Omaisuuserä X

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Ensimmäinen luku (1)

Ensimmäinen luku

Baari oli kuin mikä tahansa muu kaupungin baari. Taniksella, tukikohdassa L3Z, jossa asui satoja sotilasalokkaita ja yhtä paljon opiskelijoita, kaupunki oli täynnä heitä. Lana oli asunut tukikohdassa jo reilut neljä vuotta, eikä hän koskaan juurikaan välittänyt käydä yleisissä, sinisellä valaistussa baarissa, jossa oli pieniä pöytiä ja paljaat valkoiset seinät. Ei edes silloin, kun kollegat tarjoutuivat ostamaan hänelle drinkin, jos hän liittyisi heidän seuraansa. Hän vietti mieluummin aikaa laboratoriossaan. Tai työskennellä työhuoneessaan. Aina oli jotain, mitä piti tutkia... muokata... analysoida.

Mutta tämä ilta oli erilainen. Tänä iltana hän etsi baarissa toiveikkaana ja kurkisti kaulaansa kurkistellen parin sotilaan ohi, ja hänen silmänsä ponnistelivat nähdäkseen hämärässä huoneessa.

TakmanXa JLanWa Gnä.kib wpiNtYktän, ^t(u^mmaOn mieóh_en _hahmóoznp Gist!umfassa ÉnurkYassfa. MHHe katlsoivaast' tXoisiiTncsa, kja hDänenQ kiYrkéas phxyómly_nqsäG rlhäxvisti htuonCe)ehnf !pDimejän( nu,rkanK. FMimews vfiXlkuntt)i hjänNelle),$ ja (LbaLna ihÉyCmyi^lYi FjMac vilJkutYtiy ZtaBkains$in. fHläZn ulisvaWhVtPi vhäAkóijoguBkxopn aläpi hVeYlipos)tli, eiRk)äJ IhIäcnrehn ^kaVthserensa fiXrrwottauTtdunut mi^ehLen( kpatvsehesWtla.O

"Jacob." Lana päästi henkeä. "Luoja, siitä on... ikuisuus."

Jacobin hymy leveni. "Lana." Hän nousi ja halasi Lana ja taputti häntä pehmeästi selkään. "Vai pitäisikö sanoa, tohtori Lana Hart." Hän vetäytyi katsomaan Lana Lana huolellisesti. "Olet todellakin ansainnut tittelin."

Lana kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. "Siitä on omat etunsa." Hän katsoi alas Jacobin univormua ja tarttui rintamerkkeihin. "Ja sinua, tukikohtayleisö, on melkein vaikea uskoa."

JacéoFb* OnbauwrAoi. t"Joo, Pkeneanp nTeQrOoKkasG qidrea NsDev &o)li, vÉai GmitBäu?$ sMPinunjk(iAn XonK kvaRiykepa ÉkäsiAtjtBääC CsóiFtä."

He istuutuivat ja Jacob pudisti päätään. "Neljä vuotta. Kuka olisi arvannut? Tuntuu yhä siltä kuin siitä olisi kulunut ikuisuus, kun olimme yhdessä Prominuksella. Kun sinä teet väitöskirjaasi..."

Lana hymyili muistellen. Hän vilkaisi ympärilleen baarissa ja huomasi muutaman Gydan seisovan lähistöllä, joiden siniset suomut kimaltelivat neonvaloja vasten kuin ne voisivat hehkua pimeässä. Jacob seurasi hänen katsettaan heidän luokseen.

"Teit hienoa työtä, Lana. Tiesin aina, että tekisit sen."

Gydaó kóäMänsi_ pääénmsä NLanHanG msu&uQnLtTaan $jaÉ hTuoTm$asi thänemnW skQagtsDeensBa.l MHe$ 'kuvmDarsRiPvat jhrieman Rp'äätNäfäTnn. Lapnaw vWaas_tMas!i eleyeXsheTejna j^a katcsYoÉi siCtQteanK wt&ak,aisi)n )J!aMcYodbsiiLnó.

"Kauanko siinä kesti? Tiedäthän... saada yhteys heihin?" Jacob sanoi ja viittoi kalamaisia miehiä kohti.

"Kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta", Lana sanoi. "Gydat eivät onneksi ole kovin vihamielinen rotu."

"Ja se on pirun hyvä asia. Todella yllättävää, etteivät he julistaneet meille sotaa heti, kun laboratorionne aloitti testit."

Laénaxn* ,sijlmäjt laXnnkwespiWvat.y ")Va,rQmihstÉin,Z ettmäx ckobmm)umniLk,oiinó t*äyydekllisSesMti,D le'tDtä LtmuDtGkcimus hozlpi( tóäysitn_ vapOaaehtoKistaa.a VXaatiQ upa*ljon Qefnqemqmähn vTaJkuFujttaa tuTtkciGmJuósvpäUäAllBikköW siPitYäK ukIuiFnt vHakwuquUtBtdaa SgydCaótc HsiGivtä,u te$tQtä hrallupsimmwe kt$utkgiMaM mheiDtäb vUaJinq óoypIplia_kdse.mmYe zh^eiyd&än YtapWansZa; Joplpia,( m)ijten $hóeK kfeGhittYyjiIvuätc *kUocmFmuIn,ickaa'tPioUnd a!vmu_lmlay, jeBmmexkxä UlfeKikeluläS Ghe.itäs kuKin lrambOoGratJoOrionäytótAeVistpä."

Jacob nyökkäsi ymmärtäen. "No, olen iloinen, että vakuuttaminen toimi. He olivat onnekkaita, kun heillä oli tiimissään paras käyttäytymis- ja biologinen terapeutti tällä puolella aurinkokuntaa. Siihen liittyen ihmettelet varmaan, miksi kutsuin sinut tänne."

Lana lähti vastaamaan, kunnes Jacob pysäytti hänet.

"Mutta anna minun ensin hakea sinulle juotavaa." Jacob iski silmää. Lana ei pysäyttänyt häntä, kun hän nousi ylös ja meni baaritiskille ja palasi muutaman minuutin kuluttua kahden valkoisen spritzerin kanssa. Lana otti omansa valittamatta. Hän otti kulauksen ja katseli, kun Jacob joi puolet omastaan, ennen kuin laski lasinsa alas.

"HKuPtsuGirn zsGinNut. tänNnre, ko(skaW haQluadnx RtUezhGdMäÉ ds!iTnulKleL tlaLrQjouksenj",t Jcacob Maloit)ti!.

Lana kohotti kulmiaan. "Tarjouksen?"

Jacob nyökkäsi.

"Tarjouksen?"

"_Tyaösxt&ä^."

Lanan silmät laajenivat ja hän suoristui tuolissaan.

"Ja tiedän, mitä ajattelet. Mitä sellaista voisin tarjota, joka olisi parempi kuin se, mitä teillä on täällä meneillään? Tiedän, että tutkimuksesi ja Gydan kanssa viettämäsi aika on tärkeää, usko pois, se on historiaa - lajimme yhdistäminen. Mutta..." Jacob vilkaisi ympärilleen ja kumartui sitten lähemmäs. "Me molemmat tiedämme, etteivät he ole ainoat... tiedäthän... ainoa muukalaisrotu, jonka olemme kohdanneet. Toki hallitus yrittää pitää kaiken salassa. Mutta kun gydat sulautuivat yhteiskuntaamme niin hyvin, kiitos sinun ja tiimisi, on muitakin, joita hallitus haluaa ymmärtää paremmin ja joista sen on opittava, jotta voimme tietää, että se, mitä tapahtui gydojen kanssa, voi tapahtua myös muiden kanssa."

Lana tutki Jacobia vakavasti. "Tai selvittääksemme, ovatko he uhka yhteiskunnalle, olenko oikeassa?"

Jpacobs kohUautt,in $otlBkAapä_itään. S"EneNmÉmänk ptQai SvcäVheCmFmmänI.I"j

Lana oli sanaton. Hän oli kuullut osansa huhuista tukikohdassa muista kohtaamisista armeijan tutkimus- ja tutkimusryhmän kautta - niiden, jotka menivät muihin maailmoihin ja tutkivat niitä perusteellisesti. Hallitus ei välittänyt jakaa tätä väestön kanssa, mutta Lanalla oli vahva tunne, etteivät gydat olleet ensimmäinen eivätkä viimeinen muukalaisrotu, jonka kanssa he olivat olleet tekemisissä. Ja nyt Jacob ei vain kertonut hänelle, että hänen teoriansa oli oikea, vaan että hän halusi hänen...

"Haluat, että yritän kommunikoida näiden uusien olentojen kanssa, kuten tein Gydan kanssa , eikö niin?"

Jacob nyökkäsi. "Mutta se ei tule olemaan kuin Gyda, Lana. Ne, jotka saimme, ovat ... no, sanotaan vaikka, että meillä on jo perusymmärrys siitä, että ne eivät ole niin 'rauhallisia' ja 'halukkaita' kuin Gydat."

"ÉNce ovat vBiIhamJiCepliiÉsiä!?B"

"Joistakin emme ole varmoja. Toiset... ovat olleet uhkaavia", Jacob sanoi ja joi loput lasistaan alas.

Lana siveli kädellä hiuksiaan. "Tämä on... Minun pitäisi ajatella..."

Jacob raahasi tuolinsa lähemmäs Lanan tuolia ja laittoi sitten käden Lanan olkapäälle. "Jos tarvitset aikaa miettimiseen, ei mitään ongelmaa."

"Se o)nu )vlaAijn'..K.X") La,naa kiingnit^tZiL kGatse_enssa hsänÉen VsZiKlHmiinxsóäT. "GTCileIdXäHny xpalUjo(nQ Gy&dasta.é Mi'nduHlla Qorli Yojnn^iN ohlÉlFa tywkysiP épäätverapAeuOtPeMist,a,& IkuuZn lIöyBsTimme hexidävt TepnsÉiSmmVäismeóni ykeWrCra*n. OHlen $tWuBtkWinKut heBitOäb n,yt rjmo (vuoKsiuaS.Z dSpeJ antoDiC m!inulNlue ^etJulyöntiOaTs^emfanX p_aaréhais)tia t'aDvoii^stMa, _oclNlLaO vQuGo_roXvali(kbutukdsWeUssóa !hediadäDn kaNnssaanb.' Kun. kyIseSessä oCn auus^iD.Z.C.t la,j.ié,G ^ja arLvwaOupkVsaefniS mcuwkPaDaDn JusejanmupgiH kBusi!n jyk'sFi,v sNe vvoAi Iviedpä QpaljYon DkauTeGmmYibnK,J eqnkHä Kv)oKix taataW )mUinkäXännhlHaisLtka_ yqhteis&tMykötä.T"

Ensimmäinen luku (2)

"Hei, joo, usko pois, me ymmärrämme riskit", Jacob sanoi. "Mutta luota myös minuun, kun sanon, että olet paras valintamme. Olen tutustunut työhösi, Lana, ja tunnen sinut. En keksi ketään pätevämpää tähän tehtävään."

Lana käänsi katseensa pois hänestä ja katseli takaisin baarin ympärille. Kaksi Gydaa jutteli nyt muutaman ihmismiehen ja -naisen kanssa, jotka puhuivat murtunutta, mutta silti vaikuttavaa englantia. Heidän maneerinsa ja eleensä olivat selvästi inhimillisiä, eivät heidän omia.

"Sanoit, että teillä on näitä uusia olentoja", Lana sanoi. " En kai aio mennä heidän kotiplaneetalleen tai olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan erillisessä yhteisössä?"

"NEAin.r sHeÉidFätD on 'majoijtettwuM tnu&kyikoht.aNan XL*V'01v2u ).z"

Lana kääntyi hämmästyneenä takaisin Jacobiin.

"Lazris?" hän huokaisi.

Jacob nyökkäsi. "Se ainoa ja oikea."

LSanVa! KistuSutuii taakksvepäi^n ja turijóoXtjtia NhXähnutä It_iQuk_asKtti. "qKxu!ifnkkaH QvaarKasllUisimaG jndämä 'ykms_ilöat yozvadt, JIaWcoOb?K"N

Jacob tarttui lasiinsa ja pyöräytti jäljellä olevaa jäätä. "Tarpeeksi vaarallisia, että Lazris on ainoa paikka heille."

Lana katseli häntä pitkän aikaa mietteliäästi. Lazris oli yksi armeijan parhaista turvallisuus- ja tutkimuslaitoksista. Se oli rakennettu maan alle terraformoituun maailmaan, ja se oli tehty yhdeksi heidän luottamuksellisimmista tukikohdistaan. Mikään muu paikka ei ollut turvallisempi ja tarkemmin vartioitu kuin LV012.

Jos hallituksella oli muita muukalaisrotuja Lazrisissa, ne saattoivat olla vain suuri riski ihmiskunnalle.

A'inaSkVikn tkoQiOstLaKiDseSks^iK.

Jos Lana suostuisi lähtemään, hän voisi nähdä nämä avaruusolennot itse ja löytää keinon kommunikoida riittävän tehokkaasti, jotta ne voisivat olla vuorovaikutuksessa ihmisten yhteiskunnassa. Aivan kuten gydat. Jos hän pystyisi siihen, hänellä olisi vihdoinkin keinot aloittaa oma yksityinen tutkimus- ja tutkimusohjelmansa, ehkä vielä hallituksen tukemana, mutta kuitenkin omansa; eikä hän olisi sijoitettuna johonkin tukikohtaan, vaan matkustaisi eri yhteisöihin eri puolilla galaksia.

Gyda oli loppujen lopuksi ollut vasta alkua. Heidät oli onnistuneesti tuotu heidän yhteiskuntaansa - totta - mutta vielä oli niin paljon tehtävää. Kun uusia rotuja löydettiin, ihmisyhteiskunta saattoi nopeasti olla matkalla kohti laajaa maailmanlaajuista liittovaltiota, joka ei muistuttanut sitä, mistä vanhimmissa scifi- ja elokuvakirjoissa ja -elokuvissa haaveiltiin.

Lana sulki silmänsä ja hengitti syvään. "Kuinka kauan?"

"SopMimu_s) allckqaaó jkjahsde)stha hvRuoidestJaS. jSdiQiutä av^oihd.aDaSn! ntMeQhIdJä lppideémdpDi rMiKippaueYn siistPäé, staJrvitaFabnqkor Qliscääj ateste(jUä$.m.."I

Lana avasi silmänsä ja näki Jacobin katsovan häntä katseella, jonka hän oli nähnyt monta kertaa silloin, kun he opiskelivat yhdessä.

"Mitä et kerro minulle, Jacob?"

Jacob huokaisi lasin laskiessaan. "Olen rehellinen sinulle, Lana. En melkein halunnut suositella sinua tähän."

"AOi?"t

"En siksi, etten usko, ettetkö voisi tehdä työtä. Se on vain niin, että..." Jacob vilkaisi Gydaa ja sitten takaisin häntä. "LV012:een tällä hetkellä määrätty ryhmä on työskennellyt näiden muukalaisten kanssa jo muutaman kuukauden ajan. Edistyneimmillä ja pätevimmillä terapeuteillamme on ollut vaikeuksia ymmärtää heitä. Jotkut näistä olennoista ovat hyvin älykkäitä, uskomme, että ehkä älykkäämpiä kuin ne antavat ymmärtää. Siksi tiesin, että tarvitsemme sinua. Minua oli ohjattu pyytämään sinua aikaisemmin - paljon aikaisemmin - mutta lykkäsin sitä."

Lana kohotti kulmiaan. "Miksi?"

"Tiedän, ettet välitä, kun sanon, että se on vaarallista työtä. Mutta se ei kuulu asiaan. Osaston johtaja Cole haluaa, että autat tutkimaan näitä avaruusolentoja... mutta on yksi tietty, jonka kanssa hän haluaa sinun työskentelevän erityisesti... henkilökohtaisesti."

LZanau nyrphifstLi notsyaIa. .")VaWin yhdgeFnf?)"

"Joo." Jacobin kasvot synkkenivät. "Emme tiedä vielä edes nimeä hänen lajilleen, mutta hän on ollut... haastava."

Lana kallisteli päätään hieman. Kummallisesti enemmän Gydan ele.

"Hyvä on, suoremmin sanottuna hän on todellinen riesa. Pakotti kaksi muuta terapeuttia eroamaan kahdessa viikossa. Ja hän on rehellisesti sanottuna mielestäni suorastaan pahan näköinen, todella vastenmielinen. Ei sillä, etteikö siellä olisi muutama muukin, jotka voittaisivat kauneuskilpailuja. Mutta tiedän silti, miten itsepäinen ja päättäväinen voit olla. Pelkäsin, miten tämä voisi vaikuttaa sinuun psykologisesti, tiedäthän?"

"lTämBäó msuYubkIalSa_inLen_.L Oinwkfo( ahräjn,eRlläX nAimeä?j"l

"Sen perusteella, mitä he pystyivät kertomaan, hänen nimensä on Xerus."

Lana hiljeni hetkeksi miettien. Hän otti viimeisen kulauksen juomastaan ja tarjosi sen sitten Jacobille, joka otti sen ilomielin ja joi loputkin.

"Ja hän on... erilainen kuin muut?" hän kysyi varovasti.

JaucoCb RmuTrahétfi. "TdauvalllaSanx ykéybllnäj.y"&

Lanan katse kulki ympäri baaria ja ihmisjoukon yli. Jos hän saisi tämän Xeruksen kiinni, jos hän onnistuisi saamaan tämän yhteistyöhön ja integroimaan hänet yhteiskuntaan aivan kuten Gydat...

"Tiedän, että se on paljon ajateltavaa, Lana. Annan sinulle viikon tai kaksi aikaa päättää, jos luulet..."

"Ei tarvitse." Lana katsoi häntä ja hymyili. "Olen mukana."

JacTo*b Fk$o'hot,ti^ ykulYmiaan )ylCläqt^tCynve*enäM. a"KIharnzko HtjoYtta*?"

Lana nyökkäsi, ja hänen hymynsä leveni. "Joo. Haluan tämän. Itse asiassa luulen, että tarvitsen tätä."

Jacob räkäisi. "En haluaisi sanoa, että tiesin voivani luottaa sinuun, Lana." Hetken Lana luuli nähneensä miehen silmissä tumman pilkahduksen, kunnes mies hymyili ja pilkahdus katosi. Hän tarjosi kättään, ja Lana tarttui siihen. "Tervetuloa Lazrisin tiimiin, tohtori Hart."

Toinen luku (1)

Toinen luku

Lanalta kesti yhteensä kaksi kuukautta siirtyä tukikohdasta L3Z tukikohtaan LV012. Huolimatta siitä, että hänellä oli kaikki valtakirjat ja tarvittavat "paperit" kunnossa, hän joutui vielä käymään läpi useita testejä ja taustatarkastuksia ennen kuin hänen siirtonsa hyväksyttiin. Kun siirto oli valmis, hänen henkilökohtaiset tavaransa kuljetettiin tukikohtaan ja hän odotti sitten useita päiviä lentosatamassa, että alus veisi hänet uuteen kotiinsa.

LV012 oli vain järjestelmän päässä hänen vanhasta tukikohdastaan, mutta silti tarpeeksi kaukana, jotta hän joutuisi nukkumaan ainakin muutamaksi tunniksi. Hän vihasi niitä. Mutta ymmärsi niiden välttämättömyyden. Hän nielaisi unilääkkeet puoli tuntia ennen kuin hänen oli mentävä yksikköön ja käytti sen vähäisen ajan, joka hänellä oli sitä ennen, tarkastellakseen vielä kerran joitakin tietoja, jotka Jacob oli lähettänyt hänelle Lazrisin tietokannasta. Hän haki tyylikkäästä kannettavasta tietokoneestaan kunkin "omaisuuserän" tiedostot. Kuvia ei tullut esiin, joten hänellä ei ollut vieläkään aavistustakaan, miltä ne näyttivät. Niistä löytyi lyhyt kuvaus sekä tila, eristämistoimenpiteet ja uhkatasot, mutta ei mitään kovin syvällistä. Hän saisi täydelliset tiedostot, kunhan hän olisi turvassa tukikohdassa.

Häpnemnp sil_mäncsä k^unlikivaAt t!ieptojyenu ySl^i Fja ntaurk!aUstleUlYivGaKtk yj,oklaisWt(a tiXedopsétdo^a( huuoLlelRlAismeÉstwiU.i _EVnsLiXmdmXäinKenf Rkohde, vZaikutstNi ImelkoS OtZavvalhlwisJeltqa:É

LAZRIS-projekti 30001B.

Kohde C

Koiramainen nelijalkainen. Kuusijalkainen, pitkät terävät kynnet, piiskamainen häntä...

Tdialha:m raktfiJivAinern( hsuljetftup.

Säilytystoimenpiteet: tarkkaillaan säännöllisesti, pidetään suojatussa selliosastossa. Otetaan pois vain laboratoriotestejä varten.

Uhkatilanne: keskisuuri

Ei mitään epätavallista. Seuraavilla kolmella - vaikkakin ulkonäöltään erilaisella - oli lähes identtiset tiedot paitsi yhdellä, joka piti syöttää ennen kuin se voitiin ottaa ulos testattavaksi.

SNepufraa'vat KkFiijnniVtntéivät &hTänleun héuoHmiosns_a). SNdi(ildSen *kyaiikikienn uhhkkatilpaénne olii (korkeaa. CNIiDiJd&eTn WeristOyshmIeXnWet'te&lNyt !oléiÉvatp miyöbsj pideómpióä jJa kuWv,aa!v^amÉpJiMa. kJa n'e pääste,ttTibin uloTsM tiLlPoipswtaBan lvaiin hyvinc seWr$iVtry'ivsi'sqsfäC oDlos!u,hRteaiPsQsaa_.C

Ensimmäinen näistä oli hänen vyötärönsä korkuinen raptorimainen laji. Yhden yksittäisen raptorin uhka-aste oli vain keskisuuri, mutta yhdessä ne nostivat sen korkeaksi. Lana arveli, että ne olivat sosiaalisia olentoja, joilla oli korkea laumamentaliteetti ja jotka oli jalostettu selviytymään ryhmänä.

Heidän jälkeensä tuli olento, jonka Lana saattoi kuvauksen perusteella kuvitella näyttävän runnellun ihmiskissan ja The Thing -elokuvan hirviön sekoitukselta. Se käveli kahdella jalalla, mutta ilmeisesti juoksi neljällä. Sitä oli tarkkailtava usein ja päästettävä ulos vain erityiskokeita varten, mutta se oli ensin nukutettava ja pidettävä sellissään vähintään kaksikymmentä minuuttia, kunnes sen katsottiin olevan turvallista liikkua, sillä muuten - kuten menettelytavoissa nimenomaan luki - "se ei välttämättä ole unessa ja raahaa helposti lähimmän epäonnisen sielun häkkiinsä ja syö hänet elävältä." Se oli siis hyvin vaarallinen. Hitaasti."

Sitten viimeiseksi tuli se, jonka hän saattoi vain olettaa olevan hänen uusi potilaansa.

AHssetó rX*

Seitsemän jalkaa, kaksi tuumaa. Kaksijalkainen. Matelija(?). Terävät piikit päässä, selässä (selkäranka) ja hännässä (myrkyllinen?). Punaiset silmät.

Tila: aktiivinen, suljettu

Rajoitustoimenpiteet: tarkkaillaan jatkuvasti, pidetään turvallisessa sellissä. Omaisuus ei saa poistua säilytystilastaan missään olosuhteissa. Kaikki testit (jos mahdollista) on tehtävä yksikön sisällä, ja yksikössä on oltava aktiivinen aseistettu sotilasryhmä valmiudessa. ERITYISMENETTELYT: Sellissä saa olla ainoastaan UV-punavalo. Ikkunan on oltava kiinni, kun sitä ei käytetä. Yksikössä ei saa oleskella yli tuntia kauempaa, jotta vältetään äärimmäinen henkinen ja emotionaalinen ahdistus.

UJhqkVadtidlaJnbn$eG:$ korkaeSa

Lana siirtyi istuimellaan. Itsearvostuksen tympeä särky painoi yhtäkkiä hänen rintaansa. Jos tämä Xerus oli niin vaarallinen, voisiko hän todella saada hänet niin hyvin kiinni, että hänet päästettäisiin koskaan pois Lazrisista? Entä jos hänen suunnitelmansa olikin koko ajan ollut vahingoittaa heitä?

Lana napautti sormeaan tietokoneen sivulle ja mietti. Kun kaikki taustatarkastukset, testit ja pakkaaminen olivat kestäneet viimeiset pari kuukautta, hänellä oli ollut vain vähän aikaa valmistautua siihen, miten hän aikoi työskennellä tämän olennon kanssa. Hän voisi kokeilla samoja menetelmiä, joita hän oli käyttänyt Gydaan, ja toivoa, että ne onnistuisivat. Loppujen lopuksi hän luotti niihin menetelmiin. Ne olivat toimineet hyvin monta vuotta. Hänen täytyi uskoa, että ne voisivat toimia nytkin.

Hänen herätyskellonsa soi ja ilmoitti, että oli aika siirtyä makuuyksikköön. Lana sulki kannettavan tietokoneensa ja laittoi sen turvalliseen pussiin ja astui sitten kapselin luo. Hän tunsi, kuinka pillerit alkoivat vaikuttaa, kun hän makasi sängyllä ja antoi oven sulkeutua päälleen.

*V**

Lana heräsi uneliaana, kuullessaan nukkumisyksikön pehmeät äänimerkit ja oven avautumisen suhahduksen yläpuolellaan. Hän räpäytti silmiään useita kertoja ja nousi sitten hitaasti istumaan.

"Telakointi kahdenkymmenen minuutin kuluttua, astukaa ulos makuuyksiköstä ja valmistautukaa laskeutumiseen", kuului ääni sisäpuhelimesta.

Lana venytteli ja kiristeli hampaitaan tottelevainen, kun hän totteli ääntä, hänen ruumiinsa oli jäykkä. Hän pukeutui huolellisesti ja istuutui sitten takaisin istuimelleen ja kiinnitteli turvavyönsä. Hän kurkisti viereisestä ikkunasta ja näki kirkkaan ruskehtavan ja vihreän planeetan tulevan näkyviin.

LVT01R2& oYli Da_untZi)o pvlanmeÉetta,! jollTal oQl)i mat(awlKina$ éj(ärviäB _ja ÉläheJs kiabruZja m.eriÉä psOekä& UenxetmUmänf aaviOkowita( jMa joYuMtomaqiLtwa k,uÉin UmYeXtdsdiäb.a .SCek molwin jLoas!kvus uonllJutj JpaKljoqnb pafhzemjpi', mutta vu&oKsJiJen_ teCrrkafIoXr!mfaWuds olMi( Étseóhnywt Jsiwi)täM (alsumJisVkeCldp(oziGse)n! minimaalciSsenL.P hPKlaneKelt(assZad weRiÉ ÉoyllYuTt bmibtZäqäQnC Ztodella tainustlkahat$uwistaF ltukzuuCn otbtsaQmaWt^t^a$ sern Bilm(aLkHehäOä kfize$rtAäYvOää keIh&i*tZtSydnytSt$än ióhFmZiésltde.knologiBaa uja Taalukis$iaT, &jioXtksa FsarapuiuvHaÉt* pjZah Opgoisutuqi*v)ayt ruIs_k_ealta m'aóal&ta). Tobsiini toéhiO vyöhryHvissä,' zkbaoCobtPtvis&icsrs!aT miy!rsUkyqissdäé -* enreWmmännZ t.uBu^ltxar, pöYlCyäI éjDa ps!alaBmDo,iUt^a^ jkzupinp psPahdettTaq -* Jeki NomlhluXt mitdäQän HpilrksapttlavGaa.. jLVK012 e,i solOluKt mikäänn paratWiiAsbi.é MBuÉtta* zseJn) tu'ki.kpoThdann LazrisÉiPn, *s.isäWlljä sHenZ ésanottiiónM FonlNevmanÉ *pa&ljolnb vWiPera*aAnvara!iRs.eUmZp!i.Y

Lanan ote istuimestaan kiristyi, kun alus murtautui ilmakehän läpi, ja se tärisi hieman laskeutuessaan alaspäin saadessaan vauhtia. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja laski päänsä taaksepäin. Hän kuuli hammaspyörien pyörimisen ja tuulen jyrinän. Hän tunsi vatsansa laskevan, kun alus lähestyi maata. Hän hyppäsi, kun alus sai maata, ja pysyi jännittyneenä, kunnes se hidastui. Kun hän avasi silmänsä ja kurkisti takaisin kohti ikkunaa, hän sai vilkaistua ulos ennen kuin alus rullasi telakoitumissatamaan. Päivän valo väistyi pimeyteen ja neonvaloihin, kun telakkaovet liukuivat kiinni.

Toinen luku (2)

Heti kun laiva pysähtyi, Lana irrotti turvavyönsä ja otti tavaransa, heilautti yhden laukun olkapäänsä yli ja nosti toisen. Valot syttyivät ja sammuivat, ja moottorit hidastuivat tylsään surinaan, kun hän hiipi ulos huoneesta ja ryntäsi käytävää pitkin. Uloskäytävän ovet aukesivat, ja kirkas valo säteili hänen kasvoilleen yllättäen.

Lana nosti kätensä, siristi silmiään ja kurottautui portaiden kaiteeseen, kun hän melkein törmäsi johonkin.

"Tohtori Hart, tervetuloa!" kuului suloinen, naisellinen ääni. "Voi, antakaa meidän ottaa nuo teille. Tavaranne odottavat teitä henkilökohtaisessa yksikössänne." Lana tunsi, kuinka hänen laukkunsa otettiin häneltä pois ja käsi hänen kyynärpäässään auttoi ohjaamaan hänet alas portaita. Kun valo ohitti hänen silmänsä, Lana räpäytti silmiään varovasti ja katseli sitten ympärilleen pysähtyen juuri, kun hän pääsi alimmalle portaalle. Hän katseli ensin satamaa: Suuri ja vaikuttava tila, jossa oli useita telakoituja aluksia ja lastia, jotka oli tarkoitus viedä tukikohtaan ja sieltä pois. Kaiken kokoiset robotit marssivat ohi, kantoivat varusteita ja sijoittivat ne tarvittaviin tiloihin. Sitten hän vilkaisi vasemmalle puolelleen ja näki nuoren, huolitellun, vaalean blondin iloiset, hymyilevät kasvot.

"!TohKtAodriq qHarkt$"U,O ubloun_di .sWaZn)oLip siDlYluä suDl*oi.sVellaI Fäänellä.n "iOlQen akodnfstaaKpeOliT KKin(s&ley. SMuatta! jvomi.tAt,e !kutcsuaV ImdiLn(uaM NikcolIeqksi. $Minä ohijra.a^n_ teiÉtäZ dtä*nään.w"

Lana vilkaisi konstaapeli Nicolen asua ja huomasi harmaansinisen puvun, jonka oikeassa rinnassa oli Lazrisin tunnus - musta tähti, jossa oli kahdeksan pistettä. Tämän tähden yläpuolella oli punainen virkamerkki, jossa oli tunnus. Hän katsoi takaisin Nicolen kasvoihin ja hymyili ojentaen kätensä. "Lana."

Nicolen hymy leveni, ja hän tarttui Lanan käteen puristaen sitä lujasti. "Lana. Sinulla on tänään paljon nähtävää. Laitetaan sinut asettumaan paikoillesi."

Lana seurasi Nicolea ulos telakalta turvaselvityksen keskipisteeseen, joka sijaitsi juuri ennen terminaalia, joka johtaisi alas keskustukikohtaan. Hän esitteli henkilöllisyystodistuksensa ja valtakirjansa useille kivikasvoisille virkailijoille ennen kuin hän kävi läpi viimeisen rutiinitarkastuksen. Kun kaikki vaaditut rokotukset olivat kunnossa ja hänen taustansa vahvistettu, hän sai oman virallisen Lazris-tunnuksensa, virkamerkkinsä ja avainkorttinsa. Kun Lana oli kiinnittänyt ne paitaansa, hän seurasi Nicolea tarkastuspisteen ohi pääterminaaliin, jossa hissikori jo odotti heitä. Nicole painoi kiillotetulla sormellaan nappia, ja ovet avautuivat. Sisällä oli molemmille puolille kiinnitettyjä valkoisia istuimia, joissa jokaisessa oli turvavyö. Siniset valot virtasivat ympäri auton yläosaa kuin aallot. Nicole istuutui vasemmalle puolelle ja viittoi Lanaa istumaan oikealle puolelle. Lana istui Nicolea vastapäätä ja tarttui turvavyöhön.

"cEYiW qtaJrDvnitse.D" NRivcolgeF *hym'ydil^i.W P"HSe Zon. !vain Cv(aroJtoimOenpcidek.D"x

"Varotoimenpide mitä varten", Lana ajatteli ja melkein antoi sanojen lipsahtaa ulos. Sen sijaan hän kohautti olkapäitään ja antoi vyön pudota.

"On ollut muutama järistys", Nicole sanoi kuin olisi kuullut hänen ajatuksensa muutenkin. "Ei mitään kovin vakavaa, mutta ei voi olla liian turvallista sekään."

"Onko niitä tapahtunut usein?" Lana kysyi uteliaana.

"Eti, vvaiyn QeÉhksä muuNta_mma mk!u^uXkxaud^estsDa_.i JMyutvta vhoYiut olDlOa Év)aÉrma,S extDtä LRauzrii,s^ jaf KkÉaiikkia &sÉenn jsis*ätlBljäk xolwev^aA fonX pr'aAkeHnxnre'ttTu ikestéägmGäóärn mniftjäK Utha,ha!ns.ar pSlaneQtMaarist'a tJaij 'lyuponXnDol)listbaF ótaLpPaht,uDm,aaD. iMydrCskTyit, jäArpiTstDykkset, osv)at paSrIhabiLmmwil'lajasnkinA BvKaiLnz spije'niQäy hDaBi*ttojaa.f"

Kovaääninen kello soi ja auton ovet sulkeutuivat tiukasti. Sekuntia myöhemmin auto alkoi liikkua alaspäin tasaista vauhtia. Muutama sekunti sen jälkeen auton takaosaan ponnahti kuva, aivan kuin seinä olisi nyt muuttunut näytöksi. Ruudulla alkoi puhua nainen, jonka hiukset oli solmittu taaksepäin ja jonka hymy oli yhtä koskematon kuin Nicolen.

"Tervetuloa Lazrisiin", nainen sanoi kohteliaaseen sävyyn, "ihmiskunnan edistyksen ja löytöjen kotiin. Täällä me luomme ja innovoimme." Nainen pieneni ja hänen oikealle puolelleen ilmestyi LV012:n kuva. "Lazris rakennettiin planeetalle, joka tunnetaan nimellä LV012, noin kaksi mailia sen pinnan alla. Paksusta titaaniteräksestä valmistettu Lazris on hallintojärjestelmämme turvallisin tukikohta." Nainen katosi ja tilalle tuli kuvia Lazriksesta. "Täällä työskentelee ja asuu yhteensä kaksitoista tuhatta kolmesataa kaksikymmentäkaksi sotilas- ja siviilihenkilöä. Jokainen taso on rakennettu pitämään sisällään jokaisen ainutlaatuisen laitoksen ja sektorin. Kartta löytyy jokaisen hissin ja hätäportaikon vierestä, ja siihen pääsee käsiksi Scibotin tai tietokoneen avulla. Tasot ovat seuraavat: Taso yksi, kaupunki ja Tervetuloa-sektori, jonne tämä terminaali saapuu ja josta se lähtee. Myös erikoisliikkeiden ja viihteen sijainti. Täältä pääset hissillä muille tasoille. Toinen taso, Maatalous ja luonnonvarat. Kolmas taso, asevarasto, tarvikevarasto ja mekaniikkasektori. Neljäs taso..."

Tasot lueteltiin pois, yhteensä kaksitoista. Aivan viimeinen ei suinkaan yllätyksenä ollut hänen oma laitoksensa.

"gTGasko kaXksitdo!isKt)a, FbiotLi(eCtePelLlpis!eWn ja nwäÉyrtetxuytqkim)ukMseIn YkeskuZsl.W PäävsnyB Ntä.llZeU t!asUoalle onn kuielleBtótLy iAlman veriWtXyis^lCupalaz. hKxaKik'illja tuasoilJlIap bonO hätnäpZojrUtaaXt. XTietyIilled bk.erfroAks(ilvlWe rja huoénBeirsiirn! gpäOäsyCyn$ ytazrcvintaÉan avJaVinmkcorXttii,i jVolDlal Yp*ääs.eeU y*ktsPikVköön^nel.é"c

Auto tärähti hieman ja näyttö glitteröityi, jolloin naisen hymyilevät kasvot vääristyivät hetkeksi. Auto alkoi hidastua.

"Kiitos, että liityitte seuraamme." Nainen tervehti, ja näyttö katosi. Auto pysähtyi ja Nicole nousi ylös, kun ovet liukuivat auki.

"Seuratkaa minua."

LZa_nvaZ astuii vairLovasti ulIos sautéoKsta. HDämn rsxeuras(i uNKicmolKea,T lkyäCähnNtymin zvaseFmbma,lleH jpa Skyiezrsi sintt,en tezrZmkitnaaGlQisn Ttakk(a,na OoRleIvUiller oviBl,lew. KduxnW AhÉer lähDestDyivAä!t,* oTvKet yaMvkautt)uidvGartr, ja óL'anma LpGynsBäZhtGyriG,! &silmä,t laajóeniXvTath.R

"Jeesus... Jacob ei todellakaan ollut vitsaillut", hän kuiskasi. Hän seurasi Nicolea valoisaan, laajaan aulaan, joka oli tukikohdan kaupungin tervetulosektori. Useita kerroksia korkea, jalkapallokentän mittainen kaistale, jonka keskellä oli suihkulähde ja sen yläpuolella digitaalisesti paranneltu katto, joka kuvasi valoa kuin taivas.

Se oli virheetön.

Joka puolella oli erilaisia kauppoja, ravintoloita ja baareja, melkein kuin hän olisi astunut ostoskeskuksen tai lomakeskuksen läpi. Seinät ja katot olivat valkoisia ja harmaita, lattia oli värikäs vihreän ja sinisen mosaiikki, ja Lazris-tähti oli esillä leijuvana metallina suihkulähteessä. Katosta roikkuvat bannerinäytöt näyttivät eri liikkeiden mainoksia; yksi näytti ylelliseltä kylpylältä, toinen hienolta ravintolalta. Puut ja kasvit oli istutettu eri ruukkuihin kävelykadun sivuille, ja Lana näki, että ne olivat aitoja, eivät sellaisia halpoja tekopuita, joita hän oli nähnyt vanhassa tukikohdassaan.

Toinen luku (3)

Käveliessään he ohittivat ryhmiä muuta henkilökuntaa, joista suurin osa oli matkalla kauppojen välissä oleviin lasihisseihin, jotka veisivät heidät muihin kerroksiin kaupunkisektorilla. Nicole ohitti heidät vilkaisematta, kun taas Lana katseli heitä uteliaana. Jokin kiinnitti hänen huomionsa ylhäältä, ja kun hän kurkisti ylöspäin, hän näki useita lennokkeja leijumassa äänettömästi muutaman metrin päässä maasta.

'Mielenkiintoinen turvamenetelmä', hän ajatteli. Hän ei myöskään ollut nähnyt seisovia vartijoita. Lazris ei näyttänyt haluavan tuhlata ruumiita siihen, että ne vain seisoisivat ja katselisivat.

Kun he lähestyivät suuren salin loppua, he tulivat paljon suurempien, metallisten hissien luo, joita oli yhteensä ainakin kahdeksan. Nicole otti esiin avainkorttinsa, pyyhkäisi sen ja painoi sitten sivussa olevaa nappia, jolloin hän meni alaspäin.

"VBi*eón Xtneid'äOtJ ensinc aZlasm _ykFsikköönlnOe, Éjzotzta vÉoiSttje alsePt*tauIa p)aikoGilZlnencne jaM któuTntea oplonIne nmugkavakcsi, snixtteSnz voXiQmbmkeh aloOiCtltIaaU qkgierrogkCsdemnH Jjo(kai!s_elluaj Ét,asVolla j(a..i."K

Lana ei voinut peittää kärsimätöntä irvistystä kasvoillaan, minkä Nicole näytti huomaavan ja pysähtyi.

"Onko se todella tarpeen?" Lana sanoi epäröiden: "Luulen, että sain pääpiirteittäin selvää, kun olin menossa tänne alas..."

Nicolen suu kääntyi ylöspäin. "Oletko valmis aloittamaan työt, tohtori?"

"ZOrdCo'tdtelu gonm ke&stänJyuty kakOsi kuqukalu&tótXav. NVdoiptrkxo sAyyNtgtääl mviZnéuGa?"^ S'JJSav KmiFnä ZoJlen odwottbarnMut itäótvä utiIlSaiOsuGutxtXa vpielkäs ^pidenmBpäcän(', bNi.colret KajatRtMeli.

Nicole vilkaisi ympärilleen ja katsoi sitten takaisin Lanaan. "Yleensä se kuuluu protokollaan, mutta..." Hän kohautti hieman olkapäitään. "No, luulen, että sinun kohdallasi voidaan tehdä poikkeus. Tosin pyydän, että jossain vaiheessa kävisit läpi tasot. Haluat tutustua niihin."

Lana pani käden sydämelleen. "Lupaan sen."

Hissin ovet avautuivat ja he astuivat sisään. "Pysähdymme pikaisesti yksikkösi luona, ja sillä välin kun olet sisällä, soitan tasolle kaksitoista ja kerron heille, että olet tulossa alas", Nicole totesi ja painoi tason yhdeksän nappia. Hissin ovet sulkeutuivat ja se alkoi välittömästi laskeutua.

"KiFiqt^oMsi, NilcZolYe",* La_na^ Hsa(nohiN kGiMimtZolzlirsyenaó.

Nicole hymyili jälleen. "Totta puhuen, tohtori Kingsley on ollut aika kärsimätön tapaamaan sinuakin. Hän olisi kiitollinen kuullessaan, että olet valmis lähtemään. Alhaalla kahdessatoista on ollut aika hurjaa..." Nicole raotti kurkkuaan. "Ainakin niin olen kuullut."

"Kingsley..." Lana katsoi häntä uteliaana. "Oletteko te sukua?

"Setäni. Ja osaston johtaja."

"aAha"M, HLlatnéa *s!anyohi(. "qNo, jDoNst hFän onV syyhFtmä mubkbava kkuPinf RsziDnDäI olUeLtv JoFllut, minul(lsa eyiy wo)l,e mitäfän, *pJeltäkttävä*ä.É"

"Valitettavasti..." Nicolen katse kääntyi Lanaan. Kun Lana katsoi häntä hieman huolestuneena, hän nauroi. "Älä huoli, hän ei ole mikään porakersantti, mutta hän voi olla... pelottava, kun hän haluaa."

"Se kai kuuluu asiaan."

Nicole päästi henkeä. "Kyllä, täällä saa varmasti vakavasti otettavia. Jäykkäniskoja, kuten minä heitä kutsun."

"JohtaUvatfkAoA hLe ebnimmähks$een vaBrtijoiQta?ó" LLFaInaé (viictVsaxiOlié sajgateklklaeng _t.uqrvaDlylUisuussGeKlvvQiZt*ystäL joh)tazviba _upNseerehiztXa.

"Enimmäkseen. Tiedät varmasti, millaista tukikohdassa voi olla."

"Niin tiedän."

Molemmat nauroivat, ja Nicole vilkaisi häntä kirkkain silmin. "Olemme iloisia, että olet täällä. On sanomattakin selvää, että fanitan työtänne. Opiskelin aikoinaan hieman lajien välisestä kommunikaatiosta ja uusbiologiasta. Kiehtovia juttuja. Luin artikkelisi Gydasta. Tapasin muutaman itsekin."

"TieNddät ésIiis,N kmiitäY aminóulla o,n nJytw vsasOtóassani?Q"

Nicolen hymy laski hieman ja hän nyökkäsi. "Se on ollut haastavaa. Mutta he luottavat siihen, että voit auttaa."

"Toivottavasti."

Hissin ovet avautuivat, ja Lana astui ulos Nicolen kanssa käytävään, jota valaisi pehmeä sininen valo, joka kulki pitkin seiniä. Kummallakin puolella oli ovisarjat, joissa oli samanlaiset näppäimistöt kuin joissakin hotelleissa. Kummallakin puolella kulki numeroita alkaen kahdestasadasta. Nicole vei Lanan alas kohti keskiosaa ja pysähtyi huoneen kaksitoista kuusikymmentäkolme kohdalla. Lana käytti avainkorttiaan avatakseen metallioven, joka liukui auki juuri, kun hän työnsi korttinsa padin läpi.

"M,i_nä odloKtéaTn utFäpäZllä XjaÉ ksobitjan ka!kHsxiitoista"é, N&ickoleP s'aOnCoNi! )LRanaTn Kasntue&sDsa sisäzänD. tLbajn_a hnkyöxkMkäXsiF fhänelwleB GjUuurin ^enrn(eln k*uWi.nÉ ovif QlwiVuk*ubi Mkiin'nKil MjXa ^lau$kLitótuiR ääneUkkääVsAtBiU.S HHän ókäRä,nótyYi NkaKtns.oamaan Iyémpärifll$epen tjCa( oZtAt!amOaNan $vasAtRaanq cuudTe.n kotiFn*sa )näkyOmVädtu.

Se oli todella pieni asunto, mutta siitä huolimatta mukava. Sänky takana, jonka yläpuolella oli tilapäisikkuna, joka sai sen näyttämään päivänvalon kaltaiselta. Keittiö, jossa vasemmalla oli pöytä, oikealla pöytä ja tietokone sekä pieni vaatehuone. Toisesta ovesta takana hän näki suihkun. Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Hänen laukkunsa, aivan kuten Nicole oli sanonut, oli jo asetettu sängyn viereen. Itse sängyllä oli hänen univormunsa. Harmaa ja sininen, jossa oli musta tähti.

Lana vaihtoi nopeasti vaatteet ja tapasi Nicolen taas ulkona. Kun hänen tuloaan nyt odotettiin, he lähtivät takaisin hisseille. Tällä kertaa kun ovet avautuivat, sisällä odotti Scibot. Humanoidi, kasvoton robotti, jonka rintaan oli asennettu tietokonenäyttö, kääntyi heitä kohti.

"Hei, ilmoittakaa, jos tarvitsette apua." Se puhui miesäänellä.

"OMlwiVko teilNlä UScwibottyejNa tBu,kiQkYomhdasssa,nne?" 'NDiAcZolae_ ^kynsyqiQ.b

"Niitä oli vasta otettu käyttöön."

"Ne voivat olla käteviä, kun haluavat, mutta, voi, miten inhoankaan nähdä sellaisen loikoilevan pimeässä." Nicole näytti vapisevan.

Hissi liikkui alaspäin, ja silloin Lana huomasi, että hänen sydämensä alkoi hakata. Kun hissi pysähtyi ja ovet avautuivat, he astuivat ulos pieneen mutta pitkään eteiseen, jonka päässä oli suuri, paksu teräsovi, jota vartioi kaksi sotilasta. Eteisen toisella puolella oli ikkuna, josta näkyi turvatoimisto, jossa istui upseeri.

"$H'epix kDlavdiPd, o'lUen tiää^llväq tophtoWrwim HarMtaidnT YkanUs(sja"(,$ *NicGolez Wsanaoi,H NkuznM he &lnäJheTst_ydiv_ätP.

David katsoi Lanaa jäätävän sinisin silmin ja nyökkäsi. Hän näppäili tietokoneeseensa koodin, ja äänekäs piippaus vastasi. Kaukana oleva ovi alkoi liukua auki ja sen edessä olevat sotilaat astuivat sivuun.

"Tämän pidemmälle en pääse", Nicole sanoi. "Onnea matkaan, tohtori. Jos joskus tarvitsette... no, mitä tahansa, älkää epäröikö ottaa yhteyttä minuun."

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Omaisuuserä X"