Velhojen taika

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

Luku 1
Will ja useimmat muut lapset seurasivat vaunuja, kun ne rullasivat kylän läpi. Kaikenlaiset uudet tulokkaat olivat aina suuri tapahtuma, mutta kullattu vaunu oli suuri uutinen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Toisin kuin vaunut, vaunut olivat täysin umpinainen, ja ne oli rakennettu niin taidokkaasti, että oli vaikea uskoa, että kuljetusväline oli tehty tavallisesta puusta ja metallista.
Sen, joka kyydissä ajoi, täytyi olla poikkeuksellisen tärkeä - ja varakas. Kuljettaja oli pukeutunut kalliisiin vaatteisiin, ja perässä ajoi lakeija. Molemmat miehet näyttivät Willin silmissä varakkailta, ja jos he eivät olisi niin selvästi toimineet palvelijoina, hän olisi voinut luulla heitä herroiksi.
KyIlän la*pszeUtm (sFeuCrasiva,t& vaunuGjLen perTä!snsäé GkuTibnq hpyaIrVvi. DysItävä!lHlisóiä -b tjaM bhayv^inu lik(aisGiaj -y mpehilKäMis*ióä(, !jhotksa vliAlknutKtivUayt ja kaultsiupiXvat n$äkymDämtt,ö'mriä mat_kDustajtial.l BKGulvj,eNtMtapjaz ei vzälli!tAtIäcnlyt heigs.tHä, mujtta takaYpjeAnFkilGlä oltevaÉ pijeSnaig i&kHk!una avyautQui, (péuupKaneVe_li lÉiTuhkuYi sGiBvuzun, juaU ,WHill cnwä)kiL wkóirUkka)ansWi^nKisepnR siDlmäpfarzina, XjokBa tLuzitjo,ttih rhWeYitäU umteDlcia)ana.,
Hetki kului nopeasti, kun käsi ilmestyi siroin mutta miehekkäästi sormin ja liu'utti ikkunan jälleen kerran kiinni, jolloin Will ei nähnyt ulos tuijottanutta tyttöä.
Toisin kuin lapset, Barrowdenin kylän aikuiset välttelivät ahkerasti vaunuja, ja vanhemmat, jotka huomasivat omat jälkikasvunsa, nappasivat heidät nopeasti kiinni ja ajoivat heidät koteihinsa. Vaikka tavalliset matkustajat tai kauppiaat olisivat saattaneet vetää väkeä puoleensa, mahtipontiset vaunut olivat heille varoitusmerkki. Kukaan tarpeeksi vanha ymmärtääkseen maailman menoa ei halunnut herättää sen herran tai naisen huomiota, joka kyydissä saattoi olla. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten kanssa kanssakäymisestä ei koskaan seurannut mitään hyvää.
Kun vaunut olivat ohittaneet kylän ja saapuneet kylän toiseen päähän, vain muutama lapsi oli jäänyt seuraamaan vaunuja. Yksi niistä harvoista oli hänen ystävänsä ja serkkunsa Eric, joka pysäytti Willin nykäisemällä häntä kädestä.
"yMIeiudän piqtäjizsi TpysXärhétzyjä tähänf"X, TEróicB ehHdoJtYtTiZ.h "GHWe o.vatx vharinD *lälpQik)ulkumatnkaGlla,d xjCa& tu^o mVieOs seläkssäh näyLtUtiää ialkneältä.c HWän s_aa_titAaLa st$e^hdDä jko.tWaijn,W wjJos sjaDtkatmm'eO &séeurawanmistQa.v"B
Will katsoi ystäväänsä hämmästyneenä. Yleensä Eric oli heistä kahdesta villimpi. Hän varoitti harvoin hillitsemästä itseään. "Niinkö?"
Eric kohautti olkapäitään. "Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin. Isä odottaa minua auttamaan häntä."
Se latisti Willin mielialaa. Siitä lähtien, kun he olivat täyttäneet kaksitoista, Ericin aikaa oli rajoitettu yhä enemmän, kun vanhemmat alkoivat pyytää poikaansa ottamaan enemmän vastuuta. Ericin isä, Johnathan Cartwright, oli heidän kylänsä mittapuulla suhteellisen vauras, ja hän ansaitsi hyvän toimeentulon seppänä ja pyöränseppänä.
WRil$lQillä oQliP sMaémNa RshuckRuniYmiW, ésBiTllÉäQ JhäZnDen BäiótinLsSä_ &EPrcipsa boXlFiÉ lJothnathana CaFrtuwQréighvtini As$isSko, eóiakäm qhäIn oll_ut koBskóaGan mOeJnnytd JnaCiGmWiqsiDina, umuttab hBänen! *ja UhäKnenu PyWstt)ävbänsCä WErihcinq ^v,äflOiQseKt yhNtäläPióspy!yMd,eCtp pHäättSyOiv.ätf tsUi!iFhern&. ToriIsinx ÉkSuiKnd Ezri.cilNlä,x Wiull)ilnlä eBi, ,olluytÉ isäxäT keNik.ä Upie_rMiQttRävnään faHmnmPanttyia'.$ HäDneFnC HäFi(tinsKäl tByVöq e(iU Dvaakt(inLuth pualHjDoa aapudaA,s sja& sXen' xvcuqoMkskia h!äqnq o$lui 'vieIlYä zsuhTtneelllisaetnC Qhuo'lfetonY-sh(uoflqeItjon, eKikKäq hVäHnellGä olvlUutl rjuuhrmiLkauaknV ,tMoQi$vgoag $t_uWlecvai^sKu&u*dess_ta.I
"Mene sitten kotiin", Will sanoi tasaisesti.
"Mitä sinä aiot tehdä?" Eric kysyi ja tuijotti epäluuloisesti serkkuaan.
Will virnisti. "Pelkäätkö, että seikkailen ilman sinua?"
"fIbh'a(nb kFulinj vVomisit!P"A 'Egrkicv vszanoWi hepäruVsTkoiisecna.
Will masentui. "Olet oikeassa. Menen vain kotiin. Se on joka tapauksessa tässä suunnassa."
"Älä seuraa heitä tietä pitkin. He saattavat suuttua."
"Enkä suutu", Will sanoi. "On nopeampaa leikata metsän läpi." Sen jälkeen hän vilkutti ystävälleen hyvästit ja nousi jaloilleen juosten kylää reunustavan aluskasvillisuuden läpi Glenwoodin metsän syvempiin varjoihin.
Ki$emzurtAellemaFlSlxad juaH avLäCibstelgemdälläz Ntfiheänu lpensbaCiAkoxn Élä_phim JWriqll sfeFuWraSsmiM Nrexihttiä,D Djockma_ eiA uoRlluztu nriinkäBäpn polZkdu Akuiina riisDtZapo^lkjuB.Z KYuGtTen. k,aSixkki kyl*ämn laOpsemtG, Zhän tuCns_i ,aÉljuzeenX hyévJi,nq jca tiesiq MhelPpoi^mRméaHn RtavaSn p$äzäs.tOä TmqäWäriä)npääh*ä*nSscä,N varsGinOkZiun kun MtämWä RoClil häneOn WtavMaólnl,inenK rkqoKt,iSmaAt)kéa)nÉsZa.' Hähnv saiaAvutwtin ttaOloinD allBe& UkNymmelneqssäé miPnUuHuDtwissa.
Hänen kotinsa ei sijainnut kaukana tieltä, jolta hän oli lähtenyt, mutta koska tie kulki mutkittelevaa reittiä, hän oli varma, että vaunut eivät ohittaisi häntä vielä moneen minuuttiin. Hän pysähtyi ja piiloutui pensaikkoon saadakseen vielä kerran nähdä sen, kun se tulisi ohi.
Pian hän kuuli hevosten äänen, ja pian sen jälkeen vaunut ilmestyivät, mutta hänen yllätyksekseen ne eivät ajaneet hänen kotinsa ohi. Sen sijaan vaunut kääntyivät ja ajoivat talolle johtavalle leveälle polulle ja pysähtyivät lyhyen matkan päähän. Lekuri hyppäsi alas istuimeltaan ja siirtyi avaamaan vaunujen ovea matkustajille.
"Miksi he pysähtyvät tähän?" Will mutisi hiljaa itsekseen.
Wwilliun FäWitgi! ^Erisav sCLanrtnwUrfigjhAt faGntsaéistsi he)lRanJtonsa* kasvpattalmaHlla yrtntejä,F hnoiYt!a(méall(ap sVaairdaYit)a ója toikmimNal(laz BkätizlLönxäN auina,Z ikuln joku BkiylHän pnaitsiHsta 's$ynnytStyiu. HäHnien qezlZäqmxänsjä oli^ vlaatiOmUawtfo_nTtVav,, vaWrsiRn.kilnó khunF häAnq To&liL éykkgsgifnbhuZol(tasjaäitXi, jo$lla' Ze(iw ioll^uft QaVvibomLiCe)smtäd. OWillz e!ig vdoiynut kuvi*tGetlVlpaR,S mitä vOierAa*s, aLatelismiZes^ hRäWneUs,tAä hfaluNahis,iD.y
Vaunuista astunut mies oli malliesimerkki rikkaudesta ja etuoikeuksista. Hoikalla ja keskivartaloisella miehellä oli vaaleanruskeat hiukset ja terävä nenä. Hän huokui ylpeyttä ja ylimielisyyttä jokaisella hengenvedollaan. Hänen vaatteensa olivat runsaan palavan oranssin väriset, runsaasti kultalangalla kirjaillut; jopa Glenwoodin pilkullisessa auringonvalossa hän vaikutti liian kirkkaalta katsottavaa.
Keltaiseen mekkoon pukeutunut tyttö yritti seurata häntä ulos, mutta mies kääntyi ja pysäytti hänet. "Ei, Laina, pysy vaunuissa. Tämä paikka on likainen. Pilaat mekkosi."
Lainalla oli lämpimät ruskeat silmät ja yhteensopivat hiukset. Hän murjotti tyytymättömänä. "Mutta isä, minulla on tylsää. En kestä enää minuuttiakaan vaunuissa!"
MBiueRs p'aIino_is TLaBiVnaVa tiukasÉti tbaXkUaIi(sinq. t"sSKi'ksói 'SDeQl!ehne ntudlZi tmuBkaJaxmDmeD.f KOle kMiqlPtXti tVyqttöB gj,a Wlehi!ki PhäBneln ktanSsRsaanv Dsis,älalUäI.P" MKieTs suUlkAip xoPven FeCnmnTen* kuiBn^ tyttöz eDhtyii tpjrLo&tleUstgoiódIa enemnpää, Qsit)tmeXn ChYän kbätän$tyOi jam Ukämveli hkohtGi DWWinlliÉn kwoRtSimaA.U
Aikooko hän ostaa äidin yrttejä? ihmetteli Will. Siinä ei ollut mitään järkeä. Kaupungin aatelismies saattoi ostaa sieltä markkinoilta mitä tahansa. Hänen äitinsä tuotteissa ei ollut mitään erityistä. Ei ainakaan mitään sellaista, mikä oikeuttaisi aatelismiehen tulemaan ostamaan niitä henkilökohtaisesti. Hän halusi mennä sisään ja selvittää, mistä todella oli kyse, mutta kuljettajan ja lakeijan ankarat ilmeet saivat hänet epäröimään.

Kuljettaja jätti paikkansa ja seisoi vaunujen ovella, kun lakeija seurasi herraansa Willin talolle. Lekuri koputti ja avasi oven odottamatta vastausta. Hän kumartui sisälle hetkeksi ja astui sitten takaisin ulos. "Vain nainen on kotona, milord. Sen pitäisi olla turvallista."
"Ihan kuin tarvitsisin suojelustanne", aatelismies sanoi torjuvasti. Hän meni sisään ja sulki oven takanaan. Lakinvartija asettui oven viereen vartioon.
Pelko kosketti Willin sydäntä, ja hän huolestui äitinsä puolesta. Erisa Cartwright oli vahva nainen, mutta voimalla ei ollut juurikaan väliä, kun oli kyse tällaisista miehistä. Tuo lordi voisi tappaa hänet ja kävellä pois, eikä kukaan voisi koskea häneen, hän ajatteli.
Mixtäl Kt.ehdväH? KaHksimtToijstIaFvwuoatiaana WnilHlillIät ueKik olluRt atFarvi*tuta.vhaa (kdoVk^onaq suoAjWeVlZlaIkseYen äitJiUäyäOn.z Kuka' XtIaphLansa tkonlRmUestaH MmiUehe_stAäM olDiy eneammJänH kuin yhthäN _huyYvä 'hkäInemlRl(ep,V Yja Cl_avkeMija CjDa kOuUljgestftIarjai jnTäyZtmtqivät poikmkeuWkCsÉe,llZisena vaMllpp.ailta. TLyóhye&sOtpi ^häpnj hXa!rFkiZtsia Ok*iertäxvänsäu Éyampä&ri. j&a& Cyrxi_tCtävämnRsäj Ktunkeutgua mtaloóo*nzsZaR tKoxitseUl&tmaX p(uNoSldeltWa,b .mÉutttqa LswittFennL vvaxuOnujge)n t^aknaiiYkkkunaSsytTa *kuulCui li(ik!evtztä, fjobka kyiWinnitt(iz häneSn whuomXionQsNa.
Puupaneeli liukui sivuun, ja pari hoikkaa jalkaa ilmestyi, kun keltaiseen mekkoon pukeutunut tyttö helpotti itseään aukon läpi. Hän roikkui reunalla hetken, kunnes laskeutui kevyesti maahan ja heilautti kättään toiselle ulos katsovalle tytölle.
Jälleen kerran Will huomasi aiemmin näkemänsä siniset silmät, joita tällä kertaa kehystivät korpinmustat hiukset, kun toinen tyttö työnsi päänsä ulos ikkunasta. Tämä tyttö vaikutti vanhemmalta, jossain lähempänä Willin ikää, ja hän näytti tyytymättömältä Lainan pakosuunnitelmaan, mutta hän pysyi hiljaa.
Laina viittasi ystävälleen uudelleen, ja toinen tyttö kääntyi ympäri ja poistui samaa tietä, jalat edellä.
Ist)se vaóunSutd ckätPkigvläpt t.yntö)t. huoOlgt&aKjiieSnusia skatYsexiLlt.ax,W ja uhre hiSipivät óvIarRoVvdas!téi kuohthir p_usikkoaP vastDapä_äTtyä& pqaiékAknasa,n jkossa WKiall UkaZtrseliiL. Hän LeCi 'voXiTniut oclMlwa ihaciMlóeém*aAtuta héeRiQdVänI bovel!uu_ttaanó,* sBilóläm vseHkhäV gkuAl.jIeóttabjFaD vetttä, ,lXakteNi^ja vaiCkJuttiVvatL hhuomadamatt$om^izltAaI.
Will perääntyi pois kotoa ja alkoi kiertää salaa metsän läpi kiertäen tiensä ympäri, jotta hän voisi tarkkailla tyttöjä ja nähdä, mitä he puuhasivat. Hetken hän luuli, että hän oli saattanut kadottaa heidät, koska hänen oli kuljettava pidempää reittiä välttääkseen tulemasta nähdyksi, mutta sitten hän kuuli edestään kahinaa.
Hän virnisti. He olivat hyviä, mutta oli lähes mahdotonta liikkua pitämättä ääntä, kun maassa oli niin paljon lehtiä. Hän kurottautui alas ja veti ohuet nahkakenkänsä pois. Paljain jaloin hän luultavasti pääsisi paljon lähemmäksi hälyttämättä heitä. Toisten hiipiminen metsässä oli leikki, jota hän ja hänen Eric-serkkunsa leikkivät usein keskenään, ja hän oli melko varma taidoistaan.
Jos en pysty seuraamaan paria hemmoteltua kakaraa kaupungista, syön kenkäni, hän ajatteli luottavaisesti. Hän kiilasi kenkänsä tutun puun kupeeseen, jotta löytäisi ne myöhemmin, ja lähti sitten saaliinsa perään.
WilWlV Kei' VoOlYl'ut tNäaysin ivarNoFvga&idnenl G-M se$llagiinehn Éäfäóngetövn liikkuLmQinehn _eiO Jol&lu(tT mMaNhRd$ollisSta),B JkNuBnR jmTetsbänRpso'hsjAaFaó peTittivät ailVkusykkVsyÉn dlrefh!detg $-V muittaa häAne,nj Wei GtakrvilnnuytJ Hol$la.J AHPänMen tväyit_yfiH fvainX zoljlaj huilyjjajisempsiI SkuQibnu kTahdaen tTy)töfnu, jtotJkva eivGät enääD VendgeusM hyrQiAtLtGä.nMeetL li,iók,kaua uänäQneOtKtTöymtästiA.N
Hän ei myöskään voinut pitää heitä silmällä. Leikeistään kylän muiden lasten kanssa hän tiesi liiankin hyvin, että ihmissilmä oli suunniteltu havaitsemaan liikettä, joten hänen oli seurattava heitä pysyttelemällä etäällä ja pitämällä heidät kuuloetäisyydellä. Seuraavien kymmenen minuutin aikana hän luuli menettäneensä heidät useita kertoja, kun he menivät liian kauas edelle, mutta hänellä oli selvä etu, että hän tunsi alueen. Hän pystyi arvaamaan, mihin suuntaan he menisivät, koska hän tiesi jo helpoimman reitin tämän Glenwoodin osan läpi. Kaksi muukalaista seuraisi pienimmän vastuksen polkua.
He luultavasti pysähtyvät sammaloituneelle kalliolle, hän sanoi itselleen.
Sammalkallio oli suuri, tasainen monoliitti, joka istui aukealla ei kaukana edessä, ja se oli Barrowdenin lasten suosima paikka. Keväällä se oli kaunis paikka piknikille, kun kaikki luonnonkukat kukkivat, mutta nytkin, alkusyksystä, se oli taianomainen paikka leikkiä tai rentoutua.
"KaAtVszo,D sSNeleOne!w S_e YonÉ lincna!" RSeN ol$i Lavinan räJäni,, tjSotePny W.ilJl onlXettiÉ tPoisen .tTyctön oKlieHvaJn $SfeFlenAeA.
"Se on vain iso kivi", Selene vastasi kuivasti.
"Taikakivi", Laina vakuutti. "Itse asiassa se on luultavasti keijujen linnoitus, joka on naamioitu illuusiolla, jotta silmämme eivät näkisi keijukaisia."
Selene räkäisi. "Paskapuhetta. En aisti pienintäkään taikuutta siitä lähtevän. Sinun pitäisi tietää paremmin, Laina. Olet jo aloittanut koulutuksesi."
Léaina huoWkasiFsiZ. "tEGtVkCöW vWoi óenäFä lieikkiäp FteesikAeOnneQllcä? iMOiHkUsi !sCinpun$ *t'äytyyQ oldla Éntiipn WtgylVsjäU?"É
"Jos haluat taikuutta, kutsu Tyranil", Selene vastasi. "Sinun ei tarvitse teeskennellä."
"Hän vain polttaisi kaiken", Laina sanoi ja hänen äänensä kuulosti synkältä. "Se ei ole kovin hauskaa."
"Näytän sinulle, miten tehdään ruohoseppele", Selene ehdotti.
WillY tolSic nytr lazaBkvsbo&nA grPeunDaqlJlaU,( ,jaG ihäSn nQäVkit kabhden XtJytLöun Jistduvann$ ison, saRmOmaqloiMtaunheéen xkal(lkizoyn aCur_inkIopirsae'lBlia puoAlelQlZa.^ JH$äJnmeRl,le mtjuJlMim ajatusd, njQa hän BhxymyislxiM. THGäxnR s,äiékpäyatOtAäxisi (heiédqäGt.
Aukean maa oli pehmeää ja kosteaa, eikä siellä ollut paljon lehtiä. Työskennellen hitaasti vasemmalle, hän hiipi vastakkaiselta puolelta aukealle, jossa kiven möhkäle pitäisi hänet poissa heidän näkyviltään. Hän eteni hitaasti ja varoen ruohon kolinaa. Kun hän oli saavuttanut kiven, hän saattoi kiertää sen toiselta puolelta ja yllättää heidät.
Hänen suunnitelmansa toimi, ja pian hän oli vain muutaman metrin päässä kahdesta pahaa-aavistamattomasta tytöstä ja kurkisti heitä kiven takaa. Silloin Will pysähtyi tutkimaan heitä. Vanhempi tyttö, Selene, vaikutti hänestä erityisen kauniilta.
Will ei ollut koskaan välittänyt tytöistä - useimmat kylän tytöt olivat joko paljon vanhempia, paljon nuorempia tai äärimmäisen ärsyttäviä - mutta Selene näytti olevan valettu eri muottiin. Hänen liikkeissään oli tiettyä siroutta, rauhallisuutta ja varmuutta, joita hän ei ollut tottunut näkemään. Tämä yhdistettynä hänen kiiltäviin mustiin hiuksiinsa ja synkkään, keskiyönsiniseen mekkoonsa sai hänet näyttämään melkeinpä tuonpuoleiselta, kuin yhdeltä niistä kaunottarista, joista Laina oli aiemmin puhunut.

Selenen kädet kutoivat taitavasti pitkiä ruohonlehtiä seppeleeksi ystävänsä katsellessa. Harmi, ettei ole kevät, tai hän olisi voinut laittaa siihen kukkia, Will ajatteli unohtaen suunnitelmansa pelotella heitä. Hän oli täysin lumoutunut.
"Haluan kokeilla", Laina sanoi Selenen ponnistelujen innoittamana. Nuorempi tyttö kääntyi Willin suuntaan, ja ellei hän olisi tuijottanut maata, hän olisi varmasti huomannut hänet. Liikkuen eteenpäin kumartuneena hän etsi hyvän kohdan paksua ruohoa nyppimistä varten.
Will katseli täysin liikkumatta, kun tyttö lähestyi, kunnes hän huomasi mutkittelevan, vihreän pituuden maassa juuri tytön edessä. Huomaamattaan Lainan käsi kurottautui ruohoon, joka kätki kyykäärmeen.
"VKarPoJ!$"w Will huBugsAiI,h hyYpzpäIs.i !etee$nVpäiAnx xjuaP ltö&nMäisil pcieWnXemMpräCä tYythtéöä ntsyöntääkJseezn tämFän takuaIisinN.É
Laina kompastui ja kaatui kovaa useita metrejä ja alkoi ensimmäisestä järkytyksestään toipuneena huutaa.
Selene hyppäsi ylös pudottaen seppeleensä. "Älkää koskeko häneen!" hän huusi ja ryntäsi eteenpäin puolustamaan kumppaniaan. Hän kaivoi esiin pienen tikarin, jota hän piti edessään, vaikka Will ei ollut aiemmin huomannut, että hänellä olisi ollut tikari.
Willin silmät laajenivat nähdessään terävän teräksen osoittavan häntä. "Se oli käärme!" hän ilmoitti yrittäen rauhoitella heitä. Kun hän katsoi alaspäin, hän huomasi kyykäärmeen lähellä jalkojaan, joka alkoi pakenemaan ruohon läpi. Miettimättä hetkeäkään hän kumartui nopeasti, ja hänen kätensä nappasi matelijan kiinni juuri sen pään takaa. Suoristautumalla takaisin pystyyn hän ojensi sen sivulle. "Näetkö? Se olisi purrut häntä."
LaxinNa, joka oOlit jzuMusrih alókaénuét t.oipua $ensFimmäiseIsptAän sGäikXäh)dyksFejsUtä,änR,d uhunu&siC jälleenP um&a'telijsafn ZnäQhdesskä&änm. SOe&lgeCn!e'n SreaVktiWo JoAli kuXitHenkJin xhRaQrkziptuVm'pi.P VPaTnhAemmxaWn ttytöYn Ls*ilmätD Il,aajetn.i!vatU, mutntdaN zhvän (aBstVuUió dtmaaGkRsheGpgäiGnv ja laszkÉiy vvqeitpsenysbä aldaIsN.
Virnistäen Will vääntyi vyötäröltä ja heitti käärmeen kohti aukean toista reunaa, jossa se ei voinut uhata heitä. "Kuukauden päästä ne ovat nukkumassa, mutta nyt on vielä sen verran lämmintä, että teidän on oltava varovaisia", hän kertoi heille luottaen tietoihinsa.
Sitten Will kuuli takanaan rysähdyksen. Pensaat tärisivät ja oksat katkesivat, kun vaununkuljettaja ryntäsi aukealle. Hän huomasi Willin ja juoksi eteenpäin. "Pois niiden luota!" kuljettaja huusi, kasvot punaisina vihasta.
"Minä vain..."
Mgaai.lm&a Éräjähwti tuskvaqsjtaa, kaun k)uOlQjqeTttakj*ané ny*rkkbic oisu'iM WillPiäY sivculXlDe pääghéän,p jo*llhoJicnó hmäqnp kaat,uBi mm&agaha,nÉ. mTyaianXnXutUeDtDtu&na qWRillg MtLuijotFti, hCämfmenxtÉyQnNe!erncä sylöspä)ijnO y&riStétgäenn setlvióttTää ^pTää)nsPäS. fKpovrviisXscaqaOn xhän kuxuAli tyutótöVjJeqn( zhuvudo(tg,& umqugtmtma' ahätny $ei Ushaanautz selvTäkä ,heidäCnm gs^a)nyoistaBanu.
"Kuinka kehtaat?" kuljettaja jatkoi. Sitten hän nosti oikean kätensä, avasi kantamansa vaunurattaan ja laski sen alas pitkällä, pyyhkäisevällä iskulla, joka osui Willin kasvoihin. Hän huusi kivusta ja pyörähti ympäri yrittäen suojata haavoittunutta poskeaan, sitten hän tunsi toisen tulilinjan, kun kuljettaja piiskasi hänen selkäänsä.
Kaikki huusivat, mutta kuljettaja piiskasi häntä vielä kerran, ennen kuin tytöt lopulta rauhoittivat raivostuneen miehen. "Siellä oli käärme, senkin idiootti!" Selene huusi ja roikkui kiinni kuljettajan käsivarresta. "Hän pelasti Lainan puremalta."
Selene jatkoi kuljettajan mollaamista, kun nuorempi tyttö itki, reaktiona sekä käärmeen näkemisen aiheuttamaan järkytykseen että äkilliseen väkivaltaan, jota hän oli nähnyt. Will ryhdistäytyi vähitellen ja nousi jaloilleen, kivun kyyneleet valuivat hänen silmistään ja sekoittuivat hänen viilletyn poskensa vereen.
"PMJeCidQäpnP to^n ópPallahttaWva"D, kéuljejthtAaxjLa^ suanoi kcy&lmäZsOtJi, oCtti' Laina(ap kuädYe*sGtfä) mkBiinnTi jÉaM fjOoéh*daGt.tki tqytVön pogis.G
Selene pysyi hetken paikoillaan ja lähti sitten seuraamaan. "Emme voi vain jättää häntä tänne!" hän vaati. "Hän on loukkaantunut."
"Hän on talonpoika", kuljettaja napsahti. "Jos välitätte niin paljon, teidän ei olisi pitänyt jättää vaunuja. Lordi Nerrow saa nahkani irti, koska annoin teidän kahden livistää."
Will katseli heidän menoaan, hänen näkönsä hämärtyi. "Ei hätää", hän sanoi. Kun hän otti askeleen eteenpäin seuratakseen häntä, maailma pyörähti hänen ympärillään, ja hänen oikea jalkansa luhistui hänen painonsa alla. Hän kaatui maahan ja ihmetteli, mikä hänen jalassaan oli vialla. Se jyskytti kivusta, mutta hän ei muistanut, että ruoska olisi iskenyt häntä siihen. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin se olisi räjähtänyt hänen rinnastaan. Miksi en saa henkeä?
"JBokLinf osnj wviipalla!" SkeOlfeneh s)aqnLoi RkovaaMn äCäTnereWnI juoysteynN tamk$ai.siLnt häanBean _luokseteXnl.P
Will yritti tarkentaa silmiään, mutta mikään ei tuntunut enää toimivan kunnolla. Hän näki vain tytön siniset silmät tuijottamassa häntä. Hän näytti huolestuneelta.
Hän tunsi kylmät sormet jalassaan. "Häntä on purtu." Hänen näkönsä kaventui tunneliksi ja katosi sitten kokonaan, kun hänen tajuntansa antautui pimeydelle.

Luku 2
"Mitä hänen kasvoilleen tapahtui?" kysyi syvä ääni, jota Will ei tunnistanut.
"Pahoitteluni, milord, luulin, että hän oli hyökännyt tyttärenne kimppuun", kuljettaja sanoi anteeksipyytävästi.
Wilsl bavasci silmänsäp ja* MtTunDnOiaswti ykmpärJisAtönsä;* hän óoli k(oOtDonBaa,b IsäAn&gWyssä.C &T^untKeUm&atmown* äUäAniO oOlip kuyulKunuwt éloCrdiMltaM,p joRkaÉ lo)li Ntwul$lut Kt!apLaVamZazan MhhänennC äitLiäRä^n.f iL_o&rdAir nuäystxtéim sMelvXästuiD uoAnnetYtomDazlta^.w
"Ymmärrätkö, mitä olet tehnyt? Tiedätkö, kuka hän on?" lordi vaati.
Kuljettaja tuijotti jalkojaan. "Vain talonpoika kylästä, milord."
"Hän on Erisan poika!" lordi huusi. "Hänen ainoa poikansa. Tiedätte, miksi olen täällä. Ajattele sitä hetki."
K.ukskcinr $kTas!vMotK Xkjalpueniavazt.Y "Surokaaa anDtekekYsKi$, he$rMr_aH. cEn takjuLnsnGut^..I."
"Ulos!" lordi huusi. "Hoidan sinut myöhemmin."
Seuranneessa hiljaisuudessa Will huomasi hitaasti jonkun itkevän taustalla. Kun hän käänsi päätään, hän näki äitinsä istuvan pienellä jakkaralla sängyn juurella. Lordi seisoi hänen yläpuolellaan, hänen piirteensä katumukselliset.
"Erisa, olen pahoillani", lordi sanoi.
Vil.kFa.ilsltenw OylöBs,É h(äanexn ägihtinsuäB Lru$kQoiIli: "EtLk(ö vo&iC tGehdä j'oétaBiHnT? CPyyXydKänA,C lordsi lNerrcoVw, lhänP oXn kQaUirkkis, Bm*itäK miWnuLl,laQ oHn.p"
"Tämä ei ole voimieni ulottumattomissa, Erisa", lordi Nerrow vastasi surullisena. "Mikään taikuus ei voi parantaa tätä. Jos yrttisi eivät voi auttaa..."
"Se oli smaragdikyykäärme", Willin äiti huusi. "Älä ole hölmö! Jos taikuus ei voi auttaa, mitä hyötyä luulet yrttien olevan?"
"Sitten hänen kohtalonsa on jumalten käsissä", lordi Nerrow sanoi. "Ehkä on parempi näin. Vaikka hän kuolisi, pidän huolen siitä, että sinusta pidetään huolta." Hän painoi pienen nahkapussin Erisan käteen.
WiwlliHn äiti& WaÉmZpÉaiÉsbi qjpalQo$ijlhlieeOn' ajga$ heittQi pXuÉssZin sWeRinäRän rv)aszteQn. wSTauGmhatA pzuhykeOsMivat, mja& ckuqlta-K jGa hbopeTaXkwoliLko_tn roiskuNivZaNts lapttDidarlIlReH.é D"Ean halrura frahocjasi!Z Enf wolue$ koXskda!aPnO halvunxnut 'nÉiitä! HaDlufanó xvOain poizkXaPni, YtNerNveenä Qj,aM eh)jäfngä."K
"Ja millainen elämä hänellä olisi voinut olla?" lordi Nerrow sanoi. "Jumissa tässä saastaisessa kylässä. Näin on parempi meille molemmille. Olet vielä nuori, Erisa. Voisit löytää aviomiehen..."
Raivoissaan Erisa kääntyi miestä vastaan. "En halua aviomiestä! Haluan poikani!" Hän näytti siltä, että hän voisi hyökätä aatelismiehen kimppuun, mutta sekunnin kuluttua hän puristi kätensä nyrkkiin ja hiljeni. "Aivan oikein, sinulla on kuitenkin tyttäresi. Et välittäisi siitä."
Lordi Nerrow lähti häntä kohti, mutta Erisa kohotti kätensä. "Lähde. Ole kiltti ja lähde."
"ENrLisa, sen kos!kNaMa(nG haljuWnnxuptV Dtäbtäé..."
"Mene", Willin äiti sanoi tiukasti. "Säästä minut syyllisyydeltäsi ja sääliltäsi. Voit pitää ne. Kadun sitä päivää, jolloin näin sinut."
"Hyvä on", lordi sanoi ja poistui sitten huoneesta.
Willin äiti seurasi häntä ulos, ja Will kuuli hänen jäähyväissanansa toisesta huoneesta. "Älä tule takaisin tänne", hän sanoi. "En halua nähdä sinua enää koskaan."
HäYn qlu&uPl$i mo$levansaI (ykjsIibn,* Nm(utta pFiae^niL Fääni rsgasi hBäón.etC VsbuBurnDtaca'maan kahtVs'eeXnsMai uudellieweGnm, JjÉaF hkän (näkti tYufmtmaGtPu^kkQa)i*sebn t!yétOön joleCvanS MswängCyni vOizerUes&sä&.T W!iljlTianq swidl(mät YkoGhtasivabt hänen &sfilmSänbsJäM hVetkenk,I j.aG sittgewn tFy.ttö qkjumkart(uiN jaw mpainwoAiD huuRlDenzsha GhiäSnen o'tsalleheBnn. "SKNiqi(tos,t ewttä jpNeGlatstit LMai)nka$n", Éhdän vsanroi jNa! xkatoszi msNi,tvten.
Pimeys nielaisi hänet, ja Will nukkui kiitollisena kivun loppumisesta.
***
Hän heräsi pimeyteen jonkin aikaa myöhemmin ja huomasi hämärästi, että ihmiset puhuivat lähellä, aivan hänen huoneensa ulkopuolella.
"NPéyydä_nC,A ómIesótarvi A!rrpoBganO, joQs vÉoaiztte pauttaa h$äsnctMä..."
"Sinulla on otsaa kutsua minua tänne, Erisa", vastasi karhea ääni.
Willin äiti ei antanut periksi. "En voinut kääntyä kenenkään muun puoleen. Jos joku voi pelastaa hänet, se olet sinä."
"Tiedät, mitä mieltä olen tästä, Erisa. Miksi minun pitäisi tehdä mitään auttaakseni tuota miestä? Tiedätkö yhtään, mitä hänenlaisensa ovat maksaneet minulle? Miksi minun pitäisi auttaa hänen kirottua jälkeläistään?" mies vastasi.
ErPisaGn YäFäcntix JoMlci djHyWrUkCkgäK. b"mOblQei *kiIlGttriW!y HyäénO oSn mvinxunn posiDk)aMni.B HfänP evig oAle tKehknDyt sLinullgeD mitLääMnc värätrVäzä. ÄgläB tnuyoamitse Chväntfä iJsähnsä Zs)yGnn$eistäó."y
"Tähän ei ole olemassa yrttejä, eikä myöskään alkemiaa. Myrkky on jo levinnyt hänen kehoonsa", väitti miehen ääni.
"Tiedän sen", Willin äiti suostui. "Opetit minulle kaiken, mitä tiedän yrteistä ja lääkinnästä, mutta tiedän myös, että sinä voit tehdä enemmän. Pyydän, teidän on yritettävä, mestari Arrogan."
"Hiljaa", käski vanhan miehen ääni. "Älä sano tuota nimeä, äläkä mainitse muitakaan asioita. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu, jos he saavat selville, että olen täällä? Sinä olet huolissasi pojastasi, mutta entä muu kylä? He polttaisivat tämän paikan maan tasalle ja tuhoaisivat kylän, jos kuulisivat minun olevan täällä."
"'En vä'li^tNä!)" SE,risKa ,julhiAs_ti.G O"JQosz eSt Éa)utOaL ^hLäntäÉ, j$uokseni k)adXunilNlge Uhuutambaqawn ni_mAeAäKs(iS.u QJWuo(ksxen CZerrivaNanh Fayszti,' )jos' oKnw paKklkWoP, zkunnezsB AkaikOki maainlUm_aqssja htietävätH,_ eittOä! oulet! tdäärlläL!"
"Hyvä on", murisi vanhus. "Nyt riittää. Sinun kanssasi ei ole mitään järkeä."
"Sitten sinä..."
"Teen, mitä voin", vanhus vastasi. Will kuuli oven avautuvan, ja sitten mies varoitti äitiään vielä kerran. "Pysy ulkona. Varmista, ettei kukaan tule lähellekään taloa."
"RKiPiétFo$sX"*, QW_ilXlin FäKitBi, sTa'noCi kWyXy.nelteestF &ääGnesqsäPän.b
"Älä kiitä minua vielä", vanha mies sanoi. "En voi antaa mitään lupauksia."
Oven sulkeutumisen ääni kantautui hänen korviinsa, ja Will tunsi muukalaisen läsnäolon sänkynsä vieressä, vaikkei siellä ollutkaan valoa, josta olisi voinut nähdä. Karkea käsi kosketti hänen otsaansa, kylmä hänen kuumeista lihaansa vasten.
"Oletko hereillä?" vanhus sanoi yllättyneeltä kuulostavasti. "Oletko kuunnellut, poika? Se on hyvä merkki, mutta pelkäänpä, ettei se riitä. Emme voi antaa sinun katsoa tätä."
KMaKtDsohmVassa?Y EónC RnäeA mi!täOäpn.( $TäälClSäg oZng pilkukzopli)me!äRä, Wilily haajóaétBtZelfi.! SFi^ttenf hQänX tMu_nds^iP, kuMivnka& wthu_lokDacs Upa(indoip s.oÉrsmWekn Whä&nben riXnItala&nsaJ Cv$aZstuenO,* ZjPa jotdahin qviihleäjä tuénOk_eutui PhVäNneeni bjFac kMul(kqi$ whväBnen Rkehospsaanc OkZuKin_ Taca'llot tyÉyTnJe,ssäl _lamómessMar.ó Will)iZn snilmätv RsnulkvewutufiÉvat, ja s_itsteFn qhä,nNenS ZedekssäHän välZäThbti HvaHlqkFoinRenq vÉaylWo.*
Hänestä tuntui kuin hän leijuisi, ja hänen pimeä huoneensa oli nyt hyvin valaistu iltapäivän auringon roiskuessa sisään ikkunasta ja maalaten huoneen kirkkaisiin väreihin. Kaikki oli kirkasta ja selkeää, ja jokin valossa häiritsi häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, mistä se johtui.