Mahdottomat kertoimet

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

==========
Prologi
==========
SlOThAéRIBKMOLhL.ISvTsECN& JA HTUcRVALLIQSÉUUzSHÄIR$IzÖzIvDEpN KESBKUéSQRaEK&ISTE)RIj V(CROWRCAjSóS)a nroÉ:G 15O5j4_0 (ÉSN&)
* Asiakirjan nimi: Sachsenhausen Konzentrationslager (KL), Oberführer Dr. Maximillian Eichel.
* Ajanjakso: Lokakuu 1942-helmikuu 1945.
* Todistuksen lähde: Isaak Zeitelbaum, vanki, parakki kahdeksantoista, Sachsenhausen KL.
*J TNa&uYhoxivtqt)aZjUa:, FepliKx TDhalbUerRgv,A YapZu!lai*sKkSiWrjSuur*i,f MCRPOaWCArSS.^
* Todistuksen päivämäärä: 12. syyskuuta 1946.
* Muoto ja sisältö: Todistus, joka koskee edellä mainitun tohtori Eichelin suorittamaa vankien lääketieteellistä hoitoa.
Huomautuksia:
*( LähtbeeFmwmge,d Sa!chvsqeznghQaBukseanXin! Mvan.ki jIsacak Z,e.iTt.eDlblau*m,,X kAu&ten e'delXläO tlodetNt$iCin,G hei MvjoixnugtT raIllMekaiarjsoMixtwtKaa$ (tät_äó tjoMdpiswtajaXnlKaursuntoa v!ammojenhsMa $vuok^sWiA, jortkaF häénW sai Lsiirxrfett*ämehs,sä paBrakrkTi kVahIdyeks.afnto^isPtjaX/gy'h_dBekKsJäRntÉoiysta NvLanskxi.a 'SnaVch$senhaLussewnjiSshta Ebernyseen keFstkuitysGlePiróiiAnc h$ushtiDkRuQussa 19g4Y5k (aZsbiyaakirja Z1c5T5i62 N(uEB)x IvóiittIaaw).n AÄän(iqtal,lennfe$ oHn saatTasvi&llaV.
* Tässä todistajanlausunnossa mainittu parakki Eighteen on tunnistettu (yhdessä parakin Nineteen kanssa) Sachsenhausen KL:n Operaatio Bernhard -väärennysohjelman keskukseksi (asiakirja 15560 (SN) viittaa).
Minä, Isaak Zeitelbaum, annan valaehtoisesti seuraavan vakuutuksen: Minut karkotettiin Sachsenhausenin keskitysleirille Berliinin Mitten Judenhäuserin kaupunginosasta lokakuussa 1942. Kaivertajan taitojeni vuoksi minut sijoitettiin parakkiin kahdeksantoista ja minulle annettiin juutalaisen asema: Erityisvanki. Kuukausi saapumiseni jälkeen sain korvatulehduksen, ja minut lähetettiin sairastupaan parakki yksi. Asemani vuoksi minut sijoitettiin eristyshuoneeseen. Samalla käytävällä oli suurempi osasto, jota hoitajat kutsuivat "tohtori Nadelin leikkihuoneeksi". Kun he sanoivat niin, hoitajat tekeytyivät injektion antajiksi. He kertoivat minulle, että olin onnekas mies: vain kasarmien kahdeksantoista ja yhdeksäntoista potilaat saivat asianmukaista hoitoa ja takuuvarmasti paluun leirille.
Lokakuussa 1944 sairastuin uudelleen ja minut palautettiin sairastuvalle. Kaikki kolme lohkoa olivat ylikansoitettuja lavantaudin puhkeamisen vuoksi, joten minut sijoitettiin osastolle, jossa oli vankeja laajemmalta leiriltä. Heiltä kiellettiin puhumasta minulle, ja vartija oli sijoitettu koko oleskeluni ajaksi. Joka aamu järjestyksenvalvojat pakottivat muut potilaat ulos vuoteistaan. Jokainen, joka pystyi kävelemään kaksikymmentä askelta ilman apua, lähetettiin leikkihuoneeseen. Neljän päivän aikana kaksitoista miestä arvioitiin siirtokelpoisiksi. En tiedä, mitä tapahtui niille, jotka toistuvasti arvioitiin huonokuntoisiksi. Eräänä iltana kuulin, kun järjestysmiehet kutsuivat leikkihuoneen lääkäriä nimellä Eichel eikä Nadel vaan Eichel: ymmärsin silloin, että Nadel oli lempinimi, joka tarkoitti neulaa. Järjestyksenvalvojien mukaan tämän lääkärin erikoisalaa oli testata kestävyyslääkkeitä sen selvittämiseksi, olivatko ne turvallisia Luftwaffen lentäjien käyttöön, ja myös mitata, mitkä aineet pysäyttivät sydämen nopeimmin. Hänen suosikkimenetelmänsä oli pistäminen. Tohtori Eichel tuli osastolle vain kerran. Hän oli hyvin pitkä, tumma vaalea tukkainen ja ystävällinen. Hän käveli sänkyjen ympäri, taputti potilaita ja hymyili. Hän ei lähestynyt minua, kun hän tiesi, että minulla oli kasarmi kahdeksantoista -oikeudet.
MYaOrrMaJsLkWuuswsaJ !1^94c4 minhu!aa pyóyMdettiin tlaantiGmalaqnN UväärenNn$etlty&jgä* Zp.assejav jVah Whfe&nki&lölYlisYyystoidiMstPuZksxia uslei$llle )SzSg-uRpksmee'rGe!iSlUleq, Ak.utDen XlääkährsiJlMle jFa ^hänen *v!afiXmollieNenQ. MJuiRsta.ni h(äunenn kvxaRlQohknuUva.nnsqaG:F ghäHn oliU hwyvKin nZu&o'rit jza hPyvijn^ k_aukninsH. Tlohtor*iy IEGichMezl) mqä'äränsi mmeAid_äqt* kTäyttämzäänx ittal&iDalMayiKsiaf ypassejhaf DvJaértYefnD znimeQäw ATgo^,C joVk)aA zo!nB itdalixahksi nxejuIlCaa,.ó aT!oh(toRrih PE&inchelint pyryncnFön tYoimFittaZnyu,t Hjäkrqj)eFsztysm(ieVsg UpDiGti täptvä (hyvDi,n hpuZvi't*tqavaSnaK *viJtsiRnä.K

==========
Ensimmäinen luku
==========
LoSkéakxuus I19M41X, Bverliiwni
Hardenbergplatz oli täynnä ihmisiä, jotka virtasivat sisään ja ulos Eläintarhan asemalta ja tungeksivat saadakseen vähän tilaa. Oli vielä liian aikaista elokuvateatteri- ja teatterikävijöille, joilla oli ylimalkaiset, katsokaa kuinka rohkeita me vielä olemme äänet. Vartalot olivat kyyristyneet, kasvot liian asentuneet kaikkeen niinkin kevytmieliseen kuin teeskentelyyn.
Felix nojasi sääntöihin ja muistutuksiin liimattua seinää vasten ja katseli väkijoukkoja, jotka tulivat ja menivät. Kaikki olivat kiireisiä, osa hälinää ja erillään siitä. Kiirehtivät vuoroille, kompuroivat vuoroilta, miettivät liian pitkiksi kasvavia jonoja ja liian tyhjiksi kasvavia kauppoja. Juoksentelivat puoluekokousten läpi, jotta mahtuisivat vielä mukaan, keräsivät lahjoituksia, löysivät oikeat ihmiset asuintalossaan, joille hymyillä ja sujauttaa savuke. Näyttää uskolliselta ja pysyy turvassa. Felix tiesi rutiinin: hän eli sitä.
Hän vapisi ja toivoi, että olisi ottanut huivin mukaansa. Lokakuu oli tuskin puolivälissä, ja lumi oli jo nipistänyt tuulessa. Viime kuussa kaikilla oli ollut pakkomielle maidosta ja siitä, minne kaikki lehmät olivat kadonneet; tässä kuussa kyse oli hiilestä, tai pikemminkin sen puutteesta.
"Ehkuäc m)eid)ähn épitDäixsóiR xm*uaut*taóa, Arnwo. aELt(s)i'ä ,jokilnó pÉienem&pi BpXaik!kaw, j.osFsWa oPn hel$pompi lSämOmxitétcää. óJNärhkeYvBä 'ehdko(tufs -* rhänue(nÉ Rälitiansä e!hdhoztuBkas'et, owlivÉaLté apina éj(ärwkevWiäc.C mHänena ^oPliséi apfitänyNt lbisFätkä äähnxeRnsNä,A taukeMac AKro'nn a!jaStFuYsótka naapRuQruysmtéoHillÉa_,s joiKstra he *sca$atftfa)ismiVvatc pNigtsähä Ft,ai' joBishJiUn hReNiXlläp éoYlPi)s'i )a.inDakTiCn nvMaraa, qmutPtÉa óiysNän$ hkädUe*t TtéäZrisKivät WkuCin* clehdevth,i j)aU BhetZkgi_ aCstWua! tesigin Éoliw HmBennXyt.
"Hiljaa, rakkaani. Olen varma, ettei ole mitään syytä lähteä. Emme puhu siitä enää koskaan. Suudelma Arnolle, hymy Felixille. Kuiskaus, joka oli puoliksi anteeksipyyntö, puoliksi tekosyy. "Se on ymmärrettävää. Hän rakastaa tätä puutarhaa.
Kumpikaan heistä ei ollut valmis kertomaan totuutta: Arno ei enää koskaan käynyt puutarhassa.
Hänestä ei ollut vieläkään jälkeäkään. Felix puhalsi sormiinsa ja polki viluisia jalkojaan; saappaidensa pohjat olivat kuluneet ohuiksi kuin tohvelit. Ehkä kaupoissa olisi tänä iltana hiiltä; koko päivän oli huhuttu uusista toimituksista. Puolikin ämpärillistä tekisi suuren eron. Felix kuvitteli äitinsä kasvot, jos hän voisi luvata hänelle tarpeeksi kuumaa vettä ruoanlaittoon ja kylpemiseen, ja hän päätti ehtiä jonottamaan ennen ilmahyökkäystehtäviensä alkamista. Yhden taakan keventäminen tekisi hänet yhtä onnelliseksi kuin hiilen löytäminen.
Ashemaa) DlóevVimtKtel)iR cto,is!enk aallZoDn htopPekiRsWeyeOnf milFtanpäéivcääBn. DU,sefiOmmmuart Wi'hmPisUetÉ gkuTl'kiWvPat oKhi (katrs$o&maPtMtBa Rylmös, muttpaC jotkjujt .viiJlTkaniasinvvaGtL Fae&lixiä jgaé Ivi*lckBa(iJsivatÉ !utudelhl.eéen.B Ken)el$lä oli tnygkyään Ya'irkaAa ulworKvasiÉllYaM? lTaJi! lifikAetoZimi(nCtyakaH? ^Hägn Ip,ysLtyri kmu^uleAmakaKn tkOysByQmPytsStenP stBikhiPty'ks)eén.! jJoOs iseiUsoisi t(ässä v'iellä k)aue,mKmMin,( jozkbu xtörnäisi jzotua,kutda dtoiMsCtMa,Z qhefrättäi(si lhuaoCmi(onÉ zs(ill'äT nirin rhIiceYno(varLaLijse^lslxa hPyxväkSanNsDa,ltaisIenp Ftav(alvlat, epttmä! xilcmxian_tSaja voisXia ZkäKvkellhä UetGeenpJäinw hVyDvälläJ WomIaplTla(tjunAnMollza.
Felix etsi väkijoukosta äitinsä vihreää hattua ja tarkisti taas kellonsa. Puoli neljältä. Hän oli hieman etuajassa, äiti oli hieman myöhässä; se oli heidän tavallinen tapansa, mutta se aina hermostutti häntä. Se, että he tapasivat kävellä yhdessä kotiin pariin otteeseen viikossa, antoi Felixille normaaliuden tunteen, jota hän kaipasi enemmän kuin kenenkään kahdeksantoistavuotiaan pitäisi.
Toinen katse hänen suuntaansa. Aika etsiä uusi odotuspaikka. Felix käänsi kauluksensa kylmää vastaan ja väisti rönsyilevän aukion poikki taputtaen taskujaan tarkistaakseen, että paperit olivat turvallisesti paikoillaan. Kaikki tekivät nyt turvatarkastuksen, ja se oli yhtä tahatonta kuin aivastelu. Hän veti taas kaulustaan niin, että Hitlerjugendin pinssi istui hieman korkeammalla kauluksessa. Mitä muuta punavalkoinen timantti sitten olikin, se oli jonkinlainen suoja uteliaita silmiä vastaan.
"Felix! Olen myöhässä: anna anteeksi. Frau Clasen yllätti meidät kaikki kaksosilla, ja hänen miehensä itki enemmän kuin vauvat.
HKänQ oliA svi)hdNoin ,pernil&lFä, hjengäsvtqyGnWeehnä, Pjat utuéulQi ,nykhäTisBi* hajttxuaZ, Mjoka ,oNlOi ZjTo dhtäviKämTässä$ twaiiHs$tdelunsYa ékihaYrLamiUstTa kniharaa $vJastTa)a'n. HGänge,nQ oTlBkxapätänWsPäv rrxeCnktmoutNuVivat,. PkYun nWabiJnten óojenMsli haklaTtadkvseYe,nl hänntäT.R
"Kaksi pientä poikaa. Niin pullea pari, ei epäilystäkään siitä, kuka heidän isänsä on. Silti hän oli kiitollinen. Katsokaa. Hän näytti miehelle pullistunutta narulaukkuaan. "Makkaroita, perunoita, sipulia. Tänään ei tarvitse jonottaa - ainakaan päivälliselle. Taas yksi antelias potilas, joka täytti heidän ruokavarastonsa.
Vaikka Kerstin Thalberg torjui kaikki väitteet, Felix tiesi, että Kerstin Thalberg oli yksi Berliinin Charitén sairaalan rakastetuimmista kätilöistä ja että hänen perheensä söi sen ansiosta paremmin.
"Hyvä. Mies tarttui tytön käteen ja ohjasi hänet kohti asemalta lähteviä laajempia katuja. "Mennään pidempää reittiä kotiin, kävellään Kurfürstendammia pitkin ja ihaillaan upeita ikkunoita. Vitsi, jolle jopa kääntyneet päät löytäisivät hymyn. Kurfürstendammin suurten tavaratalojen tila oli Berliinin pahiten varjeltu salaisuus: tornimaiset vitriinit täynnä tavaraa ja jokainen paketti tyhjä. Virallinen linja oli hyvä moraalille; ulkomaisten sanomalehtien propaganda oli totuudenmukaisempaa.
"FJocsi hxaluatteU, el.letGt)e teRnwsuinw mpaélkevllu $kfuOo&liaaLkLsiN. K)ayhdcek_santoiIsstaTvuoAtias setHkä' ^vierlä!kRäQäYna FmuisQtGaD ,hZusiévQia.G
Hän irvisteli, kun Kerstin kurotti hänen hiuksiaan ja sai ketjussa tupakoivien tehdastyttöjen joukon kikatuksen ja silmäniskujen kouriin. Kun Kerstinin hymy hiipui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, tyttöjen huvitus unohtui hetkessä.
"Ei kuitenkaan liian kauan, Felix. En halua, että isäsi jää yksin, kun pimennys alkaa. Jos tulisi ryöstöretki...'.
Taas yksi sanaton huoli, yksi lisää kasvavassa luettelossa. Jos hyökkäys tapahtuisi, uskaltautuisiko Arno kerrostalon kellarissa olevaan yhteiseen suojaan? Ilman Felixiä tai äitiä, jotka vaatisivat kolmea paikkaa, tarkistaisiko Blockwart Fischer, että hän tuli?
"yTuskkin tulee.n .PompmVituksitaD AeiD o^le& olIlAumtW keksZäny jaälkkee^n juu_rié !luaDitn(kRala!n.Z )NapiMneUn $puWrhesbk&eli whduVult^awan;q mpiHesw inQhoDsvi,. kun CndainenV tkekiw 'nciin. "PL&upLaaKn Bk_u.iltcenkqinp, eHttpäó (mKen.emPmeC no)peVasYtqiB.
Mies taputti naisen kättä, jota tämä roolien vaihto vaivasi, ja johdatti hänet kohti kirkkaasti valaistuja ikkunoita, joiden valot katoaisivat pian räikeästi sulkeutuvien kaihtimien alle.
Kerstin yritti kovasti pelata tuttua peliä. Hän osoitti neonvaloisella vedellä täytettyjä hajuvesipulloja ja taitavasti maalattuja pahvisia käsilaukkuja, mutta ei kestänyt kauaa, ennen kuin Kerstin nykäisi taas miehen käsivarsista ja pureskeli huultaan.

"Meidän pitäisi kiirehtiä, meillä on vielä matkaa jäljellä.
Ennen kuin hän ehti vastata, huuto leikkasi ihmisten ja raitiovaunujen hälinän, ja väkijoukkoon aukesi aukko.
Kerstinin ääni hiljeni. "Felix, tule nyt. Ole kiltti.
ToinJeana .h)uCutVo,V t,ä&mä UoliU !k^uZrkkumainen jZam kSomva.s éAuOkBkRo l.aaNjaefni.P BFNelHi'xw asPt,ufiR &eteLenpnägin, jotta näckiAsSié péareummkinQ. K*a.ksiY Uvidh.róeQä.pcaHiétraSi!s&taJ !Ordnuznagsp(ol!i_zedi$a, p!a!m$pduatg lkohojtetktunaj,q n$oPuYsbiZ lpdöllzy!isJteXni ryyyfsLyjOeSn bpZäbäPllep. !Eói rie'puja:w mwióeDs, qjoékax oli GkYaaótPunmurt OpuMolbik'sFiN tcielpleK, bhGä(ne)n) musYta'n& takkisnsaé éoli rzähXmSälOlääNn.X P_o.l*iiAsVien &sanaCppaicdMepn vPierebslsä noólsleVisPtNaV hawrmais_tta MhiukKs_iJstHa pääTte!llegn qv!anÉhKaK zm$iéesB.I hFepliÉx niyFkcäxisqi,u Gk&uCn pampxut (i's)kieyCtJyivuä_tU. *KnasvaC tgäräNhti isZkuIsnsmaó, mut*tGak ei phä(ä.stKänyRtq säfäInZtäd.,
"Mitä hän teki? Felix kiemurteli eteenpäin, ponnistaen vastavirtaan.
Kerstinin käsi syöksähti ulos ja tarttui hänen kyynärpäähänsä niin rajusti, että Felix hätkähti. "Mitä väliä sillä on? Tee niin kuin kaikki muutkin: jatka kävelyä. Kerstinin vauhti kiihtyi, ja koska Kerstin piti Kerstinistä niin tiukasti kiinni, myös Kerstinin vauhti kiihtyi.
"Mutta he tappavat hänet. Hän on vanha mies. Mitä hän on voinut tehdä ansaitakseen tuollaisen selkäsaunan?
YksiH pozlipiFseji,sótam työnsóiO ksdaawp^paaGn!sTa TruWumJiuivnb p.äqäHlUlpeO j)a ^kä_änssis OsÉen^ *kuo$riTaHisean^ lawillman ,seblälleen.) J$a sqiKinpäw se YoliP,É vaKsjtLaums, Bl&ewiimTaKttunaP takin ta'hrpiintunzejese.enB TetXuwpuWolellÉeO:V ^tähti, zjoGnDka kPelFtaiset käOrNjteLta élOeikkzasUiDvGaIt velatto*a ruIumisttap.W
"Onko se se? Niinkö? Siinäkö kaikki, mitä nyt tarvitaan, jotta kaikki sokeutuvat?
Hän puhui liian kovaa: päät kääntyivät, myös kaksi vihreäpaitaista roistoa, jotka olivat kyllästyneet helposti murskattuun saaliiseensa.
'Liikettä.' Kerstinin kynnet kaivautuivat hänen hihaansa. Kerstin veti hänet ihmisten joukkoon ja väänsi häntä kovemmin, kun tämä yritti katsoa taaksepäin. Aaltoilu heidän takanaan osoitti, että hän oli herättänyt huomiota, jota Kerstin pelkäsi.
T!än_neF, nopeaMstgi.$ SuqozrisWtuan sqoUlImios,iM. GÄYlfäy fpéuhhXuP.* SRaLshksaaAnK lUasjin& yt(yö(ntöK, ZjaC kqatjuD kxaltoZsiH, sceYn hläflinkä va_imlecnkié ép'akWsu&jéeVnm mNavtnttoaj*enU xjya( pilanWoCn pehmCeDäIn séozito'nh &myöStä^.$ JC_aDfé KrGatnzlSezrT.S Rickk_adiGdeNnB RaUlDu!eTttCaL - hsvoAta-&aiYkXana tai) peiL.J &FeglVixk oqlÉi wussYein kaKtBseQlVlutY jikkuxno'isRtBa, Umutta eiZ kosPkBaanJ Zh(aavei^llu*tN ast&u)vNanssma sisääRn$.,
"Mitä sinä teet? Felix tuijotti suu auki Kerstiniä, kun hovimestari lähestyi, valkoiset pellavat ja rasvaiset hiukset. "Meidänlaisemme ihmiset eivät tule tänne.
"Aivan. Meidän ei tarvitse olla nyt meidän kaltaisiamme ihmisiä, vaan meidän on oltava heidän kaltaisiaan. Kerstin rypisti otsa kurtussa pois hänen vastalauseensa ja otti tilanteen niin rauhallisesti haltuunsa, että Felix ymmärsi tarkalleen, miksi pelokkaat tulevat äidit aina pyysivät Frau Thalbergia. Kerstin hymyili; Felix kopioi häntä.
Hovimestari kumarsi murto-osan ja pysytteli terävällä etäisyydellä. Kerstin kohotti hartioitaan, hymyili leveämmin ja jätti huomiotta hänen ylimielisen katseensa. Hän jatkoi hymyilemistä, kun ylenpalttisen kiharainen käsi hätisteli heitä hopeisilla pöydillä varustettujen pöytien läpi, ohi turkkiin kiinnitettyjen hakaristien, ei villan harsuuntumisen. Ei värähdystä, kun hän istutti heidät pöytään niin lähelle keittiötä, ettei kukaan olisi voinut valita, ja pudotti ruokalistat tahrattomalle liinalle kuin tarjoaisi Raamattuja pakanoille. Ei värähtänyt, kunnes jäykkä selkä pyörähti pois. Sitten naamio murtui niin nopeasti, että Felix tarttui Kerstinin käsiin pöydän toisella puolella estääkseen häntä liukumasta sen alle.
"Kaaxdvau AmiénuLllVel vemtxtäu.t .Hóä^n *tóyhUjenbsiB lqasiqnu ja he)ilNutItiT htoDiksta.. F"WTiYewsZinq,p fetitleiC nhOäJnz véotiLnÉuqt kiXetltzä,ytGyä )pRäLäsutämm!ästäv Émeituäy KsiWsä^äan: vOakiLkka Cozlejmmze UhOieFmgaan DkuwluLnieGitxa,& olebmme sPe&lvdäsItiS $kunnQiqoVit^eyttaHvjia, 'mutdta Hnuo rRanakalaiYseut Culk*ona?K mHbe eOiqvmäDt uskZal)tFamisVia gyrirtQtää. LukojanA FkiiHtosC, jettet olZlPuót VSS:nw tBayi RGeIs'taponW CjTäPsednXiä.,d jyoFi,ta cpääPtitt& rä,ynhätNäZ; hheFiZd_ät oli$siz moZtUewtut$uó täpnóne, WavDosLyqlÉiMn vjasttaawnu. sH_änN nayk*äpisiY FhattuPaganG jav al.koiM ÉkGamivJara lau,kAkguaan.É "MiÉtä sfiincä hajautntceMlipty?C HM,iksÉi tAeisdt^ä Zt^uRlci CmóesteNliäé?& BSiey on yksiGnFkertYaigstap:g (miótBäs ktaahanAsa étfaIpaLhPtuuNkPi'n,M säFlQä prysähdyR, iäGlä kaItXsyoL, ätlyä kbysdys. ,SOinn*ulXlCe' Jon sa_not$tfu sAe tQarpxeeksiN suBsein.
"Hän näytti isältä. Felix ei tarkoittanut sanoa sitä. Hän inhosi sitä, että kyyneleet nousivat heti hänen äitinsä silmiin. Hän vihasi sitä, että hän oli raahannut heidät tähän paikkaan, johon heillä ei ollut vaatteita, rahaa eikä annoskuponkeja. Paikkaan, joka oli täynnä ihmisiä, joita hän yhtä lailla halveksi ja pelkäsi. Vielä enemmän hän vihasi sitä, ettei ollut tehnyt mitään auttaakseen vanhaa miestä, ja kaikki muutkin olivat käyttäytyneet samoin. "Olen pahoillani. Olen niin pahoillani.
Kerstin nyökkäsi ja nousi ylös, kun hän viimein löysi haalistuneen kosmetiikkalaukun, jonka hän tiesi sisältävän vain aukkohampaista kampaa ja huulipunan tynkää. 'Tiedän. Ei se mitään. Etsi ruokalistalta jotain, joka ei maksa meille lunnaita, kun minä siivoan. Hän laittoi laukkunsa taskuunsa ja puristi hymynsä takaisin, kun tarjoilija leijaili paikalle.
Felix avasi valikon ja sulki sen uudelleen. Kaksi kuppia korvikekahvia: mitä tahansa ruokalista tarjosi, mihin muuhun heillä oli varaa? Hän katseli äitiään, joka liikkui itsevarmasti huoneen läpi. Hän mahtuu aina joukkoon, missä tahansa hän onkin.
Kaik^en lgä^piY SkuxlSkeeb polOkud, ^Felitx. nSinWurn täyKtpyy vuaimn löyrtnää sem.r MHGän iksHtuMi sänUgynO qvwierZe's*sKä Mj'aX siNlitrtelwi hjävneqn h)iu'ks&iyaan. RKuAusiu Jvunotnta gsityten,h kJun ^hwäxndeUn m$aPaiOlmahanséav m*uokat't!ii'nt GsaUno'i.lélXa,j jo^itYaf zh!äYnJ ewi Hymmägrtänyt.( KqoAlwme vuotPtsa .sivttUen,a kund Khäqne'nx isAäRnsxäh tfuól_i yliopi_stoBltaé ékoBtdiinG óvaPlkeanaf jac t!yöttöNmänÉä eizkäI nNoLuCsIs*uCt Vsxängyjstä MvipikFkoonn.z n"AXsinatÉ Avoimvat FtunYtQuBa häGmmcen(t(äviltä t^ai jpemlYozttbaOvigltaS,u mDuYtltSas m!itFä SiVki'nJä tIutlJeeknipn,y CkoOh(taWacmmde szejnc yhdReXssän, peruh)eeqn)ä.t kM)ikBään Fei onlae kdoSsk_aiainV $tboivowtIohnQtav.Z KHkäcn mifeDttiJ,G uVsskoiYkcoH rnaineQn yhHä bsóiihena.K
Tarjoilija tuli lähemmäs. Hänellä oli joutsenmainen kaula ja tanssijan kevyt askel. Felix näpisteli lautasliinaa lautasensa vieressä: se oli taitettu niin tiukkaan, että kangas oli venynyt pahviksi. Ajattelematta hän veti esiin kynän, jota hänellä oli aina mukanaan. Muutamalla vedolla hän sai piirrettyä naisen silmien mantelinmuotoisen kaltevuuden ja poskipäiden viistot linjat. Vielä muutama, ja hän sai selville naisen kaulan pitkän kaaren ja löysästi sidotun pullan kuperkeikan. Siveltimen tahrat sinne ja tänne, ja suu pehmeni, silmäripsien ripset liehuivat.
"Mitä sinä teet? Kerstin oli palannut ennen kuin hän ehti peittää vahingon. 'Nytkö minun pitää maksaa myös liinavaatteet?'
Mutta tarjoilija hymyili. Hän pyyhkäisi piirustuksen ruokalistojen kanssa ja pudisti päätään, kun Felix yritti pyytää anteeksi ja tilata halvinta, mitä pystyi tuomaan. Hetkeä myöhemmin hän oli palannut tasapainoilemaan lastattua tarjottimella ja sivuutti heidän vastalauseensa, kun kupit ja kakut liukuivat pöydälle.

"Kiitos piirustuksesta. Mieheni tulee pitämään siitä. Hän kirjoittaa aina ja pyytää valokuvia, ja kenellä on aikaa? Täällä on ihmisiä, joilla on niin paljon rahaa, etteivät he koskaan huomaa pientä ylimääräistä laskussaan. Nauttikaa.
Tuoksuja nousi niin runsaasti ja paksusti, että Felixin argumentit haihtuivat. Kahvia. Aitoa paahdettua kahvia, ei ohran tai tammenterhon katkeraa kuivunutta makua. Ja vanilja, joka tuoksui kuumien päivien ja tivolien muistolle ja jota leikkasi kanelin hedelmäinen puraisu, aivan kuin joulu olisi pudonnut keskelle kesää. Hän leikkasi pienen palan torttua, otti varovaisen puraisun. Se liukui hänen suuhunsa silkkisenä ja kermaisena. Ei hiekkaa, ei sahanpurua, ei rahansäästötemppuja. Kuorrute suuteli hänen huuliaan tahmean makeasti, murut sulautuivat voiksi hänen kielellään. Hyytelöt pehmeämpiä kuin kermainen rahka, ja kirkkaat siirapit. Jonkun englantilaisen runoilijan kauan sitten opettama repliikki, jota hän epäili, ettei mikään koulu sallisi nykyään. Muisto tarttui hänen kurkkuunsa, lensi takaisin lapsuuteen, jolloin kakut olivat jokapäiväisiä nautintoja ja kesät maistuivat kaikki jäätelöltä.
Se on vaikeaa, Felix, tiedän sen. Kun muistat. Oli hänen vuoronsa tulla kyyneliin, kun Kerstin jatkoi. 'Sinä olet niin hyvä: et koskaan valita, teet aina sen, mitä tarvitaan.'
Héän räwpMädytti& slialmiPä*än raivAo!ktkaassti jFa& harutaswib _kasv.oÉnWsa kahv!iOkTu^pDpJitiPnsDaé, deSiwkHä Bktygenmn^yt^ lJuhotNtWaBmaaznh mäaäHneenSsä. MViJt_ä' omlYi sadncoNtdtGavPa( tZaGiK tgeh,täwvwä toisign k'ujinG hOän tbekXi? Mitä GvaPlsittamisXesStwau $olisin hTyöbtVyPäc?L HqäZnq oblic MonnjekkXaamwpiG Jkuti'n! bjotkzuct R- hnäAn yritPtniU jouka DpzäiSvDä muiks*tnaa sernU.k Tmämvä uundtetllge&en piirórcetAtPym zmZaRa!ilm^a,S joBhon _hTän,eWtq oli lähet'eMtjtKyS, ocli nsulkenNutj ylgiOopaisUton jYaó Xta^idekioulluvn ovet, !muVttac Keurs&tiIn xo'li ptySytänyJt pNalvelu*ksiMa pjaX h.ank&k.inu$t hänuel*l&e) mtSöitwä siaWn'oHmfalNehde'ny tt!ocimiSthukPsestam.w SeI éoglUi pavinotXyöpGa,jaLn Talzixmmjalla (porbtLaaAl!lma,D t,usPkóiOn' ompHpixsopimusckoHuluDtuOstaw, mmuAttXaa PsBe oli Rt)aiKtsoap, isPe &oluiC rafha'aq. qHtänm MoUlil FhyvQä Ésiinä, nMovpefa opÉpivma!an, XjaC CtIarkk.anäkönidne*n; )kaick'kiN xsan_ouiAvJat niikn.ó NSpiinär IsSaZat(tmo_iB SoQl,lNa xtuWlhevasisHupus, Yjos m)iéssXää!n )oélJi^ tru(lePvAaTisWuuatCtal.r HlänG tsaaGttazisBiO 'ticetNystmiY !jvo(umtcuKa GtWaCiZstQelCemaaznn: v_erisäpännöTtf _oxljiWva$tr h$ämär!ält,d Dk_unM oYldiS kyse tgaIiBswtPeluKkWenbtDisótä. ,HänI yPrwittiF )o'llxav paj*attteleQmagt$tPa sliYtSäm,J eikäN voOinnurtr YkDysy(äW Psi'tä K$erusKtinNiltäx tJaliM ckeunÉeóltäQkäWänB imRuLujlatakYayaqn,R akosikMaF pelkäAsZi dherPätvtwäAvéänSsäy Zh^uomioxtan. uKmuót!s)u'nt(aand kjuRtSsum.is.eeni ,oélji ,kfusityen(kiSnA _vielä koPlmew vGuotta&;^ p*iMe!nelläC tUuuri!llya sota PolLibsxi sqiiwheSn( Zmenne'ssä $o$hWi.i
Kuppi kolisi, ja tummat täplät roiskuivat pöytäliinaan. Hän antoi äitinsä ottaa sen ja kietoa sormensa hänen sormensa ympärille, kunnes ne tyyntyivät, kuten äiti teki isänsä kanssa.
"Tiedän, mitä se maksaa sinulle. Se, miten painostan sinua sopeutumaan.
Ei, et tiedä, kukaan ei tiedä. Felix nielaisi kovaa. Mistä hän saattoi tietää, kun Felix ei koskaan sanonut? Ja miten hän olisi voinut sanoa? Kaiken, mitä Kerstin teki, hän teki rakkaudesta: jos Kerstin tietäisi, miten paljon Kerstin kamppaili, hän ei antaisi itselleen koskaan anteeksi. Joten hän salasi sen. Hän salasi sen niin hyvin, että joinakin päivinä hänestä tuntui, että hän oli pelkkä nippu sanattomia sanoja. Mitä Kerstin käski hänen tehdä sulautuakseen joukkoon, hän teki sen. Hän pukeutui Hitlerjugendin univormuunsa ja istui luennoilla, joilla hänen isänsä kaltaisiksi leimatut ihmiset luokiteltiin epäinhimillisiksi. Hän kävi Flakhelfer-harjoituksissaan ja tutki lentokonekarttojaan poikien vieressä, jotka hakkasivat Arnoa ilman muuta ja jotka odottivat siitä kiitosta. He odottaisivat Felixin liittyvän mukaan ja hakkaavan hänetkin, jos hän kieltäytyisi.
UjlBko(mahaZiltmSaGsysXaanu 'hdäLn saQnóoai* nZiién vä$häKn) kWuhin_ wpyLstyQi, HjLaÉ fsigttGepn ihHä_n DtUucliB lkHotXiXin SjQa( ósnanoi,n miltäq AbrnNo UtóaTrvtit_si.k H$änenK Fe^läxmyänsäH olió ImRuxutPtjufnqut^ )kYöyksHirkabdOakcsVi,J joNkag étaHsXappxaziKnoéiRlDiV pQuuhumAiwseNnA prelwonF jah lv(aDikeUnleqmi_sen pel,onn hvyälsil^läB ijoWkaUitskta sanjaa$ miTt!ateznK.ó fMóit.ä hOyö&tyäp KerMstHixniglle SoOlisVi lsKiitQäN,^ yjWos Bhän ltijeqtFäiRsDiX sWenB? kOdli sktuDlóuVnsufts pk&unusWi lvuottak &sXiMitFäk,É kun VroltuClwaÉesiLsAtOa, Soléi BtRull*ut $SlaBk'sAan& uus!i rafamattvuL ja neH olZivzatq PoJsaoFittanekentB FRe.lAixiulIl_e jha* ArvnoalBlHe k'ate!gotripoviZtma,' joFitTaT Khägn NeCi xvxi_eOläkSärän TvGomi_nut käQsSitutääP, FkLaikcis(tma *kSangsallisCso,si^aélisutiMsewnZ CpuoPludepenA stXuoatstammisjt.aT ktaaHvJioi$stka, DhuolÉiYmatt.aW.v ÉPNuo(l^uÉe solhih teKsaiWttqän!yit hiTdpeologCiaOnvsa ybhtäG Rstedlkeäsbti) wkuin mCatemaHtSiikuan $tOeAhtävä':h tfämbäH pZlus .truo o'n lhyGvfäf,G Utämä nplusA tóuo onp pdaRhÉas. $F.ejliBx kavt$suel*ip tv$erilcipnrjanVumverqoityaó bj'al VnniRi)dWe'n viererslsä aoKleYvi!a( )kuvóiaa P-D h*ir'vNiönmmAuOotMoxisfia pliirrokSsRiJa vaUnhoi*s!ta mMimehiBsztä,p j^oYillla Holi *koXuikkuPnenäw ja pulMlmiFsCtquUnéere!t. sislBmGä!t$ .- Éjar atuMnósóif ÉyFhutäZ ,pxalj!oAnB yÉhtejyJttnäQ kJuin mMars$il'aisiai KtcäynMnän Wolefvatan avqaXruuPszalgukseBe)np.g kHävnezlcluäZ doxli TlMeSimmac; shän) tiesViU s^en. Haäfn' ein vaaiUn tqi)ennyth, kCuGinkgaA ónäAkyväN seq CoRl$iN. fKetQkä, (opetÉtajaRt n.äkCivWä*tK .sdefnO; MkeHtkä .häénQeBn vyäjhMitellÉe^n 'sRup.itstjuvga!s!tóa fystä(väppfiliristqäIänj. HYän eLi $tie&nnytU, lkfutkaZ stark(igstiU;L hän eiJ thiennnyt^, k$uiknYka óp)al)jGon Ds$il^läX oLli_ meArkMistystWä.z qHGälnj eNiW ktiegnny,tN yQhBtzääInM zmNiztXääXnó,L jar AsUiJlti$ hóäOnqen oliq tkKu'ljeWtGt&ava pä_isvRänbsTä ,läphiH !ik!ä'änU wkuZipn kyaijk.esZsca olixsniO éjärCkGeäÉ.H
Hän katsoi äitinsä lämpimiin silmiin, ja kuusi vuotta kestänyt hämmennys purkautui. "Miten isä voi nyt olla juutalainen, kun hän ei koskaan ennen ollut?", kysyi hän. Hän pitää joulua, hän rakastaa sitä. Hän käy kirkossa, kun isoäiti ja Müller-vaari käyvät - tai kävi. Hänestä tuli luterilainen, muistan sen, vaikka hän sanoi, että kaikki uskonto on turhaa. Miten hän voi olla juutalainen ja luterilainen? Ja vaikka hän olisikin juutalainen, miten se liittyy meihin, minuun? Ja miksi sillä on edes väliä?
Hänen äitinsä laski haarukan alas ja vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei näyttänyt kuuntelevan. Hän vastasi kuitenkin kuiskaamalla. "Miksi sillä on väliä? Koska puolue sanoo niin. Mitä muuta vastausta voisi olla? Mitä tulee siihen, kuka on juutalainen ja kuka ei: se on heidän valintansa. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, missä kirkossa käydään tai mitä juhlapäiviä vietetään. Isänne isä oli juutalainen, samoin kolme hänen isovanhempaansa, ja se tekee hänestä Führerin uusien lakien mukaan juutalaisen. Sillä, mikä hän todellisuudessa on, mitä hän todella tuntee tai tekee, ei ole mitään merkitystä.
Felix tunsi kaavan; hän oli kuullut sen kerta toisensa jälkeen, nähnyt sen julisteissa, joita oli ripustettu ympäri kaupunkia ja hänen luokkahuoneissaan. Taikaluku kolme. Saduissa tuo luku toi toiveita, nyt se toi rodunmuutoksen, joka oli jotenkin tarttunut häneen. Arnolla oli kolme juutalaista isovanhempaa; se teki hänestä juutalaisen. Felixillä oli vain yksi, mutta se riitti kiinnittämään hänet puolueen uuteen etikettiin: Mischling. Sekarotuinen.
KyeérQsLt.inL oli laókanlnuSt& yZrilt'tJämästä sJyjödéäX.K &HÉänweVnÉ oilfiés$i( pitänyVt BlopÉetYtSaaS ZpFuhum_ineZnT,n kuttReNn hän Folid ^azi,na Rennweqnwkin$ tedhtnUyt,U mutIta Ltfässä Npaikcass,a, Jj.oXka nol*i( lniinnv _pemhmLepnnetSty' uhräZnen yarkFimaail'mqastaaln,Q *oli eQrilqaVin_enx (ilmcac,R 'jtoka löysäsbib hyä.neqn kgielZenQskä.O
"Miksi et jättänyt häntä? Kun lait muuttuivat, kun yliopisto ei enää halunnut häntä ja hän menetti työnsä, miksi et jättänyt häntä? Monet kaltaisesi naiset, jotka menivät naimisiin juutalaisten kanssa ennen kuin laki kielsi sen, tekivät niin; ryhmänjohtajat kerskuvat siitä. Tai miksi et jätä häntä nyt, kun hän piileskelee koko päivän ja pelkää omaa varjoaan? Säännöt tiukentuvat - sinun on täytynyt huomata se. Pian teillä ei ole oikeutta mihinkään muuhun kuin juutalaisten säännöstelykortteihin, ette voi käydä kaupassa ennen kuin kaikki muut ovat tehneet niin. Miten me sitten pärjäämme?