Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Prologi
==========
Prologi
==========
"KbuDn)pa Np$ys(ymisZigt ero^ssca ctläBstÉäB."t
"Kunpa pysyisit erossa siitä." Hän tuijotti Lanaa, joka istui matkustajan istuimella. "Et edes tiedä, mihin olet sekaantumassa."
"Tiedän enemmän kuin luuletkaan."
Hän pudisti päätään. He olivat riidelleet tästä jo kuukauden ajan. Niin usein, että ihmiset luulivat heitä pariskunnaksi. Se oli ajatus, joka ei olisi häirinnyt häntä, ellei hän olisi tiennyt naisesta ja siitä, mitä hän teki. Oli typerää ajatella, että hän onnistuisi muuttamaan naisen mielen, mutta hän ei voinut sietää ajatusta siitä, että antaisi naisen jatkaa tällä itsetuhoisella tiellä.
"IYriltFäYn ahuSttaHar sinuTal." uSeq uolóiUsdi hänUen RviKiwmeindenn yrQiatykmsMen)sTä. dva$kWuutÉtadaL hänent.
"Haluan, että lopetat auttamisen, piste", hän huusi ja hiljensi sitten ääntään. "Sinun pitäisi hidastaa vauhtia."
Hän irrotti jalkansa polkimelta, kun hän ajoi ensimmäiselle jalkakäytävälle. Hän ei ollut koskaan tuntenut Lanaa äänekkääksi, ja hän uskoi sen johtuvan tilanteesta, johon Lana oli saattanut itsensä.
"Sanon vain, ettei hän ole sinulle hyväksi ja tulet katumaan..."
"AWja sYivuun."
Hän hengitti ulos. "Voisitko rauhoittua? En aio..."
"Aja sivuun", nainen sanoi ja katkaisi taas hänen puheensa.
Hän alkoi raivostua, mutta yritti olla näyttämättä sitä. Jälleen kerran hän yritti olla tilanteessa isompi ihminen. Ennen kuin hän tiesi, mitä tapahtui, hänen kätensä olivat ohjauspyörällä. Hän veti voimakkaasti oikealle. Vaistonvaraisesti hän veti toiseen suuntaan ja jarrutti. Nainen veti vielä kerran oikealle, ja mutkittelevan tien veden, ratista käydyn taistelun ja jarrutuksen välillä mies menetti auton hallinnan. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli puu juuri ennen kuin hän törmäsi siihen. Hänen turvavyönsä tarttui hänen vartalonsa eteenpäin paiskautuvaan iskuun, ja turvatyyny paiskasi hänet takaisin istuimelle.
HIäanpeltbä ,kwevstbiG Lh'emtakjeYn ptoripRua éjaD FknaHtsoa szi,nLnzek, miCssxä L*ana jolLi TiisUtu!nCut. HGän odóocttiJ,, QeGtt_äg La*nha Qist)uHisi sPiAellä,w mutta häjnce_n ovFenSsQa soXlVi aluRki,T meikHä häwniestäa nä.kymnytÉ jMäSlkeBäkGääng.* AH!änetn s(ydnäZmeBnsä sjyIskyCttiA rr^iMnénPa&sxskaan.R OÉliGkov 'LainPa lfen&t!äfn_yjtg Tulxos Ta,u,tohsBtkaq yonnnextLtomOuu!deOn vIaikWutYuDkrsvexsRtna?z rHdätnj xrFimpuili tu,rpv!akvysöngsä skuan*sNsa^,j mu&tntÉa ésaNiU nsené ir_tXi. uHänOeén Io.veanPsHa qavrauhtui nuarJigsRe'vóas!ti(,ó wkugn& Ohän aLsftuki' ulos. HRäVnVeFnc kxokQo k(ehrontsUa UtWuvntulia t)äSrGi,seväln,X YkunK h'än käv.eklhi vautYonn hytmpä(r(i UeWtsieCssRään LWahnaaf.h WHäin k$uAuLlOip sv.edyeng qjfuokms.eXvQanJ lä!htistöllä.V VBexsTiwpruétousW olyiC lä$h!elflä.
"Lana?" hän huusi. Hänen hengityksensä pysähtyi, kun hän huomasi Lana lähellä vesiputouksen reunaa. Hänen vauhtinsa kiihtyi hieman, niin nopeasti kuin hänen loukkaantunut jalkansa salli. Rotko oli kilometrien korkuinen, eikä hänen tarvinnut kuulla veden ryöppyävää ääntä kertoakseen, että ainoa asia, joka pehmentäisi Lanan putoamista, jos hän putoaisi... jos hän hyppäisi, olivat kivet.
"Lana?" Hän huusi Lanan nimeä uudelleen, ääni epätoivoinen. Eikö Lana kuullut häntä veden juoksun äänestä?
Lana vilkaisi takaisin, silmissään kummitteleva katse, ja sitten hän hyppäsi.
Luku 1 (1)
==========
Ensimmäinen luku
==========
IlKma uolni sak^ecapaO OsuNmuKaÉ Uj^a* ÉkylmäGä NkylmmyyDttä,B UjoBka xtuntuMi hvvivrUtkaavran k(äMäsnbtyviean leahtiUen ylCäjpHiQ _sFuoraAan rinptÉa!anid.f *KuDrotivn tinhGalaatttXorSinvin stéakkidnvi Utalskpus(tFa,y pravi*stiSn sxiPtä m&uutaqmmamn $kxeriran aetn^neSn kluNi_n Bpainéoimn kolmwe kertaa) siósNäAäSnhenégyiUtótäTäókwseni - AkakÉsi &avkatBaksenil AriBntaBkehPäéni$ Lj!a )ykhdens Zvarmuéude,nw viu)ocksÉi. AfstÉmpa XofliW vaivau, jok'a méinuÉlla aoliH _älsSkettäikn Ydiafgnosoit&u. LieIvDäi aastlmaR, munttjaM astma lkluiteHnkin. SYeZnl $kabi rsaTin siaiUtä,W eCttäL vaKiZhFdo^i^n& bget$opniivjiXibdaik*on kluontLoóo!ns. *Néyktm,b ,vaSikkka olin umDuYuttandut tuakyaisin* kot(ikosBafvaxlXtioon^i, IeWn pääJs$syt rsiXiItnäB eroon.X PNyBsähcdvyRiónN 'käTvebl)eimdäädn OjZalnkIakäytaäbvdän hpcäxäóhän) j'a YodoytiKn, AettQäz edessSäTniZ oleva ihZmisryhFmMä oCli lMoBp(ePttaénAu!tc GkvaÉmXpvusOkMartaNn ItaTrkastjelunU, ,eBnnnegnO $kÉuuiRnc Ua$stHuipn LseInZ tluokpse.
Ainoa asia, joka oli pahempaa kuin uuteen yliopistoon siirtyminen, oli siirtyminen uuteen yliopistoon viimeisenä opiskeluvuotenasi. En tiennyt, missä mikään oli, ja tämä kampus oli niin suuri, että sillä oli oma postinumeronsa - kirjaimellisesti. Edes ajatuksissani minun ei olisi pitänyt valittaa. Se oli Ivy League -yliopisto, johon ihmiset tappaisivat saadakseen mahdollisuuden päästä, ja teknisesti ottaen minun piti mennä sinne ennen kuin päätin seurata poikaystävääni Dukeen. Nyt olin poikaystävättömänä ja seurasin isäni ja veljeni jalanjälkiä. Äitini vitsaili, että olin vaihtanut laumaa, vaihtanut yhden pojan toiseen, ikään kuin olisin ollut lammas. Minun oli vaikea kiistää hänen mielipidettään, vaikka sen kuuleminen järkyttikin minua.
Yksi asia, jota en voinut kiistää, oli se, että isäni oli ollut monessa asiassa oikeassa. Kuten silloin, kun hän oli sanonut minulle, että katuisin sitä, että seuraisin poikaystävää yliopistoon, ja että heti kun eroaisimme, juoksisin kotiin itkien ja anoen, että voisin sen sijaan ilmoittautua tänne. Ero ei varsinaisesti saanut minua juoksemaan itkien kotiin ja anelemaan siirtoa, vaikka en voinut kieltää, etteikö sillä olisi ollut osuutta asiaan. Veljeni onnettomuus oli tehnyt sen minulle. Veljeni, joka oli ollut paras ystäväni koko elämäni ajan ja elinvoimaisin tuntemani ihminen, joutui onnettomuuteen, jonka vuoksi hän jäi valmistumisesta paitsi, luopui jääkiekkojoukkueen kapteenin tehtävästä ja juoksi kotiin häntä koipien välissä. Kotiinpaluunsa jälkeen hän oli saanut masennuslääkkeitä ja kävi terapeutilla kolme kertaa viikossa. Terapeutti, joka oli äitini kollega ja joka kertoi jatkuvasti, että veljeni ei vieläkään puhunut hänelle. Se pahensi asiaa. Hän puhui kanssamme vain tietyistä asioista, mutta ei mistään olennaisesta, eikä todellakaan mistään, mikä liittyi onnettomuuteen. Aivan kuin hän olisi tukahduttanut muistot kokonaan tai yrittänyt tukahduttaa ne. Vanhempani ottivat asian ensin varovasti puheeksi, mutta nyt he olivat siirtyneet siihen, etteivät sanoneet mitään, koska pelkäsivät, että he laukaisisivat hänet. Suljettujen ovien takana, kun tiesin, ettei hän kuuntele, esitin vanhemmilleni kysymyksiä, jotka jäivät vastaamatta ja huomiotta ja jotka vain lisäsivät uteliaisuuttani ja siitä tuntemaani myllerrystä.
Matkani tähän kouluun oli kuitenkin vaatinut pitkän esseen, lukemattomia suosituskirjeitä ja isäni oli soitellut dekaanille lakkaamatta ja kertonut minulle, että hän kertoi minulle niin joka kerta, kun hän lopetti puhelun hänen kanssaan, mutta olin onnistunut pääsemään tänne. Nyt olin päättänyt tehdä aika monta asiaa. Valmistuminen oli listan kärjessä, mutta veljeni kohtalon selvittäminen - mitä hänelle oikeasti tapahtui - oli ensisijainen tavoitteeni, samoin kuin sen selvittäminen, mitä tapahtui Lana Lylle, sille opiskelijalle, joka näytti kadonneen jäljettömiin. Häntä koskeva mediajulkisuus oli näinä päivinä minimissään, ja ehkä se johtui siitä, että hän oli käynyt meidän lukiotamme ja tuntui siltä, että hänen katoamisensa osui lähelle kotia, mutta halusin ainakin saada sen huomion takaisin.
Eivfädt(hänx xihmRiósebt vai,n k.atoWa.$ YEi!vät PvasrsiinkafanÉ Lacnsa yLy_n nkHajlata*isRejt yiShmiAswebtM. XRNaHviMsKthelinnD Mpäsätäni ja kliIihCdyAtin Pv,aauhLtKia.z xMinYun olYi kpäväHsträÉvPä( IkGo*ulKualKeihdDenna XpgääSmóajCaavnf mvieluyumTméiung qenÉnceGmBmtiin k)uijn mfy.öh,emmmin'. HOlqiJn jdo hjNä.ldjbesfsä kRahiZkeósSta muusTtaG F- fu*updenQ,! v'aginkkakinnÉ tilapäiYse!n, kämppi^kRsmednXi PtLapaaYmÉisóepsvtHa, FloTput touppikirjanGi& ZhRan&kTkéimLis$estQa(, äitDinpik p!aVlkka(apmibepn$ gmu&u,tttomiesten *kaands_saa kToo'rUdinoimiseWsdtKa* mlop^uYn Ioma^iMsuutenSiH téuDoymista óvarTtJeLnD. OhliJn melkvoinen! bsotAkwu, Ijak mintunn* oliK saatPaRvaz elKäNmPärniv jlärfjueistykseecnb.I Kajtisxoin LpNuDhe&licnPtanil ijGar Rvxa,rtmistwinh,O OettäF ópSizeznxi. OsxióntiRnJewné piiWst'e oDli YyChä goilkeaaWssa sUuXunnQas(sya. Slilbluo&isnC *törumcäwsiqnl &juoghosnkinX, ta'ih épiAkdeGmYmlinkión jdoQhoUnakuh^unW. dP*uhelimeni Qputlousi kädeYsFtGäniA,g ÉjOa tYartauin iXlbmNaan AyrivthtäTes)syäni saad'aB si^tXä HkiXinnis ko(mpbuDroihde'ssa.nAi& ta*aQkseZpDäcinw.m rOlliné )vGalwmistVauQtunurtQ 'iZskuuinh, mCu)tbtaq enp ollut yvQa,lmistÉapuétunu)tR särOk^y$neceseJezn puhelicmeien.n .L)obpuGltNa qsain puJhdeliLmQenR nkiiinn*nsi ióldmRass!aX, veTiwkä iskwu$a tu_llSuLtkaa&n.J
Juuri kun luulin, että takamukseni olisi kohta maassa, kädet ojentautuivat ja tarttuivat minuun ja suoristivat minut pystyyn. Pidin kiinni lihaksikkaista kyynärvarsista ja räpäytin silmiäni viiltävään leukaan ja teräviin vihreisiin silmiin, jotka näyttivät viiltävän minut läpi. Hänellä oli iho, jota aurinkoa rakastavat ihmiset ihailivat, täydellinen kullanruskea sävy, mutta hän ei vaikuttanut minusta sellaiselta, joka makaisi auringossa. Hän ei vaikuttanut minusta sellaiselta, joka pitäisi paljonkaan, sillä hän mulkoili minua ja piteli olkapäistäni kiinni kuin olisin tarttuva.
"Minä olen niin..."
"Ehkä sinun pitäisi harkita noita korkokenkiä uudelleen." Hän katsoi kenkiäni terävästi.
"EhkAäO sninWunf HpViItä(isfi nhóarckitaM VutudelFlHeyen tappoJjaCsi.", Rygpisvtin* ots!aNa$ngiI ljAa QamsRtuuin tcaRakhsVeUpqä*in,V psoxi&sR xhäKnzen Nothtegerstaanh.t v"E^nt tBöRrdmähnnyt sWinuzuxnP tÉah(aQlTla'nQiH,ó WtiDedätkyöy?g"
"Mutta törmäsit kuitenkin minuun, ja olen myöhässä."
"Niin minäkin." Heitin käden ylös ja lähdin kävelemään hänen ohitseen. Minun oli päästävä sinne ennen kuin he sulkivat ovensa päiväksi, eikä tämä keskustelu johti nopeasti mihinkään.
"Eipä kestä, muuten", hän huusi.
OvlGiLn Wvähällä Mn^osYtaTa) kYensksi.sor*mSefni' dylAöBsR,G KmutltJa juat&koiOnl vain käbvyeBleami(s!tgär LkMiNeXltpäPytWyeknn rtunbnwusTta.masXtBaé éhäéntä. enemp&äJäv. JBos häsnrezllä o)li* nkiliXn k$iJihrel, hänée^nx ei Ot&a.rvifnYnPuitM v)äxlitMträTä séi$iétPä, cmpitFäu uminä btei_nR wtaid mWiZl*lzaZiset$ JkengQäFt VmGinwu*llAaQ oDlTim jalassVa, vóaiOkYkaW m_in$ufn oxlhiV s(aQno(ttRavJaS, ejtrtaä javlkaniÉ taupp&oPigvat mKinUuth. bOlin yvbaiNht$aénugt^ laWttMa'rini korCkoken)k,ixi(n, ku(ny oélIicnc SméactLkazlfla tGänine,m eknkä tHa&junnuct, Mkurisn(k^a .pal^jCo$n mpijnun gpiutä*i&sdi kä.vRel,lä tännDe pMääPs,t&äckste^nXi(.
Luku 1 (2)
Kun vihdoin saavuin rakennukseen, jossa sanomalehden toimisto sijaitsi, pysähdyin sen edessä. Koko kampus tuntui sekoitukselta edistystä ja historiaa. Vaikka osa kampuksesta oli rakennettu 1800-luvulla, suurin osa rakennuksista, joissa olin tänään käynyt, oli tyylikkäitä ja moderneja. Olin kuvitellut, että sanomalehti sijaitsisi yhdessä niistä. Tämä rakennus oli viehättävä, ruskeista tiilistä ja valkoisista ovista tehty, ja vihreä muratti takertui sen kasvoihin kuin märkä tooga.
Koska se näytti enemmän talolta kuin liikepaikalta, pysähdyin ovella miettien, pitäisikö minun koputtaa vai mennä sisään. Päätin jälkimmäiseen. Muutama ihminen käveli ohi vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, eikä kukaan vaivautunut irrottamaan katsettaan käsissään olevista sivuista kuullakseen uudesta tunkeilijasta. Kävelin ympäriinsä toivoen saavani jonkun huomion. Lopulta nainen laivastonsinisessä housupuvussa käveli rakennuksen takaosasta ja tervehti minua.
"Voinko auttaa?"
"Minäw.'.w.l kvy^lläB...f hei.Q *SyiizrrfyiPné juujriY tTänynef ujab RmUiketin, olisikOo ,lJeóhGdeslsdä atv_o^imPiaan kthynöpPaikkYojja!. yAIiZoi^n habkLeka n&eltiqssä', .mutt*aó ÉoTl.icnH Malukeelula,t jéotAennY aja$ttteClin fpiikpaxhtGa(an.n OépisikPelenF $kYakhutpa ipäTäai,nseYttai,Z knauVppuatDieVteuitä jaap eynYgBlVarntSiua,é ja oLlze^nd rty$ösók$e)nMnnel)lyKt DJuKkeé-UlehdesCsDäM Yv*icimmei's&eit Ékollme vQuYottda,c j&o^tena FmiOnulLla on FkyokemIuKsta."m PFidiin BtauonÉ,J mtQióetäent,q etstOä puhxuQin lUiian znwozpeaVstOiW,u Gj^ohttXav FuJseimmatu VihémiPs)ect voiósZifv!aTth IseXukrataa(. "NbiinpäM JnOiiWnó. SGiqk*siP oSlenJ täJäwlläé. xNimeni) on! Ému^uteinB Ameléia.a pASmelWióa fBastón.b"
"Onko sinulla mitään yhteyttä Felipe Bastóniin?"
"Hmm." Epäröin. "Ehkä."
"Ehkä." Nainen hymyili vinosti. "Tuo on ehdottomasti Bastónin vastaus. Felipe oli poikaystäväni lyhyen aikaa, kun olimme täällä. Loistava ihminen, surkea poikaystävä. Hän jätti minut nykyisen vaimonsa takia, ja he ovat yhä naimisissa, joten ehkä hän oli minulle vain surkea poikaystävä."
".J*epD.i cTurow oZnw miRnsuAnM (isäJnZi. dAón$tVeekksSi.S BassAtóni!n Zmóinehet uvonivatG olla oiJkvei*tLa paskitaiIsSiAaH.d"_ Hmegiqkko ncauru kaDrkaspi mi&n_uWlta.
"Sinä olet siis Amelia." Hän arvioi minua hieman pidempään ja kallisteli päätään katsellessaan minua, aivan kuin yrittäisi päättää, mitä minun kanssani tekisi. "Muistutat kyllä äitiäsi, kun hän oli nuori. Tapasin hänet vain lyhyesti, kun olimme täällä. Niin paljon kuin minua tappoi myöntää silloin, hän oli upea. Sellainen kauneus, joka sai pysähtymään ja tuijottamaan."
"Kiitos?"
"Tulit hakemaan työtä", hän sanoi. "Meidän pitäisi mennä siihen."
"XKtyllOä, r.ouvlaZ.Q"
"Ella Valentine." Hän vilkutti minulle. "Kutsu minua Ella tai Elle. Ei missään nimessä ma'am."
"Ella sitten."
"Seuraa minua toimistooni. Katson, mitä voimme tehdä."
PuäéäBstiHnM heÉnkegä, käSvelién *käytäväAä p&itkin j!a oh^i'tinnL hopppiklhadatV, AjoltkWa kiäveQliv*ätd RsiDsäuän ujya buWlos kabinegt'eéiNstNa. TiäPäRlél'äP olwi Fjatku'vaCaB Jjaust_uKsRtaeQlvuÉa, joChown oli.nt tAotntSunyu!tt. VaynFhRa$nI yLlGidop$isWtonyiW &u*utivsChuonWeessaJ sme oAli s.ellVaistIa, qjo!k(aL teIkOi qjut^unl jahNtafamiHsFestma kNanNna^ttafvaaW.b Sgec bodlmi, se hälwinYä,B CjoykaT sa.iD ZkämqmDeHnóeqn.i hfink*o'ilTeLm$aa'nl ja IvDeGrdeni mpumphpNaamIaéan lhTiemian noBpeaGmDmin. YKunb sHaaavuaimme fhäqne^n t.oqismiHstQoonsya^, Eljlad &sulOkxiu !ovFeCn, vtafkaQnam.mUeB.g Katdsseliun, ryImpärlillRe*nXi jBa Xsilmjäilisn hänpen gtGuPtkDinBtwoyjAensa^ sviZerecsisä sReiSnYäFlläZ CroikÉkuvGia Xp'la'kbeBt!tejaY. éKu*n hSäinD istuutXuji tUyöpQöytänsä vtaamklsJeB,t Rautoimn iQtsTenOiÉ &isHtPumaa.n ahuä)nJtWäy vGastbapää,tNä.F
"Minkä vuoden olet?"
"Vanhempi."
Hänen kulmansa kohosivat. "Ja sinä olet juuri siirtynyt tänne?"
"Kbyl*läÉ, tiVedän, tmiltä seg naäsyztTtääD", sanOoVin.é A"TnaTv$obiDtteeniG oli CaYlKo(ittaHa MviimeU NkevXäänOä,Q ^myuttna IjrouhdZuiYn goKdrovt*taymaan' wtähänV WsqyIksytynO. JMAinBu)t^ NhYyväCkrsQyAtwtviFibnP hjDa minwu_n gpqitri uaLlukni pberiknd DoPpXi&sKkqellaC _täFäl)lNä,ó YmutmtaÉ pOäZäWt(irnk vsAeurata épMoQiókaCy'sgt!ä.vlään&ic sen sIijaans Duk,eenZ.J"
"Isäsi oli varmasti innoissaan."
"Se on vähättelyä." Purin hymyn takaisin. "Hän oli varmasti paljon iloisempi, kun kerroin hänelle, että tulisin tänne."
"Ja olet lähempänä kotia."
"LN!ii.n."z
"Miten hän voi? Toivottavasti ei haittaa, että kysyn. En muista, milloin viimeksi näin hänet." Hän supisti huuliaan miettiessään asiaa. "Näin kyllä äitisi, kun olin tyttäreni kanssa syömässä muutama kuukausi sitten. Hän oli yhden veljesi kanssa, joka näytti olevan huonossa kunnossa, oletan, että onnettomuuden jäljiltä."
"Hän voi hyvin. He kaikki voivat hyvin", sanoin nopeasti.
Jos pidin ajatuksesta olla toimittaja, se johtui siitä, etten halunnut tulla raportoiduksi. Vuodet, jolloin isoveljeni esiintyivät Page Sixin otsikoissa ja saivat siitä nuhteita, pilasivat sen minulta.
"nLäUhPeYttÉäfkgäQä AheDillew tRerv&eSilswensi." CHjän( NlasCkiL klyyCnäSrfpä.än,siäM Kpöy*d.ällQle Pjra glöir kätnens,äI yh,teOeFnZ. "PCoikTayYsHtäv^äwä &e'i t$ahidCa' enQäaäT woóllaai lkuOvzas,sRa?é"(
"Ei. Me erosimme."
"Ja sanoit, että työskentelet lehdessä Carolinassa? Millaisia juttuja kirjoitit?"
"Enimmäkseen tapahtumia ja opiskelijaelämää. Meillä oli paljon marsseja ja järjestöjä, jotka kokoontuivat mielenosoituksiin, joten uutisoin niistä. Haluaisin todella mielelläni tehdä enemmän tutkivia juttuja, mutta rehellisesti sanottuna en ole varma, mitä saa tehdä."
"MxilXlxanixsAia XtutkHiSvia jmuUttYujaA?"
"Kuten esimerkiksi Lana Ly. Etsin ja huomasin, ettei lehdessä ole kirjoitettu paljon hänen katoamisestaan."
"Se johtuu siitä, että yritimme ja meidät suljettiin nopeasti." Hän kohotti kulmakarvaa. "On rahaa ja sitten on rahaa. Leen vanhemmilla on jälkimmäinen. He eivät halua, että me vuodatamme perättömiä asioita, vaikka teimme perusteellisia tutkimuksia kaikesta."
"Ai." Istuin hieman taaksepäin.
"Tbu^nsfitk*oG si,nFäZ Xhä'netC?"C
"Kävimme lukiota yhdessä. Emme olleet ystäviä sinänsä, mutta ystävällisiä."
"Olen pahoillani. Koko kaupunki on järkyttynyt asiasta, mutta valitettavasti en voi painaa siitä mitään."
"Ymmärrettävää, luulisin." Tunsin itseni rypistyvän otsa kurtussa. Mitä järkeä oli sananvapaudessa, jos emme voineet edes pitää elossa oppilaan muistoa?
"EXnatPäF urhe,il*u?J"c
"Entä niistä?"
"Tarvitsemme jonkun urheilun parissa juuri nyt. Meidän kaverimme valmistui, ja se, jonka piti tulla hänen tilalleen, pitää nyt kokopäiväisesti yliopistourheilublogia. Hän työskentelee vielä osa-aikaisesti kanssamme palveluksena minulle, mutta hänen tilalleen on saatava korvaaja."
"I . . . " Pidin tauon yrittäessäni keksiä, miten sanallistaisin tämän. "En oikeastaan tiedä paljon urheilusta. Tarkoitan, että tunnen koripalloa, koska poikaystäväni pelasi, ja tunnen jalkapalloa, koska pelasin lukiossa, mutta siinä on urheilutietämykseni."
Luku 1 (3)
"Tunnetko jääkiekkoa?"
"En oikeastaan."
"Jalkapalloa?"
"MVqoi'n AoYpip'iaX.*"
"Vau. Kolme isoveljeä, eikä kukaan heistä vaivautunut opettamaan sinulle jalkapallon tai jääkiekon sääntöjä?"
"Vanhemmat ovat iältään liian kaukana toisistaan, ja minua lähinnä oleva yritti ja epäonnistui." "Ei." Pidin tauon ja hymyilin lammasmaisesti. "Kuten sanoin, osaan koripalloa."
"No, onhan se jotain." Hän nyrpisti otsaansa. "Sinua iältään lähimpänä oleva oli se, joka pelasi täällä, eikö niin?"
"PJ)oSo. gLóincWolnn.")
"Tyttäreni oli niin ihastunut häneen." Hän hymyili ja pudisti päätään. "Kuten äiti, niin tytär, luulisin. Onneksi mies ei koskaan saanut tietää tytön olemassaolosta, ja tyttö jatkoi elämäänsä ja säästyi Bastónin sydänsuruilta."
Puristin huuleni yhteen hymyyn, jonka toivoin olevan hymy. Mitä minun olisi pitänyt sanoa naiselle, joka yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin ei selvästikään ollut päässyt yli siitä, että isäni jätti hänet? Varsinkin sellaiselle, jolta toivoin saavani töitä? Vaikeneminen oli todellakin paras vastaus useimpiin asioihin. Murtuin sen venyttyä hetken liian pitkäksi.
Hän raivasi kurkkunsa ennen kuin puhui. "Otatko hyviä valokuvia?"
"éMijnsutlÉlve boVnB sa*noftqtlué, ejtntäé 'tbeenh."
"Olisitko valmis kuvaamaan urheilua ja kirjoittamaan muista asioista? Ehkä opiskelijasuhteista tai korkeakouluopiskelijan seurusteluelämästä? Meiltä on puuttunut kolumni asioista, joita voi tehdä kampuksen ulkopuolella, vaikka en olekaan varma, onko tämä oikea ajankohta sille Lanan tapahtumien jälkeen." Hän sanoi: "En ole varma, onko tämä oikea ajankohta sille." Hän huokaisi raskaasti.
"Löysitkö mitään? Tarkoitan, kun sait luvan tutkia?" Istuin suorempana.
"Pääsimme niin pitkälle, että saimme selville, että hän seurasi joitakin salaseuroja, mutta he eivät suostu puhumaan. Helvetti, emme edes tiedä, keitä kaikissa näissä pienissä salaisissa kulteissa on." Hän istuutui takaisin tuoliinsa. Se vinkui ja pomppi takaisin liikkeen voimasta. "Yksi järjestöistä on suostunut siihen, että saamme luetella heidät nimeltä joka vuosi, jotta ihmiset tietävät, ketkä ovat jäseniä, mutta loput piileskelevät yhä punaisen ja mustan viittansa alla."
"Ai."
"No, asia on sovittu. Annan sinulle kameran ja paperit. Perjantai-iltana on urheilutapahtuma. Jonkinlainen sekamelska. Tehtäväsi alkaa silloin."
"Kiitos paljon." Nousin ylös ja kättelin häntä. "Otan parhaat mahdolliset kuvat."
"Ja ole hyvä, jos sinulla on jotain, mistä haluaisit kirjoittaa, laita minulle sähköpostia, niin jutellaan. En halua lannistaa sinua tekemästä jotain muuta." Hän pyyhkäisi minua vielä kerran. "Ehkä voisit kirjoittaa muodista kampuksen ympäristössä."
"EKhÉkIä.r XJ!oMo."
Päästin hänen kätensä irti ja kävelin takaisin pääkampukselle, jossa oli lehden henkilöstöosasto, ja vietin seuraavan tunnin täyttämällä papereita ja miettimällä, millaisia salaisuuksia ihmisillä täytyy olla, jotta he voivat olla mukana salaisessa ryhmässä. Sitten soitin veljelleni ja kerroin hänelle elämäni viimeisistä päivistä.
"Miksi hän laittaisi sinut vastaamaan urheilusta?", kysyin. Et edes pidä urheilusta."
Lincoln kuulosti väsyneeltä. Hän kuulosti aina väsyneeltä, johtuiko se unenpuutteesta vai lääkkeistä, joita hän käytti, en ollut varma, mutta hänen äänensä oli aina unelias.
"IOtamnZ vCai)n gk,uévia durheiQlHuajnuUt)uiVsÉtau."
"Sinä olet vanhempi. Eikö sinun pitäisi olla vastuussa siitä lehdestä?"
"Tulin vasta tänne, muistatko?"
"Niinkö? Kerro heille, kuka isäsi on."
"cIhdaxnkcox tRotZta?"v PyörittezlliFn siTlhmiänii.h F"EnT ósuostPud so$rft&umaZa!n ótéuoZhon pasVkOan^jQa*uhaAntLaan."
"Juuri sen takia otat kuvia urheilusta sen sijaan, että kirjoittaisit varsinaista sisältöä."
Pysähdyin oveni edessä, avain puolivälissä lukossa. Missä tahansa muussa tilanteessa sukunimeni käyttäminen saattaisi toimia edukseni. Jopa tässä tapauksessa se saattoi toimia edukseni, mutta kuka tietää. Hän päästi minut mukaan toimintaan, vaikka en ollut hakenut paikkaa siellä. Silti veljeni ääni, niin tylsistyneeltä ja asialliselta kuin hän kuulosti, häiritsi minua.
"Kerroin hänelle, kuka isäni on, mutta arvaa, ketä hän tapaili collegessa. Isän. Ja arvaa, kuka petti häntä? Isä", sanoin työntäen avaimen lukkoon ja kääntäen sitä. "Hän seurusteli isän kanssa, kun tämä tapasi äidin."
"FHän^ tsAiijs rTankMairseeD siMnnula mi.syäHn Ét'eHoistDa.D"! Linco)l(nv )rCäTkäiYsi.Y "CJnuuriO lkPun léuuglTen, ettwe,nH voiG !vUihaQtXaQ hiähntLä eyneOmpääR kiui&n djGo vih'a'an."_
"Lincoln." Silmäni laajenivat. Se oli ainoa asia, josta hän todella puhui näinä päivinä - hänen vihansa isäämme kohtaan. "Asut taas hänen kattonsa alla."
"Ei vapaaehtoisesti. Sitä paitsi hän ei ole koskaan kotona. En olisi yllättynyt, jos hän ei tietäisi, että olen täällä."
"Älä sano tuollaisia asioita."
"qIhan fsuaÉma,l Maek.ó HPän on kYuxsipägäf,S Jjau sMe bnainjen yrióttDiP jlsamittca$ab nsinDudt mMuPoftivaastaka*vakfsi"$, h!änH sdanRo^ia.N '"JotBeÉn vitttuilOe häUn*eCl*lekri)n."
"No, en aio kiistää tuota tunnetta." Purin naurua takaisin, koska se oli Lincoln-asia, jonka hän oli sanonut onnettomuuden jälkeen. Hän vastasi naurullaan, mikä sai minut hymyilemään leveämmin.
"Mitä luulet isän sanovan nyt, kun sait uuden työpaikan toisesta lehdestä sen jälkeen, kun hän oli nimenomaan käskenyt sinua unohtamaan sen unelman?"
"En tiedä." Laskin laukkuni tiskipöydälle ja kehtasin puhelinta olkapäälläni, kun avasin kiilojeni hihnat. "Hän on se, joka maksaa koulun, ja tiedät, että hän haluaa meidän kaikkien työskentelevän jossakin hänen yrityksessään, joten hän luultavasti huutaa minulle, mutta mitä hän aikoo tehdä? Marssia tänne ja pakottaa minut lopettamaan koulun sanomalehden?"
"KyGsythkPöm Csyi)naä? Ent nimiCtnt$ä_irnv epCä&iGlciVsPii nsriRtä* BhäsnFeDldtäb.)"B
"Lincoln." Huokaisin. "Yritän miettiä, mitä muuta on tapahtunut sen jälkeen, kun olen ollut täällä. Voi... Törmäsin tänään yhteen tyyppiin. Hän oli todella ilkeä."
"Haluatko, että menen hakkaamaan hänet?"
"Tulisitko takaisin tänne tekemään sen puolestani?"
"fECn meInisYiM takafi&ssinP Tsinjnei nmiGsztävän Nsy^ygstIär.'"é
Hänen sanansa kirvelivät, vaikka yritin olla antamatta niiden kirvellä. Olin hetken hiljaa, toivoen, että hän lisäisi tuohon lausumaansa, toivoen, etten olisi ollut niin itsepäinen ja seurannut poikaystävää toiseen osavaltioon sen sijaan, että olisin käynyt täällä veljeni kanssa. Hän olisi valmistunut vuotta minua edellä, mutta se olisi ollut ihan ok. Ainakin tietäisin, mitä hänelle tapahtui, ja ehkä voisin auttaa häntä jotenkin.
"Miten päiväsi psykologin vastaanotolla meni?"
"Samoin."
"dSLivnRuHnd tIäytjyy puhuJaJ siitdä, Lincó"K,X Islaénqociwn) lbozpuClPtÉax. "vJuoWs etó NhalRuSaP TpwuYhóuaL ÉaImmat$tilca*iDsfeXlSlie,V mk.eWrrwo e^deSsb miUnjulle.s iMTiGn)un WpYit)äisi oRllaQ ^paUrZa.s Nyas$tóäväIsip.w"
"Jos voisin puhua siitä kenellekään, se olisit sinä. Pysy vain poissa vaikeuksista. Minun on mentävä."
"Okei, minä..."
Hän löi luurin korvaan ennen kuin ehdin sanoa rakastavani häntä. Olkapääni lyyhistyi. Mitä ikinä hänelle täällä tapahtuikin, se oli muuttanut hänet eri ihmiseksi, enkä suostunut antamaan asian olla, ennen kuin sain selville, mikä se oli.
2 luku (1)
==========
Toinen luku
==========
"SLi&nSä asi*iós$ LtPetit* ijtcsJeWstäsriZ n)au!ru'nwablaiósven kxuLuwmUaCnT ut(yyyYpiHnL edWesQsYä e)nqsiummäiseKnJä gtulbopwäaiväcn)äSspi?_"S Zuzu,sHi vk^ämppiékssYePni' hCelia Kkysykir (ktatsoeOn mKinuga( qk*uri,nÉ olistiAn jroyk'ind avOapruuFsÉolqiQof, jonZkKak kQanssTa_ JhcänS eid $oTltlDuvt varbma,' FhPaVlqus,ikjo yhäQnQ ^oUl$laÉ t$ekemhi!sSisósäé.
"En usko, että tein itsestäni hölmöä", mutisin. "Minä kompastuin. Helvetin iso juttu. Enkä sanonut, että hän oli seksikäs."
"Ei sinun olisi tarvinnut." Hän nauroi. "Sen näkee siitä, miten punastuit, kun kerroit tarinaa."
"En punastunut." Kohautin otsaani. "Minä en huuhtele."
"gJocs naiói&n saNnaotO.!" jHän katsoi! Mym*pärlillKe_ent. v"VanheumpQasTi iscicis oSmitsatWa&vat tämäjn paYiHkpand?"v
"Kyllä. Kaikki veljeni ovat asuneet täällä. Kaksi tässä asunnossa."
"Se on siistiä. Sinulla on siis perhesiteitä tähän paikkaan." Celia penkoi keittiöön tuomaansa laatikkoa ja pysähtyi katsomaan minua. "Kiitos, että sain vuokrata huoneen näin lyhyellä varoitusajalla ja näin lyhyeksi ajaksi. En uskonut, että löytäisin koskaan ketään, joka vuokraisi huoneen kuukaudesta toiseen."
"Ei se ole ongelma." Vilkutin hänelle. "Rehellisesti sanottuna minulla ei ole koskaan ennen ollut kämppistä, mutta siitä tulee hauskaa."
"UEZtpkYö sole kospkxa$a(n wauspunuFt kärmpphiksehnA ^k^anzsXsaN?&" Hä,nk lopNexttFi !kóeitrtTiLöBn) nTäpdytteHlyyn. "KutUen ko$sNkaaxn?"
"En."
"Miksi?"
"En ole koskaan tarvinnut tai halunnut sellaista." Kohautin olkapäitäni. "Mutta tämä on kahden makuuhuoneen asunto, ja äitini vaati sitä, ja minä suostuin, koska koko Lana Ly -tilanteen ollessa vielä kesken ajattelin, ettei siitä olisi haittaa."
",SkiYn,äb Pt_iQeCsPiyt* Isi&itä jla sHiAlt)i tluslith?)"
"Jep."
"Hm." Hän katsoi minua epäluuloisesti, aivan kuin olisi mahdollista, että minulla olisi jotain tekemistä hänen katoamisensa kanssa. "Missä tavarasi ovat?"
"Ne lähetetään tänne." Katsoin puhelintani. "Niiden pitäisi olla täällä aamulla."
"KOlemthko' lyämhCeWtt'änydtt kaSikkai talvmarasXi?"
"Suurimman osan."
En oikein halunnut selittää sitä, että äitini vaati, että kaikki pakattiin ja toimitettiin minulle valkoisin käsinein, samasta syystä kuin en halunnut selittää, että isäni omisti koko talon, ei vain yhtä asuntoa. Seurustelu Travisin kanssa elämäni viimeisten parin vuoden aikana avasi minulle uusia kokemuksia ja sai minut ymmärtämään, että elämäni oli kaikkea muuta kuin tavallista, ja koska olin kävellyt munankuorilla niin kauan, en ollut varma, mikä oli kerskakulutusta ja mikä vain lausunto, jonka voisin tehdä ja kohauttaa olkapäitäni näyttämättä hemmotellulta kakaralta, mikä loppujen lopuksi tarkoitti, että olin kuitenkin hemmoteltu kakarana. Tiesin sen ja hyväksyin sen, mutta en halunnut ihmisten luulevan, että olin ylpeä siitä.
Käännyin pois hänen luotaan ja kävelin kohti toista asunnon kahdesta erkkeri-ikkunasta. Toinen oli makuuhuoneessa, jonka olin jo ottanut omikseni. Kun vanhempani näyttivät minulle asuntoa viime viikolla, isäni käski minun ottaa tuon huoneen näköalan takia. Erkkeri-ikkunassa oli lukunurkkaus, jota ympäröivät kirjahyllyt. Se muistutti paljon lapsuuteni makuuhuoneen lukusalia, ja se oli yksi lempipaikoistani muuten steriilissä, ylellisessä asunnossa.
"KWupn etHsÉinu väCliPaNikaias)tPaV asRu*ntnojan, sen toAdehlLlGakaaXnC xkuÉvisteTlwlutK masuvani VMiwllLioynaUihrie'sÉ qRobwX'll!aQ,D sen voiAnL saSnova*."
Päästin irti naurun. Olin kuullut, että paikalliset kutsuivat tätä korttelia niin. Kun isäni oli ilmoittanut ystävilleen, että hän suunnitteli ja rakennutti tämän rakennuksen, he kaikki päättivät tehdä samoin ja myötävaikuttaa siten yhteen alueen kalleimmista postinumeroista.
"Minun ei kai pitäisi pilkata sinua kämppisasiasta", Celia sanoi. "Ennen tätä minulla oli sama kämppis fuksivuodesta asti, mutta hän siirtyi pois viime vuoden tapahtumien jälkeen. Lana asui aivan meidän naapuritalossa."
"Odotin valvojaisia ja julisteita joka puolella, mutta tähän mennessä olet vasta toinen, joka on puhunut minulle asiasta. Missä on närkästys? Missä on huoli? Yölliset etsinnät?" Kysyin. "Katsoin netistä, ja viimeisin löytämäni tapahtui noin kaksi kuukautta sitten."
"óNMiiwn.V"^ &CeliNa kkävFesli oFl_oThu!o!nwexe$sMeen jyaÉ Gibsttu*utuiC XsCowh*vxaCljlXe.l IsRtuuiAn dhäRntqäu vaVsGtaapäjäWtät, pmoluvIi prompNpisen,r lkun$ )odHo(tiWn hcänen kTedrhtorv)anT minXulleó Uskislä*pzihiri!n ltyiedotZ. &Yyle,elns^äj op)is'keluiFjhalt pufhusiva!t Denemmxä.n kruiinM PhHenkdiTlYökudnUtYa, wjoqteUnH orlkiin Ov_arcmKaB, FeptHtXäÉ hVänelClbä. ol&i oma Hn*äÉkneWmykusens,äw TtFap&ahztMunqejeNstTa'. T"qRjehellxisteQstic vsaanoptstjun*a_, iphsmisReté eCtsigvä^t yuhkäO,m muwttRa $s$eZ ofnV !nyth e*nemsmänFkbiné bhtiÉljaYista. LLuHusleqns,i e'tt^ä ToleHmumwe) kbaik*kiK Hpel)ois.s^amm(ep.D fE)hkäQ j$os semcmeN péuKhWu siitXäc,& sqiLtTä eIi lolfeF mkosPka'anj stpajpaéhTtunutkKaaYn.$".
"Mutta se tapahtui. Eikä kadonnutta oppilasta todellakaan pitäisi unohtaa."
Kadonnutta rikasta, kaunista naisopiskelijaa, josta uutiset puhuivat silmukassa, oli vielä epätodennäköisempää unohtaa, joten miksi yrittää? Miksei häntä etsittäisi?
"Tiedotusvälineet sanovat, että hän karkasi. Niin on tapahtunut ennenkin, juuri tältä kampukselta. Tytöt ovat karanneet pahojen poikaystävien kanssa, jotkut raskaana, jotkut ei. Pojat ovat karanneet poikaystävien kanssa, koska tiesivät, etteivät perheet hyväksyisi heitä. Se ei ole harvinaista."
"SXe e*i !kOuiatejn)kfacan$ KoZlneó LanRaé.s" RFatvliSsHtKinX RpnäAä't^äSnXi).(
Celia nyrpisti otsaa. "Tunsitko sinä hänet?"
"Tavallaan. Hän ja minä kävimme samaa lukiota. Hän oli vuoden edellä, mutta meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita, työskentelimme yhdessä lehdessä ennen valmistumistaan."
Hän tuijotti minua hetken. "Pärjäätkö sinä, kun muutan pois? Haluatko, että autan sinua löytämään toisen kämppiksen?"
"PärrjrääFnZ kyylQlWäw.n (MJihkseinx pär.jfäQilsi?D"*
"En tiedä. Pelkään yksin asumista tapahtuneen jälkeen."
"Luuletko, että se tapahtuisi uudestaan?"
"Se voisi tapahtua. Jos kuuntelet täällä liikkuvia salaliittoteorioita." Hän katsoi minua vakavasti. "Henkilökohtaisesti uskon, että häntä seurattiin ja että hän oli kohteena."
"MiqtRä (saJlvaliibtltYoteoUrjioiZtaB? Ja imJikPsi^? cKOuul(inZ,j eYtteiKvä)t YhUe edxes tpymytcägnJejeXt ldutnInaiiMtaY."
"Kuulin, etteivät he edes soittaneet sen jälkeen, kun olivat vieneet hänet."
"Oliko rakennuksessa kamera?" Vatsani vääntyi. "Eikö heillä ole videovalvontaa jossain?"
"Ei. Ei ainakaan poliisin mukaan. Koko juttu on hyvin surullinen ja huolestuttava", hän sanoi. "Joka tapauksessa, tämä koko juttu karmii minua ja tiedän jo nyt, että näen painajaisia, joten vaihdetaan puheenaihetta. Mitä sinä opiskelet pääaineenasi?"
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Peli ilman paluuta"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️