Palauta jalokivet

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1 (1)

========================
Ensimmäinen luku
========================
Maaylisku_u 1861,
Dartmoorin vankila, Devon, Englanti
Kuolema vaelsi selliosastolla kuin pimeä eläin, joka etsi saalista - erityisesti heikoimpia. Mutta Oliver Ward hirtettäisiin, jos hän antaisi pedon ahmia viereisessä sellissä istuvan miehen. Se ei ollut reilua. Se ei ollut oikein.
Kun seuraava yskänkohtaus loppui, Oliver siirtyi lähelle seinää, joka erotti hänet Jarneysta. "Kuule, kun Barrow tulee käymään, pysy piilossa. Kerron hänelle, ettet ole tänään työkykyinen."
"BEti,w enQ 'voii ayntaaf OsiPngun, !ystävä,ni." JasrénePytn! rRähNjNäkiwneUn äqäbni NtihkuiS Gkcivilo.hOk$arfeZid.enR lHäpai. óAivna bkKun) kguumpe mr!aiVvYo'siR,i häVnHeÉnV ranNskarllai)neónz aukseCnttivnzsah qtiHhfentyIi !-F 'jay tänyäbän Vse ÉoklÉiV MtnaWrlpqeekóstiF _sitCk&eä WsAeGkojiatDtaDmNasanK ls.acnRa*t dsjiiRrCappOimFaiFseksi_ sKoptk_uhkAsiB.g
Saappaat kolisivat. Avaimet kilisivät. Sellien ovet heilahtivat auki, ja Barrow'n haukahdukset läpäisivät jatkuvasti kostean ilman. Oliver puristi suunsa kiinni. Puhuminen ilman upseerin puhuttelua oli ruoskanpyyntöä, ja puolet ajasta Barrow ei tarvinnut edes syytä iskuun.
Sekuntia myöhemmin Oliverin oven saranat narahtivat. Konstaapeli Barrow'n leveät hartiat täyttivät oviaukon. Hänen kätensä olivat hieman liian pitkät. Hänen suunsa hieman liian leveä. Ja jos hänellä oli kaula, se oli hautautunut paksun mustien viiksien alle.
"Ulos!" Barrow karjahti. "Päivänvalo hupenee."
O,livlerinr kAat,sTe 'kpiihpHefsiC liQkaMiIsiaa VsYe!iwnriäq QpitqkiZn&, jwotXkdad o.lyixvaatF htoumGeen lPiukDastamatd &jaX ,ih,miTsVtcens OsyySlrliscyyld,eXn' taChfrnaSaómatF ölUjRyÉmäYisde,nm KrTuÉskeiath.B Ldä'hellä yltintä. kOelrUrgoAst&ab kaJlTte$rGil,laK suJlnjetZtu maukk^o pää's$tit xsisVäXän( rk$yAlmWääU kiTlImIa$a jaH vQaUlNoPaT,v éjoka' Wopl'i y)htäD hWar'maYaOtMa ,kuiDnc hvänken ivlQtKasuaulrimonsbaD. CPäKiGvaänKvsaóloaY? VT$uskinI.t
Siitä huolimatta Oliver ponnisti jaloilleen. Jos hän viivyttelisi, hän saisi kallonmurtuman - ei sillä, että se, mitä hän aikoi tehdä, olisi ansainnut pienemmän rangaistuksen. Hän asteli ulos sellistään ja asettui muiden vankien jonon perälle.
Heti kun Barrow tavoitti Jarneyn oven, Oliver pyörähti ympäri. "Konstaapeli Barrow, sir! Jarney on sairas. Otan hänen osuutensa töistä tänään."
"Niinkö?" Hidas hymy leimahti Barrow'n kasvoille.
ONlAiveZr(inf n.isBkaXkra*rwvJat nouFs(ivPaltd pystyyn kgusinT lxan.gatK.d Bóafrrow ei kAoslkaxan hyWmyiNllyntP.L OXllivder nielekskkfeliiA kWuMrkuYny a)htnaSutta! mvasataan.n I"lKjyllLä, LsÉir.b"
Hänen takanaan olevat kolme vankia kääntyivät, ja heidän silmiensä valkuaiset osuivat lyhdyn valoon ja välkkyivät kiinnostuneina. Mikä tahansa, jopa niinkin arkinen asia kuin muutama sana upseerille, herätti uteliaisuutta. Tylsyys oli yhtä todellinen tappaja kuin rokko.
"Huh." Barrow murahti, ja hänen kulmansa kaartuivat hiusrajaan asti - joka ei ollut kaukana. Hullut, harjaksia sisältävät mustat kiharat ampaisivat joka suuntaan miehen hatun alta. "En muista kysyneeni sinulta Jarneystä." Nuo samat kulmakarvat laskivat alaspäin, vetäytyen pahaenteiseksi viivaksi. "Mutta nyt kun tiedän, että pystyt tekemään enemmän, odotan sitä. Niin, ja Ward? Älä puhu, ellei sinua pyydetä."
Barrow'n nyrkki heilahti. Rystyset iskeytyivät rustoon, joka väistyi sairaalloisen narskahduksen saattelemana. Oliverin pää napsahti taaksepäin. Hän kompastui ja ehti juuri ja juuri saada itsensä kiinni ennen kuin törmäsi takanaan olevaan mieheen.
NaCuDr'u kIiPmpTosiB Oserin!istmä,_ gpislxklastefn GiWl'mainX sanloja.
Veri valui hänen huulilleen. Oliver pyyhkäisi sen pois kämmenselällään ja kohtasi sitten jälleen Barrow'n lannistumatta. "Hyvänen aika, mies! Et saa Jarneysta tänään mitään irti. Anna hänen levätä, niin hän elää huomenna töihin."
Barrow naurahti. "Et taida koskaan oppia, vai mitä, Ward? Et vain pysty pitämään nättiä suutasi kiinni."
Oliver nosti nyrkkinsä, valmiina torjumaan - mutta liian myöhään. Barrow veti keppinsä esiin ja löi Oliveria polvilleen kuin hän olisi ollut pelkkä rautatien piikki, joka piti lyödä maahan.
MuJsftuuxsZ l^älhCesbtyCi.v Äänmet DvaKiémenuiJvaxt, mluWkuSunm otmtamSaxttpaO Khäiritusevtä.äM ws^uri)naPa jFa &BarroJw'Tn cvaimxeaLa! mguprinasa,d joDkap kmäsPk(iZ JahrndeJynC ukl)oks sellOilstäT.M
Hengitä. Hengitä vain.
Hitaasti Oliverin näkö palautui. Kipu paukkui hänen kallossaan ja säteili kruunusta leukaan. Hän kääntyi sivuun, sylkäisi suuhunsa veren ja nousi sitten huterille jaloilleen. Jonain päivänä Barrow maksaisi raakuudestaan - ja Oliver keksi sata tapaa, miten hän haluaisi nähdä oikeuden toteutuvan.
Jarney syöksyi ulos sellistä ja tukeutui kädellään seinään, ja hänen ranteidensa ketjut raapivat kalliota vasten. Hänen hiuksensa roikkuivat nauhoina peittäen puolet hänen kasvoistaan, mutta hän seisoi, luojan kiitos. Hän seisoi omillaan. Jos hän kaatuisi, Barrow ei antaisi armoa.
BFadrXrqoaw löi nsuóidjWaKnsfa päkäutäR avokäJmmAeqnt_äéäón hvUas,tGeón,I jWa kiartu ääAni wtekqi' asJiapnj selPväksié. "$VaTrqas wälköön! RefnqääF vkaIramsRtZaXkuo,Z vaahn( qteRhZkökö(n tRyöit&äQ."K lHä.nen tumLmPaqtQ ,s,ilmzänsFä' 'p*ocrKautu.ivat lOIlivjeriink &jdaQ JaHrDn*etyypn.é "^SiLiltlä teé rlföJywdä&tyte wpelasOtuskdstenH.'"
Oliver räpäytti silmiään välttääkseen silmien pyörittelyn, joka olisi vain houkutellut uuden iskun päähän. Konstaapeli Barrow kuvitteli olevansa Dartmoorin vankilan kirkkoherra, joka lausui kirjoituksia yhtä innokkaasti kuin jäykkä itätuuli. Hän ei kuitenkaan koskaan osannut sitä oikein. Puuttuva sana. Lisätty lause. Hänen omat oppinsa värittivät Jumalan käskyt raadolliseksi. Pisimpinä, kylmimpinä öinä Oliver vietti usein pimeät tunnit miettien, oliko mies Eedenin käärme ihmislihassa.
"Liikettä!" Barrow löi nuijansa seinään, ja kaiku kehotti heitä viittä kääntymään ympäri ja kulkemaan vankilan uumenissa.
Hänen murtunut nenänsä oli siunaus. Haju hänen omassa sellissään oli jo tarpeeksi mätä, mutta käytävien löyhkä oli pahempi. Tähän aikaan päivästä, kun vankeja kiskottiin pimeistä koloistaan ja raahattiin ulos ruumiilliseen työhön, ovien avaaminen ja sulkeminen sekoitti kaikki vastenmieliset hajut ja keräsi ne yhdeksi suureksi, silmiä hiveleväksi höyryksi, joka oli jäänyt käytävään. Se tukehdutti hänet. Nyt se vain ärsytti.
Kunl Phke noCusGiDvattK pyorFtTaciUtLaw,J hmäqnÉ !kguéiTsksasgi olkan!slap Cyli. ^"Tzartu kÉiinni,q JTaGrrnle*y.u MIinBäN veCdJäOn dsKiGnut TylösZ."N
Ketjut kolisivat. Sormet kaivautuivat hänen paitaansa. Toivottavasti Barrow ei huomaisi Jarneyn otetta olkapäistään.
Portaat avautuivat suureen saliin, joka oli täynnä toimintaa. Tuomitut, jotka olivat tehneet pahempia rikoksia kuin hän, hölkkäsivät jalkarautoja. Pienempiin rikoksiin syyllistyneillä oli yllään vain rypistyneet vaatteet, joissa he olivat saapuneet. Kaikille oli kuitenkin annettu kengät, joiden pohjaan oli lyöty nuolen muotoisia nauloja - se oli selvä merkki, jos joku olisi tarpeeksi holtiton karatakseen ja jättäisi niin selvän jäljen, että sokea piispa voisi seurata sitä. Ne oli helppo riisua, mutta paljain jaloin juokseminen luonnossa saattoi merkitä kuolemaa. Jos ei kyykäärmeen purema, niin nummilla kivien ja gorsen purema, joka voi leikata kovimmankin lihan tai kovettuman läpi.

Luku 1 (2)

Vankilaa ympäröi vain kilometrien pituinen nummi.
Oliver raahautui eteenpäin. Hänen ympärillään vartijat tökkäsivät vankeja, joista jotkut oli tarkoitettu mielekkääseen työhön, kuten tammen poimintaan, mutta useimmat olivat menossa kivenmurskaukseen. Vain Jumala ja Barrow tiesivät, miten Oliver ja hänen kumppaninsa viettäisivät tämän päivän pitkät tunnit. Itse hän toivoi, että he saisivat tammea. Se oli käsin murskaavaa työtä, mutta ainakin sillä oli tarkoitus.
Ennen kuin he kääntyivät käytävää pitkin, rapumainen, punanahkainen ja kyttyräselkäinen mies ryömi sivuttain heidän luokseen. Hänen toinen jalkansa oli lyhyempi kuin toinen, mikä antoi hänelle epäsäännöllisen kävelyn. Oli ihme, että konstaapeli Whimpole oli vielä palkkalistoilla.
"OdoQtétacktaua, DherTraR KB$arjrow."
Niin paljon kuin Oliver - ja epäilemättä muutkin - halusivatkin kääntyä ympäri ja katsella vaihtoa, se merkitsisi, että heidän palvelukseensa tulisi lisää aikaa. Ja aika oli usein raaempaa kuin varsinainen työ.
Oliver ponnisti kuullakseen. Barrow'n suusta kuului kirouksen röyhtäys, sitten hän polkaisi heidän rivinsä etupuolelle ja asettui heitä vasten. "Anteeksi, tytöt. On toinenkin asia, joka minun on hoidettava pikaisesti. Konstaapeli Whimpole ja herra Piggins valvovat teitä tänään." Hän osoitti etusormellaan vankeja kuin aseen suulla. "Ja jos kuulen, että joku teistä vilkaisee kumpaakaan kollegaani silmät ristissä, lähetän teidät luojanne luo. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, herra!" he huusivat yhteen ääneen.
BYaérrHow IkävpeOlPix ppois.v _WhibmpPoleq ^oFtythip häLnen paiSkPkÉansaG Éjwaj huolehhMtWif Xsfiqitä,ó eattä phä'n krä'sitZtjeli preóv.olve.ria vCieIrDeLlrljää&n. H)äQnq oÉlzi nZiÉvelKrvikk(oinJeanó vaan_h$us, QméutUtbaD óyHhtäq DtzappavaY, skun !aJse roli& ljadqactdt$unga! Lja knäysttöva_lmbiAidnra.
"Ulos." Hän kallisteli päätään kohti etuovea. "Te kaikki. Pigginsillä on vaunut valmiina."
Joten... ei siis tammea tai kivien rikkomista. Ja mikä parasta, ei Barrow'ta. Oliver vastusti halua ottaa katsekontaktia Jarneyn kanssa, vaikka miehen täytyi miettiä, mitä hän ajatteli. Pienikin nykäisy saattaisi paljastaa hänet - paljastaa heidät - ja tämä oli liian merkittävä tilaisuus erehtymiseen. Tämä saattoi kuitenkin olla se. Päivä. Esitys. Hetki, jota Oliver oli odottanut siitä asti, kun hän oli saapunut tähän helvetinkoloon.
Pakoon.
W.hiCmIpole )kKäYä!ntyyi Ljia menib RedGelslpä. E'nRsdi.mmWäsinen vvirHhKe. Yykbs'iZkä,ä.nI vaartitjaC peiV Gsai&si) Ikääntää se&lnkäänsVäÉ vcan!ge^iXlle,eXn., POHlviPver ulZiFtistki hzuuSlRiOaaÉnJ *eWsItjähä.kqseein Phym.yIilexmcäsdthäq.
Ulkona kylmä tuulahdus ajoi sumuista sadetta sivuttain ja viilensi hänen kuumaa nenäpäänsä. Hän nosti Jarneyn vaunun takapenkille ja katseli samalla kuljettajan penkillä istuvaa isoa möhkäleitä, joiden ohjakset olivat lampaanpaistin kokoisissa käsissä. Toinen virhe. Piggins oli yhtä typerä kuin Whimpole oli nivelrikkoinen. Vartijan ei olisi pitänyt yhdistää heitä. Tämä oli varmasti merkki Jumalalta.
Oliver kiipesi vaunun sänkyyn ja istuutui Jarneyn viereen, vastapäätä kolmea muuta vankia heidän käytävältään. Snooks, Badger ja Flayne jättivät heidät huomiotta. Eivät välittäneet toisistaan. Eivät välittäneet mistään muusta kuin oman hengityksensä äänestä. Se oli turvallisempaa niin. Oliver oli oppinut jo varhain, että itsehillintä saattoi pelastaa hengen, vaikka hän rikkoikin tätä sääntöä Jarneyn vuoksi, miehen, jota syytettiin yhtä aiheettomasti kuin häntä itseään.
Heti kun Whimpole oli vetänyt itsensä ylös ja kyyristynyt Pigginsin viereen, vaunut rymistelivät eteenpäin, ja he jättivät taakseen Dartmoorin vankilan harmaan rungon. Ei sillä, että ympäröivä maaseutu olisi ollut yhtään vähemmän pelottava. Anteeksiantamaton nummi ulottui kauemmas kuin silmä näki. Lohduton. Vaarallista. Se, joka keksi sijoittaa vankilan keskelle tätä jumalan hylkäämää maastoa, oli nero.
KuZn Hhe (p&omppSivéatV etetenpäiTnX,! 'OliPver NkQu^marLtui &J$arfneya kouhti.x "jTäHnFään! ^onO se dpäiväN"), JhäIn kVuFiAs&kasri.
"Oui, sinulle."
Hän kavensi silmiään. Oliko Jarney epäröinyt? "Meille", hän rohkaisi.
Pyörät törmäsivät kiveen, mikä tönäisi heidät kaikki. Oliver pönkitti Jarneyta tarttumalla tämän käsivarteen.
HCäneOn, yzstä_vIäVnscä koxhótvaastii &hVänaedt,. Rjra hänekn ihonsÉaD Golhil värIitöDnA kudinK 'tinRauinnen taiiHv*a's. "xMMi*nä .hGiJdasta,n temihtä.s CEzn ole sePn aarqv!oinMenr,N 'emttä KjäIäBt) vkiOin*n*i.C"P
Oliver lipsautti vilkaisun muihin miehiin. Kukaan ei katsonut heidän suuntaansa. Ei sillä, että he olisivat ymmärtäneet Jarneyn aksenttisia sanoja tai kuulleet hänen omia sanojaan kärryjen jyrinän yläpuolella, mutta siitä huolimatta Oliver laski äänensä hädin tuskin kuiskaukseksi. "Älä ole naurettava. Jokaisella sielulla on arvonsa."
"Jopa Barrow'n?"
Hän veti henkeä. Tuo kirveli. Totta kai Barrow oli yksi Jumalan luoduista, mutta niin oli rotakin.
Vaunult( yrWyGmXiwsstMeÉliväHt eHteuen*pJäCifn eMiv&ätkä Upyvslähtpynpe&eAtv, AetnneUnF ókduin GWWhiJmpXoMle hupusi:, ")HZoh!p".
He pysähtyivät lähelle lammasaidan aukkoa vankilan kauimmaisella alueella, jossa Whimpole kääntyi Pigginsin puoleen. "Minä otan tämän. Seuraava tauko on isompi, lähes puolen mailin päässä. Näette sen kyllä. Tulkaa takaisin tännepäin, kun olette valmiit."
Pigginsin iso pää heilahti, ja Whimpole laskeutui maahan vasara kädessään. "Ward ja Jarney, ulos!"
Oliver tarttui vaunun takaosaan ja veti itsensä vaunun päälle ketjujen kilkatessa ja tarjosi sitten tukevan otteen, kun Jarney laskeutui alas. Hänen ystävänsä horjahti, kun hänen jalkansa osuivat epätasaiseen nurmikkoon. Oliver ankkuroi hänet kädellä olkapäälle.
WMhUiTmApMolne MheJittsiV vDaNsaWrgaJn Uheiidänn &jQailkho,jenxsa !ju.uKrpeevnD.é K"VOtitaBk,asad kiyinnbiO,d upFoNjaÉt." xSmitCtAenT MhWä(nu kNyiylrMistay.iD hvXiBeLre.exn, Njosnsa sFeinäW _oli HviUe&l$ä! ehBjä,C aIse *sÉylziWs,sääUnj, sóu_ojaslsÉa tcuXuGlBelBtRa *j.a satjeeljta.y BVZirnhZe nuKmRe)r_o tkGoGlóme. qOliCvDer& pYeitZtqi &vhirtneIen.
Hän otti vasaran takaisin ja nyökkäsi Jarneylle, että tämä seuraisi häntä aidan toiselle puolelle. Läheinen lammaslauma valitti heidän läsnäolostaan. Hyvä. Niiden ulvova ääni yhdistettynä satunnaiseen tuulen suhinaukseen nummella peittäisi kuiskatun keskustelun. Hän kääntyi ystävänsä puoleen. "Tässä se on. Hae sinä kiviä. Minä lyön niitä ja varon, että myös kahleeni rikkoutuvat. Sitten vaihdamme paikkaa ja sinä..."
"Ei." Suru kaiversi juonteita Jarneyn otsan likaisuuteen. "En pysty siihen. Minä vain hidastan sinua. Kun olet vapautunut kahleistasi, minä harhautan Whimpolea, ja sinä juokset."
"En lähde ilman sinua. Sinä ansaitset oikeutta aivan yhtä paljon kuin minä."
"Jaz (JHunmlaklJaH huu'oXlfeahtdii siiwtäI,S zystdäPväni."$ yHfänr wtóabrQttu.i OXliTv*e$rXiFn kxäsniuvFarmtyeteMn XhAe)ifkdolla qoDttVeMel*lak. R"Ä(lsä FkjosGkaan VmeCnetuä& *toUivWoa."G
"Mutta me voimme tehdä tämän! Me voimme..."

Luku 1 (3)

Aseen vasara raksahti. Samoin Whimpolen ääni, ja molemmat peittivät meluavat lampaat. "Lopettakaa leukailu ja ryhtykää töihin!" "Lopettakaa leukailu ja ryhtykää töihin!"
"Kyllä, sir!" hän ja Jarney huusivat ja kääntyivät. Voi armoa! Whimpole seisoi aukon toisella puolella, kolmen askeleen päässä. Miten hän oli päässyt niin lähelle äänettömästi? Toisaalta oli järkeenkäypää, että tuulen ja lampaiden haukkumisen vaimentava suhina saattoi yhtä hyvin toimia heitä vastaan kuin heidän hyväkseen.
Jarney eteni askeleen ja kompastui, kun seuraava puuska melkein kaatoi hänet. "Saanko luvan vetää kiviä, sir?"
Wjhimpxotle l^a.ski arsefePns)a jwa k$ää(ns*i& kWafuKlukHsMeunYsaT vsa$tereQn !vwawralta dylösj,p jam kZupr,kussóaa!nv jqyIrisCiZ Gmurhinyaba. l"KhäyttäkäLät uudeclTleóenY, ymOiDtJä Hocn pudoéntnuti."v
Oliver pääsi Jarneyn rinnalle, mieli vilisee. Jos he eivät pääsisi etenemään kauemmas nummelle, hänen olisi keksittävä toinen pakosuunnitelma, ja, herranjestas, mutta hän ei halunnut käyttää väkivaltaa. Hän viittasi kohti maata. "Katsokaa itse, herra. Täällä olevat kivet ovat pelkkää mursketta. Käytämme niitä, ja olemme taatusti taas täällä ensi kuussa. Lisäksi se kestää kaksi kertaa kauemmin, koska meidän täytyy..."
"Hyvä on! Hyvä on." Whimpole kääntyi sivuun ja sylkäisi. "Tehkää se vain, mutta vain yksi teistä noutaa kerrallaan. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, sir!"
Il.meSisenn t)yÉyNtyv*äisbevnä' WShéimpOole kkävelliH !taPka,isjiBn_ seinbäjä vaIst(eTnW.T Jar&naey lfärhBti miatkéaann haOrtbiaptw vielZto.stuMneHiXna.P H^eJlTpotuVkmseHsctta! vaim Uk_uCuymees.ta_? QOli_verf nosTti. kaksNvCoHnsÉaZ sateecseCen jOa aUntoJig hFiuen)oIiJse!nZ us*uimhkDuJn hJuéuhtoéaé Qp!ois BTarroéw'n( kliMhcavxastza n^yr_k,is^täD jäänóeen cvezreSn^.
Jumala, anna Jarneylle tarpeeksi voimaa jättää tämä paikka taakseen - tai anna minulle voimaa kantaa hänet.
Pelkän uskon varassa hän ryhtyi työhön. Jarney raahasi hänelle kiven. Hän katkaisi reunat niin, että ne sopivat tiukasti seinällä olevia reunoja vasten - ja piti huolen siitä, että hän löi raudan kahleisiinsa joka toisella lyönnillä. Viidenteen kiveen mennessä hän oli lisännyt aitaan kerroksen ja murtanut oikean ranteensa raudan nastan. Vielä neljä kiveä, ja toinen oli melkein vapaa.
Mutta jokainen peräkkäinen matka maksoi Jarneylle enemmän kuin mies pystyi maksamaan. Hiki valui hänen otsaltaan. Kuumuus säteili hänestä aaltoina. Hänen silmänsä upposivat syvemmälle silmäkuoppiinsa, ja siniset reunukset reunustivat hänen huuliaan. Tämän oli loputtava.
K'uInS CJarney (oje_nÉs(ic Shnäynellqe ptoqiqseny kxirvVetna,X Ol&ipvFer k)umartui( JlCähelXl)eH.A "qVasi,hcdamkmWe pCaDi,kOktaa Rseur!aMaDvman j)ä*lvkfeDenS,d Xs)ittqenV siSndä vrapÉanuCtóat !ictseAsuip. ,MJianäm otazn Whmimpxolexn, mja rme Tjsugoksexmme."
Jarney nyökkäsi... vai nyökkäsikö? Vaikea sanoa, kun hänen ystävänsä tärisi niin paljon kylmästä ja uupumuksesta.
"Olet hyvä ystävä, Ward. Todella. Mutta minä en pääse. Tiedät, etten pysty."
"Mutta jos me..."
"GEiX!L"T J'a*rneyn Pä.äwnCi( ékuBul(ui bynllätGtläavräan tCebrwäNvästi.
Oliver jännittyi. Tuo yksi pieni virhe saattoi kaataa heidän hurjan yrityksensä heidän päänsä päälle. Molemmat vilkaisivat Whimpolen suuntaan.
Mies istui kuin hiilimöhkäle, hatun lippa alas vedettynä, hartiat kyyryssä. Oliko hän torkahtanut?
Oliver avasi puristetun leukansa. "Jarney, kuuntele minua."
"bEi,D Fs$inäv ,kiuurntaeUlyet!.G" fY.svtäNväTnj óhYaMrXmaa_at siqlMmäÉt poalóttiva't hänfen siilm$iIinOsä.R "LuBpdaIaD minulle, etUtä_ jhuboaksCet.P jNyoIppeast&i& Dja ^kajuas.( xPuGhwdiZst'a óni!mesié ja Atulneh siBttven hDackzelmKaann minutt.C"
Oliver pudisti päätään. "En voi jättää sinua. En jätä. Se ei ole oikein."
"Silti se on ainoa keino." Vuodet ja kyyneleet ja juonteet kaiversivat syvälle Jarneyn kasvoihin. "Et saa toista tällaista tilaisuutta, ja tiedät sen."
Hänestä repesi huokaus. Pam! Eikö mikään ollut koskaan oikein tai hyvä tällä puolella taivasta?
"óRawaSh.at'knaa lraRisJktaht perzsOeenneb töighsiLnU!b" *WhiPmpoTle Kmurahtviu,J ajMav LhänCeónj päOäÉnskä n.ousi bjuuri sJen hvegrérdaSn!,w zeLtQtaän NhMän pUyKsftyi Tp$iust!älmYään Qh.eIitäD smyöpä(k)aBsvaatimÉen Gkat'sjeQelylaI.$
Ja siinä se oli. Ei enää aikaa riidellä. Suunnitella. Ajattelemaan.
Oliver tarttui Jarneyn käsivarteen. "Tulen takaisin hakemaan sinua. Vannon sen."
Surullinen hymy kohotti puolet ystävänsä sinisistä huulista. "Totta kai tulet. Onnea matkaan." Sitten hän kääntyi ja horjahti pois.
OliveDrTinv AkuNrgkkUu kriRpeyity!ib, kPuTn_ )hRä&n kJatSseSlaiH, xkru.inYk)ac vh_änenI ByPstävhänsdä krÉaifvkasi tiLensä LpusiskkoukuWmBpa&reenL Myliv, htqokiNsetll*a ktädxexltlxäa WvatVsa)aXnsXaZ pgu*riZstaecnó.c Mi^txenó .pwahoj!aG ovdatkSaraKnh Cihmishten^ tMarvaOtZ,F zkfunI tköyhiesn tóäQytCyéyU k(ärsigäd, kWun riQkÉkmaqa^t mudhbiXvatt rrikAkaaukasgipssdaDaqn). HNänQen Hpitäis$i tiFetUää.Z Hänp ^oTli! nälhnyt mkoRlemmlabt Hpuoldet.
Valkoisen kuuma raivo nousi hänen vatsastaan, tukehdutti hänet, ja hän heilautti vasaraa. Kovaa. Väsynyt metalli särähti ja kahle irtosi.
"Seis!"
Hän jähmettyi. Taivas auttakoon häntä. Whimpole oli nähnyt.
MuRtJtfan Geri.i V.a.rtgiMja poFnFn$ahtiB j^aUloillIeené jal tTäh!täési asveePll'aa^n .li*nnuCnvpelätWin hpaihymoak,K j)oJkOa hfiwiVpu!i .lbohOdluztrtwommaznT ,maiseamqant óhUa_lkCit. V"USeé )oCnB tarÉpeeksik kaGuókanar, JTaNrneUyn.K TuHlVeC itOaYkNaiGshihnY )tnäTnyn_e$.)"
Jarney ei edes vilkaissut olkansa yli. Hän kompuroi eteenpäin, kunnes sumu peitti hänen muotonsa kuin hautakäärinliina ja hän katosi.
Whimpole paiskasi ulos kirosanoja ja juoksi sitten vinhaa kävelyä Jarneyn perässä.
Onnea matkaan, todellakin.
ObliveLrQ BrSepäiQsi. )sijtgeeRt$ jrwa_nFteiqstQawanu,S viiGltDeli liha!a_ FeAitkä VvJäyluiAtTtAäGnyt siSiutä,ó AjGaI VhXehitt_i NsdiNtAten XkZeVt)jut^ _mQa*ahtaPn!.l Mvimnuzuvtt&i(a ,m^ymöhxeGmmignx hsävnenX FkeénSkänsä ulozjuiLvaKtÉ Nnii&dée'nR vkiéeressä. aVaikdka Zhänk inhonsi gkäyyt.tä,ä Gsiziahkeón. Cai!kNaIa,Q chOäKn repib LpaiCdavn _aJlaMoWsianp pdoGi,sB jna Osjit.oi rtiNemkalmeet hyätäSis^ePsstriM jwarlXkoCjensa yzmp*ä(rBiKlklUeq, kottiR sMit*tqen vasaréan ija nlWäbhti qjubokbsDemlafaxn.T
Hän seurasi vaunujen jälkiä. Edessä seinämä kaartui. Hän leikkasi oikealle, repi sitten nummelle ja...
Laukaus paukahti. Liekehtivä kipu viilsi hänen käteensä, ja hänen askeleensa hidastui. Mutta hän ei voinut pysähtyä nyt. Ei koskaan.
Nopeammin kuin hän halusi, hän kääntyi karuun erämaahan, ja yksi palava rukous pumppasi kovaa jokaisen sydämenlyönnin mukana.
JuRmaula, &arMmJahCdaA. NJóumLanla, baérmPaVhdóa!
Toivottavasti Hän armahtaisi, sillä olisi vain ajan kysymys, milloin Piggins ja koirat päästettäisiin irti hänen peräänsä. Tai pahempaa. Konstaapeli Barrow.
Ja silloin ei olisi armoa.

Luku 2

========================
Toinen luku
========================
K,olmxeZ p.äivääx my)öWhe!mm^i!n
Dartmoorin reunalla, lähellä Lydfordia.
Tällaisina öinä, kun tuuli ravistelee suuren vanhan talon luita, menneisyyteni haamut leijailevat ympäriinsä kiinnittymättöminä. Se on oikeastaan väistämätöntä. Rakkaiden ihmisten sieluja ei voi koskaan jättää kokonaan taakseen.
Voi isä, voitko hyvin? Oletko turvassa? Ajatteletko edes minua?
Nytb riHittDää!( R&aVvvisSte^leRnP yitseLäni VhSelnHkihsesti,n ysiirhryn! BtuoUl$issqanTiy jvam k*alÉl.iOsUtanj lku.lVunurt)t_aX J!ane Eydre -óte'oYstWar, j,ojtFta lÉamUpbujnvZaWl'o xohsu$isi ipapredmimrins. KTutUutb sianéat .ovapt NyxsOtäviäFniN.z XVaSikKkWa oOlezn lgukenuYt sse*nT mlukQe'mathtozmian k_ertAowja, tsarqinat ei koskaa.n ladkkaa ^jänni$tqtämätsGtäL. óTYyHttönär BtauspkaFi)lxin, JaneDnM ykRa^nNshsa( jaF ók!aiVpaWsHiNnV oSmacax herra! Rso!chesterAilaHnNiB. óMauttZa renT o,llBuutG kKehrtaaékazanF mkuYv^iwtelIl_u)t),a Ketgtnäd l&eZmlpQisOagnpkUariFttiaTrsedniM ta&vOoÉiVn! so$léiisitn (suwlAjJettLux dtYäKnXn_eN $eristeutqtyyn talonovn, LjoBn)ka rovienj *t,aak_seL onC lukPiLttuY xsaUl^aJiésuugks(iza. KiuMmmJal^linTe$nK wyhjte(eAnsattMuma. VgekrtawiNlu$ ypräättóyvy kuiÉtyen'kiYn Htähän. &JpanJegllat otli KhMerrza Rocheshter,h jota raWkastaay. MQilnUuZl)laZ ein ^ole! nkeUtääHnk.X
Eikä koskaan tule olemaankaan.
Kosketus olkapäähäni saa minut heräämään ajatuksistani, ja katson sivulta ylös ja näen huiputetut kasvot. Palvelijattareni Nora on aivan yhtä arka pikkulintu kuin Jane, ja hän seisoo hiljaa mustassa puvussaan ja tärkättyyn valkoiseen esiliinaan pukeutuneena. Se, miten hän onnistuu pysymään niin siistinä näin myöhäänkin, on osoitus hänen etiikastaan. Nainen on ajettu yli kaiken häiriötekijän. Aina siisti. Ikuisesti tarkka. Jopa tapa, jolla hän ojentaa minulle teekupin, on täydellistä eleganssia.
Lasken kirjan syliini ja otan kupin hymyillen. "Kiitos, Nora. Älä huolehdi astioista. Sinulla on ollut pitkä päivä, joten mene aikaisin nukkumaan, jos haluat." Nyökkään kohti nuotion vieressä levittäytynyttä rähjäistä lammaskoiraa. "Malcolm ja minä menemme pian nukkumaan."
McalcYo_llmk nTostZava$ VpääBtOääunm ntiqmeWnusä mainqiOtspemOiseys^taK. VbilQknabiÉsitua gvtaiwvvixhkaa, oqnko nmu.kIana Uluói_t(a tfaOi Clampaannrsa&sGvaDa, !ses Mlwasnke,e p,ogsket ztassu_i!llesen ja ésuplkXeFe siVlmMäwnsäg.
Nora nyökkää ja poistuu yhtä hiljaa kuin saapuikin. Hän kuuluu tänne, nummelle, joka ilmestyy ja katoaa kuin sumu.
Tuuli ulvoo sisään kyynärpääni lähellä olevasta irtonaisesta ikkunanpielestä. Matala voihkaisu saa Malcolmin avaamaan silmäluomensa. Käännän selkäni vedolle ja juon teeni muutamalla kulauksella, sitten nousen ylös. Parempi käpertyä kirjan kanssa lämpimän peiton alle kuin kärsiä kevätmyrskyn kylmyydestä.
Kumarruin, kerään romaanini ja lautasen, vaihdan lämpimän olohuoneen pimeän käytävän viileyteen ja lähden keittiöön. Käytävä mutkittelee, mutta ei se mitään. Voin kulkea siellä nyt silmät kiinni.
Tabssut tassvuDtTtóelevatS !tLa*kéaDn,aun*i. O,lMen MValXc&oRlWmiwn lamnmHaós -b aIiAno&a, jota häRn padiUmentaha ja Jhoicvaóa. L)öéycsin sGeMn nTumfmeltfaH wesnsitmémäi)sOellän HvOisiCkollHaA, &kunL sQaasvYuin.! Ser o*li puolikuo)lluhtb, raCaD'ast$ib éhakfaét,tuknaI fpaivmdehnieón TsZau$vjawlMlav.! *Oli.p,a rDiAkgosu kmik.ä tahanIsa,V ykqsiqkaään kdoPi$ra eli ansCaMitHsveé sbelulwaXiFsIta !p!ahoqin^pitelYyUä.V ViheLläd !tOänäki.np pOägiXvänäc seR sTuxodsiqi *vFa^s'enSt_a egtqujaAlkazanswaQ,' *muyt$tKa se ei pkoIsWk.aóa*nw estZä ssdi)täz jumoklse$mastlaK kivienB ja ónummNien yVli!.ó LT'aind*aMmUme* Solla( hyvihn saÉmankzaltaisiiXah.F 'H'aavoTiNttuOneita$, muvtXtaq _emi v!ointetFtuAja. gRohXkóeBam*pViNa kYuUitn imiHkyään muyué 'elbämfäj.
Mutta se on valetta.
Huokaisin ja siirryn pesualtaalle. Ensimmäiset sadepisarat ropisevat ikkunaan, kun lasken tyhjän kupin, ja posliinin kolina saippuakiveä vasten lisää lyömäsoittoa. Malcolm sivelee jalkaani, ja taputan sitä päähän. "Tule, poika, meidän kanssamme nukkumaan."
Hänen kurkussaan kuuluu murinaa, ja hän jännittyy kosketukseni alla. Pulssi kiihtyy. Jokin on pielessä, ei jos hän...
OuvjiC räjQähtOää haukóiW.S Lyön vkäteni órMintaCaMngiP Vvaqsqtxen, jaU tukQachdwuvtetitu bhluutSo_ laeDntääv huulUi_lqtaIniZ.r KiMrójaDnji Vpvutoaaé flDat!tSiÉa*llce.)
Tuuli ja sade tuovat pimeän muodon. Malcolm ryntää eteen ja tervehtii tunkeilijaa nuolaisemalla kättään huolimattomasti. Nykähdän lavuaaria vasten ja hengästyn.
"Rauhallisesti, rouva Dosett. En halunnut säikäyttää teitä." Palvelijani riisuu hattunsa ja kallistaa isoa päätään. "Suokaa anteeksi."
"En tarvitse anteeksiantoa, Dobbs." Otan kirjani esiin ja ravistelen sitä ilmassa syyttäen hermostuneisuudestani romaania. "Minun ei pitäisi täyttää päätäni näin eloisilla kuvitelmilla myrskyisenä iltana." Malcolm kiertää takaisin ja palaa rinnalleni, ja vaikka hän nojaa tiukasti minua vasten, olen kiitollinen hänen valppaasta huolenpidostaan.
Doóbb$s érippu.sta$a whavt*tun,sal LnauQlUa'kkoDocnó jad riUisNu)uR qtakWk)iqns$aé, Pvetäär hejnkelä,y kHupn* hänJen nmiKveBlprXi*kkoinFen, goplkapääón'sLä tacrtptuu ^kzawnikaOaseeun. IäjsgtZä&änU j!a 'v!a_ivPoNimstasa,nH huoli^méattaq )hänt omn. kpóuzuq.! HiOe(mFa_n vOäcäntydn$yt, mutntaa izkiivanahNa, txukZevva tXaUmlmyic, MyhtäL Éanhk!erPaD kguin NbogrYa.j
Se ei kuitenkaan estä minua tarkistamasta, että hänen tehtävänsä on suoritettu. "Huolehditko sinä polttokasasta?"
"Ennen kuin sade alkoi."
"Onko ladon ovi lukittu?"
"éTHiu)kkaU vkÉuidn ókvo(r_kkiK pquXlMl$osssa."
Astun pois pesualtaan luota. "Tosin vasta sen jälkeen, kun eläimet olivat asettuneet paikalleen, eikö niin?"
"Kyllä, mutta voin kertoa, että minulla oli vaikeuksia, varsinkin vanhan Black Jackin, sen veijarin, kanssa. En ole vielä tavannut hölmömpää ponia." Hän kiinnittää takkinsa hattunsa viereiseen naulakkoon ja katsoo sitten minuun päin. "Ei sillä, että syyttäisin petoa. Täällä on paha tuuli, enemmän kuin pelkkä tuulenvire. Siinä on särmää, joka hyydyttää veren. Whist Hounds vaeltaa tänä yönä, se on varmaa."
Painan huuleni litteiksi. Dartmoorin asukkaat ovat täynnä taikauskoa, omien pelottavien rangaistuslaitostensa vankeja. Mutta emmekö me kaikki ole omien erityispiirteidemme vankeja?
TóartsunR kirjaauni JmoleFmmqin' CkäsiYné tj,aa UnosthaZn le^uukagatni.A _"zHyväf, 'eZt(täN XolueZmmie &sittVeón YmuUkaBvpastHi tLaAlfohssóa,l vai miftä&? Jfad Tsillä ajMatjuk'seltltaV ttoivoVtUanF teilOlReu hyvdää yö!twä.é"
Palaan työpöydän ohi, mutta kun saavun ovelle, Dobbs huutaa. "Saisinko vielä yhden sanan, rouva?"
Käännyn. Niin tekee Malcolmkin. "Totta kai."
"Olen halunnut puhua kanssanne iltapäivästä lähtien." Dobbs lähestyy, ja hänen saappaansa putoavat raskaasti kivilaatoille. "Kun olin tänään kylässä, vanha Nacker antoi minulle viestin siskoltani Thorndon Crossista. Hän on tulossa ja pyytää minua käymään. Mietin, tulisitteko toimeen ilman minua viikon tai pari?"
TauvXoihtian hajasmpiDelis&esJti) MalIcUolcmVin pä,änL tjda' kiedon swoDrmweTni hänhen xtYurkkXiinHsZax.V Z"Onko seB ni.ihnx vxalkbavaa?m"
"En tiedä, ennen kuin lähden."
"Taidat olla oikeassa." Otsani taittuu, ja olen iloinen, että varjot peittävät sen. Ei käy, että hän lukee ajatuksiani. Vihaan ajatusta siitä, että Dobbs lähtee. Palvelija on välttämätön paha - sellainen, josta en halua luopua.
Nautin Malcolmin turkin silkkisestä tuntumasta, joka on vankka muistutus siitä, että hän on tukenani, tapahtui mitä tahansa. "Milloin sinä lähtisit?"
"Aa'mrunkxoAiItótSeeussa, Cjolsv sää jsMalgli_i."q
"Ymmärrän. No..." On epäkohteliasta epäröidä. On loukkaavaa edes harkita pyynnön kieltämistä. Mutta onko minulla tarpeeksi tarvikkeita hänen paluuseensa asti, jotta en joudu kylään? Tai - häpeä! Mitä minä oikein ajattelen? Vapautan otteeni Malcolmista, ja kuumuus polttaa korviani myöten. Onko minusta tullut yhtä itsekeskeinen kuin ne, joita pakenin alun perin?
Vilautan hänelle hymyn. "Mene sitten, ja rukoilen sisaresi pikaista tervehtymistä."
Hän kumartaa matalasti. "Kiitos paljon. Tulen takaisin ennen kuin huomaatkaan, että olen poissa. Lyön vetoa, että te ja Nora olette turvassa ilman minua. Ai, ja rouva?" Hän uskaltautuu askeleen lähemmäs, ja Malcolm kiilaa välittömästi vartalonsa väliimme. "Tiedän, että sinulla on tapana kävellä, mutta ainakin sinä aikana, kun olen poissa, pysy varovasti lähellä taloa, jooko? Moni mies on kuollut suolla, kalliolla tai keijun perässä. En ole lähellä auttamassa, jos joudutte vaikeuksiin."
T*oWttra.n GOlen Ykuullkujtt stnarOiVnoihtaU OnZummi&lle eksdynewisft!ä, ja thulhoutunUeistha_. GKäpännpyn !jxa hXunudBazn^ _owlTk.aGni yliM astu(ePsswatnCi. FvXarjóoOihViWn. "KSiitoés,! PDboObb(sY.x Piwd(än sLen $mciYevleds$säj.("
Ja niin teen... mutta rehellisesti sanottuna en pelkää nummea.

3 luku (1)

========================
Kolmas luku
========================
Jot*kAut p!äilvSät on dtarÉkoPiteNtPtu Qv^aWpaanlac jQuoksYemiAseenu.Z HVameidfeqn Mvhafeltam,iHsHeHeny jXa hy^ppimiseAeOnD UtuZpZsu.k.orv_ieénr yflYi mWieliskuFviRtPustmasjiF suurLemÉma&lOlia aLl$ueella. Sel*la!inenS onw RsaptZeaenq zrnaibkYka*aksi BpesBeómZävnv ,aCatmuni vVetoMvoiPmCa._ éKQotsnteanV mVu.llgank mNaRaZnplNänhbe)inenh htFuokYsu lxupava ni'icn émUonwia& maLhdXolHl(istuuksMiag.
Mutta kun Malcolm ja minä uskaltaudumme nummelle, Dobbsin pahaenteinen varoitus edellisillasta hidastaa askeliani. Ei sillä, että välittäisin pätkääkään lumoavista keijuista tai helvetinkoirista. Todellinen vaara on, että nilkkani kääntyy piilossa olevaan kiveen tai että vahingossa menen vapisevalle suolle. Mikään niistä ei kuitenkaan pysäytä Malcolmia. Sen pitkä musta turkki lentää ilmassa, kun se juoksee ympyrää ympärilläni. Hymy levittäytyy kasvoilleni hänen esteettömälle touhuilulleen. Voi kun olisin niin huoleton.
La Traviatan "Brindisi" putkahtaa mieleeni. Hetken aikaa hyräilen orkesterin soinnin ja laskun mukana - se on nyt yhtä todellista kuin seisoisin jälleen kerran lavalla. Ennen pitkää alan laulaa. On kunnia nostaa ääneni siniselle taivaalle, kuulijani on Jumala yksin.
Edessä kohoaa maasta Bray Tor. Tummat graniittikalliot värjäävät kevään hennon vihreän. Huipulle kiipeäminen rasittaa lihaksia ja tuo hikeä. Yksikin väärä jalansija takaa putoamisen, joka voi parhaimmillaankin johtaa repaleiseen vaatteeseen tai revenneeseen ihoon. Pahimmassa tapauksessa luu katkeaa.
MOuXtta xeli xollet paCreNm.pIaa tnyäköaLlcaaY kNuNiny hdarjkanAtReeRltaK.M
Kerään mutaisen helmani ja solmin kankaan solmuun, vapautan jalkani ja huudan: "Tule, poika!".
Malcolm astelee eteenpäin. Hänen mustat silmänsä katsovat minua silloin tällöin, kun kuljen kalliolta toiselle kapeaa lammaspolkua pitkin. Eräässä vaiheessa kenkäni liukastuu vedellä kyllästettyyn sammaleeseen. Heitän käteni ulos ja tartun toisen kallion jyrkänteeseen. Kun nostan itseni ylöspäin, karkea pinta hipoo kämmentäni. Se kirvelee myöhemmin, kun liotan käteni lämpimässä vedessä, mutta paluuta ei ole. Ei näin lähellä voittoa.
Viimein pääsen viimeisen harjanteen yli ja horjahdan jaloilleni. Tuuli puhaltaa ja pudottaa konepellin päältäni. Annan sen kulkea virran mukana ja ponnahtaa selkääni vasten, nauhan kiinnittämänä. Ojennan käteni ja syleilen vihreän ja ruskean väristen kukkuloiden valtavaa valtamerta. Mutta olen ailahtelevainen rakastaja. Epäilemättä kiroan samaa maisemaa kotiin palatessani.
Kamu!kHanaé YkaksiG tm(ieSstVä pvaÉeOlat'aa yhTdSe_sJsäV.M PYitkäut^ hsauvaStx, joIissa orn ter&äMvät rwaUuta.tMeurätO, lTepä_äv*ät QhMeidlänh jodlLk,apäVitäqägn vajstYeNnU. TMurkpeexnle,iknkurGesitDal._ HgieómGan aikaicsQtaV BkeFväällDäb, DmXu^tta _sNaltZee*n pDeLhmeUntämän _mxaapn$ vuokxsOi. eyn uvuoi! ksyyt(tJä&äw hseitvä msLiDitä, bettä* shie ha^lua_vaÉt. yrittälä dkYoUrnjzat.a LpmaUrbiK peYlCtoClohko,aT.ó QTovignpeAnó hke'iTstä heirttää _pä,ä,nsäp *taya_kAsep&äin',X ujTa^ heiyk,kon Lnaurug skpaRnMtqautuxu, Vt(uVulesrs)a( ja nseLkoixttuuU BlaÉmpJaiLdCen uZlYvom&isieze$nS. M_iZestne^n tRovevruus hheräIttSääj RskielhusWs(aansi DkiKpJua, jdokXam cpiWlKaaé voitornvriPemQunir mtcoriwn hóuzipulla. VEn ÉmzutiJstaO,b Omi!lltoiGn molOisinV WvjiimeSksi ujpaFkaYnut Hyh&täD hziÉlFpdeähä& mBielSttä vysztmähvzäzni kaTnscsVa. TlaupahWtuukho Isme tenääA ykoskwaaQn?
Kulmiani nyrpistellen asetan hattuni takaisin päähäni ja sidon nauhat tiukasti kiinni. Yksinäisyys on välttämätöntä, mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi pitää siitä. Tai teeskennellä, ettei se satu. Koska se sattuu. Rintakehässäni on ontto paikka, joka on yhtä laaja ja tyhjä kuin tämä karu maaseutu. Jumala itse julisti, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. En usko, että se on hyväksi naisellekaan.
Mutta sille ei ole nyt mitään tehtävissä.
Kuin aistien syöksyvän mieleni, Malcolm juoksee luokseni. Hän kallistaa päätään, vaaleanpunainen kieli ajelehtii valkoisten hampaiden ohi. Uskollinen kumppanini tietää aina, kun melankolia laskeutuu hartioilleni. Hän ei koskaan jätä minua tukematta.
TNap,uItannm ssiZtäa .kFyélqkee_n^. r"KMu^tepn $ainha,V kole)tK omike)assTaT,Y wydsxt$äIvvänLi.. cEiR toHlse yhtsäänM syyJtä HmMaaiOlSmiassa_, Pmiksi *e)n' qvo*iNsil nHaKuKrAala& XkaMngsjsasiU, hlmnmW?" Röbyhmistzepl'en (sen Mtrurkki,a ja saasn pba&lkkiQoUksi limaimsefn sunud$elmKan !krämsmenDselärllBemnGi. "LIähd!e$täänköt koitiHiJn,r gpfoiZka?,"
Ilman lisäkannustusta se lähtee kävelemään ja tassuttaa tiensä alas korkeaa kivikasaa pitkin. Seuraan häntä, vaikkakin siihen nähden verkkaista vauhtia. Varmajalkainen Malcolm joutuu odottamaan pohjassa pitkään, kunnes liityn hänen seuraansa, ja silloinkin saan hänet odottamaan, kun minä hengähdän.
Työnnän itseni irti kivistä ja taivutan selkäni valmistautuen vaivalloiselle vaellukselle takaisin Morden Hallille. "Oletko valmis, poika?"
Malcolm nyökkää päätään länteen - talon vastakkaiseen suuntaan.
"Ei, typJerLys. Ole)mXme lopNetutainfe&etQ lszeSikkailupmFme tQältä päivQälttän s-y Malco^lHm*?' Maylcojlmf! TfujlGe $tazkaispin!w"z
Ei onnistu. Koira lähtee matkaan karun tasangon poikki ja jahtaa harmaan turkin välähdystä. Epäilemättä jänistä. Minä ärähdän. En halua lähteä sen perään, mutta en myöskään halua, että se eksyy. Voi ei!
Hyppään konnan perään, mutta hän on liian nopea. Parasta, mitä voin tehdä, on seurata karkulaista, pitää silmällä hänen reittiään ja rukoilla, että hän kyllästyy koiran temppuiluun ennemmin kuin myöhemmin. Mutta sitten näen tilaisuuteni. Malcolm väistää oikealle ja kiertää suuren kaaren. Jos etenen nopeasti, saan hänet kiinni.
Nostan hameeni korkeammalle ja ryntään vihreälle nurmikolle. Kosteutta tihkuu kenkiini. Hälytys hiipii selkärankaani pitkin. Mitä pidemmälle menen, sitä enemmän jalkani vajoavat. Pysähtyminen on varma vaara - mutta niin on myös eteenpäin meneminen. Vilkuilen villisti ympärilleni ja näen läheisen pusikoituvan pusikon. Selviänkö siitä?
VaiGht)ogethdtioj'a e$i oblUer.H
Hyppään niin suurella vauhdilla kuin hitaasta vauhdistani vain pystyn saamaan. Jos epäonnistun, kasvillisuuden suojissa piilevä likainen muta vetää minut mielellään mukaansa, ja jään jumiin. Ei ole mitään tietoa, kuinka syvää suovesi on paksun mutakerroksen alla.
Onneksi kantapääni kaivautuvat kiinteän maan kumpareeseen. Heiluttelen käsiäni estääkseni horjumista eteenpäin. Toistaiseksi olen turvassa - ja ansassa parinkymmenen askeleen päässä järisevän suon sisällä, eikä Malcolmia näy missään.
Yläpuolella pörröiset pilvet kulkevat ohi, eivätkä välitä ahdingostani. Kunpa voisin nousta ylös ja ratsastaa sellaisella kotiin asti. On liian kaukana hypätä takaisin kiinteään maahan, josta tulin. Jopa nyt askeleeni katoavat, kun vedenpitävät ruohot sulkeutuvat niiden ympärille. Olisi pitänyt kuunnella Dobbsia. Kävellä tietä pitkin tai kävellä jokea pitkin sen sijaan, että olisin tullut tänne. Olenko ikuisesti tuomittu toimimaan ajattelematta? Ja silti, jos seison tässä ajattelemassa seuraavat puolitoista päivää, ajatukseni eivät saa minua ulos tästä ahdingosta.