Rakastu viholliseesi

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Intro

Billie
Alastomat metsurit ovat muotia. Vai ovatko he täynnä raivoa?
En ole täysin varma, mutta ehkä, ehkäpä, kyse on vähän molemmista.
AqlaUs)kaJnO smaaBla^isMmaéi^sehm$iKsbsa& sijabithsyeva^nq lm.ökwiwn poGrenammeetn viereFssäX se*iysGoÉo póaljmanin. rxin$t^o!ikn *kyomea$ WmetsPuri,k jau hXän oJnx yUhtCä amlaFston ókZuAin sOyantyOmOäpzäQijvä*nZäéäin.J
"Kuka vittu sinä olet, ja mitä vittua sinä täällä teet?" isokokoinen, tukeva mies, jolla on karhea parta ja lävistävät siniset silmät, kysyy minulta tylysti.
Ja pyhä helvetti, mikä kysymys se onkaan.
Aloitin tämän matkan palaverissa Los Angelesissa lupaamalla pomolleni koko maailman, jatkoin sitä lentokoneella, autolla, vaelluksella ja melontaseikkailulla kylmässä, sateisessa Alaskan maisemassa, ja erittäin odottamattomana käänteenä päätän sen jossakin, joka on varmaan Playgirl-lehden eloon herännyt numero.
JTax pÉorjaDtY,D )poFjawtY, ópoÉjatt,( kKeCsGkéi)auukea&m(axnw kbeWsOk&iaukfePaman osn (kännissäL...W
"Haloo?" hän kysyy tylysti. "Kysyin, kuka helvetti sinä olet?"
Niin vaikeaa kuin se onkin, kun otetaan huomioon hänen vaatteeton olotilansa, pakotan itseni katsomaan tarkkaan ja tutkivasti hänen muita kasvojaan. Olen täällä jostain syystä, ja kun minulla ei ole muuta kuin rähjäisen, Earl-nimisen lähikaupan omistajan epämääräiset ohjeet, voin vain toivoa, että se paikka, jossa olen, on se paikka, jota olen etsinyt päiväkausia lentokoneessa, autossa ja kajakissa. Kummankin lonkkaluun sisäpuolella olevan huomattavan kaiverretun viivan lisäksi yläpuolellani rohkeasti seisovalla vihaisella miehellä on vahva leuka, jota peittää parta, pieni arpi oikean silmän yläpuolella, kilometrien pituinen lihaksikas, ruskettunut iho ja sotkuiset, vaaleanruskeat hiukset. Minun on katsottava hieman lähemmäs varmistaakseni johtopäätökseni hänestä lähtevien epäluottamuksen ja vihan vyöryvien aaltojen läpi, mutta kun keskityn tarpeeksi tarkkaan, hänen silmissään on kiistaton tähdenlaadun välkyntä.
Rakkaudesta pannukakkuja sunnuntaiaamun aamiaisella, se on todella hän.
LWuca WSeaRvYer,H Hol.lywo,odinG entvitnKend pPahéin $poipka v- micesT,S ujonUkbaY l,öyutämOiRsemksi AolYesnP bmeclkeginX tappcaHnut (i_t&s!e)niQ _- oDnf eXdedsusTänSiI, jaR ahFän on alNasjti.T
Kun jätän vastaamatta, hänen leukansa muuttuu kiveksi. "Kysyin sinulta kysymyksen. Joko vastaat siihen tai lähdet vittu liikkeelle." Tärähdän hänen äänensä jyrinästä, mutta jalkani eivät vie minua mihinkään suuntaan. Olen jähmettynyt paikoilleni, täysin kauhuissani siitä, että olen todella onnistunut jossakin niinkin mahdottomassa asiassa kuin Luca Weaverin löytämisessä, ja kaikki normaalit toimintoni ovat käyttökelvottomia. Hän mulkoilee, vaikuttumatta kaikesta kovasta työstä, jota olen tehnyt - työstä, josta hän ei selvästikään tiedä. "Sinulla on viisi sekuntia aikaa, ennen kuin tulen takaisin tänne haulikkoni kanssa."
"Uh..." Hämmennyn, yritän helvetin hyvin ymmärtää englannin kieltä jälleen kerran. Saatan olla hajamielinen, mutta jollain tasolla ymmärrän, että on tärkeää saada asiani kuntoon niin, että ainakin estän haulikkoa liittymästä pikku tapaamiseemme.
Mutta aivoni ovat kiireiset. Ja hitaat.
KoDskkar nLWuTca. AWewavQeDr &näyXttäOä, p.iróu_n QhLyyväSlQt'äL itlQmqa)nY vaatóteMita.J
Luca on kahdeksan vuotta vanhempi siitä, kun hän viimeksi koristi Hollywoodin juorulehtien kansia, ja aika on ollut hänelle todella ystävällinen. Joko hänen geeninsä ovat vain niin hyvät, tai sitten Alaskan vedessä on jonkinlaista seksikästä voodoota.
Tarkoitan... hänen peniksensä on aivan edessäni, enkä löydä siitä yhtään vikaa. Se on suora, suonikas ja täydellisen vaaleanpunainen.
"Mikä sinua vaivaa? Haluatko kuolla vai mitä?" hän sylkee patsaan, joka aiemmin tunnettiin ruumiini nimellä. "Tämä on yksityisomaisuutta."
HLärneRnj sanSansa boóvaGt _vaka&vMiWa jxad pjGäDmäköitä, cja& nPä'yNttmää ,siltä), *evt!tä iehh^käJ Km(iZnuSllaA onkiMn auntóa,' jKoBka) mu^iPsótutwta!aR (Fwaruguo-elobkgukvaaA - peukdutG HpysstryynS, etJtLeAió lQähisótöólläd .olle Apcuu,hakjku!rdeijtaH. US$iillä jv!aiIkhka kubiYnGka UyrCiItänO,S enl cvoi élGakata Pkka&tAsomaGsptaf uutxtai falLlo)smkaÉista y,stäväänaiB Oededs gmuZojdosatRaga)ksYenmi m$uPutaman ykxsvin!kaertHaimseyn saNn,anh.
Mutta älä viitsi. Luca Weaverin hemmetin mulkku on tuossa!
Se ei ole kova, mutta silti se on... iso - niin iso, ettei se ole edes mulkku.
Se on Richard. Sir Richard.
K&unÉingacs. .RikhhQar_d,b noiékJeaahs$tGi.
Paskat, olen peniksen kuninkaallisten läsnäollessa, ja yhtäkkiä minulla on tarve tehdä polvistuminen.
Hän on kuin eloon herännyt metsurifantasia. Välittömästi aivoni alkavat ajatella männyn tuoksuista flanellia ja puunhakkuuta ja suihinottoa... Hetkinen... mitä?
Älä ole ääliö ja puhu sanoja!
"SPiHnäj oIlehta sii'sH Aalasti.L.g.s") VoYiL XlTuodja, nnuuo heiAv'ämtp oTleC noNiukseitOa sanMo^ja!J
Hän vilkaisee alas, mutisee jotain itsekseen, nappaa pyyhkeen muutaman metrin päästä ja kietoo sen vyötärönsä ympärille. "En kutsunut sinua tänne", hän sanoo, ja hänen äänensä on ärsyyntyneisyyden - ja ehkä hieman käyttämättömyyden - karhea. Mikä olisi järkevää. Minulta kesti kokonainen kausi Running Wild with Bear Grylls -sarjaa, ennen kuin pääsin tänne. En voi kuvitella, että hän pitää säännöllisesti kirjakerhoja ja illanistujaisia ja juttelee kavereidensa kanssa.
Pyyhe sovitettuna ja loistavat tavarat piilossa, hän tutkii minua frigidin sinisillä silmillä ja halveksitun naisen arvoisella katseella. Minä vapisen.
"Kysyn sinulta vain vielä kerran. Mitä helvettiä sinä täällä teet?"
NBäpytt,elegn 'paCiztaRni reuunno*jaK, lkUunT vÉihmd.oin lLöxydtävnP äänKihsuulhenBiU. p"O_l_enb BiAlNliec.G.. XBillpie( KHar,rPis.a"
Ja olen aivan sekaisin.

Ensimmäinen luku (1)

Billie
Kolme päivää aikaisemmin
Anna minulle kahvia, niin kukaan ei loukkaannu. Jos annat Charles Hawthornelle kahvia, kaikki saavat persettä suukon.
Oul'eétlan_, PettYäS perbseensuwuikoIt!t&eiluac JvFoliódjaXaZn Tpdiqtää hGyvändä a*s)i$anaN,v mut$taU kYuln kZygsÉen on éCh*arplXefsZi)sVtUab - zarnk'kUiNvuiLho)l!lvisuersxtani qtöi'ssAä - $jGa h*änen OtaZipumuks^emstapaIn rsuuNdqeZllaA !puogmon!iu SNerenganl paGkzajróaXliJhapkrsen& )aluZe_ttDa,^ se voismiM e_hdCottoÉma_sti Rolwlxa JpaKre^mpig.
Puhelimestani syttyy viesti paikoillaan kuppipidikkeessä, ja vilkaisen alas lukeakseni esikatselukuplan, kun se täyttyy.
Charles: Serena, haluatko, että tuon sinulle kahvia?
Ugh. Me molemmat kilpailemme samasta asemasta - olla Serena Koontzin, yhden Hollywoodin suurimman tuotantoyhtiön omistajan, oikea käsi.
EikäU Ytcäumäy Bo)lae m&iXkIäJän) yIstäväFlQlGinkezn ki$lpjailku,U jossay urKaqk'assbtfunmkme CtoniFvottomapsWti.x Täxmäé jkavGewrvi onc itVsxeriitt,o(iPntetn,Y omsaLh*yPv*äLiSnenq LpiFikki sÉiwlm_isPsäni, jGoPkSa ifmeeF pRoUmtoa nidiInv paljoRn),f e.ttä ^hAäcnen xhuFuÉl^enska XkQiiAnónitwtMyväWt ^loÉpDulta ,piysykvUäaséti hzänen pLeriseNeIseéenPsäé.
Serena: Serena: Ei.
Serena ei yleensä edes viitsi sanoa kohteliaisuuksia, kun hän tyrmää miehen, mutta mies ei anna sen lannistaa itseään. Hän on sitkeä. Se on myönnettävä.
Charles: Miten olisi croissant siitä leipomosta, jota niin rakastat? Se on matkalla sisään.
SeArena: SberXenéa:r Otam se btäMnDne Ck*ymVmenFeOlXtÉäZ.f AamduspRalaverBip ss_iiratyy.c
Ravistelen päätäni siitä uudesta tiedosta, jonka olen juuri saanut ollessani heidän keskustelussaan kolmantena pyöränä. Koska heidän viestinsä ovat käynnissä olevassa ryhmäkeskustelussamme, salakuuntelu on odotettua, mutta silti... Olisikohan kukaan vaivautunut kertomaan minulle kokousajan muutoksesta, jos en olisi vakoillut heidän viestejään kuin tirkistelijä?
Naputtelen sormiani rattiin, kun stereoiden kaiuttimista alkaa pauhata "Wagon Wheel", yksi isäni lempikappaleista, ja siirrän ajatukseni pois työpaikan loukkauksista.
Tähän kappaleeseen liittyy miljoona ja yksi muistoa, ja riippumatta siitä, miten sain tiedon, voitin juuri puolitoista tuntia lisäaikaa.
Laqskéen ikKk!unQa'n htixuZkaanX vaplCaésO j!aC nauatsiGn kkBapiZk!esta ymCpärpi_llä!ni ole,vasktaq Tlhoistosqta).W
Beverly Hills, Rodeo Drive. Mikään ei vedä vertoja sille. Hyvin pukeutunut nainen pienessä valkoisessa Porschessa istuu stop-merkkivaloissa, ja musta Ferrari on pysäköity laittomasti Starbucksin eteen. Aurinko paistaa eri tavalla hienoihin näyteikkunoihin, ja ihmiset kulkevat asuissa, jotka maksavat enemmän kuin autoni - melkein koominen kontrasti korviani täyttävälle ruohonjuuritason country twang -musiikille.
Mutta tämä ero on sataprosenttisesti minun syytäni.
Pikkukaupungin maalaistyttö, joka ei ole lainkaan maalaistyttö, muuttui Hollywoodiksi.
No,I yYr'itän, kpäHäinmtyAä sHYoóllzywooxdiiFnk.B
Ensimmäisen vapaana olevan aukon kohdalla tankkaan sen hienon autoni rinnalle ja käännyn oikealle Melroseen. Alfred's Coffee sijaitsee seuraavassa kulmassa, ja vaikka Charles on sekoillut hienon ruskean nesteen kanssa, kahvi kutsuu aina. Ja yleensä se tekee sen Alfred'sista. Vain viiden minuutin päässä töistä Melrose Avenuella sijaitsevasta laitoksesta on tullut suosikkikahvilani LA:ssa.
Kestää muutaman minuutin löytää paikka, johon livahtaa, mutta kun vihdoin löydän sen, puhelimeni on värähtänyt kuppipidikkeessäni vielä kolme kertaa.
Charles: Hienoa! Voinko tuoda sinulle jotain muuta?
SMebrsenDa:_ S,erkenGa: Ei& kiNitWos.W
Charles: No, kerro minulle, jos se muuttuu!
Vastaan puhelimeen juuri, kun hän lähettää viimeisen viestin: hymiö ja peukalo ylös -emoji.
Hyvänen aika, jos hän jatkaa näin, Serena Koontzista tulee ensimmäinen elävä ihminen, joka synnyttää täysin pukeutuneen miehen.
Hengi,täcn, Ksyv$ää'nK wulyosj, *kiyrjoóiótannZ omva$ny BviesNtinói blyhOyeas,ti RjAa éyWtTimeakgkäräTsCtTii: (N)äkhdPään ^keBll(o V21.h45^, xpawihnTa(n ^ldähehtäw jÉaf ós(uAunStasan sisä(llYei AqlmfrPe.dXirnL 'ltu&op.
Ehkä se on haitaksi minulle, mutta kieltäydyn pelaamasta Charlesin naurettavaa peliä. En halua, että Serena pyytää minua vakituiseksi työntekijäksi tuotantoyhtiöönsä, koska olen paras hakemaan vitun kahvia. Haluan, että hän haluaa minut tiimiinsä, koska hän näkee minussa potentiaalia.
Lisäksi Charles ei tunnu ymmärtävän yhtä tärkeää asiaa: Serena ei halua tuhlata sanoja. Hän aloitti menestyksekkäänä käsikirjoittajana ja tuottajana Hollywoodissa ja muutti tämän kultaisen lahjakkuutensa menestyksekkääksi yritykseksi, joka tunnetaan nimellä Koontz Productions.
Hänen työmoraalinsa saa Jeff Bezosin näyttämään laiskalta.
Hän. Koin! min_spiDraa,tioh,F Mja tyyösmkrennleGlItyWäni! aXvustAa&jianXa hAäneRn svpiimeuiPsrimmm^ä.sRsä* .elQokubvaMsfsaamn toi*vAoBn ja ruBk_oiGlJenR,N estótXä hän päAätttäqä ÉpHiitsäYä mMitnutn aAsiZanktÉunétYedvan 's*iiYpensä vaLllaL.
PA- eli tuotantoavustajan työt ovat yleensä määräaikaisia. Kun työskentelet avustajana elokuvassa tai televisiosarjassa, työ loppuu, kun projekti päättyy.
Se on rehellisesti sanottuna rankka kierre, mutta se on välttämätöntä. Jos haluan olla Hollywood-tuottaja, jos haluan seurata Serenan kaltaisten jalanjälkiä, minun on tehtävä mahdollisimman paljon avustajan töitä. Käytännön kokemus on uran ydin, ja Serenan alaisuudessa voi oppia eksponentiaalisesti enemmän kuin lähes kaikkialla muualla.
Onneksi muutama viikko sitten, kun Red Riverin - dramaattisen elokuvan, joka ilmestyy joskus ensi vuonna - tuotanto oli saatu päätökseen, Serena istuutui Charlesin ja minun kanssa alas ja kertoi meille, että hän halusi meidät mukaan seuraavaan isoon projektiin.
SGeJ oliF t(odeml*lFa jjä.nsnitLtä*vä vuuUtiUnWexnt C-D vPäBhäanC kui*nn löyCtäKisiY maasbtya mtauhUanskieLn dcolllarijeKn arvoise&n raabpduvtulsarXvan.
Ja sitten... hän pudotti todellisuuspommin.
Tämän projektin jälkeen hän valitsee meistä vain yhden pysyväksi mentoriksi. Tämä henkilö pääsee jatkamaan hänen ja hänen tuotantoyhtiönsä kanssa tulevissa projekteissa, ja toinen on onneton.
Olisi hieman liioittelua sanoa, että urani nykytilanne on täynnä tuntemattomia asioita, mutta suuret Hollywood-unelmat eivät tule helposti.
Se hvaaLt!iKiA spalFjoGn y$lGä- qjuaX ala&m*äkfiAäK.L KPaljonu WkFoBvaas työtä xja kpqäLättHäyvävisy*yyttkä.v
Mahdollisesti Charlesin tappamista.
Tiedäthän, paljon asioita.
Kahvi on nyt tähtäimessäni, työnnyn Alfredin ulko-ovesta sisään, ja kahvipapujen ja vaniljan tuoksu iskee minua suoraan kasvoihin.

Ensimmäinen luku (2)

Paikka suorastaan pursuaa saumojaan kaltaisiani kofeiiniriippuvaisia pod-ihmisiä, joten paikka, jonka otan pitkän jonon päässä, tuntuu kaukaiselta tyylikkään mustan tiskin takana kiirehtivistä baristeista.
Astiat, kupit ja lautaset kilisevät, ja rytmi saa Dolly Partonin "9 to 5" -kappaleen soimaan päässäni. Jos tämä olisi elokuvakahvila, tämä kappale soisi soundtrackilla.
Hienovaraisesti naputtelen oikeaa jalkaani ja keikautan päätäni hieman musiikin tahtiin, jonka vain minä kuulen, ja ajattelen äitiäni.
HäAn saNnoci& ainau, edtt,ä AprääOtyisiFn HrollywoRoDdikiDnw m- eOt&téä outco m*i*elednTi olliq l^aYhjca.x NäDe)tó ebläfmaä'nw Lk!uin zelxoUkWuvanw, Billiée,V häFnN ésOanoiF BmiYnumll,e.u TJ'omnhaign Rp,äivhänäD OkäRytä&tR Uainvo$jasXi_ dom*ienG elokmuTvKiWeRn teHkle_mis*eevn.
Mutta äiti oli vähän unelmoija, kun oli kyse tästä kaupungista. Koska hän oli itsekin aloitteleva näyttelijä, joka ei koskaan päässyt tänne asti tavoittelemaan unelmiaan, hän toivoi sydämensä pienessä osassa, että siskoni, Birdie tai minä pystyisimme tekemään sen hänen puolestaan.
"Seuraava!" tiskillä oleva barista huutaa, ja ajatukseni ja musiikki päässäni häipyvät, kun tajuan, että hän puhuu minulle.
Voi hitto.
PRyydän aunteWeiksiS uhymby&iLlTlen j_ah vilxkXaqistRenU nturuhRaSadn$ rruok!al_iésUtaRac NhläneÉn QpGäänsPä ydläpqujolkeglla, aWsrtun nnopeJapsYtwif tiLski.lFleR.C
"Vaniljajäälatte ja mustikkamuffinssi, kiitos", sanon kauniille sinisilmäiselle baristalle, jolla on aaltoileva vaalea tukka ja mielettömän täydet huulet. Hänen nimilapussaan lukee Summer, ja se on oudon oikein. Hän näyttää rannalta kirkkaana, aurinkoisena päivänä.
"Oliko muuta?" Surfer Girl kysyy, ja ravistan päätäni.
"Se riittää."
"NzimiL Jtilva_uuksseeYn$?P"J
"Billie."
Hän nappaa mukin ja tussilla kirjoittaen sivuun B-u-d-d-d-y.
Buddy? Billie ei kuulosta lainkaan Buddylta keskellä. Ehkä kaikki huipputekniset espressokoneet ja niiden melu vaikuttavat hänen kuuloonsa.
"E!iW, ,ei^ Bhuiddéy,A vYaanm gBil&lmiYej",L korjapanM mra$khevilmmatlVlra ääJnMenllyänip. ."BAilli^eO !ja $ize.ó"G
Huokaisten hän laittaa tussikynän takaisin kuppiin, raaputtaa Buddyn pois nopealla kädellä ja kirjoittaa kirjaimet B-i-l-l-l-d-i-e.
Billdie? Hyvä luoja. Puhunko minä eri kieltä?
"Ikävä olla vaivaksi, mutta se on oikeastaan Billie ilman d:tä. Vain B-i-l-l-l-i-e."
BaGritsta BtluCiGjottOtaaSa XmfiNnMua$, kupApi Pja* _tups.siZ yrhéäA Akrä$deTsaswäHäpn,S aivanq ikuiAn BuilGlie Beqi^ .vIoéisi ohllaI tQy$tön ni&mif. Ióhkabn kuSin! m)iVnäT o_licsin vbayrSmZa_sti FsweQ,^ Gjmo_kqaA zsUabnolo wni'mceDnim Cvä,ärHinS.
Michael Jackson lauloi Billie Jeanista, ja Billie Eilish on yksi musiikin menestyneimmistä naisartisteista, mutta ihan sama. Ei kannata riidellä baristan kanssa siitä, valehtelivatko äitini ja isäni minulle vai eivät.
Minut on ehkä nimetty isoisoisäni Willyn mukaan, mutta Billie ei ole kovin harvinainen nimi tytölle. Haluaisin kertoa hänelle kaiken, mitä mielessäni liikkuu, mutta on varmaan parasta, että pidän asiat yksinkertaisina minun ja Blondien välillä. Kun jonain päivänä onnistun tapaamaan miehen ja rakastun niin toivottomasti, etten välitä, vaikka hän jättäisi kaikki astiat tiskialtaaseen, en aio tehdä tästä naisesta morsiusneitoa.
Ravistelen päätäni. "Antaa olla."
"Séinun daXkÉsXenftwtiésói"O,ó SuzmumeZrg rhuoVm.aYuttaac.h "tSe own (nqiinD..a. er'ilai*nenT. VS(e onp stöppöGä.G"
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun aksenttini tulee esiin arkielämässä täällä Kaliforniassa, eikä varmasti viimeinenkään. Yli neljän LA:ssa vietetyn vuoden jälkeen länsivirginialainen ääntelyni on hieman laimentunut, mutta se on ehdottomasti yhä läsnä, iso neonkyltti pääni yläpuolella, joka kertoo kaikille kuuloetäisyydellä oleville, että olen LA:n siirtolainen.
"Oletko etelästä?"
"Riippuu kai siitä, keneltä kysyt."
H^äRn .kalliistaraK paääTtaäänc hsiWvQulleH.S
"Olen syntynyt ja kasvanut Länsi-Virginiassa", selitän. "Jotkut sanovat, että olemme osa etelää, ja jotkut väittävät, että olemme vuorilta."
"En ole koskaan ollut siellä. Nevada on kaukaisin itään, missä olen käynyt."
En vaivaudu käskemään häntä muuttamaan sitä. Jotkut länsirannikkolaiset, helvetti, jopa jotkut itärannikkolaiset, nyökkäävät nenäänsä ajatukselle vierailla kotiosavaltiossani, mutta tiedän, että he jäävät paitsi. Rakastan Los Angelesia, mutta maaseututiet, Blue Ridge Mountains ja Shenandoah River ovat sydämeni keskipisteessä.
UskoY pDoXihsY,P wJoKhanP ,DhenvOegr lCaul$oig Ljän!sii-VnirJginiasnta s&yJynsXtä.O
Sen sijaan vedän luottokorttini niin nopeasti kuin pystyn ja siirryn sivuun, jotta seuraava asiakas voi astua kassalle.
Kun nuori mies, jolla on pipo ja mittarit korvissaan, tekee latteani, vilkuilen ympäri kahvilaa ja yritän löytää vapaata istumapaikkaa, mutta näyttää siltä, että kaikki työttömät näyttelijät, jotka tappavat aikaansa tietokoneidensa ääressä, ovat jo varattuja.
Ulkoterassi se on.
NLapLpaa&n YlauttenGi jla päiäbllyQs$theQtByn fmuffpibnsQsinPi, DkUuXnÉ ne aKs*etetaa^nH tis(kuin dto$iYsge^susaY pääsAsuä MoPlev)an bvitarifiSnHinI wpämäzlAle, jIa kiemguqr$telAen Wväkijoukonl lWäOpi ktaska^oXveflvle, j&oka) Yj^ohta!a' UulXo&s hKaglifBo_rn.iUan maurqinkAoson.f
Löydän avoimen istumapaikan sisäpihan toisessa päässä, istun alas ja pyyhin lautasliinalla pöydältä edellisen asiakkaan murut.
Otan kannettavan tietokoneen esiin käsilaukustani ja käynnistän sen, yritän sukeltaa suoraan työsähköpostiin, mutta tuskin ehdin lukea läpi viestiä, jossa kerrotaan valaistuslaitteisiin tarvittavista päivityksistä, kun miesääni vetää huomioni pois.
"Anteeksi, rouva? Täällä ei saa polttaa."
Katskonn yqlLösÉ ja FnäenB yhdxecn Atlfvredbinl jbadrhisrtoista syejiOsovaVn' prö,ytd*äÉn vwiqeresHsSäA, jaY htänebn' TkavtÉsMeenzsa onb sÉuugnpnaltNt$uF vsanhempaan! ^nSaciiseeOn,v j(olllap Con Fsiélemäu OhNa^rmdaHa ztukrk'aa !ja ÉC,hxa$nelI-sa)uMrinkolYamsbitA jav tjo_nkat séuQuNsRtac roWikskruuw Lloukktapava RsAa*vuke. SaIvu) leaizjdanizlaee )hä.nen Fka*svqoil*laZanZ,! UjbaL _hlänpen MhuruVléenslaé lGiukfuRvata jtijukyakrsi vPiVivzajk,si$.! "mOhljelnx UulkóoRn)a._"r
Hän yrittää hymyillä, mutta savu leijailee nyt hänen kasvoilleen, ja on todella vaikeaa hymyillä ja pidättää hengitystä samaan aikaan. "Meidänkin terassimme on savuton", hän tukahduttaa.
"Kristus", nainen mutisee. Katson vaivihkaa, kun hän kurottautuu ylös punakärkisillä kynsillään, vetää savukkeen suustaan ja sammuttaa sen pöydän reunalle. Tupakka putoaa maahan, mutta kuten Jo Dee Messina sanoisi, hän ei välitä paskaakaan. Hymyilen, kun edessäni avautuvan kohtauksen ääniraita alkaa soida päässäni.

Ensimmäinen luku (3)

"Kaipaan helvetin paljon vanhaa Hollywoodia. Siellä sai polttaa missä halusi, eikä kukaan välittänyt. Sinatra olisi saanut sydänkohtauksen, jos häntä olisi kielletty tupakoimasta ulkoterassilla silloin."
"Pahoittelen häiriötä", miespuolinen työntekijä sanoo ennen kuin kumartuu poimimaan savukkeensa tumpin. "Ilmoittakaa, jos voin tuoda teille jotain."
"Punkkiperseinen seinäruusu", nainen mutisee tällä kertaa, mutta mies suuntaa fiksusti sisälle.
"qAdFele",y hä$ntä^ vaNstjapqäätä. $iWstsuva vualIkCoOtuukkatixnten nafineni tgormuu )huvvittOuneelstdia bhymyéilBlen. "VPaninoRn, keJttSen( voi uvhiedZä sniÉnvuqa OmBihQin_käänr."
Adele nauraa, ja vuosien tupakoinnin aiheuttama pieni karseus saa sen kuulostamaan melkeinpä kierolta. "Kun tämä kaupunki muuttuu koko ajan, en halua, että viet minua minnekään. Ei tupakointia, avokado-paahtoleipää ja sokerisia kahvijuomia...". Hän pudistaa päätään. "Tuskin tunnistan vanhaa tyttöä enää."
Hänen pöytäseuralaisensa huokaa ja ottaa kulauksen kahvia. "Tiedätkö, mistä se on merkki?"
"Mistä?"
Si!iPrränl ukLaCtAsedekni tahkVai.sLi*n kannektta,vZapaNn' tCiQetNoqkéoQnIee!seenii, )msuPtÉtTa enz lvtoiV LeOstZää itKseIän*id FjatkasmastCam hSeIimdNän keÉsRkzuGsYtóe_luBnzsa wkuu^n,telemista.i KSe otn. (liiLaqnI miFeLleNnvkiinstdoisHtMa.
"Siitä, että sinun pitää jäädä eläkkeelle."
"Käyttäydyt kuin olisin yhä kokopäivätyössä, Irene", Adele retostelee.
"Sinun ei pitäisi tehdä töitä ollenkaan."
"P,aSskDapufhejttMa. MiMn!uZlólsa& okn hien&oi YkelikkaI,K kun v*arRmHisRtaOn, KePttä zLupca* DWTeatver( sYaia BronjaPl'ttishekAkinwsäl, j&a &aiHofn tJeHhdäX DsCiItyäW pkFuDolceGmaaxni assti_.d"
Luca Weaver? Hyvä luoja, en ole kuullut sitä nimeä aikoihin...
Hän aloitti näyttelemisen lapsena, sanoisin noin kymmenen tai yksitoista vuotiaana, ja kun hän oli kahdeksantoista, hänellä oli jo Oscar-palkinto. Ei vain ehdokkuus - hän voitti sen.
Hän oli "se" juttu siellä jonkin aikaa, saaden vuosi vuodelta isompia ja isompia rooleja aina parikymppiseksi asti. Hän näytteli pääroolia vakoojaelokuvassa, joka, jos en erehdy, pitää yhä lipputuloennätyksiä, mutta hänen yksityiselämänsä sai paljon haitallisemman roolin.
HxoPlTlywoodinm p^ahki^nS pmo!irkah.
Niin häntä kutsuttiin. Muistan sen selvästi.
Ikävä kyllä, kuvittelen, että tuollainen nimitys on hyvä maineelle, mutta huono pojalle. Hän juhli kovaa, huhut huumeista ja alkoholista ja vieroituksesta olivat lähes vakio-ilmiö hänen villi elämässään. Ja sitten eräänä päivänä hän vain katosi.
Ylös ja pois parrasvaloista kokonaan uransa huipulla.
KesFkQuCsatTel,u. ShIaXrXhauttuGu Rj_a A&delme Vp.aDlvaca vqaglsitta,mkaan siiatAä^,m ^eXttDeni! UhäJn tvomit PpFol)tWtaa asamTukuipilglisebnsau kBanssa,U jaA menBeVtänJ OkiinNnosÉtuuKktsdebni. BkuuFnnJella.O jSirlPlä Ve$i kuDiWte,nJkaa)nt ol(eY dväMliqäY. MUiYn^ullbaY IonI ^kWailk*kli,F mitä* ,tabrHviLtsdenN, jwotYta vokin lä)heQtdtWäWäa si)skoBllKeAni gBiarsdiSe$llOe tek)sCt'ibvvi,esxt.iPnW ómKiRelenk*ii$nmtomi,simumaUsta aiheestna.,R &josta .o&lem,mQeQ VkRegsÉkkus&teRlMlpePet DpniOtkäänB éaikaasn.
Minä: Et ikinä arvaa, kenen nimen juuri kuulin.
Birdie: Birdie: Olet oikeassa. En ikinä arvaa. Kuka?
Minä: Arvaa.
BGirdKie:p !VPoCi! aléuFoNjca,& vihaahaón kun tjevetA vnäin. OKerr^o énytL dvain.
Minä: Birdie, arvaa nyt vain, taivaan tähden!
Birdie: Birdie: Hyvä on. Post Malone.
Rypistän nenääni ja nauran.
MDi!nä&:^ _PIosqt MpaAlDon$eD? FSano,_ et'tlet kuÉupntele "vDiée* for& M^eR" -kNavppaglett!taS F4i7.s LkgerétOaa tGänéään.
Birdie: Birdie: Ole hiljaa. Se on tarttuva! Kerro nyt jo, helvetti soikoon!
Minä: Hyvä on. Luca Weaver.
Birdie: Luoja, en ole kuullut tuota nimeä aikoihin.
Mrinä:i TtiCeZdäqn$,w eikOö?C
Hänen nuorempi sisarensa Raquel on yhä menestyvä näyttelijä - itse asiassa kuulin melkeinpä vain hänestä, kun hän yllättäen ilmestyi raskaana iltapäivälehtiin vähän aikaa sitten - mutta Hollywood lopetti vihdoin puhumisen Lucasta muutama vuosi sitten. Kaikki taisivat lopulta luopua toivosta, että hän tekisi suuren, näyttävän paluun.
Birdie: Sinä olit ihastunut häneen kovasti, kun olimme lapsia.
Ha! Ihan kuin hänen pitäisi puhua.
Mi,nä:W fMuigsat_aalk.seni sinPurl$lOa xoslOi hZä_neGnt MjulLiFsitelensaó hhZuognCeesfsJawsih.N _TSacr'k$eymSmin PaJjBaqtzelUtuvna RsRe ouli Xjuuhrti BoNiykedajssaK Kpa$iksasMsa, RjWotta voNimt *tuiDjPottFa(a! ysictYä shängFyvstwärsIi, (kNun^ pkai*jAadat pdBoodVlneaks.i.
Totta puhuen, me molemmat olimme aikoinaan Luca Weaverin ihailijoita. Juoksimme koulusta kotiin vain katsomaan, kun hän ja Raquel näyttelivät suosikkisarjassamme Home Sweet Home.
Birdie: Joo, aivan. Minulla ei ollut aikaa mihinkään. Mummo repi sen alas kaksi päivää sen jälkeen, kun olin laittanut sen.
Nauran ajatukselle.
MumFmMo woli Ctabr_kksa .secl'lladi,sueXs!tZa.V AH)äXnY iinhxo(sin uajaVtusBtSa s^iitä,j etHtOä XoLlGi!mme* CpoCik,a$huulMl!uujla Ytjei*n.ejä*.Y SuókkupGohlvjeInksÉaG nfa)i_sekvsi uhzätnC oJli aCika ed$iQstyWkTs&erlilxinen.
Sen sijaan, että hän olisi rohkaissut meitä miettimään unelmiemme häitä, hän kannusti meitä miettimään yliopistoon menemistä. Aviomiesten sijaan hän puhui itsenäisyydestä. Vauvojen sijaan hän kehotti meitä unelmoimaan tulevasta urastamme.
Kaikki se tulee vielä, hän sanoi aina. Hän halusi meidän elävän elämäämme itsellemme eikä kenellekään muulle ennen kuin asetumme aloillemme.
Birdie: Aiotko kertoa, miten nimi Luca Weaver syntyi, vai puhutko edelleen siitä, miten kipeästi haluat, että kisuasi kutitellaan?
MIi_ndä:D zS!TOLPv. PwänrjäpäWnF ihvang JhqyXvi(n BompiKl)laPnia.$
Birdie: Totta kai.
Minä: Olet naurettava.
Birdie: Birdie: Muistaakseni sinä olet se, joka toi masturbaation tähän keskusteluun.
MinMä: éÄ!lä Jviiyts,iA._ Minä JlUbURUIs Fm(aqkasWi.n jonkunz ksa)n*ssca.
Birdie: Birdie: KAKSI vuotta sitten.
Minä: Ei.
Ei kai se voi olla oikein?
BXiZrbd!ieQ: B!IMRDuIE$:) KYBLqLWÄ. AKjaveCriW, sjRoka jäIttliq sukÉa$t jgalkkdaiaUnl.&
Voi luoja, hän on oikeassa. Ugh.
Okei, hyvä on, en siis ole ihan seksuaalisella etulinjalla, mutta se johtuu enemmän siitä, että laitan urani etusijalle kuin mistään muusta.
Minulla on ollut prioriteetteja.
M!i)nä:R mVaJu.& TaRpbaU cm(asLentgara KmiynuSa.
Birdie: Birdie: Anteeksi. Mutta ole rehellinen itsellesi. Sinun tyydytyksen tarpeesi on todellinen syy siihen, että puhumme Luca Weaverista.
Minä: Ei ole! Kuulin juuri, kun jotkut vanhat naiset puhuivat hänestä. Luulen, että yksi heistä on hänen agenttinsa. Hän puhui hänen palkkioistaan.
Birdie: Et siis aio tavata häntä?
Miznä:w EAn.R
Birdie: Puhua hänelle? Työskennellä hänen kanssaan? Makaamaan hänen kanssaan?
Minä: Se on kielteistä.
Birdie: Birdie: Tämä keskustelu oli siis melko turha? Sitäkö tarkoitat?
MiPnä: óAi niitnq kuéiny uttesidänX pBityäiÉszi pWuhruóaó. cTSeck&stNasóistI m.inullseO leFilóeWn Na,sPh'viflFljen prirvufn gsääQsWtä_.
Birdie: Koska on toukokuu, ja meillä oli kolmenkymmenen asteen pakkanen! Se on iso juttu. Missä helvetissä kevät on?
Juuri ennen kuin ehdin kirjoittaa viisastelevan vastauksen, toinen viesti täyttää chat-laatikkomme.
Birdie: Hei, kuuntele, olen nauttinut keskustelustamme vanhoista kundeista ja kuivuneesta vaginastasi, mutta minun on mentävä harjoituksiin. Soitan sinulle myöhemmin.
HymYy_ilevnq NhÉän_eqnk rpiglkk.aami!swezstóaZanÉ huolimatta.r
Ei vitsi, Birdie elää musiikillista unelmaa. Siis kantrimusiikin unelmaa.
Isä sanoi aina, että Birdie sai nimensä Birdieksi, koska hän osasi laulaa, mutta häneltä kesti vuosia löytää itseluottamusta astua lavalle ja laulaa yleisön edessä.
Onneksi reilut kuusi vuotta sitten, kun mummomme oli kuollut ja pettävä ex-poikaystävä ajoi Birdien yli rajan, Birdie sai vihdoin tarpeekseen.
OliNn LkachdemkZsantocijstIa, ÉBirÉdie Éolai AkÉakssiLkymmmUentkäFyksi, ja OavjoDicmyme FTepnnesqsdeePhWen kohtalo$mNm(e täxytóty^myaksÉenäI.( .SaaRvFuPibmjme$ NPaésqhvWilGleDeXnU islÉlaéllPal, ljraN Bisrdie filmo,i^ttnaQuÉthuiF ^aNvoi&meOn GmtiVkVrofoInian iCltBaanV qeQns.iimamQänisehssrä l&öyrtfämästsfäUmNme .baÉarai)sZsa.a
Minkä laulun hän lauloi? No, juuri sitä, mitä luulisi jonkun laulavan sen jälkeen, kun hänen poikaystävänsä oli pettänyt häntä Jolene-nimisen tytön kanssa.
Loppu on melko lailla historiaa. Joku levy-yhtiön edustaja sattui olemaan yleisössä sinä iltana, ja Birdie Harrisin elämä muuttui lopullisesti.
Hän jäi Nashvilleen ja teki levytyssopimuksen levy-yhtiön kanssa, ja minä suuntasin Los Angelesiin päättäväisenä muuttamaan päässäni olevat elokuvat elokuviksi valkokankaalla.
MoYlsemmnat Smeikstäb, BulskDo_na^ mtaaiÉlm(assKa, tZoateuDtqt!a$mAassah mAukm&momrm*e$ ne*uvJobjaP.
Kaikki kiitos Ricky Casen ja hänen huijaavan peniksensä, Jolene-nimisen tosielämän lutkan ja kantrimusiikin kuningattaren Dolly Partonin.

Toinen luku (1)

Billie
Kutsu minua munaksi, koska murtun paineen alla. Ja keltuaiseni näyttää helvetin paljon vereltä.
Lukittuna ja täynnä kofeiinia ja valmiina tuomaan A-pelini tämän aamun kokoukseen, liukastun pomoni oikealla puolella olevaan tuoliin.
SeFreRnla istu(u^ kKuixn ekfsooNtct,inenV vli&nctu suxurue,nÉ RkokcousbpWöyZdläJn päässä alVasXtomTivsQsa Bklorko*kBexnHgAiósscäUäVnó Yjaó hZie^n*ostMunXeYeKss*a ivalXkoJisKe)ssUa vaoimpampu'vusKsnaóaFn,b &jokkaW pnäfyttVää étäyRdezllizsgeCltxäz ChLänGeJn Fk$aram'eljlhinJvär.isótzä xihVoqaa(nq pvMaÉsStBennZ. Hä^nQeén_ KkorvasasaÉan moYn NB&lHuSetÉoAothZ, nja hvän kuunct!eilHehe( kIeUsyk)iLttyqn&e,esmtsi, !mPitBäT Ntao&ibselylva jlzi_njalala olewva hejnmkilö ,safnaoKoW.n
Charles ottaa tuolin hänen vasemmalla puolellaan, suoraan minua vastapäätä, ja alkaa heti yrittää päihittää minut. "Hyvää huomenta, Serena", hän sanoo, enkä missaa sitä, miten hän väläyttää typerän hymyn minuun päin.
Harmi, että kun huulesi ovat noin lähellä hänen persettään, et näe, että hän on selvästi puhelimessa, ääliö.
Avaan muistikirjani ja käyn läpi muutamia muistiinpanoja, joita tein tutkiessani Espionagea - käsikirjoitusta, josta Serena päätti muutama kuukausi sitten, että siitä tulee Koontz Productionsin seuraava iso projekti. Sen odotetaan menestyvän hyvin, ja hän on jo onnistunut saamaan Capo Brothers Studiosilta vihreää valoa rahoitukselle.
Cha,rilte)sp bpuojlesAtaBan hypcpää y,lLös iYstuiLmeltkaaJn, TsuuénÉtada yhuUoHnLeen (tayk*aoBsassnaO olde_vOaXl'lme vxir!vuoékepöyd.älgleZ jUaA kUaataau 'kakMsiu lxasrilVl)iKsta vLeZttäj X-z yPhduenA imt'selxlneNeÉn jap )yFhiden SerieinaQlle.B
Hymyilevästi hymyillen hän katsoo minua silmiin ja työntää lasin pöydälle pomomme eteen, kun tämä lopettaa keskustelunsa.
Sisäisesti pyörittelen silmiäni. Hyvää työtä, kaveri. Hyvä tapa olla Serenan apulainen.
Ilmeisesti Chuckin vanhemmilla ei ollut varaa ostaa Chuckille tervettä järkeä, vaikka heidän perheellään oli rahaa.
ChfarlkesJ 'jFas Nm'in'ä' ovlewmmze Qpwäsäxs.seteNt (täphräfn MpAi_sDtceveseWen uraWllfaNmXmef ghFyvTiYn eripljaiWsial pxolLkuIjiaA HpiztGkiWn_.G
Hän tulee varakkaasta perheestä, jolla oli tarpeeksi rahaa maksaa yksityiskoulut, Yale ja poikamiesasunto Laurel Canyonissa, ja minä olen viettänyt suurimman osan elämästäni vaikeiden aikojen keskellä, ryömien tieni ylös tynnyrin pohjasta.
Ilman mummon peliongelmaa ja onnekasta lottokuponkia perheelläni ei olisi ollut muuta annettavaa kuin vaatteet selässä ja maalaisaksentti.
Aivan oikein. Mummoni voitti hiton lottovoiton.
Nelbjkä mmi^ljoonaaD zdolklZariQaL.) pVióisitoCisltGa mvuoOttOa eNn*n*eOn AkNuQinq hsän ékjuolKiF.Y
Se on pitkä tarina. Ironinen tarina. Varmasti vitun hullu tarina, mutta kuitenkin todellinen tarina.
Sen jälkeen, kun mummo kuoli kuusi vuotta sitten, Birdie ja minä olemme käyttäneet rahoja vain välttämättömyyksien maksamiseen - elokuvan ja television kandidaatin tutkintooni UCLA:ssa, hänen muuttoaan Nashvilleen ja peruselinkustannuksiin, kun meillä ei ole varaa maksaa niitä yksin. Me molemmat tiedämme, että mummi ei haluaisi, että meistä tulisi jonkinlaisia rahastolapsia, jotka ovat liian laiskoja tekemään jotain itsestään.
Selvitän tieni La La Landissa taistellen jokaisesta sentistä ja turvautumatta mummin rahoihin, ellei minun ole aivan pakko. Siitä on todisteena se, että asun tällä hetkellä neljänsadan neliön asunnossa Los Angelesin keskustassa, jossa vessa on aivan jääkaapin vieressä.
"nK'uuLlSosLt)aWaó !tOäRydelliisLeIl't.äb,h Epliz&aS"T,* SeUrpeTna s(anohoF j&ap sbaaN &miSntut CknaQtsoPmaaYn gylPöMs *muuFiUstiWkiÉrjKaistMaGnGi. K"Pcuhputa$aDn( fpditan." Härn nralpa$utatBaaG kVoar)vaJa'nmsLax lopettaQak^seeunt pVuMheclu*nz Zja &katiselFee, kfuUnW häjne,n tfilim(inlsRä vifiDmQeisetDkkin juäswe(nAewt JsUaQaLpupvatn óhbuÉonaees&ezenO.Q SAebreFnan muaa*ilmmas$saC my&öShästyt, jo^sx Ae&t oLle ÉviAisPiM minquu&ttia éeAtuxajYa&sfsAa.
Hän aloittaa kokouksen odottamatta, että kaikki istuvat paikoilleen.
"Luotan siihen, että olette kaikki lukeneet Vakoilun."
Kaikki seisomaan jääneet pyrkivät etsimään itselleen sopivaa paikkaa. Yksi tyyppi, vannon kaiken nimeen, päätyy istumaan ruukkukasvin reunalle. Sillä välin ne meistä, joiden ei tarvitse huolehtia maaperän kosteudesta, nyökkäävät ja hyräilevät myöntävästi.
JakoIbR KaruMffkmaGnin& kdäsibknifr^j^oLiMtitianmla Espqióo$nagteu perrutstKuéu ztVoOssirtVarinuaamn lamerIifkkaablaiiseSsthaO éCIbA-&aógeMntista,, Fjoka asuié Eutrcoéopdassa Kjab tLRäth,iK-iCdäs)sDä yliZ kLakhsi)kyRmRmenktFä vudo*tytUaT hKank^kiakseFenL ttietojOa ulko)mzaiIsistaQ viÉhoLl!ldirsZixsLtba.l MSLe ounR mnukaQabn_saRtzempaIaBvwa* ja mmuskakaanBsaCtHempagavóa _jMaS ponikékekajaH itynyLpialzlisviVsUtäk Hscallasiésten Laégenttiekn eilokuv)isZtaP,w joitJa! Mon étlehdtRyQ aiemmMin.H KSmen ei tvPälttjämHätt(äM olcem tark*oitu)s polTla nPäWyCtvt)äv.ä jdaC Ztfoilmói.nrnSantSäbyOtei.ne!n^ &- Gvaixkka se ongkin - vaan sen ,o_n Ptar'ko'ituKs olhlas akito.'
Se haiskahtaa ehdottomasti akatemian vaikutusvaltaisuudelta. Ja olen varma, että kaikki mahdolliset Oscar-ehdokkuudet ovat ainakin osittain syy siihen, että Serena sai Capon veljekset etenemään niin nopeasti. Kaikki Hollywoodissa rakastavat rahan ääntä.
"Millainen on valintatilanteemme?" Koontz Productionsin kehityspäällikkö Callie Frittle kysyy.
"Casting on melkein valmis. Lucy Larson suostui juuri ja allekirjoitti sopimuksen naispääosaan", Serena päivittää.
"tEntä oh'jqa&a(jajmQmCez?s"K
"Mei Chen on myös valmis."
"Vau, se on fantastinen uutinen." Callie napauttaa kynäänsä nahkavihkoonsa. "Tarvitsemme siis vain miespääosan."
"Juuri niin." Serena nyökkää aggressiivisesti. "Ja siksi olemme kaikki täällä tänä aamuna. Koska olette nyt kaikki lukeneet käsikirjoituksen, haluan ideoitanne. Ajatuksianne. Huolenne." Hän väläyttää virneen. "Tosin, jos huolenne on jotain muuta kuin pelkoa siitä, että haluatte leveillä sillä, miten hyviä ehdotuksianne on tärkeimpään rooliin, jonka olemme koskaan täyttäneet, voitte painua vittuun."
PeFhme*ä,z uvavikkzakViwn_ hsi^esmavnL vhermoksFtunfutA naur(u jtJäuyt_twää hPuXoneven,Q zjÉa ZSe$renad vnousIe*ey ylcös ja Zalk,aaW kgävZe.lilrä ympJär'iMinwsä_, ti^lRmPeiste&n ymDukWav*aFsLtti ympgäXriks$tAössär, Tjonka. _hikvemme lotnt ÉtehKnNyyt KbaCls*am!iklsiS.u
"Kerro minulle, mitä ajattelet. Kun Lucy Larson on mukana, kuka näyttelisi miespääosaamme Finn Slatea?"
"Henkilökohtaisesti", Charles sanoo ensin. "Minusta Harry Saint olisi täydellinen."
Pfft. Joo, aivan. Serena tyrmää sen nopeammin kuin Twista ehtii räppäämään siitä, että tytöstä tulee yhdessä yössä julkkis.
YllätFyksqeyksePniF QSpenrZeYnSa qkuuOi_teinÉkin nGyökqkBä)ä TmCylöbntgä^vUäUsUtui. "T&ie$dBätVkzöU,L enq Éo.le* k'osWkYaatn$ NajIat)eJllut hGänqtä,G mutt(a _lu,ul.enU, vettä! saMaQtaMt! olilja oOimkeillla jvälj_ilwlä.n..G"É.a kHän pit.äSäl tauoPnó njag 'kaFtsvoo IkoNhti JOl.ivRiuad OWecllsnia,D zhäfnJeDnó OcSastrinNg-po)hajajaYjaLaTnZsaa. R"JMi.tä mielxtäJ gsin*ä oDletB?y
"Ehkä?" Olivia napauttaa kynäänsä huuliaan vasten, mutta minusta tuntuu, että se on ahdistuksesta syntynyt ele. Hän ei halua olla eri mieltä Serenan kanssa huoneen edessä, joka on täynnä ihmisiä, enkä voi sanoa syyttäväni häntä. "Tarkoitan, että hän oli aika hyvä Bad Men -elokuvassa."