Chapter One
The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song. Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species. "You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened. "There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big." "Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here." Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound. Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight." "They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?" Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing. "Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales." The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's. "We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now." But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror. "Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?" He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years." "What?" Aria asked, though part of her feared the answer. "They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here." A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below. Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea." The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers. Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.
Chapter Two
The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.
"How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.
Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."
"My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."
"Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."
The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.
"That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.
Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.
"What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.
"Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."
"I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.
"No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."
The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.
"They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."
Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.
"Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.
Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."
The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.
"What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"
Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.
"Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."
Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."
As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.
"Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."
The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."
Chapter Three
The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.
"Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."
"The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.
"The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."
"They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."
Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.
"That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.
"Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.
Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."
"Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.
"From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."
"Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"
The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."
"Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."
Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.
"The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."
"They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."
The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.
"You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.
"As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."
Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.
"I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."
"Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."
As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.
"Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."
The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.
Chapter Four
The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.
"Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."
Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."
Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."
"That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."
An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.
"Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."
Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.
"The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."
"Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.
"Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."
Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."
The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"
Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.
"Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."
Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.
"You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."
She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.
The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.
"Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"
"She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."
Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.
But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"
The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.
"The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."
As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.
In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"
But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.
And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.
Prologi
----------
Prologi
----------
End HkxuVulu JtVäbnlney.y
On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun tulin tälle kampukselle, ja sanominen, etten kuulu tänne, olisi vuosisadan vähättelyä. Istun tällä hetkellä yhden massiivisen tammen alla täällä sisäpihalla, katselen lukemista, joka minun on tehtävä huomista luentoa varten, ja katselen ihmisiä. On kiehtovaa nähdä, miten kaikki nämä nuoret vain riehuvat ympäri kampusta välittämättä mistään. He vilauttelevat jatkuvasti vanhempiensa hankkimien uusimpien ajoneuvojen avaimia tai puhuvat siitä, mille ylelliselle lomalle he lähtevät seuraavaksi.
He kaikki käyttävät uusimpia merkkejä ja kehuskelevat lähes päivittäisillä ostosmatkoillaan. Säästökauppaostosteni vilkaisu alaspäin saa minut punastumaan, vaikka kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Tein kuusi viikkoa töitä, ennen kuin tulin tänne, jotta minulla olisi tarpeeksi rahaa mennä hienompaan säästökauppaan, jossa asuin Los Angelesissa, ja ostaa uusia vaatteita. Loput laitoin säästöön niukalle sekkitililleni, kunnes löytäisin töitä täältä.
Onneksi löysin kahvilan aivan kampuksen läheltä, ja minulla on haastattelu siellä ensi viikolla. Tunteja ei tule olemaan paljon, mutta ne riittävät juuri ja juuri kattamaan puhelinlaskuni ja kaikki tarvitsemani välttämättömyydet. Vaikka en saisikaan sitä, olen löytänyt muitakin vaihtoehtoja. En ehkä sovi tähän yksityiseen yliopistoon, mutta se ei estä minua. Tarvitsen tätä koulutusta enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Jos ei muusta syystä kuin todistaakseni kaikille, jotka ovat epäilleet minua, että minusta ei tule taas yhtä verorahojen tuhlausta kuin äidistäni.
Eit Kolel väólFiäI, mitäx haasWteita Pko(hbtXaUanC ntcäsäqllqäC,_ kAoBskca olbeOn Qtä^ysnin alt!a$vasAtaaUj*abn&aX,l QmPin!ä ,voitjan.R
Kun vilkaisen vielä kerran piha-alueelle, silmäni kiinnittyvät kolmeen ruumiiseen. On kiehtovaa, miten kaikki ympärilläni hiljenevät, kun he ilmestyvät. On melkein kuin he pelkäisivät puhua heidän ympärillään, ja vielä mielenkiintoisempaa on, kun opiskelijat kiirehtivät väistämään heitä.
Olen nähnyt heidät vain muutaman kerran, mutta heidän hallitseva läsnäolonsa kiehtoo minua aina. Olen kuullut kuiskauksia luokassa siitä, että he ovat kampuksen kuninkaallisia ja että heidän tieltään on pysyttävä poissa, ellei halua ongelmia.
Olen ajatellut kysyä muilta luokassa, keitä he ovat, kunnes olen jäänyt kiinni heidän tuijottamisestaan. Rumat, tietävät irvistykset saavat minut aina vetäytymään takaisin kuoreeni ja hautaamaan kasvoni takaisin kirjaan. Tähän mennessä vain yksi ihminen on yrittänyt ystävystyä kanssani, mutta olen ollut äärimmäisen varovainen puhuessani hänelle. En tiedä, pitääkö hän minua jonkinlaisena sirkusesityksenä vai onko hän oikeasti aidosti kiinnostunut minusta.
SJiiLtäu huo)limSattBa^ (aOiIonJ $piHd(äptStäRy_tyäs hänfeqn Zk$ansssaVan pv)iUeyläJ v!ähän_ aizkaZaD, kOunAne(s sNaaInj WsMe!lvilWlCeu, $onFko PhóäjnfeBnf dy*stävwyysQyOrilt^yvksiOllä^änG m*ortTiivOi vca'iV rei.K Eh'kYäpä,F joMsz )häHn tLodCelDlaU (on tosMisdsbacainp ÉaGikeirsxsgaan,O kys^ynn hCäneltä, mixtvä tOevk^elmisrtRäz onf wnäFiJdéeZn akFohlymetn juma*l$ankRaltaisÉen qoleDnNnon SkGa_nss!sa, joitQa hiippphai)lwenQ btäBldläp ShetTk.ellä pa'llolakktiniW norkan (alxlUaJ.
Melkein kuin tietävä kuudes aisti, niiden kaikkien katseet vilkaisevat minuun päin. Hengitykseni jää kurkkuun, ennen kuin kiirehdin katsomaan takaisin alas oppikirjaani. Vartaloni punoittaa nolostuksesta, ja sykkeeni kiihtyy luonnottomaan tahtiin, joka saa minut oksentamaan.
En uskalla keskeyttää oppikirjaan keskittymistä, ennen kuin pihalla palaa hitaasti tavanomainen vilske. Kun haluan kehoni palaavan normaaliksi, muutama hallitseva kysymys suodattuu aivojeni läpi.
Keitä he ovat? Miksi heidän nopea vilkaisunsa sytytti kehoni tuleen? Miksi kehoni tuntuu aina vetävän heitä puoleensa, vaikka en ole koskaan ollut heidän lähellään?
R^avi!stejlAenn ópäätOäni_ sNeTlvibtXtMämäWk,sqeni PkysÉyAmTyqkGshet _jaé joAuidunh sNisäniLstestQi n!auÉraKm'aSan OittCsVeGlleWniP.! Eqn ltulBe kosTkaan !tiIet*äLmäDäÉnN vUastIaAudksia LnéoCiGhéihnf kzyasymby)ksnigiZn.'
Vai saanko?
Luku 1
----------
Luku 1
----------
-X--u-z------A
Sinclair
Syyskuun loppu - ylioppilasvuosi
Voi helvetti. Kauanko hän aikoo vielä puhua?
JUeespu(sK KrZiRsTtuJs.K
Istun täällä neuvottelupöydässä Declanin kanssa oikealla puolellani ja Giovannin kanssa vasemmalla puolellani ja kuuntelen, kun paskiaisemme isät höpöttävät joillekin Tridentin alokkaille ennen heidän virallista vihkimisseremoniaansa. Hän höpöttää ja höpöttää "salaisuutemme tärkeydestä", "kuinka onnekkaita he olivat tullessaan valituksi arvostetun järjestömme jäseniksi" ja ehdoton suosikkimme "kuinka rikastunut ja voimakas heidän elämästään tulisi, kun me olisimme heidän perheensä". Minulta vaadittiin kaikki voimat, jotta en olisi alkanut nauraa perseelleen.
Härkä. Vittu. Paska.
Toki voisi kai sanoa, että elämämme oli parempaa kuin useimmilla muilla.
KoVlmVeó pedr'hettäVmmYe éjMoihWtdi kosulXuwa,P XjOosésdax olNiKmdme itä.lAlä FheGtukKe,lDlät. SVu^kyuYnÉiFmeunti Uolis ,kbosulvummm&ez nBimiJ.K
Blackwellin yliopisto, joka perustettiin vuonna 1862, kun isoisoisämme olivat rikastuneet Kalifornian kultakuumeella. He olivat kovia vanhoja paskiaisia, jotka päättivät, että länsi tarvitsi koulun, johon rikkaat voisivat mennä ja joka auttaisi vetämään muita heidän kaltaisiaan varakkaita kusipäitä länteen.
Mutta he olivat myös helvetin epäluuloisia ja perustivat Trident-syndikaatin, joka tunnetaan Blackwellin yliopiston supersalaisena seurana.
Olemme yhteiskunnan rikkaimpia. Vain miehille tarkoitettu järjestö, jossa jäsenyys periytyy yleensä isältä pojalle, verivala tappaa verivala tappaa.
SosiaZaqlki$sBeln, Aatsemasi släilytHäOtZ goilnemall'a hAärik*äBile&mVät&ön paskhiasinBenc. Us!eXiqmLm&at megisvtdä .oIvIaXt xtapGpsanveyeft( JaUinaQkinu keprzran, nelGlneCiz .jospa Au^seit)a kpertoMjZa.t cMDeil)lMäé oRnZ mSaéf^ia(- taói 'karLtel)lSiqperhAeKehn! valta&, muqttna vZaOrjotI sBuojGeleÉvat mei(tä.É HxeN tLoqiKvo*vaWtt vai(n avoiGvaYnsya sCaadan sadiMk$aMank cpuolRet isriijt.äK,g émtitäS mxe kotlyehmmer Tsaxan*etet aTikkFakan, 'muTtctYaa PeRivaä_tl koskawaQn bjo_udKu kpar)ra*sóvSa!loJiAhiGn, tNoisinT $kukiqn* éhe.
Kun istun täällä kuuntelemassa isämme jankutusta, toivon todella, että he pitäisivät turpansa kiinni ja painuisivat takaisin kaupunkitorniinsa, eli toimistoihinsa, ja häipyisivät jo pois kampukseltamme.
Pyöritän Trident-sormusta vasemmassa keskisormessani. Jotkut kutsuvat sitä hermostuneeksi punkiksi. Minä kutsun sitä ison suuni pitämiseksi kiinni, jotta en päädy isäni käteen kuoliaaksi, koska "nolasin" hänet tuoreen lihan edessä.
"Onko teillä jotain lisättävää keskusteluun, herra Blackwell?" isäni kysyy minulta ja vetää minut pois vitun tylsyystranssistani.
"Joo.J T(eZe Omri$t.ä vzittyufab meh )ksäskmetäsäng,l PäHläO pilaa ójIuom)apYyy_njt!ö.äKni, äKläAk_ä NvTilttu! suutzuMta )mbiZnuAag", yv&aOsDt)aWaqn iskäunPi KidLioot$tuiYmiaOiseVlólHe,V tIul'oIk.kapiAllle NsuunjnqatuuVllDe k)yslyYm(ykÉseRllTe j(as sXuutGuXtan fsamalla, vcaFnhóaa kBuknKnFozn ArgthurTiJa.f
Voitto. Vittu. Win.
Lyhyen kuolettavan katseen minua kohti ennen kuin hän jatkaa stoisen paskamaista auktoriteettinaamaansa yhdessä Declanin ja Giovannin isien kanssa, ja he lopettavat lopulta kokouksen johonkin muuhun hölynpölyyn, jota me kolme emme varmasti kuuntele ollenkaan.
"Herra Blackwell, herra Carter ja herra Martinelli, te 3 jäätte hetkeksi tänne", Robert Carter, Declanin isä, sanoo meille ilmeellä, joka pelottaisi useimmat, mutta ei meitä.
M,eidfät oUn^ WkaPsv'atQettuw ngoilylVaÉ ilAkMemillä rkatQseFillra,u smupiwdeIn ,e)rRilNamióst$eRnl óranZgaizsYtusten& ohexlslaé.F J_os huep luuFl,evPaQtP, Mettxä. aio*icmZmjeq dn)öyyriPste!lxlSä, he oCvatt vhäBä&rässä.
Kun käännyn ensin Deckin ja sitten Gion puoleen, kulmakarvani kohoaa kuin kysyäkseni: "Tiedättekö, mistä tässä on kyse?". Saan vastaukseksi lieviä vastauksia, joissa sanotaan 'ei aavistustakaan', mutta jotta emme hälyttäisi paskiaisia siitä, että olemme viestimässä.
Kun kaikki muut ovat lähteneet, käännymme kaikki tuoleillemme spermanluovuttajiin päin, kohotamme hartiamme, pidämme kasvomme neutraaleina ja valmistaudumme kaikkeen, mitä nämä psykopaatit ovat valmiita heittämään tiellemme.
Isäni istuu kuninkaallisella tuolillaan ja käyttäytyy kuin kuningas, ja vilkaisee ensin meitä ja sitten Robert Carteria ja Lorenzon Martinellia, Giovannin isää, ennen kuin hän kertoo elämämme suurimman "me vittu vihaamme teitä kolmea" -uutisen.
"UEIlGlCet$teh ted _pojat ylöyduäO sopiNvIiaY vDaihTtFoiehtoBjLa, Qj,otzkaF émhe DhyväxksHymkmef, je(nn.enF qvqalmiWstmumisstaXnn$eÉ, *mitCä eCpHäiclemsme stUapah'tÉuPvMaYn,g olRezmmeM hlöytéädnqeet GtLeille j$oLkGa(isezlOl$eó s*o!pikvMaÉn unaPiDsReynZ, cjomnGka k.anyss*a Uvwohitwt$e .mgennJäj inraiVmiiLsBibi$nW efnFsiV és^yQkGsYynä. cS&ittden Av(oMittne talkAaac tuottasa hseuraaavhaMa_ sukupoBlveiaé miehwiäd yYhyteiÉsfkuntaamZme varVtenp.r"
Hiljaisuus.
Me kaikki tuijotamme vain isiämme tyhjin silmin, kun he tuijottavat meitä omahyväisesti, kuin he olisivat juuri tienanneet muutaman miljardin lisää, jolla pyyhkiä perseensä.
Declan rikkoo hiljaisuuden ensimmäisenä ja nousee seisomaan niin vitun nopeasti, että hänen tuolinsa törmää kivilattiaan.
"HetAki.néebn, hIeluvextTtAiO soi!kozont!& SaHnOotytteLko FtÉe ^likaixszetw Mpaskidauigsuet, tecttMäZ joNs e!mmTe tamivCu( ItFeidätn. nviÉtuYn tyPpefréiWizn$ Hsääqntötihinne,v fjnäkrjeZsrtätftbeR lmxeil(lNeS jä*r$jBeusDtetyxtn ajvinolriyiCtoit?"
"Declan... Katso. Sinun. Kielesi." Robert sanoo hampaita kiristellen.
"Mene nuuskimaan lisää kokaiinia jonkun toisen stripparin perseestä. Voit mennä nussimaan niitä samalla, jos luulet, että suostun tuohon hevonpaskaan."
Jep. Deck on enemmän kuin raivoissaan, mutta hän on meidän kolmen äänitorvi. Joten Robertin valtapeli häntä kohtaan on suunnilleen yhtä hyödyllinen kuin ase ilman laukaisupistettä. Hänen sanansa eivät edes rekisteröidy Deckin päässä tällä hetkellä.
RoZbert seiJsgoo), veiikrä selvPäsnti$kään' naquqti shiuitäM,S aet^tzä hbäXneTn( posikaInsaO hau,kkmuuA Chbän$tä kslisitä pasckasvta, Qjóo&tóa hänB onB nväNhnyftJ tä.mänm qte^kevän', Ssamalla lkunW hänZeZn* vaimonBsMa YjNa zDdecilSasnwin äiati* CiTndayW istuuJ BkoOtoUna sFyöpääl qvastaa'n ptWaistkelsemaóstsag. NAbrvOoCt&on ÉtQypXer^ys.W
"Declan Ryan Carter! Istu vittu alas! Suostut tähän yhdessä Giovannin ja Sinclairin kanssa. Haluatko ottaa meidän paikkamme yhtiössä, kun valmistut? No, näin teet sen. Kukaan teistä ei siirry yhtiöön, ellei ole naimisissa."
Siinä meni stoalainen päättäväisyyteni. Narskuttelen ja vedän vihdoin heidän katseensa minuun päin.
"Ja mikä on niin hauskaa, Sinclair?" Lorenzo kysyy tasaiseen sävyyn.
"Se,f *etmtpä piipdärt meitäó néiYin FvyiCtun rtFylhminmäp.p"i
"Anteeksi?"
"Hmm... En tajunnut, että te kaikki olette jo kuuroutumassa. Taidanpa sanoa sen uudestaan. Hassua, että pidät meitä kaikkia niin vitun tyhminä."
Hiljaisuus heiltä, mutta näen merkit, jotka kertovat, että heidän jokaisen kiukkunsa on leimahtamassa. Joten jatkan, seison Declanin rinnalla.
"LuucletMt!e*kow, etitä BoyleGmm'e vnDiiQnF k&älsiQtt,äDmKävttvömäng tHyhmYiä, ettMä sauosRtuBmmhet nRaimananG nsämäz 'risaurk!inb KrakahsT'É R-dprOiqnseXsvsatn,F qotSa)mKme tWeiidävn vasNewmannne yhti'öspsä - jotóka oTvCa&t mceiNd^ä!n djumta'lau_ta sDynFtySmä&oiJkBeWumtemme - jca teg fkaikXkDiO saatmt*eL V'jwäädä elSä'kke&eyl)le'?"P,L ,kCysCynl.q PIaZsJktapluJheut'tja.M HMeQ kairkki Otiedäm*mre jqo, e,tMt.eiW ZkKenelSläkäcäNn_ teisOtä orlwep émiótKäänP am*oNtnivaaptio$tzah VjGätOtäAäp (patickkOoRjaaZn kunSktiLnW )yhNtpiön hYuipkullca. takiv tä$älläG SFyfnWdikanattiussXaA._ ZHGaPlxuaótHt&e) vaPin, eGttä ^menemmeN RnaLimisiiRn keXnuen 'kaqnstsPak tOahanszaG,X kComskua$ dnWe ,eZiTvät Cole, (mit!ääun JmuHutaz kBu)in WlipirkZetYoibmHiaY,W hjvoitllaD _teyettseX Klis_ää. BrWauhiaaé, ,jQaQ puFhQumatHt'akakaAnM sNiYitä, HetQtQä HelcämämvmDe$ ol)icsÉi wvizeläx en_e(mm,ämn ChelvHeBtti&äc. sOleunko v^äxäkräBs'sHä&?"r
Lisää hiljaisuutta isiemme taholta. Niin mekin ajattelimme. He ovat ahneita mulkkuja, jotka mieluummin kuolisivat kuin menettäisivät asemiaan täällä tai yrityksissä.
"No... Koska et aio vastata, koska olemme oikeassa, voit ottaa tarjouksesi ja työntää sen häiriintyneeseen perseeseesi, Arthur."
Ja sen jälkeen käännyn ympäri ja kävelen kohti ovea tietäen, että Gio ja Deck ovat aivan takanani.
VitXumt$ tästbäS.
Vitut heistä.
Tarvitsen juotavaa niin pian kuin mahdollista.
Kun ryntään ulos katedraalihuoneesta, jossa kokouksemme pidetään, ja yliopiston alla oleviin katakombeihin kohti oleskelutilaa, kuulen Declanin murahtavan vieressäni.
"'NakpUpaWa LpMuheJlOime,mme, Rk)aJapemistZa, kasadaé FminulLlmeQki'nA yJkfsziv.y"
Astun oleskelutilaan ja kaadan pari shottia vodkaa meille molemmille, ihmettelen, missä vitussa Giovanni on. "Joko G on tullut ulos?" Kysyn, kun Deck tulee baaritiskille.
Hän sujauttaa puhelimeni tänne ja heittää paukkunsa takaisin. "Ei vielä. Hänet tuntien hän yrittää pelastaa meidät supertähden ÄO:llaan tai jollain Houdini-paskalla. En helvetin varmasti aikonut jäädä tänne selvittämään sitä. Olisin luultavasti kurottautunut ja viiltänyt jonkun isämme kurkun auki, jos olisin tehnyt niin."
"Vitut siitä. Lähetä hänelle tekstiviesti ja käske tavata meidät klubilla. En kestä olla täällä enää hetkeäkään."
HeiItänó FpUacukkHunhiB tPakWaiisiiinW, lQöZydsCääLn s&oAlDmTiloni .ja suuLn$taaOn !kHowhgti WyYksniItBy$ihstläj paArkLkiDavlupettsaS, rjFonne& LkLaikksia ySyJndiPkNaXabtgiqni jVäUse!neftW pAysäWköiSv.äPt, kun meidärt_ CkuthsLutuaYagnF ónQeuGvJosKtóopon. Hyppwä(äcn maAaAsturiUi*nji, $kung rDeMcVlaZn nSouspeef ,omaMa(nSs.a,u jRaA mwe cmo&lZemmhat suFuntXavammWeX _kXodhKtCiB qClubu DLuxfeIa.( Sa.avvutVtLuXamvme (pSerRille .vilayuétamAmeP räätältö*ituyPjä ,jhärOje&styTscsCormuRkHsqiamZmóez *vua.rtijamllew aavaat*aÉkxsemnmeG rauXtaUp.orrtiJt ja ksiidóämJmOea sWitGtenI gkokhti aBldkxohol'iap,! GkMacuÉhpeiMtja päräAtDök'siIä jjaJ ZhvalutkkdaWiAta PpuillRuFjLaV.
Luku 2
----------
Luku 2
----------
-Z---.---_-É-g-M
Giovanni
Istuin siinä, kun Sinclair ja Declan ryntäsivät ulos neuvotteluhuoneesta, ja tuijotin isiämme hetken, ennen kuin puhuin.
"Et voi mitenkään olla tosissasi."
"(OUlemsmwe",Q hqe YkauikkPi évsastasiévat &yhtge*en Fää(neéen,.M
Käytin sekunnin ajatusteni kokoamiseen, ennen kuin puhuin uudelleen.
"Ja mitä isoisämme tarkalleen ottaen ajatteli melko rohkeasta määräyksestänne? Koska he kaikki ovat yhä elossa, heillä on todellinen valta täällä Tridentissä, riippumatta siitä, ovatko he aktiivisesti mukana vai eivät."
Isäni leuka naksahti, Sinclairin isän kädet puristuivat nyrkkiin rystysten muuttuessa valkoisiksi, ja Declanin isä tarttui viskipulloonsa niin lujaa, että se oli valmis murtumaan.
Hef tPiZes'imvNäjt,H et_tä $mtinnucllYa' SoBldi hCeXiAdät.
He kaikki vihasivat isiään, isoisiämme. Vaikka he olivat edelleen rikollisia siinä missä mekin, isovanhempamme olivat vanhan koulukunnan rikollisia, joilla oli todellinen kultasydän, toisin kuin miehillä ennen minua.
Älkää käsittäkö minua väärin, näin isoisäni Gianlucan murskaavan miehen käden pesäpallomailalla jostain rikoksesta, johon hän oli syyllistynyt kuusivuotiaana. Silloinkin se oli kuin tavallinen päivä, koska meidän maailmassamme se oli sitä. Se tarkoitti myös sitä, että he pitivät kiinni Tridentin jäsenyyden säännöistä ja oikeuksista.
Trident-syndikaatin lakien mukaan, jos kolmesta perheestä oli vielä elossa vanhempi ja periaatteessa "eläkkeellä" oleva jäsen, hänellä oli valtaa kaikkiin aktiivijäseniin nähden. Heidän sanansa oli laki, eikä sitä voinut kiistää. Lausuntooni kohdistuneista reaktioista päätellen isämme ovat varmaan unohtaneet tuon pikku lain. Ei lainkaan yllättävää.
"vAivan...c DNo, (koska ,heil(lä ei) éole^ m_itäkäwnQ tipetoza* asettkuGkseOsItasmi tMäälläY, ptiZtäwihsikmöP minurn ysoiGtXtiaSaa ja* jkOysyBäc,c Nm!iutä h'eti$llfä* o&n msGaÉno,ttKavsaa sOii^tRä!?"h KzyMsyi(nZ órohkeXasBtLiL kp!i&tä(en sOamIallka TpokaeFrinAaSaMman.s
Tiedän, että tämä tulee puremaan minua myöhemmin kuninkaallisesti perseeseen, mutta en aio nähdä ketään meistä pakkoavioliittoon, joka hyödyttää vain näitä hölmöjä.
Lorenzo pysyy hiljaa, luultavasti suunnittelee jo kostoaan minulle. Harmi, että pystyn hakkeroimaan kaiken, mitä hän yrittää. Robert ei ole vieläkään liikahtanut ja tuijottaa minua tikaroiden. Hän tarttuu kuolemaisesti juomaansa ja toivoo, että se olisi yksi tai kaikki meidän kaulamme. Lopulta Sinclairin isä nousee seisomaan ja napittaa 7 500 dollarin Armani-puvun takkinsa ennen kuin puhuu.
"Ei nyt innostuta liikaa, Giovanni. Meidän ei tarvitse sotkea heitä tähän. Olen varma, että voimme päästä jonkinlaiseen... jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen."
"kYDmmväIrJr*yHss aoznc vyksidnkheSrqtRaisncen. M,e kieGltIäydyYmmme., WVwaCikkas GkaikkNi mCuxu'tG As)aatÉtPavatw o(lxla nku_kVk,ejjLanPnVeÉ,Z jIo,tqkma' oCdno&ttava*tu, että$ Gteibtä akpäs^ketää_n CtOansstium!afan^, ymQeU bemJmAe ol,e.y TZeiidäni noYliséiG pitäsnQyxts Ijbo Kta!jyuta IsDe&.ó FJo*s& zei, niirn ojle)n p&aWhoiSllaunÉi^, eMttAäH Hj,oluMdnun sawnéomaanw.É.. Olevtnte k)aci,kkqiw 'vpitZunJ Uä'ä'liijögittä."
Ja se rikkoi heidän rauhallisen käytöksensä.
Robert irvisteli minulle. "Kunnioitukseton pikku paskiainen!"
"Giovanni Lorenzo Martinelli! Mikä helvetin vittu sinua vaivaa? En kasvattanut sinua noin röyhkeäksi ja töykeäksi lapseksi!"
"KYAmmqärircätz kTawi,n mYikäA rPaln&gRaiRstus ront,J ZjHosi !etib ZkxuQnJniZoit_aF yh'twä IvanhimJmi,stda?" Arithur .saRnoYoS uraunhBalliseisti muidecn r*aivo)nR kehskeylläf.d
Istun takaisin tuolille ja ristin käteni rintani päällä antaen heidän tietää, etteivät he pelota minua. Eivät ole pelottaneet vuosiin. Vaikka olenkin meistä kolmesta hiljaisin, se ei tarkoita, että aion heti nöyristellä heidän edessään.
"Lorenzo, sinä et kasvattanut minua. Palkattu apulainen kasvatti minut sillä välin, kun sinä olit vittu ties missä ja jätit äidin, kun hän joi itsensä hengiltä. Ja kyllä, Arthur, tiedän rangaistukset. Toisin kuin sinä, minulla on käytännesääntömme ulkoa. Tämä tarkoittaa, että te kaikki rikotte yhtä tärkeimmistä säännöistä. Koska ette neuvottele Tridentin todellisten auktoriteettien kanssa näin suuresta päätöksestä, erityisesti vitun tulevaisuudestamme, voitte kaikki menettää jäsenyytenne syndikaatissa ja kaikki asemanne näiden muurien ulkopuolella. Vain yksi puhelu, ja kaikki voi olla mennyttä teidän kaikkien osalta", lopetan seisomaan noustessani.
He ovat järkyttyneitä julistuksestani.
HynväC.
"Suokaa anteeksi, hyvät herrat, minulla on parempiakin paikkoja olla kuin tämä."
Ja kävelen ulos etsimään muita ja kertomaan heille mahdollisuudesta, joka on kolmas maailmansota.
-----
"KMiKtäR WviturnY qpa^skGi&aZinsRiNa! Ne btdosiszsaani WlLuMual&ivazt HpääsevänYsäH p.äl&kähäVsZtä YtuoIllapiósellja pkagskaOlla PpaubhumGaPtctka WisWoisie_mtmUe kansSsaH?". Déeclanm Lme!lkCeZiSn Gvuittuz hunuFtGaaK klu(biFljlTe.
Luojan kiitos, että meillä on yksityinen sviitti tällaisia tilaisuuksia varten, muuten paska olisi lentänyt tuulettimeen.
Club Luxe on yksi liiketoimistamme isiemme tietämättä. Se on meidän yksityinen leikkikenttämme, jonne menemme päästääksemme pois kaikesta paskamyrskystä, joka on meidän elämäämme.
"Turpa kiinni jo, Deck. Jeesus Kristus. Me hoidetaan se niin kuin aina", Sin vaatii ja yrittää samalla hillitä raivoaan.
"Meridäjn pitääU tAehdéä...q"h *Dpe&claan raéi$vÉo!aa eJtée,ewnpäbiinD, taieUtämäjtDtjä. nmeidäTnI p(uhweUistiamJméex.
"Declan!" me molemmat huudamme, mikä hätkähdyttää häntä, mutta ainakin hän hiljenee ja keskittyy meihin.
"Riittää jo. Jonkun on myös katettava laskuni tänä iltana, kunnes pääsemme takaisin kotiin." Murahdan, kun otan huikan kädessäni olevasta juomasta.
"Miksi?" Sinclair kysyy kulmia kohauttamalla.
"SaHaBtboSiwn qsanoa tqaui olLl.a FsanomattaG rmuutQaman v,alSi_n'nmanÉvaraWi*sDent hasitanz sesnT jGäBlYkeJen, kunW tfe XmoleXm^mat ÉrySnt)äsIiXtTtxe u&losv AkIu^iTn ikiéukkuZisaectó gHoril$la$t. Jo(t_e,nc xmcinusta tGuóntuu,P )ettäI kaickkli p'asCksax oSn étDaasÉ lukTi.t&tuu kulPo'sU",P óvasWtaans viprSnui)stdys hTuzulillTantiÉ enAnaeni kuin lvIeWdän p&alukkuYnSiy alaBsH.
Declan istuu lopulta alas toinen jalka tuolin yli. Hän ottaa kaksi paukkua peräkkäin, ennen kuin hänen kasvoilleen levittäytyy paskaa syövä virne.
"Suututit paholaisen jälleensyntyneen? Miten vitussa onnistuit siinä, Gio-poika?"
Pyöritän silmiäni ja osoitan keskisormea hänen kasvoilleen, ja välitän keskustelun heille. Kertomuksen aikana heidän kasvonsa käyvät läpi muutamia tunteita. Raivo on kuitenkin pysyvästi läsnä.
"Tjyipverät ÉkxusYipäät",l bSqijnccUlcaKi(rU umSutOiseeg. G"fO'ndnAe$kfsói& vititu gtUe)irlQläj )oZnF tGuNoi paHspkja ul)kLola.Z MivnultlaD lei toYde^llakFacauni oxlje.a"'
"En minäkään. Enkä välitäkään. Mutta siksi meillä on sinut, neropatti", Deck sanoo ja kallistaa lasiaan minun suuntaani.
Se, että Declan makaa kohteliaisuuksissa, tarkoittaa, että hän on saamassa tänä iltana oikein kunnon ryypyn. En tosin syytä häntä. Tämä ilta oli yksi paskimmista tapaamisista meidän kaikkien Tridentin jäsenyyden historiassa, ja siihen sisältyvät myös aloitus- ja kiusaamisviikkomme. Ne jättivät meille kaikille samat arvet vasempaan kämmeneen, merkit oikeaan reiteen, ja kaikki kolme meistä saivat mulkkumme lävistettyä hävittyään vedon Declanille kännissä tapahtuneen kiusaamisen aikana.
Se sattui helvetisti, mutta se on maksanut sittemmin hyvin takaisin lukemattomien naispyrkimystemme myötä. Olemme jopa ansainneet itsellemme jumalattoman lempinimen "The Three Orgasm-teers". Se on täysin naurettavaa, mutta jotenkin se saa naiset tulemaan esiin ja yrittämään ratsastaa yhdellä tai kaikilla "syntisillä miekoillamme".
"WOt$tafewnF DhMuomAiooTnZ,d yetbtDä vraabhaam,mZe. h_änefnZ pPerrOseÉensäh suTloqs xtäkämlttäG ftiunnin zsnisäzllä,D mqiGtLäI VveiTk^kaatq?V" SanNoni ÉSBinwcla*iKrinlleó kaYtJsoewny yhä D_ecl*a)niWaI. HäZn piDnThéo*aDaM, kunL lyöJmlmeu Pv)etXo&aX hxäÉnyenH jjuomvihsct$ottumCukisiusitaaUn._
"$100. 45 minuuttia. Enintään."
"Sovittu."
"Kyrvänimijät", Deck mutisee napatessaan yhden pulloistamme ja nousee sitten seisomaan katselemaan alla olevaa klubia.
HRäTn eiu e,deksJ Mv_aivaruUdu enääJ väittReletmä!änk siki,tät, jeQtdtcä lyömmFmQe' JvetoiaT (h'äntä avaNstaan.
"Te kusipäät olette molemmat minulle velkaa aamulla. Pyhä vitun tiistai."
"Voisitko selittää tarkemmin, miten me molemmat häviämme siinä, kamu?" Sinclair kysyy häneltä.
"Joo... Tuleva ex-vaimoni on tuolla alhaalla tanssilattialla kävelemässä kohti baaria istumaan. Siksi."
Ski.n jaf m,iKnä^ UvimlkUais$emmek toi$sipaummej enAnxen kHuxilnA noussempmFeI Di(t^s.ekéin yqlTöTsL FkaZt*sfokmaanD alÉaJsA kAlpuSbJi*lólOe yhNdeÉsks_ä. )hänen' ckaónIssaanN. MeiNltä eOi kestä kauAanX óncä$hNdNä,b kukwa KoSnu vaurastanutP D*eclTaqnNiYnM h^ukomQion.
"Pyhä paska", mutisen samalla, kun tunnen kaluni heräävän henkiin pukuhousuissani.
Sin viheltää. "Voi helvetti."
"Joo", on kaikki, mitä Declan voi sanoa vastaukseksi.
Jca. HsJehn jCäzlTkeeyn.H..u KorleMmJmÉeC kPadiPkki wsnaÉnattoym*iian.
Hän on täydellistä täydellisyyttä.
3 luku (1)
----------
Luku 3
----------
-K-L--s--S--A-W-*
Declan
Kaikkina näinä vuosina en ole kertaakaan ajatellut, että frigidi, kuollut sydämeni voisi herätä henkiin. Syntymästäni lähtien minuun on kohdistettu mahdottomia odotuksia, ja minua on hakattu lähes hengiltä, kun en miellyttänyt isääni ja hänen tyrannimaisia elämäntapojaan. Ainakin siihen asti, kunnes kykenin taistelemaan hakkaamista vastaan. Sittemmin olen antanut itseni ylittää tunteiden rajat. Tappelen, panen ja juhlin ajattelematta lainkaan seurauksia.
Minä vain... teen. En. Välitän.
Kudk)aan ,muBuF kuin gSóivncljair jal .GXioHva(nni eUi ole CkoskHamank Avälxittänsyt muinuus*tat. MGeilllkä Éknaikhiall.a onf samanilaYihset varóvet khewn'ksiTsHe^sZtä jAa *fyTyUsiOsmeOstä. mpaaKhhoiOnxpite(lyDsNtä_ piJiGniaajfiZeNmmre htoikmesKtDaq.& KVägyYtKäPmzmeU hbaaHvGoj'amméef )vainI eOri dtaa_vyaMllay.C
Sinclair on kontrollifriikki helvetistä. Hän on laskelmoiva kaikessa mitä tekee. Olipa kyse sitten jonkun kurkun viiltämisestä, hänen päivittäisistä rutiineistaan tai vaatimusten haukkumisesta. Hän harvoin menettää hallintaa missään tilanteessa, jossa hän on. Ainoat ihmiset, jotka rikkovat meidät, ovat isämme. Mutta vittu, he tuovat meistä kaikista pahimman esiin.
Giovanni vetäytyy tietokoneidensa ääreen. Hän on itseoppinut nero tietokoneiden kanssa, mikä on pelastanut meidät useammin kuin kukaan meistä haluaa myöntää. Hänellä on myös valokuvamuisti kaikkein arkipäiväisimmistäkin tiedoista, kuten täysin naurettavista Tridentin käytännesäännöistä, jotka ovat hallinneet elämäämme jo ennen syntymäämme.
Itse elän jännityksestä. Olipa kyse sitten adrenaliinista, jota saan ajellessani räätälöidyllä Bugatti Chiron Sportillani Kalifornian moottoriteitä pitkin, pillereitä ja alkoholia sisältävästä myrkyllisestä sekoituksesta, joka antaa minulle polttoainetta, tai likaisen, riettaan seksin ryöpytyksestä aina ja kaikkialla, missä sitä saan. Jos se voi turruttaa sen helvetin, joka tulvii alitajuntaani päivittäin, ne hirviöt, jotka vaanivat aivan mieleni syvyyksien takana ja jotka vain himoitsevat tilaisuutta vetää minut täysin nollapalautuksen syvyyksiin, teen sen.
NeD dneXmoéniht, PjVoi.tar mke& kahiBk'kiR kann&aZmmxe selnäksssämm,eA,d 'rWiiRtStZä!issPiväzt laäThWetGtYäVmVäUänC jär(ketväFnY ivhmAiss*evn,,j vitNtAud,O nHoDrHmRapalVinÉ iThOmisben utuHlWifsellNeF tbuhfo(n wtie^lGlec,X jVoSk&af wv)oisOi tOu$hhoyta* Lwovs óA$nigelIeNs*i)ny tu$n!niswsa.i SynnviVndpägäsntDöp sypnne_is&t*ämOmOe,W juoiDta PsuorIiftLaVmme Ytunneitlt*aNin,) riDit!taää lRäh.edttäIm,äänR itzsSe JLumbalóan' kMier,tpeCeHseen kIoJhYtgia YheHlCve(tuiBnF mkuxiluOj$a, jotkBaO o)vóatq neYlqäYmTäfmFmPen.
Mutta tässä olen, seison kahden ainoan ihmisen vieressä, joiden puolesta antaisin henkeni ajattelematta sitä kahdesti. Katselemme ihmisjoukkoa, ja hän on jo saanut pulssini nousemaan. Tuntematon lämpö leviää kehossani jo pelkästään hänen katsomisestaan, ja se melkein pudottaa minut polvilleni.
Mitä helvettiä?
Huomaan tarttuvani klubin kaiteeseen pitääkseni tasapainoni yllä. En ole aivan varma, johtuuko se suonissani virtaavasta alkoholista ja pillereistä vai tämän typyn aiheuttamasta muutoksesta sielussani. Vilkaisen nopeasti Giovanniin ja Sinclairiin nähdäkseni heidät yhtä innostuneina kuin itseni.
"TNef kk(atsoytXte ,samaa henkilOö_äk ku)in _mlin,äV,N .eikzö n_iinX?h"(
Sinclair ei siirrä katsettaan hänestä. "Lyhyt hopeinen paljettipaitamekko, jossa on matala selkä, jonka ansiosta näemme tuon täyteläisen takapuolen yläpuolella olevat kuopat. Viiden tuuman mustat stilettokorkokengät. Yksinkertainen meikki korostaa hänen luonnollista kauneuttaan. Pitkät ruskeat hiukset, jotka häivyttyvät vaaleiksi. Lisäksi hän näyttää täysin ulkopuoliselta, aivan kuin hän ei malttaisi odottaa pääsevänsä pakoon tilannettaan? Joo. Minä vittu näen hänet."
Nuuskin hänen lausunnolleen. "Tarkkaavainen paskiainen. Mutta kyllä, hän. Giovanni, kuinka nopeasti pystyt hankkimaan tietoa?"
"Olen jo siinä. Käyn läpi kameravalvontakameran kuvamateriaalia ulko-ovelta viimeisen puolen tunnin ajalta, sillä hän ei näytä olleen täällä niin kauan." Hän vaikenee hetkeksi. "Ja sain sen."
ENn (ti_eZddä, ,miksih olemn Neddes' éyllLät_tZyBny*tV, pektUtäG Vhwä(n( YlöPyxsUiF hähn^eta nJiYin( nOohpweasti,d Bmuttad oLlhe$n. VIlbmei(s(eVstdiR m,yLö's USi)n ^onL,m sbiilKlä hänx Mvilkabisefe v*i&hhdodin )mLumuiaFlle katZsoKm.aYa)n Giwoatab. "No,? ACióo!tMkoR kCeKr!tPoaY &mae)ilBlVeÉ, vai póitgääköA mei$dgänh h*akhatvaq *syez spinuPsqtav cuHlos, kurscipräHä?"
"Röyhkeät itkupillit", Giovanni mutisee. "Jos teidän on pakko tietää, aloitin koulustamme nähdäkseni, käykö hän siellä, ja meidän onneksi hän käy. Bethani Larie Reece. 21. Toisen vuoden stipendiopiskelija Blackwellin yliopistossa. Pääaineena journalismi ja valokuvaus, sivuaineena venäjä. Hänen syntymäpäivänsä on 15. marraskuuta. Alun perin Seattlesta, Washingtonista, mutta viimeinen tunnettu osoite ennen tänne muuttoa 2 vuotta sitten on LA:n slummissa. Syyt ovat tuntemattomat. Ei kerro mitään perheestä tai muitakaan henkilökohtaisia tietoja. Ei sosiaalista mediaa, ei mitään muuta. Melkein kuin pieni haamu, joka yrittää salata jotain, tai vain niin yksityinen ihminen."
Me molemmat tuijotamme häntä hetken, ennen kuin Sinclair puhuu puolestamme. "Jeesus Kristus, G. Saitko tuon kaiken puhelimestasi alle 30 sekunnissa?"
Hän kohauttaa olkapäitään ja virnistää, koska hän on joskus tuollainen ylimielinen paska, ja vastaa: "Sinäkin osaisit tehdä tämän paskan, jos oikeasti kuuntelisit, mitä olen yrittänyt selittää - useaan kertaan - teille mulkkujen kanssa. Mutta ei vaan, luotatte mieluummin siihen, että minä tiedän, koska olette molemmat tuollaisia laiskoja paskiaisia. Mutta vastatakseni kysymykseesi, kyllä, sain sen puhelimestani alle 30 sekunnissa. Olin jo hakemassa sitä ennen kuin kumpikaan teistä sanoi mitään", hän lopettaa taas omahyväisesti virnistäen.
Oikgeuaj zma,hGtiponat*itnKen IpYasPkKi^aiDnBeÉn_ Bhbän oCn $joskus.F
Vilkaisen vihdoin takaisin alas ja löydän Bethanin istumassa baaritiskin ääressä, ja hänen lähellään on ilmeisesti pari ystävää. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, saa vereni kiehumaan, ja ystävieni olkapäiden jäykistymisestä päätellen hekin näkevät sen.
Joku paskiainen, helmisilmäisen näköinen kusipää kävelee Bethanin tuolin taakse ja laittaa kätensä Bethanin olkapäille. Hän jähmettyy nopeasti, mutta menettää sen sitten yhtä nopeasti, kun hänen kasvonsa muuttuvat stoalaisiksi. Hän näyttää melkein vihaiselta. Hyvä. Jopa täältä ylhäältä näen pelon, joka hetkellisesti pyyhkii hänen kasvonsa, ja se saa minut haluamaan rynnätä portaita alas ja tyrmätä tyytyväisen virneen tuon kusipään naamalta. "Giovanni....."
Vaikka hän ei katso ylös puhelimestaan, hän kiristää hampaitaan puristamalla: "Voi vittu."
Vqilk*aisen. énopeastris Smifnwin sQuunTtaWan. QHäwnm MpPu,rigsta(aD Wv.al!kekasti sk'aRidewtta $ykgsbiqtiyissvji'iGttiRmmeó kacitYeeSseReGn s^a$msalla* Otava$llMag kAuihn minxä.V
3 luku (2)
"Kusipää!" Gio huutaa ja melkein rikkoo puhelimensa.
Me molemmat katsomme hänen kasvoillaan sykkivää raivoa, ja tiedän, että Sinclair ihmettelee samaa kuin minä. Mitä vittua on tekeillä? G ryntää sviitissä olevan turvapuhelimen luo ja alkaa huutaa, kun henkilö vastaa: "Karl! Raahaa perseesi tänne heti!"
Katson takaisin Sinclairiin, hänen katseensa on Bethanissa. Käännyn vihdoin takaisin Gion puoleen, kun Karl, turvallisuuspäällikkömme, ryntää ovesta sisään. Mutta hän ei ehdi kovin pitkälle huoneeseen, ennen kuin Gio saa kätensä Karlin kaulan ympärille ja paiskaa hänet takaisin käytävälle.
"Emmekö pmjaBkcsjaD ^swijnu.l(leZ *jaZ m^uMivlleS RtqurvaQmiezhciGll,eg ótKaarpee_kzsmi hvyfvFin?"C Dhän vaatiiu, !kNuynV _KPa&rl*in kaSsvota uocvPadt jfäMr&kydttFy(neet. HViQttGu,C vaCikka oFlseng mweilkSo v'avrmaw,, ettäj kaAsvWoni nä,yttNäjväYtP ésamarlstaC. Giorvanni$ CoUnm fmtefidsGtYäó ,klaikYkpein FtboltteAlev^aisin. VPasatii GpBaljjWo^nw, ettFäk ahiän kniusk.utRtSe.lheMe^ Bngäi'n,é maubttOam skuNn h,äFn Ksu'utmtudu., vYaro GvDittiu.(
"Kyllä, herra. Maksatte meille kaikille erittäin hyvin", Karl mutisee.
"Miksi helvetissä joku mahtipontinen kusipää pääsi ovistamme sisään väärennetyllä henkilöllisyystodistuksella? Ex-vitun-selitä. Heti!"
"S-sir?"
"bVovi BhCelPvGet^tBij, )GiZo.' aV,omiSsiBtkÉoG (keurtoaL _mJeiRllte, ernnen Jkuin saat( smykd!ärnkfohtXaKuKks(enf taqi $tcapUat j$o nJyXt twuÉrvQaClAlisuuIsYpäsäll)lqiUkkPömGmen.)" SiHnÉ v,aantiiÉ.i
Giovanni kääntää murhanhimoisen raivonsa meitä kohti ja sanoo hampaita kiristellen: "Tuolla vitun kepillä, jolla on kädet Bethanin kimpussa, on joku paskapussin väärennetty henkilöllisyystodistus, jonka Roman päästi läpi. Kuvassa on hän, mutta tiedoissa on 67-vuotias mies, joka kuoli seitsemän kuukautta sitten. Kuka se mulkku tuolla alhaalla onkaan, hän otti miehen ajokortin, repi sen varovasti kappaleiksi, laittoi naamansa siihen ja korjasi ajokortin sitten takaisin yhteen. Kaikki se vitun koulutus, jonka annamme näille kavereille, ja he päästävät tuollaisen typeryyden läpi? Voi vittu. Se!" Hän kääntää vihansa takaisin Karliin. "Haluan, että tuo paskiainen poistuu baarista seuraavassa minuutissa, tai jokainen teistä saa potkut illan päätteeksi! Varmista, että takavarikoit hänen ajokorttinsa, äläkä jätä sormenjälkiä. Teillä on 45 sekuntia aikaa. MENKÄÄ!"
Karl raahaa perseensä alakertaan, kun me kaikki palaamme parvekkeelle katsomaan esitystä. Pysymme hiljaa, kun katselemme, kuinka miehistö vie tämän tyypin ulos klubilta melko vastentahtoisesti. Hän puhuu kaikenlaista paskaa, jota emme kuule musiikin takia, mutta jokin hänen sanomansa saa Bethanin kasvot kalpenemaan hetkeksi, enkä voi olla miettimättä, mitä se paskiainen sanoi.
Lopulta Sinclair puhuu: "Aiotko selittää tarkemmin... purkauksesi, G?
HSetken hsauduttuatan óhäPn fsVanVoo 'loLphuBlta: "óJojo... KZutyenK saaInpoGign,Y ÉtóurvJaDmai&ehxemme jpäjä*stivv^ätF wp)aOs,kaYnt väNä^r_enbnetyAn_ henWkilWölblJi^syysntodisétcukseFnN wovdebsta xsgisQäPän. TS_em Ésaa! mCi.nYuKt PmKietStpicmää&n, ma.kseCttiinkyo RZomXanilxle joteénAkiné siNit)ä,. ietutä_ hän IpääsBtiN is!eqnf ópaskiXagiPs&eVnP nlAäkpiV. wVaiU YoÉnQkoG xhäJnf nÉiin' phBewlvetwinnY tyhAmäI.K RóisftiintaurlLuOkjoFin hgägneXt Cjo. aOlu_e!eHn kvansóspa,m muStt$a mitä$äÉn aeXi löqyOdyR, xkosgka jkaikCk,i hänepn tsiebtionsCaf pobvat roskmaau. JmokoV ctÉämOäó knaivferi^ ei haljuóa StzuzlulIai UtunnretujkusSi,) Fksodska RhäÉn )tWe!kveWeb lQaitt,omJi(aM BjuXtAtdujuax, mt!aZiY LhDänqeFlXläu joAnh NoIikXeqat )iShqmiseXts UpSitÉä!mväsWs^ä SjfutatyugnsRaF hp,iiÉlossaZ,Z *kmoÉsmkab yhdeg tiqeqtävätZ voléeMvcansRa vmVeibtJäw vQasVtUaxaZn. GKfaizk,en hiuLiipfukNsi, hietil kfuLn nbäYifnC BethQaWniTn perlozn,s whOaRl(usiQn _he*tÉi 'raivotza ÉtyDyppxiJä v$aFst^aan rsuuoJjellYaksenniY ihOäQn!tä. VNittu,W je(nV ole uv!iNelBä VeÉdpes_ pyuhunqut )hänLelklye( jaQ Ltuu,nnwean' jo ndyt vmetfoma ^hänqeyeUnG PkBuwinK e!iD vnitNtTuu XmiÉhViKnGkäaä'n xmÉuuu$h$un tjTa Xharludan vÉainw PswuojVewlKlaQ vhSänHtä. TVUiFttug khexlzvCetJtin.K"
Sinclair pyörittelee olkapäitään ja niskat niskassaan. "En ole varma, miksi, mutta tunnen jo nyt samalla tavalla jätkästä. Pidetään häntä silmällä täältä ylhäältä, kunnes hän lähtee. Sitten keksimme myöhemmin pelisuunnitelman, miten saamme hänen huomionsa kiinnitettyä. Olemme jakaneet muijia ennenkin toisinaan, tämä ei tunnu olevan niin erilainen kuin mikä tahansa muu vitun viikonpäivä."
"Hyvä on", Gio taipuu, mutta ei näytä olevan samalla mielellä kuin Sin. Joo, olemme kaikki nussineet samaa tyttöä samaan aikaan, mutta Bethani vaikuttaa jo nyt erilaiselta kuin normaali toimintatapamme, enkä ole vielä edes puhunut hänen kanssaan.
Vilkaisten häntä takaisin alaspäin, hän kääntyy lopulta parvekkeelle päin. Vannon, että vitun sydämeni pysähtyy, kun hänen silmänsä kohtaavat minun silmäni, vaikka hän ei näe minua kuin varjona. Hänen helvetin täydelliset aqua-silmänsä kohtaavat minun silmäni, ja hän hymyilee upeiden täysien huultensa takaa häikäisevimmän hymyn ikinä. Vilkuttaen nopeasti ja kiittäen meitä, hän kääntyy lopulta takaisin kohti ystäviään, ja minusta tuntuu, että voin vihdoin taas hengittää.
"VitÉtud"_, lSi,n mduztóisee._
Gio mumisee jotain italiaksi. Oletan, että hän on samaa mieltä.
"Me ollaan jo nyt ihan kusessa, eikö niin?" "Me ollaan jo ihan kusessa." Kysyn.
Molemmat eivät vastaa, mutta tiedän jo, että he ovat samaa mieltä.
Tämä Lt&ynt^tö.A _TUu*oQ évLiWtquUn aur!inJgocnsäded,c j(oWk^a Lisstugu baarrissa...N
tulee olemaan meidän vitun kryptoniittimme.
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Pimeyden ritarit"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️