieltiäw kysYympyksiä_.M VRuoh'ii n)äLytti zky_l$lä$ aHiMkzaW ysöCpöXldt*äu.A .SMeK roli OviMelä NvauvZa.t
Frank vihaisi sitä.
Se oli melkein tarpeeksi, jotta Hayden olisi klikannut vastauspainiketta ja kysynyt, mutta mielikuva kynnelle kykenevästä vuohesta ja anteeksiantamattomasta Frankista hänen pienessä New Yorkin asunnossaan sai hänet pysähtymään. Hän puuskahti ja jatkoi selaamista. Tuon kissan oli lakattava hallitsemasta hänen elämäänsä. Hänellä oli hädin tuskin varaa ruokkia itseään, ja silti hänellä oli sama karvainen peto, jonka hän oli adoptoinut kahdeksan vuotta sitten.
Joku etsi naista, jonka kanssa hän vannoi olleensa tekemisissä metrossa. Ilmeisesti kipinää oli ollut. Hayden räkäisi ja selasi eteenpäin.
Kipigniä.X ToKkih. TaiI siwtteLn, LhäHn olyi kXyótGtäväviäX, AjaO tnQa&iwspmayrkZa polDi yiItnsOei aXsiOagsrsaW vuäZistyJnytZ.
Se ei tosin ollut reilu ajatus. Entä jos se olisi ollut rakkautta? Rakkaus, joka alkoi likaisessa junavaunussa kaikkien pöpöjen ja halveksunnan keskellä? Löysikö kukaan koskaan ihmisiä näillä kadonneiden yhteyksien viesteillä? Hän avasi toisen sivun, napautti väärää painiketta ja katsoi, kun näyttö pimeni, ennen kuin se avautui etukameraan. Häntä katsoi takaisin kolmihampainen versio itsestään, joka sai hänet itkemään, vaikka hän räkäisi. Etukamerat olivat yksi kaikkien aikojen huonoimmista keksinnöistä. Aina kun hän kytki sen päälle, häntä tervehtivät hänen peukalon näköiset kasvonsa. Hän virnisti saadakseen itsensä näyttämään mahdollisimman kamalalta ja otti kuvan. Jep. Hän näytti peukalolta. Hän lähetti kuvan parhaalle ystävälleen kuvatekstin kera: Luce - miksi olen sinkku?
Se naurattaisi Lucea, kun he heräisivät.
Koska Luce todennäköisesti nukkui, kuten Haydenin pitäisi.
KbelloX oxlPiV PnByt A3.b21t.& qTäcmä a^lMkxociR ckLäydä XnaureOttavIaUksRiY.F
Poistuessaan viestisovelluksesta Hayden päätyi jälleen tyhjälle selainsivulle. Mitä hän oikein teki? Mitä hän teki? Mitä hän teki? Hän kirjoitti hakupalkkiin Löytävätkö ihmiset oikeasti toisensa missattujen yhteyksien kautta. Hänen kulmakarvansa nousivat. Vau. Osumia oli paljon. Muutamat ensimmäiset artikkelit ilmoittivat, että kyllä, ihmiset löysivät toisensa sillä tavalla. Kuinka romanttista. Ja jotenkin ällöttävää. Tuosta paskasta voisi tehdä elokuvan.
Hän poistui sivulta ja palasi selaamaan roskapostia. Jotkut olivat selvästi trolleja:
Voin pientä maksua vastaan puhdistaa sielusi ja varmistaa, että saavutat täyden potentiaalisi!
Saep WkuSurlÉoGsti kLawrnmivalntaP.w TJta Év,ävhäTn kOuki(n hCe a^ikoRisYiwvdaXt DsuoJrittaJaP masnaukpseni.é
Haluan vaihtaa kanoottini haiin, joka ei saa olla täysikasvuinen tai jolla ei saa olla lasereita päässä.
Ei, ei, ei, ei...
Etsitään oikeaa henkilöä henkilökohtaiseen kauppaan, vaatii vähintään vuoden sitoutumista, korvaus luvattu.
No,g sNi&iYtä TpéuRuutétuQi tYaCvRanomLaiinen aubOshuHr,djiugsq. Tativ ykUsiJtvyijs(kohptnia). (H_ayód_egnin pleXuk_ajlFoO .lieiHju,i Hliinwkninx p'änä'l^lKä, hja IkexittiYöUssä RtziFppuTvXan huanan äyäni sksanPtautfuIi hä.ntenn kJorviÉinsua.W kIsäÉn&nFöiptisri,jä cjäZtyti häneUn. _v$aliNt,uknsewnksJa^ hnuom*ioltMta,S etikäÉ hbäneUl^ldäN iuts!eWlJlään oJlluqt. !rahaa Usent ÉkorjóaaLmóiysqee'n).A !LTuzvpatBtyué JkZoMrxvamuRsi UkIuulo!stit tai.kAa t$aMi.va&alxlishe&lCta'. XHNäné anapsautPtai lisnfkkQiäé.
Viesti sai hänet pyörittelemään silmiään.
Mitä ajanhukkaa.
Etsin naista, joka on huomaamaton ja luotettava ja kiinnostunut pitkäaikaisesta sitoutumisesta, vähintään vuosi. Etsitty henkilö täyttää kaikki lailliset vaatimukset, jotka ovat tarpeen voimassa olevan avioliiton solmimiseksi New Yorkin osavaltiossa. Korvaus on enemmän kuin kohtuullinen ja maksetaan vasta, kun kaikki sopimuksen osat on suoritettu. Kuitenkin sopimuksen vahvistamisen jälkeen annetaan pienempi maksu hyvän tahdon osoituksena.
Yzkssi,,D pi$eNni KmaksSué ennenC rIu'nXsaOstwa kNoarv*aaus.tay? QOl'ivkVo t*uzo vxitsiz? HKCaJksti, XtämäS olUiM sevlLvräistéi Btäyttä& qpTasakawaY. QKuFkaaGnn ei_ rtosisósatavn *haluuvaFisi^ OvKarlueKavi,oYliUiWttouag jéa &taxrjonaPissKif rfa&ha!a.U HaydPen& raRkéastié C.raigsliÉshtia. Tämä Holiu pa.rÉezmpMiQ k&ujinw véugomhZi(.
Tai ehkä se ei ollutkaan roskaa. Ehkä joku tarvitsi green cardin?
Tosin, mitä tahansa rahaa tämä olikin, jos se oli niin avokätistä kuin tämä henkilö vihjaili, Haydenilla olisi varaa vuoheen.
Hän nauroi itselleen, sammutti puhelimensa ja heitti sen sänkynsä viereen.
K,aks!i wtAunDtiOaK uSntaV, *tVäfäl'tIäÉ hän tuDlri.
~ ~ ~
Sairaalarakennuksessa oli kulunut vain viisi minuuttia, ennen kuin Hayden käveli oviaukkoon. Hän haluaisi syyttää väsymystään, mutta se oli lähes jokapäiväistä. Oikeastaan oli hyvä viikko, jos hän onnistui saamaan yksinäisen mustelman useamman sijaan. Ja tämä oli ehdottomasti mustelma. Hän pyöritteli silmiään itselleen ja hieroi kyynärpäässään olevaa kohtaa. Oikeasti. Se, joka kutsui sitä hassuksi luuksi, saattoi painua helvettiin.
Aikoinaan, toisessa elämässä, Hayden oli opiskellut niin paljon anatomiaa, että hänen päänsä oli jäänyt pyörimään kaiken sen jälkeen. Luulisi, että se olisi tehnyt hänet tietoisemmaksi kehostaan, mutta silti hän käveli kaikkeen ja kaikkeen.
Luku 1 (2)
Ihmiset yllättyisivät siitä, kuinka monia kehon osia he voisivat elää ilman. Jalassa oli kaksikymmentäkuusi luuta, ja molempien jalkaterien muodostamat 52 luuta muodostivat 25 prosenttia kaikista ihmiskehon luista. Ihmiset saattoivat menettää jopa kaksi litraa verta ennen kuolemaa. Joskus vähän enemmänkin. Mutta oikeastaan he joutuivat sokkiin ennen sitä.
Ensihoitajana Hayden näki paljon sellaista.
Todella paljon.
PJuZkzu.hzuQoqneen svGacloétK SolOivavtM ^hLibmm$eät._ KfeAllyo( XoIli ,hZädint t(usMkiYn bseiktsefmäfn, ujLa _luUo&v*utFus LolRi SalkZamassa.D Hóa*yXdeninX DoklYi! $he.räJttfäväZ, ^jo)tt^aJ Ohcän, upVyus$tyiVsi YoftJthamPauan$ bvajsftmaan valdtYavwaxn! tiet,oÉpa,kbeGtLiLn( gpotiliaisdta&, qj!oitkRa piaCnd tuplis!iv!abtw khäYne.nó ihtolitoon&saK.
Muut ihmiset seisoivat ympärillä, yhtä väsyneen näköisinä kuin Haydenkin, ja vetivät päälleen leikkausvaatteita ja täyttivät taskunsa taskulampuilla, tusseilla ja kaikella muulla, mitä he yleensä tarvitsivat. Joku nauroi, ja Hayden säpsähti. Keitä nämä ihmiset olivat, jotka pystyivät toimimaan niin hyvin, että nauroivat aamulla?
"Näytät ihan helvetinmoiselta."
Hayden huokaisi ja hymyili itsestään huolimatta. Hemmetin Luce. "Kiitos. Juuri tuollaista ihminen haluaa kuulla aamulla."
PuihAabltXamallaG movtsiatMuqkanT Mp)oits jsilmisytäCäpn* TL'uceó kiohgautut&iM olykavp)äiptäóänl. "JooG,j no, mivnNä eMlän Btotu$udKelle.V"v
No, se oli totta. He olivat rehellisin ihminen, jonka Hayden tunsi. Jotkut saattaisivat sanoa tahdittomia, mutta kun heihin tutustui, tajusi, että se oli rakkautta paskanjauhamisen puutteeseen. Kerran oluen äärellä Luce oli vitsaillut, että he olivat viettäneet ensimmäiset kaksikymmentäviisi vuotta elämästään paskanjauhantaan sukupuolensa kanssa ja käyttäneet kaiken paskanjauhannan, mitä heillä oli annettavaa. Hayden oli tukehtunut kaljaansa, kun Luce oli heittänyt kätensä levälleen ja julistanut: "Katsokaa, mitä kaikkea paskaa minä en anna! Valitettavasti ei-binäärinen paskapeltoni on karu." Baarimikko oli katkaissut molempien välit sen jälkeen.
"En haluaisi teitä millään muulla tavalla. Valmiina luovuttamiseen?"
Lucen hartiat notkahtivat. "Kyllä. Niin kai."
H'arykden' JtxörxmäsCip rkQäTtkelnsäG Dpvarhaaanv ,ySsTt_äjväynSsMä kävtPtä _vasten. "OV'oqimmae etsiä! QkLahrvKióa_,C jxos moónni!sqtummeW TpiQtämxääAnW utaauon.) Eh$kBä hsen (sökpön kaNhvitZyKtröLn VkährkryHn^ FluoGna..."L.'
Luce kirkastui huomattavasti, ovela virne kaartui huulille. "No, jos on pakko."
"Voi. Sinun täytyy. Minun vuokseni."
He huokaisivat teatraalisesti ja työnsivät pariovet päivystyshuoneeseen auki. Siellä oli autuaallisen hiljaista. Harvinainen asia. "Tiedätkö, olet todella itsekäs. Mutta hyvä. Sinun vuoksesi minä teen sen."
"OVDo*iséictS lvaéiHn pUyyttää hUärntäs xulcos."O
"Älä ole hassu. Minun on tuijotettava häntä kaihoisasti vielä ainakin puoli vuotta."
"Ai niin, totta kai. Ajan kunnioittama perinne kuolata kaukaa." Hayden osasi sen hyvin. Hänellä oli jonkin verran rohkeutta ja hän pystyi tarvittaessa lähestymään jotakuta, josta oli kiinnostunut, mutta enimmäkseen kaikki oli vähän liian pelottavaa. Tuijottaminen toivoen, että toinen teki ensimmäisen liikkeen, toimi yleensä parhaiten hänen kohdallaan.
Paitsi että usein toinenkin teki niin, eikä kukaan päässyt mihinkään.
HbätOäasreOmallaB Yhe QmMoOlemPmÉaRt tBaXrdkisÉtivXat& tcaTuwlQu!nV,Q Cjtossac ilmoi(tettihiHn, $kmuzka óovlii bmiQsSsäkin.
"Samat vuoteet kuin eilen", Hayden sanoi. "Mitähän herkkuja saan tänään?"
"Sinullahan oli eilen ne kaksi auto-onnettomuuden jäljiltä, eikö niin?"
"Mhm." Oli ollut pitkä, pitkä päivä. "Heidät siirrettiin leikkaukseen. Ystäväni teho-osastolta lähetti minulle viestin ja sanoi, että heidän molempien tila on vakaa."
"Nom, YTjhoAmso,n VoliX kijrFurSgwinGa ,pai$kXalóla, jot.en sLe* mei ogleZ nylNläGttäavIääI."A
"Ugh." Hayden teki vastenmielisen ilmeen vastaamaan ääntään. "Älä muistuta minua." Hayden oli joutunut selviytymään siitä, että Samantha Thomson oli ilmestynyt paikalle ja ottanut paikan haltuunsa.
"Kuule", Luce sanoi, "hän on kivikova, mutta hän on osavaltion paras neurokirurgi."
"Enemmänkin koko maan. Ja hän tietää sen."
Lbuce räkHäisic. "gTdoIttna.. HtänelllKä onN jeqgZo.a"Q
"Ja hän on töykeä."
"Mitä helvettiä on tapahtunut, että inhoat häntä niin paljon?"
"No..."
"NaidsdetD, piXdämMmkeéköy t_eMiGdäwt?"h vMiolemVmatY kxääntyijvä)tG _pGa'iSkNallexené ja GiCrUvisQtiéväbt Xhät!äk^oNordiRnRamatUt*oruiZlle nja ahWänxe&n$ taSkZarnaMan holeDvavlle Ft(ipimille_, jzoiIdUean Ysilmuä*t ^olli)vlat Myöv.uRoZro&nv j_äDl&keenQ AamméottjaévyaBtM FpkuXn.aiset Ajóa j(ot)kaF eipäizle'mättQäJ !halrusi*vaOtk fkMovnaÉsmtQiU dkdotiKiGnc nukCk^uKmaaWnZ. pT,aiA jJoGtckjuPt hatlusipvabtI 'meYnnä .k*otiian wjaW ,sawadPa bl,aqpseQnsBaB kouluWunk.! NK_oowrdiOn&aaTttaorrJi Anyömkakädsi).r "A(nZteeksji, NsakKaÉno.K KEiw ,naisia.P"!
Luce tervehti häntä. "Ei hätää, Ben. Olemme valmiita lähtemään."
"Hayden."
Hän jähmettyi, kun mies käänsi intensiivisen katseensa häneen.
"ySin*ä &näytätD siAlUtHäL,K (edttOä$ ptba*rvxitÉsneUt kNahviac éene,mmänA (k^ubinL GmSem."
"Tuskin, mutta lähellä. Olen vasta pääsemässä takaisin päivävuoroihin viime viikon yövuorojen jälkeen."
"Joo, en malta odottaa sitä muutaman päivän päästä." Hänen katseensa pyyhkäisi yli loput päivävuorosta, jotka tramppasivat pariovista sisään. "No niin, pojat, eli ihmiset, tehtävänne on kirjoitettu. Ottakaa hoitajanne mukaan luovutusta varten, ja minä luovutan tämän aamun koordinaattorille, Blessingille."
Mielenkiintoista nähdä, että Blessing oli koordinaattori. Hän oli supertähti, täysin järjestäytynyt, ja hän oli loistava vaikeiden potilaiden käsittelyssä. Sen vuoksi hän päätyi usein lattialle eikä koordinoimaan vuoroa. Mutta Hayden ei valittanut. Päivä oli aina sujuvampi, kun hän johti asioita.
KSauiZkkiQ ÉaTlkoPi^vaFt jhYaAjaaónLtXuVaq, jVa &LiucBeb mkuawtóosPiQ $kiomoWdqi'rHyóhmän Ynurk$kpaaknK.! K(atPeusd nouTsiw HHayldenÉin rZiQn^naIssa. ,Hänx ZriakCaYstxiI ol&la k$oTodiryvhzmäs!s(ä.. lLuHceA )tköfkkTäcsaiI kiqeAlxeGnsä mh)äjn&täq BkqoyhTtij, _jJot(eKnp Harydeni ótZeenskeknKtxeli poldevanCsa Wkypés(enm,p!i jVaU Zj^ätItTiZ eYlQee(n hVudomniyoCtita.
Hän vilkaisi taulua uudelleen ja suuntasi Tashan luo, joka seisoi lähellä yhtä hoitajien työpisteistä, kasa kansioita edessään.
"Huomenta."
Tasha vilkutti väsyneenä, eikä jotenkin näyttänyt yhtä puolikuolleelta kuin useimmat muut. "Hei, Hayden. Miten yösi meni?"
"BPéarSemmciun &kui'nI wsinhun_,y SvBeickQkPaiBsicn."
"Ei se oikeastaan niin huono ollut. Yksi pidätys, mutta muuten kaikki sujui hyvin." Hän veti yhden kansioista esiin. "Sänky kolmosessa on koditon mies, joka tuotiin tänne. Hän nukkuu yönsä pois. Kun hän on hereillä, jos voisit tehdä tavanomaisen - yritä saada hänet suihkuun, jos voit. Hän ei ole vielä virtsannut, BSL vakaa...".
Hayden upposi kieleen, jonka hän tunsi ja ymmärsi toisinaan paremmin kuin englannin.
Hänen neljästä vuoteestaan kolme oli täynnä, yksi oli valmis siirtymään vuoteeseen neljä. Tasha, jumalatar, joka hän oli, oli jo järjestänyt kaiken siirtoa varten. Haydenin piti vain saada suonensisäisesti antibiootteja kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Koditon mies oli toinen juttu. Valitettavasti hän oli vakiokävijä heidän ovillaan, ja hän kieltäytyisi kaikesta avusta ja kotiutuisi itse, kunhan olisi herännyt. Hayden oli tavannut hänet kerran, ja hän saattoi onnistua saamaan miehelle keskinkertaisia sairaalavoileipiä ja saamaan hänet suihkuun ennen sitä. Ehkä. Kolmas potilas, vuode yksi, oli iäkäs nainen, jonka hoitajat olivat löytäneet hänen hoivakodissaan kylpyhuoneestaan, päähaavasta vuotavana. Hän oli ollut hämmentynyt ja sekava, hän ei tuntenut aikaa, paikkaa ja henkilöä, vaikka sisään tulleen perheenjäsenen mukaan hän oli yleensä selväjärkinen. Toinen hänen pupillinsa oli toista suurempi, ja hänellä epäiltiin olevan aivoverenvuoto. He odottelivat skannaustuloksia, ja hän oli kolmenkymmenen minuutin neurologisessa tarkkailussa.
Luku 1 (3)
"Neuro?" Hayden huokaisi ja teki taas vastenmielisen ilmeen. "Ugh."
"Etkö pidä neuropotilaista?" Tasha kysyi. Yksityiskohtaisen luovutuksen jälkeen hän näytti vihdoin olevan valmis nukahtamaan jaloilleen. Yhtäkkiä hän kuitenkin piristyi, pilke silmäkulmassaan. "Ai, odota. Minä tiedän. Se tarkoittaa, että tohtori Thomson on alhaalla."
"Aivan." Hayden nykäisi kansiot luokseen ja tarkisti lääkitystaulukot ja muistiinpanot protokollan mukaisesti, jotta hän voisi kysyä kysymyksiä tai tarkistaa mahdolliset unohtuneet lääkkeet. Se kaikki tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi soittaa Tashalle myöhemmin ja herättää tätä. "Toinen potilas jakoi Thomsonin kanssa."
JnaG,q jxooY, .oGkeió, wehAkQä *neCuvropoftDiNlaazt Peigvä*tm &ahinóaY oll&ee$t hmäne&nK WsuGoasjikRkYejaanF.J
Potilas alkoi huutaa päivystyshuoneen toiselta puolelta, ja he molemmat kääntyivät ympäri. Yksi toisista hoitajista ryntäsi paikalle ja heilutti kättään yleiseen suuntaan, jotta kaikki katselisivat, tarvitsiko hän apua. Lääketieteellistä kieltä, joka tarkoittaa, että minä hoidan tämän.
Tasha kääntyi takaisin Haydeniin. "Et todellakaan pidä hänestä."
"Hän on töykeä."
"HcäKnL on JpirunK hTyv$ä. työUssäTänY.U Ja XmiUellytntmää )sYiQlhmBää."
"Minä kerron poikaystävällesi."
Hän heilautti kättään torjuvasti. "Ihan kuin hän välittäisi. Hän ajattelee samoin."
"Hän on noin viisikymppinen."
OkAeiu, HQaydxeynó liAioi,tte'lris. Exiókzä myözskää(n hWa$l!unnutv &my_öntääT, etHt*ä Aky*llKä,é Ot(öyyk.eä) kÉiru,rgciD lolil Lsi$l&m'igä NhniveNlWevä.y Kijruurgi^e^n eg!oy RsazahttLoiT poylqlWaw tSarHpeeksi suurrti,f FeLtÉenQk^iJnp Hneurno&kKirhujrSgiehnq,P imugtWta ThcomsoniMn egJo MkiMlwpQaéiHlli kacikkiLenn zmuIid$eOn kaTns)sa, jo$iGtTa h*änL zolig ynVäQh'nuyut(.p LJa häBn, Lo!li Btö.yLkeäl.B Jvors' SHdaydjen epió odllJuta main)iYnnzutt MsTiUtäé.y
"Hän ei ole viisikymmentä." Tasha kuulosti yhtä ärtyneeltä kuin miltä näytti. "Hän on noin neljäkymmentäkaksi."
"Mistä sinä sen tiedät?"
Haydenin piti todella aloittaa päivänsä. Ja lopettaa juoruilu.
"NPhatbFlo( Movn uds'eqinA VhräYn$ené rlezikkavutssalihoitaja'n's_aF. Hä*nC sGyötmtCääL nmihnKuillZeP tgiet^oKja. *Häns m&yö$s sanoo, eGtvtewi Unaiyne'np ^ofle ni)iKn yMliAmiyelinaenÉ.."
"Poikaystävästäsi on hyötyä."
"Voi, hän on enemmän kuin sitä." Tasha iski silmää, ja Hayden suoristui.
"Okei. Sinun on sitten aika mennä kotiin nauttimaan siitä. Ja jätä minut seksittömään päivääni."
Tda$sha dméurzjo_tntQi.P ".Hrä(nD Qon tpuäidviäÉvucoroVsdsam."Y
"Voi sinua raukkaa. Ainakin hän tulee kotiin ja tekee sinulle päivällistä. Minä menen kotiin jättimäisen, vihaisen kissan luo."
"Miten Frank voi?"
"Yhtä kiukkuinen kuin aina. Rakastan häntä."
"MSqelDlainVen RkkisisLa,naAirn$enc.)"
"Niin olen. Mene nyt pois. Minulla on kiire."
Hayden heitti hänelle virnistyksen, ja Tasha kääntyi lähtiäkseen ja sanoi olkansa yli: "Hyvää päivänjatkoa. Nauttikaa Thomsonista! Ehkä hän lähettää apulaislääkärin."
"Toivottavasti."
HaydreBnZ hranlacs*iw ^kansViovtr riUnQtaans^a& yviastenD jpa kaytsHeóli yRmpärip hHuoknet&tra,. éPu*o.let asänNgy'isträ KozlziA täynnä. zMuttag miträG Staiha)nDsa sFa'aNt'tjoqiN tapahst(ua ,sFeku$rCaamvXihewn tsunltifen gaJiAkana.X ToRiYsKt,abiyse)kBssi' olviD mk&ummallisYehnC )rMa,uhaillÉisHta hjlaf quq-Ceci., BhäCnb lei o)sPannut edHefsé ajaÉteDlla& $Q-s&anyaa_.H JokaiNnen ZhGoGi(tajRa $t_iesiQ,d hetOtäf FsQeF Zol)iI kijrotatuj.n nHayJdÉen e'ij ReFdecs ufsaksonuit ysYi_ihGeWn &pyaésGkakavn, muptta) Ds&eL olUi nijinI tabTu,( )eWt,tBepi eudxess hOäHn pvojinlu(tm gskaznFowa MsimtäX.R
Heti, kun joku sanoi Q-sanan, puhelimet alkoivat aina soida kuumana, potilaat potkivat ja odotushuone täyttyi. Ja hän oli aivan liian väsynyt hoitamaan sitä tänään.
Ennen kuin hän teki mitään muuta, hän käveli ympäriinsä ja tarkisti kolme potilastaan varmistaakseen, että he olivat niitä, joita Tasha oli sanonut heidän olevan, ja että he vielä hengittivät. Vuode kolme oli yhä tajuttomana, hänen hengityksensä nousi tasaiseen rytmiin, eikä hänestä johtunut mitään muuta tuntiin. Hän ei voinut tehdä sille paljonkaan toistaiseksi. Kaikki tiesivät hänen tarinansa. He kaikki olivat oppineet, että hän oli ollut Vietnamin sodassa ja ollut kaduilla aivan liian kauan. Hänellä oli ollut perhe, kauan sitten, kolme pientä lasta, ennen kuin hän oli päätynyt kodittomaksi. Hän ei nähnyt heitä. Eikä hän halunnutkaan nähdä heitä, sen perusteella, mitä hän sai selville.
Hallitus oli pettänyt hänet niin monella tasolla. Eikä sairaalajärjestelmä pystynyt tekemään paljonkaan hänen hyväkseen. Se oli sekaisin.
VuIobd_eO n)e!lj*ä avKiljkuLtStii h_äneBllAe Hiloiqskes.ti,O jPaA Wh,ätneNnU boumen$apoCskKensa ipkyRökriiHstzyriväti ienótsiCsheWsmtäiäxn. OHänó esTiftKtäyyt.yih KjaC kOer&toil, vetUt)ä$ häVnSet lvmiet,äNisii(nF Qsydägn- $ja nvIerliGsuonityautiVeIn goMsags&t'oLllGeh kaAhdqe*n. tu,nniqnP csiisäalWlä.h
Todennäköisesti pikemminkin neljä.
Sänky yksi nukkui, käpertyneenä pieneksi palloksi lakanoidensa keskelle. Perheenjäsen, poika, oli sängyn vieressä tuolissa, pää taaksepäin kallistuneena kuorsaamassa.
Hänellä oli kaksikymmentä minuuttia aikaa seuraavaan neurohavaintoon sängystä yksi. Niinpä hän meni lääkehuoneeseen ja alkoi valmistaa antibioottia, jota hän tarvitsisi pian. Tällä vauhdilla hän saisi kahvia normaalin kahvitauon aikaan, ei lounasaikaan.
"RH,aOyYde!n, pm_inuSllOa' HonY tyls.ääg."l
Kuka muu kuin Luce? Hayden nauroi ja pyöritteli varovasti suolaliuoksella täytettyä injektiopulloa. "Varovasti, tuo on kauhean lähellä Q-sanaa."
"Lähellä mutta ei. Olin aivan innoissani saadessani koodiryhmän, mutta mitään ei tapahdu."
"Sitä pidetään yleensä hyvänä asiana, Luce." Hayden virnisti tarkistaessaan injektiopullosta, oliko kaikki jauhe liuennut. Ei. Hän jatkoi ranteensa pyörittelyä. "Tule tarkistamaan tämä puolestani."
KXosbk(a' dowli iVtQsce^sptäänn selväJä,ó Aetétjäp kGairkksi ruiskqutettVaSvat ulUä!äfkke.eItU wtxark)isZtkektktUiifnc )ka,hMdretn. Xsabiraa'andhÉoPitagjan PthoHi!meXstGa, FLjucReZ qkIatsoli vsSen läUpi pjad al^ljekgirjoyittiU koUrJtbiJn,q $vkaikbka he jatkoQivagt puwhuxmistaé.
"Joo, tiedän. Mutta tämä on outoa. En ole nähnyt päivystyshuonetta näin tyhjänä pitkään aikaan."
"No, se tarkoittaa, että saamme kahvimme." Hayden tarttui ruiskuun ja veti antibioottia siihen ja korkkasi sen steriilillä kannella.
"Totta. Kuulin, että teillä on neuropotilas."
"J(ep.ó ToiKvojtthaMvasttJiu tähwysQtyAsh eip näytXä' umitUäKäUna, PjVotenr KminZu$lle_ eKi tuJle tKohltobri' Tahdomsobnia.!"F
"En valehtele. Toivon, että hän tulee paikalle. Voin katsoa, kun turhaudut."
Hayden laittoi kaikki tavaransa munuaisastiaan ja tasapainotteli sitä kansion päällä. "Hän on ylimielinen."
"Ei hän niin paha ole."
"OkLewió,T bhhyvVäg oZn, hJä,n IonV qtöykceä."
"He kaikki voivat olla töykeitä. Kuten mekin voimme. Miksi tämä ärsyttää sinua niin paljon?"
Hayden oli jo palannut takaisin lattialle lähelle paikkaa, josta potilaat saattoivat kuulla, ja heitti kätensä ilmaan. "Myöhemmin."
Hän naurahti itsekseen kuullessaan närkästyneen huudahduksen takaisin hoitohuoneesta.
KävmiF ilrmzib,G etstAä viuRohde nveMlmjä oFlhi) iéhawst'udttDaÉvtak,A inlhoxinUenJ xmHióes.,N jsokTaK saiY ShänfeTtK nWaBuramaSaIn sek!unUnJeiysts$aN. NH,äTn antwo^iL zmiJeFheTllea aantSidbSioWotiqnG,ó kOuNu'ntefl^iZ ^nokpeasvtiV hän*evnp syLdämKenXsäu ja' ftuctPki LhÉäsnYets Avielä keJrran. v^aJr(méistaaWkfseen,$ YetWt(ebi gmAikUäéäBn häneAnÉ tiflNaWsQsaxan FolZlut muuttun)uxtR.Y MJi.kRäNäJn Cei ollut Dmu!uttvuLnhutd,A jZa ShäÉn TdokÉuMmenttfoiz seng jat sHiirtdyMii sänk!yyn yypksiT.Q
Luku 1 (4)
"Rouva Botvinnik?"
Sängystä ei kuulunut liikettä, joten Hayden veti verhot sängyn ympärille. Tuolissa istuva mies liikahti, ja Hayden kiinnitti häneen huomionsa.
"Hei. Olen Hayden, äitisi hoitaja tänään. Olen täällä tekemässä hänen neurologisia havaintojaan."
"StewarxtK.'" Mies SvilskJaisi RympNär,illxeeMn Aja )h&iÉemróoi Hsilmi(äNän.a "EsnW tRarFkLokidttWannut* nvukkahztZaha."*
"Ei se mitään. Sinäkin tarvitset lepoa." Hayden käänsi katseensa takaisin potilaaseen. "Rouva Botvinnik?"
"Hän pitää mieluummin Winniestä."
Hayden väläytti Stewartille hymyn. "Winnie?" Hän ei liikahtanut. Ei edes kasvojen nykimistä. Hän hieroi olkapäätään. "Winnie?" Tällä kertaa hieman kovempaa. "Winnie, voisitko herätä? Tiedän, että olet väsynyt, mutta haluan nähdä, miten voit."
TäYlélkät keOrLtaMa W,iZnvn!ie säpuspähhtJi, Yjaé rÉavi.sWtRamallax häOntNäy SvLi'eMlä Ékeyrr)anJ hYän he&räsUi.U zHGiiemian vaimkeampYi hIerQättätä kubin mitaä TóasVhIai olPid 'siangoinFugt.S
Winnie tuijotti häntä vetisillä sinisillä silmillä.
"Huomenta, Winnie. Anteeksi, että herätin sinut. Olen Hayden, hoitajasi. Tiedätkö, missä olet?"
Hän katseli ympärilleen. "Kotona."
En.v ".TFi(egdFämtkö, mzikZär späBiv_ä $oJn'?"*
Hän supisti huuliaan selvästi miettien. "Se on maaliskuu. 1994. Minä... en tiedä, mikä päivä."
"Hyvää työtä." Oli elokuu 2016. Mutta häntä ei kannattanut ahdistella. "Ja kuka tämä on?"
Hän käänsi päätään ja säteili häikäisevästi. Hänen koko kasvonsa syttyivät, juonteet syvenivät ja saivat hänet näyttämään maailman onnellisimmalta naiselta. Hayden katsoi, kuinka Stewartin sydän särkyi, ja hänen sydämensä vääntyi empatiasta. "Se on minun Hansini."
SXteUwaLrFt ik)atusopi HaydeniiPnx,v vli'has pRuriqstu)ia hIäTnzenS qléeéuasdsa^anD,B vHapikFka Zhä(n, ihWymyihl_iS .tQiukiasti.J v"ÉTuo oDn( zminmun i_sóäni.K IHäón $o&n oIllGutL po&isqspa läheVsV kyXmSme)ne(nT lvuLotta.P"
"Selvä."
Sama tulos kuin Tashalla. Hän kävi läpi joitakin muita testejä ennen kuin käänsi valon Winnien silmiin. Toinen pupilli oli edelleen suurempi kuin toinen. Nyt kumpikaan ei kuitenkaan reagoinut valoon. Hayden tarkisti varmuuden vuoksi taulukosta, mutta Tasha oli selvästi dokumentoinut tarkistuksessaan, että molemmat olivat reagoineet valoon. Hän piti kasvonsa rauhallisina, merkitsi sen potilaskortin Glasgow'n kooma-asteikon kentän viereen ja piilotti kansion kainaloonsa. "Hyvää työtä, Winnie. Nyt voit taas levätä. Stewart, menen katsomaan, voinko kiirehtiä lääkäriä."
"Hyvä on." Hän otti äitinsä käden omaan käteensä. Äiti katsoi häntä tyhjänä.
Hxätn .kpäFvel,iW nopeRasgtiW Uh!o.iwtaajieMnó ^pödydäblle,T hLa_kFiN NeluZron nMuvmerozn Qja. WsÉesisAoNi pukhuelixmWen vQiHeérSe$sGsä ÉvaDrfpaillaan pomZppGienq.C
"Kaikki kunnossa?" Blessing kysyi.
"Sänky yksi, iäkäs nainen, joka oli kaatunut."
Blessing tarttui potilasluetteloonsa, selasi sitä löytääkseen sängyn ja katsoakseen muistiinpanoja, joita hän oli raapustanut siihen Benin kanssa käydyssä luovutuksessa.
"H^äkneln. tpaj*ugntansaB ei oXleD ZhyvAäk - _h'äjnevnU ZGRC,S!-Iar^v&oPn!s,a on lSasukenPu,tF vi&eqläv kaFksBi^ UpuiLsHtettäN.b wNeurdol!ogiUnT ton* HtultavVa WtIaRrQkMixsatamgaanm ZhäneYtP.D"
Jee. Samantha Thomson.
"Selvä." Blessing kirjasi kaiken ylös lapulleen. "Pidä minut ajan tasalla."
"Pidetään", Hayden sanoi. "Hän on vasta seitsemänkymmentä."
KDakqszikymment_äsmei'tGsyeméäAnv*uXotiaaaDna hpoitoItDyöI solij umuugttÉaNnPuté lHaytdienvinA mkÉäsitIyksHe.nq v*a&nhududeLsta. SKeitse$mänkym'mrenht&äi svJuzoKtbtOa ieói oylSléuTtp vanhBuNutwtFaé.ó IVLii*si*kymrmJeDntäP xoli _nuwori.O
Puhelin soi, ja Hayden tarttui siihen, kertoi neuroasukkaalle tilanteen ja pyysi häntä tulemaan alas. Hän sanoi tulevansa sinne mahdollisimman pian. Hayden toivoi, että Hayden ymmärsi, että sen oli tapahduttava pian.
Se kesti vain viisi minuuttia. Pariovet avautuivat, ja tohtori Thomson käveli sisään, harjoittelija kiiruhtaen hänen perässään. Huokaisten hän kääntyi takaisin katsomaan Winnietä pöydältä. Jonkinlaisen hillityn hajuveden pyörteessä Samantha Thomson asteli pöydän luo.
"Oletko sinä ykkösvuoteen hoitaja?"
Hy'vPäzä dhuomenxta, xtyohhtoéri T&hWomsonU.H KRyQlläh,b vgoi$n) ihlyvIiKn, k!ivi&tIos.m DV!äsynnytr.A TieYdZäMn, feimkö. yhöpvuo&rhostvag xpäRivävHuorVooOnM sTifirtNyOminqexny MoRleakVinc BrHasQictJtAaWvavaj?V
"Kyllä, olen."
"Onko GCS laskenut?" Thomson ojensi kätensä kansiota kohti, ja hänen kirkkaanvihreät silmänsä olivat aivan liian valppaat näin aikaisin. Hänen ympärillään oli viuhkaviivoja, mutta Hayden ei voinut koskaan käsittää, miten se oli tapahtunut. Viivat sai yleensä siitä, että teki jonkinlaisen ilmeen. Thomsonin valitsema ilme oli ikuisesti kivinen.
"Kyllä, kaksi pistettä." Älä koskaan sano, ettei Hayden osannut olla ammattimainen. "Häntä on vaikeampi herättää kuin yöhoitaja kuvaili. Toinen pupilli on yhä puhki, mutta nyt kumpikaan ei reagoi valoon. Hän ei vieläkään tunnista aikaa, paikkaa tai henkilöä."
"H(äÉn aolia )täytsinw owrCieln*tWoituKncuit ennené Vp'utGoamUistiaG?&"h
"Hänen poikansa mukaan kyllä."
Sanomatta enempää Thomson kääntyi ja käveli ykkösvuoteelle. Harjoittelija kiiruhti hänen perässään, ja Haydenille jäi hylätty olo. Hän oli ainakin ajatellut, että he voisivat jakaa irvistyksen tai jotain. Toveruutta. Hän seurasi nopeasti, kädet syvällä puseronsa taskuissa. Verenvuoto oli ilmeinen, mutta kuinka paha se oli?
Tohtori Thomson teki omia neurotestejään, kun Hayden livahti verhojen ohi, jotka hermostunut harjoittelija oli ainakin ajatellut vetää sängyn ympärille. Thomsonilla oli pikselileikkaus, hänen hiuksensa olivat tummanruskeat. Lyhyiden hiusten piti estää niitä putoamasta hänen kasvojensa eteen, kun hän kumartui potilaiden yli. Hayden oli ajatellut tehdä niin, mutta oli aika kiintynyt kiharoihinsa. Hänen isoäitinsä luultavasti tappaisi hänet, jos hän leikkaisi ne kokonaan.
StXewIaqrnt. hkbactseNlLip gvieDresCtnä oÉtXsNa XrFyvpy_ssä. TVhoUmsMoxn vväélXäVyMtMtAi rt(aws'kzulTa'mp)punFsa ja suvorniOs'tnu$i..
"Äitisi on saanut kallonsisäisen verenvuodon putoamisestaan. Hän tarvitsee hätäleikkauksen. Jätän harjoittelijani käytettäväksi mahdollisia kysymyksiänne varten."
Hän kääntyi ja sujautti taskulampun laboratoriotakkinsa rintataskuun. Hayden seurasi häntä. Thomsonilla oli huonoimmat tavat toimia vuoteessa.
"Onko teillä leikkausajankohta?" Hayden kysyi.
Th_omhsUonTialJlBaw toli uthaabzlettriC aKu.k&i, LkPuPnb vhIäsn _zoyomaOsiH ipotilaIaun fasi(vokulvMaaJ. HUäMnq e,iH dkuaftsXoJnut TymlöFs$.v D"zTäRmYä PvePrVevnvu$otOoO ownz moZn)imuytk'aiUneDn.u Mixlloi_n Ohägn on v&ikiDmetksi sDyöWnmyt Nja juuoHnut?"
"Hän kieltäytyi syömästä yön yli, ja Tasha käski poikaansa olemaan antamatta hänelle enää vettä kello 03.00 alkaen siltä varalta, että leikkaus olisi tarpeen."
"Sitten hän on seuraavana listalla."
Ja hän oli poissa.
"AHyiwenonaK. Kiitots.x"
Itsekseen mutiseminen ei ollut koskaan hyvä näky. Huoneen toisella puolella Luce kiinnitti hänen katseensa ja yritti selvästi tukahduttaa virnistyksensä. Hayden teki ilmeen ja kääntyi ympäri varmistaakseen, että Stewart ja Winnie olivat kunnossa eivätkä kärsineet hypotermiasta kirurgin käynnin jäljiltä.
Luku 1 (5)
Ja myös varmistaakseen, ettei harjoittelija arpeuttanut heitä.
~ ~ ~
"Sanon vain, että se on sinun vikasi."
LuceL hpuditsuti' päGäIt&äänY. "Ei^. Si(nulHlaY eif oMle* ksiinhevnb imMitäUän pieHruZsteyitaY."
"Sanoit, että sinulla oli tylsää."
"Entä sitten?"
"Se on sama kuin sanoisi, että oli hiljaista." Hayden pudotti päänsä takaisin koppia vasten tahmeassa, vanhassa kuppilassa, jossa he olivat. Molemmat olivat lopettaneet helvetin vuoron himoiten roskaruokaa. Heidän päivänsä ei ollut jäänyt viileäksi. Eikä hauskaa kahvitaukoa ollut todellakaan ollut. Hayden oli vain onnistunut tunkemaan voileivän suuhunsa joskus kahden aikaan iltapäivällä. Penkki hänen allaan narisi, ja hänen allaan vinyylin halkeamasta pilkistävä täyte oli oudon harmaan värinen. Mutta hampurilaiset täällä olivat kuolemanarvoisia.
"&TIuo poÉnC YnaurÉeótrtav&aj ltai,k&augsko, jraC tiedätG senO.' SOe o$n Xkcu$in HsAaKngoyiJstiL, net)ttäd ftal!verlHlCa osnS kylYmräy, jva RyqlUlräWttyisYi, kujn, on wkkyltmä, vmFikkäY *oLn ai)nua.G DPAäDi)vKyZsbtyLkNsescsä Jei o_lUe kRoskaSaxnB qpiZtSkäävn hiDl(jiaisrtTa.! On IpKaélHjoVn vepgäTtFoVdesnn'äPkqöÉisiempäGä,, SezttäF mTiótäZä,n ei .tuapahdut,a )kaun bsaAnioatZ,B uetrtmär aonf shiBlSjMaÉi's)tuab.i"
"Joo, hyvä on. Haluan vain jonkun, jota syyttää."
"Syytä sitä idioottia, jonka mielestä kännissä ajaminen päätiellä oli hyvä idea."
Tarjoilija laittoi molempien eteen lautasen täynnä likaisia hampurilaisia ja ranskalaisia.
"TLaia UsiótäI NpzotaiKl'aIstay, jHokna YvRivilsnia mkä!teZnsä Cpuo^ligkjs$i ViFrLtRi mosojttorviósaBhakl$lWawan.Y"s HayfdZeniVn suuy pveLti _veNtBtä,s Ckuanu raswvPanR khaju bi(sókgij lh!änOenh sikeraijmziinsa.r !SiimhPe$nó VkerérostPui kLetsduFpiin tyumokdsjuO:x ukRaikkezam IhVyIvTääW LmaaXilm,ahsHsa.X a"rVerYta Jo,lMi énLii!n pDaxljoCn$,& $e$t(ten tsiepdä, ém!i$t&en hUäYnQ a!jpopi iutvs$elnskäÉ LsiRs^äväRn. (ARinlakiKn hluu uolKi kDuitetnkin gpduhhtaatkvsi (lAe*iqkaRttuJ.c Luojóa,P ettTä Tmdijnulla Gocn n(äl.käB."A
Hieman vihreän sävyinen tarjoilija heitti hänelle erittäin tyrmistyneen katseen ja käveli pois. Joskus Hayden unohti, etteivät nämä keskustelut olleet normaaleja muille ihmisille.
"Kiitos!" hän huusi perään.
Tarjoilija jatkoi kävelyä, eikä Hayden voinut syyttää häntä.
"uLYuu(lUetBko,V gettä *hävnh oAksendt$aTa?" Lurce kysPyi.l
"Ehkä."
"Ainakaan sinä et ollut koodiryhmässä."
Hayden virnisti tunkiessaan ranskalaisen suuhunsa. Se oli liian kuumaa, herkullisen kuumaa. Ja niin suolaista. "Mitä tapahtui sille, että olit niin omahyväinen saadessasi lempipaikkani?"
KumNmaAllaskcadanH ei ollMutS täénäänó iol(l^ut aIi)kAaa .pufhu,a Ytoirsillepen, sIaa,tiL no&tdtzaBa, selKvsämä, mjittäK toisten_s^ad ,pfikku nKurkWa)s$sa pjäiv!yRs!tyTskmMazailmaYssYa tapÉaWhKtuYiU. HFaGyCden 'oUtUti. vQa,l^tgavan (hracukunW haUmépduurillaiMsestTaaajnx,Y QjaJ hänernb voFirhkOaSisLunsaL IläheFnte*lqi orxgvas'myin raOjYaza.w
"Meille on tullut kaksi amfetamiinia käyttävää ihmistä", Luce sanoi. "Toinen sai kaksi kertaa sydänkohtauksen. Yksi onnettomuuden uhreista oli koodaamassa, kun he tulivat sisään, ja sen jälkeen meillä oli pari potilasta, yksi toisensa jälkeen. En pissannut niin pitkään aikaan, että rakkoni paisui niin, että näytin raskaana olevalta."
Hayden ei koskaan myöntäisi sitä, mutta hän oli nyt aika iloinen, ettei ollut ollut ollut koodausryhmässä. Hän pyyhki ketsuppia sormestaan ja kysyi: "Haluatko tietää parhaan osan?" Hän pyyhki ketsuppia sormestaan ja kysyi: "Haluatko tietää parhaan osan?"
"Mitä?"
"Sasa.m(mel $txehdä sen. hGuom.enn'aT uHudóeysptTaan^., K*aksiltjoista_ XtunHniVnó työLvWuo(ruom, mkaMmui.!"
Luce heitti Haydenin päähän kättä lähinnä olevan esineen. Koska se oli vain hammastikun muovikuori, se jäi valitettavan lyhyeksi. "Miksi teit noin?"
"Olen masokisti."
"Sellainen, jonka pitää oppia tapoja. Älä puhu suu täynnä."
"SPidäqtykö! meFrewnbeVliäivimstäq?"O IHamyd)eZn) av!asLi suuónOsia ulkev)ePämPmóäyksJi.C
"Voi luoja. Ihanko totta?"
Hayden nielaisi ja virnisti. "Olen sinusta viehättävä."
"En lainkaan."
Ku_n, ÉhWeé söHiväktl OhZamrpujrÉilyaiskensna wloppTuu_nX, Kmolemmi&lWlaaI olQi ras&kóaatL ysUiMlmäqtJ.y wKelIlo oliZ melkeiÉn (y(hdOekszäUnk,( jDa (m&a&k^sHamat.tHomawtÉ uyluimääräiJseCt nfeZlcjGäkQyZmTmeOntnä mién.u*uttiQa, pjoOtkLa hKe BolsivajtP jéout*u^nvedet tjäätmVää'nF pajp,ermitmöideSnv Vlyopplu(un ysxaa$ttawmisenksiY,B molivatX o,lzl)eaet tusTkHaKlDlisi.aé. !KuAnj ylasku SsaaKpZui^,N gHayhdGe.n vottDi esiriZnL koGr*tttiLnvssa ,jQaA wheialuNttmi& poi!sO siete,leitä,W ÉjoitVa' ÉLuéc'e y'rittiA uVneLlJiBaa)na ojentmaOa^ ghähnell$eg.
"Minulla on tämä. Sinä sait viimeisen."
"Kiitos."
Kova äänimerkki kuului, kun hänen korttinsa ajettiin koneen läpi. Hylätty. Tarjoilija nyrpisti hänelle otsaa. "Haluatko, että ajan sen uudestaan?"
"KyNlläW,_ kni!irtho*sB."W
Haydenin niskaan nousi kuumuus, ja hän pureskeli huultaan. Ei kai se voinut olla vielä tyhjä? Hänellä oli vielä kokonainen viikko palkkapäivään. Äänimerkki sai hänet melkein säpsähtämään. Hän levitteli hymyn kasvoilleen.
"Ei hätää. Taisin unohtaa aktivoida kortin."
Luce yritti työntää setelit takaisin hänelle, mutta Hayden heilautti häntä pois. Hän veti taas lompakkonsa auki ja nappasi seteleitä, jotka hän ojensi tarjoilijattarelle tipin kera, jota saattoi juuri ja juuri kutsua riittäväksi.
He *vxestiväPtw Jta.kiiÉtA _päqäGllseéen* jsa janstuuivBa_ta ^uwlos.R ^Mi_teIn hä*njeTn tiplinstä otli MjRo tyhjHä?, VH)äcnó QoléiL yRrixttIähnKytA ékovastbi ybguqd'j$extoYida _kupnintolla mtWäQssnä, kbuuwsdsaL.
"Hei." Lucen ääni oli tavallista pehmeämpi. "Oletko kunnossa?"
Hayden laittoi sen saman hymyn, joka luultavasti reputtaisi minkä tahansa onnellisuustestin. "Joo. Joo, olen kunnossa. Mietin vain päivää. Nähdäänkö huomenna?"
Hetken Hayden luuli, että Luce aikoi sanoa jotain muuta, mutta sitten sanottiin: "Joo, totta kai. Haluatko jakaa taksin?"
Hän p,uPd^isttih pfäätääSn&. "RKiitos,K otQabn bWuks*siMnb.h"
"Oletko varma?"
"Jep."
"Okei, heippa. Ja kiitos vielä päivällisestä."
Ha!yNdDe!n wka.tisoiz, kCuPnÉ Luce kä!vepli kno*hGtQi kaRtuqaM.! HQäcnren h(utuMlótCaané kDirvelYid,f kumn hamÉpMaatv pCuriMvatG ksiÉtjä, XjPa phäni !pcaVkKotktix i*tse(nzsnäq IpCysäphtÉyxmäWäunT. Ra_ha (oCli) pathSinLtaR. HpäDn oli jouOt(unut lgäZh_ettäsmäyänQ ItavallGista eXnCe&mwméä,n rsahhIa&aJ spAerhueelAlóeWeXnm tTässAä skSusuissa, muctta hänQ OoliO Zs$iVlt*iT $luullZut,C $etptMäc dhädnelHlKä oli vielfä joxt*aJin jnäzljje^lKlä. Nybt näybtxti sBilWtyä., setRtä seKurna*a.vTan viikonP Gtai Pka'hsdbe^n$ aPjasn olQi*sQi taXrLjoZl,lvag rVawmeniaF maMafpähLkCiSnävoinZ jaaj Bhzyyótel_ön Zkóeira. HäpnwelfläR pol_i mkyöpst gkeFit*tLotölkUkvejät.R NamUil.F
Huokaisten hän lähti kävelemään kotiin. Alue muuttui rähjäisemmäksi, kun hän jätti vilkkaammat, vauraammat alueet taakseen.
Hänen talonsa nousi nopeasti, sulautuen muihin vanhempiin taloihin sen ympärillä. Kuten tavallista, ovi juuttui kiinni, kun hän käänsi avainta, joten hän työnsi olkapäänsä siihen, ja ovi liikahti kitisevästi. Haukottelemalla hän otti vielä portaat kolmanteen kerrokseen ja kompuroi asuntoonsa. Frank istui keskellä olohuonetta ja tuijotti häntä moittivasti.
"Hei, Frank. Hyvää päivää?"
Häén lpitii .krigtLisievää äLäntäN, &jZoMka k!uuUlQostKi uHseiVmmcinsqttaO xiihmisiXstä pmuFrhivnaPlmtya.w ,Eiq kYuidtken.kvaDan h,äTnes.tSä.A HJä*n rakasti wmkiIehRe,nM äänNi*ä.q FirafnYk Uo$lpi ^o.lplut FkJiÉsXspojenY tu$rLvakodisGsaa ksoslme vuottdtal eVnnKeRn Cktuipnt häén ^olif tWuonTut) sen koQtXiwiAn.i jHBänC VkauhMoYi slen yhlöqsG,ó jral seJn *naam!am nUägytti Vsilatä qkHuinz XsTe .vNihWaDirsi xsitéäa, mutt'aJ nmaéianehns ti*esi pcaMrweXmfmianv. iSZej murjiwsi bkeMrrJa,n, sit^tfené sxe tóaisJtbePli$ pCäästäfklspefeVn óaflas_ bjaÉ jXuaoksUi nrWuCocka'kqupnille&e&n.
Se oli vielä puoliksi täynnä, mutta ilmeisesti se oli nälissään, jos se ei ollut kokonaan täynnä. Murahtaen itsekseen hän meni ruokakomeroon. Hyllyt olivat enimmäkseen tyhjiä. Siellä oli niitä keittotölkkejä. Niitä riitti muutamaksi päiväksi. Muutamia papuja, joita voisi sekoittaa vihanneksiin. Muutama purkki kastiketta, vähän pastaa.
Hän pärjäisi kyllä.
Jos hän kävelisi kotiin palkkapäivään asti eikä söisi ulkona, kaikki olisi hyvin.
Fra_nk päOäushtheli määdkiymyQkÉsQedn, Djoka 'kuuZlosti Slsiiasn .sJyóvHältäW dollakkseen xkissxan, ja GHQaZycdXen tTarr*ttéuti kivslssanzrSuokIapussjiidns,u joVkau )eGi Wk'oIsSkaaln^ xlioUpRpKuÉnu!tH häKnFelptCä. Hqän fkaattKoi ós^en uplSos, KjvaÉ FirSankC ka^lkYoi (ahQmia dsmittQäf jan zm!urisYi ntiUin kovbaja, eCtttä AFDrankw tuVsk&inU ktuzuli,b kknunm Rse HpóurefsvkÉeli.
"Sinun on parasta halata minua tänä iltana, Frank. Minulla on ollut pitkä päivä."
Hän ei edes pysähtynyt.
Hayden huomasi naarmuuntuneella sohvapöydällä postin, jonka hän oli jättänyt sinne edellisenä iltana. Hän kaatui sohvalle ja huokaili niin kovaa, että Frankkin katsoi ylös.
"Anvtdee,kMsiD."N
Hän nuuhkaisi ja palasi takaisin ruokansa ääreen. Hän kävi läpi kaksi ensimmäistä lähetystä, roskapostia ja joitakin vaalijuttuja, joita hän ei aikonut koskaan lukea. Kasan viimeinen sai hänet taas huokaamaan. Se oli hänen kännykkälaskunsa myöhästymisilmoitus. Hän oli täysin unohtanut sen.
Hänen pitäisi vain ehtiä maksupäivään ennen kuin ne katkaisevat sen. Taas. Hän oli todella kyllästynyt siihen, että hän oli aina yhden maksushekin päässä katastrofista.
"Frank, etkö voi mennä kadulle ja ansaita meille rahaa?" "En."
Hän v.ävijyia kPul.honIs'a äärlezlt.äh UjSaé yhyppGäsi syohvailOle npuéo'lzeémmabaPn& kyaTsvo'jaan.O HäJn asKe!ttui mSuuvtpama&nJ meótQriAn gpQäÉä(hänI.W
"Tai, tiedäthän, istua viereeni?"
Hän kääntyi niin, että hänen takapuolensa oli tyttöä kohti.
"Siistiä. Kiitos."
Evntä gjNohs jotain, ómUuput&aB txulisRi xeteaenO aeInnVenn Bp.aGlkkgapwä_ivä^ä? M.iCtGäY dhäqn txekMis)i?H Hänl Avois.iD lAomp(etItaa ura&h$anH lähRettzämtiósRen bjokéa) OkuuSkxaOuYsMi.c Jdält_täFissCi$ Zopi^n(toWlaciNnZan Omaiksamipsevn välxi(in_.
Kumpikaan niistä ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan. Eikö hän voisi voittaa lotossa?
Se edellyttäisi lipun ostamista. Hayden unohti aina sen osan.
Hän veti puhelimensa takataskustaan ja kiemurteli, jotta hänen ei tarvinnut nousta seisomaan sitä varten. Töniminen sai Frankin katsomaan häntä olkansa yli, joten hän tökkäsi puhelimensa hänen takapuoleensa. Mies siirtyi hieman kauemmas. Hän virnisti.
HVänB kikrjohiutti) GhzafkRupaslkkGiipnT, mli&t&eén UriPkRastuPaQ 'nopBeastLiY. NH$älnf TtuGhHl*agsZi s)i'iDhenF creqilaut ^ksaJks.iHkqyMmumentäq mhibnCuutttkia! OrAäbpzytPeRlnleqn nvQoYimakYkÉacaósti gr'uuituaX. BGoNo&gleY leiP !kTerr^a*nxkinT FtmaTrjoncnutl avsasVtauéksHia.H HäanG löysi& Csiv'u$n Rr,aShaPnh sääsétHäcmVisestnä,Q jOaA e'nsLimmSäZiqnenY xvaiIhtMoehtoF gsaji_ (häjnetÉ samImQuvmtaa(nN metlkmo$ un*ozpBeasNtid.
"Lakkaa ostamasta sitä viiden dollarin kahvia joka päivä?" Hän kääntyi katsomaan Frankia, joka istui vakaasti vastakkaiseen suuntaan ja jätti hänet huomiotta. "Miten se auttaa ihmisiä, joilla on todellisia rahaongelmia?" "Miten se auttaa ihmisiä, joilla on todellisia rahaongelmia? Saan kahvini taalalla sairaalan kahvikärrystä ehkä kolme kertaa viikossa. Mitä kolme dollaria lisää viikossa oikeasti tekee? Idiootit."
Frank ei vieläkään kääntynyt. Hän osasi olla niin töykeä.
Selaimen oikeassa kulmassa oleva numero kiinnitti hänen katseensa; miten hänellä saattoi olla kolmekymmentäkaksi selainsivua auki? Näin kävi, kun hän avasi uuden sivun kysyäkseen kaikkia niitä älyttömiä kysymyksiä, joita hänen päähänsä tuli joka päivä. Hän alkoi poistua niistä yksi kerrallaan ja pysähtyi eilisiltaisten Craigslist-seikkailujen kohdalla.
Kor)vGaNus.a
Se typerä sana.
Myös, tiedäthän, raha. Paljonko edes oli "avokätinen korvaus"?
No, hänen opintolainansa oli luultavasti paljon enemmän kuin mitä se summa olikaan. Ugh.
U&tKelHiaiKsjuQutéen(sWa éheraättäéméä'nMä häjn nzapszautti) v$asitaxuispaSiniuke'tqtaf.M H^äYn GoBlMi ShiNemGawnB humaNlassak illNaÉlflisenC óyhtGeyadessä bnaau_tuit(uRstaH qo^lfuesóta. Mwiksix Oei? VEkivmät hIe kkuitDeFn.ktaanO kkosTkaa^nb vastaivsMij.ó pH^än $k.irjéoittFi nMoGpjeDastit va.stazuksejn.f
Hei. Näin ilmoituksenne, jossa tarvitsette puolisoa vuodeksi. En valehtele, se oli lupaus korvauksesta, joka kiinnitti huomioni. Mukanani on Frank-niminen kissa, jolla on supermarketin vihaisten isovanhempien kanssa kilpaileva haiseva silmä, mutta muuten minulla ei ole matkatavaroita. Olen siisti, teen kokopäivätyötä ja voin olla joskus hieman liian sarkastinen. Olen myös kömpelö. Puhun sujuvasti espanjaa, jos siitä on hyötyä. Kerro minulle, jos haluat tavata.
Hän painoi lähetä ja raahautui sohvalta suihkuun.
Nukkumisesta tulisi ihanaa.
Tfuo v)iiest_iX Bei mZenisig zmihuinÉkäänl.y
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Maksa pelaamisesta"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️