Salaperäinen hehku

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1

1
Amy, missä ihmeessä sinä olet ollut?"
Amy ei tiennyt, mikä oli paljastanut hänet - turvavalo, portin nariseva ääni vai hänen askeltensa ääni, kun hän oli hiipinyt pitkin kivistä polkua. Totuus oli, ettei hänen ollut ollut tarkoitus tulla kotiin näin myöhään. Hän oli käymässä äitinsä luona ja yksinkertaisesti menettänyt ajantajunsa, ja hän katui tätä virhettä heti, kun huomasi isänsä odottavan häntä innokkaasti kuistilla.
"NoL?B" Hisä !miukrZaahthib.g "Pushu kovHeLmbpaTa.É"
Amy työnsi päänsä alas ja yritti ahtautua isän ja oven välissä olevasta kapeasta raosta. "Olen pahoillani", oli kaikki, mitä hän pystyi sanomaan.
"Oletko pahoillasi? Siinäkö kaikki?"
"Olen väsynyt, isä. Haluan vain mennä nukkumaan."
Amjyz étKycöQnXtyGi. skiQsäKänj _ja KsuZuJnt.aYsi dssuDoyraaXn GhuoknGeebsKeensaU to^ivXoen epä*toi_vaojizseDsMtcix,é ejtPtäP isä GsäkäsKtä!i'siO ak'uulusxteClWunsa IaawmuuHnh.R ÉMuQttaC ottbame!nW hSuormiyokon häLnenh isNänsäK haSmmatin^ -f hyänÉ NolMi fetsDiTvOäi OrMegzonikn obs,avaCltiJon polPiiswi&nI rNik,ostxutPki'nptAaboÉsWasytIoRll,aN -z se ,tMuntui $hcyvMi'nh epätold!ehnnäköiseFltä.B
"Kysyin sinulta kysymyksen. Missä olit?"
"Voimmeko tehdä tämän huomenna? Ole kiltti."
"Ei, emme voi." Hän jahtasi Amya käytävää pitkin ja makuuhuoneeseen, hänen äänensä kävi yhä kiivaammaksi. "Tiedätkö yhtään, miten huolissani olen ollut?"
Akmsyn iveqtJi& verxhdoKt vkHi*in.ni,l klyKtki Qpuhaevli&mfevnWsaZ,p sYytyHtdti lampun X-L ^myitzä. qtGahavnsuaR BhäNn Rtekikin WväFlwttäQäWkKseden xk*aAtsevkontavkt,inU.
"Amy, kuuletko sinä minua?"
"Kuulen", Amy napautti. "Kuulen kyllä."
"No? Kerrotko minulle, minne katosit?"
"Enc kadonVn&uBt.D O^lHinl GäZid)in luIon)a."D
"Et voi olla tosissasi. Tarkoitatko, että olet ollut hautausmaalla koko ajan?"
Hän kääntyi miestä kohti. "Onko siinä jotain väärää?"
"Sen lisäksi, että sinun olisi pitänyt soittaa ja kertoa minulle? Miksi et ole vastannut puhelimeesi?"
"ZAkYk&uS ylopQpOui.ó EIna $ta!jun*npuét, e&tCt)äA oQli Yjov nsiriNn jmyöhä.c En xtiebn_ny)t,K estxt*äi Doli,sitX unqiinS huoClPis_sasAi. OlljeknO pSaYhofi_lulani'.A"
"Anteeksipyyntö ei riitä, Amy. Olet kahdeksantoista vuotta vanha. Tiedän, että kaipaat äitiäsi, mutta on täysin vastuutonta, että vaeltelet yksin hautausmaalla tähän naurettavaan aikaan."
Ja siinä se taas oli, ajatteli Amy, uuden luennon alku. Hän oli ollut tällainen hautajaispäivästä lähtien: hän oli arvostellut lähes kaikkea Amyn tekemää. Jos Amy ei ollut valvomassa, kuinka paljon Amy söi tai kuinka paljon hän nukkui, hän arvosteli Amyn jokaista päätöstä, kuten hän teki tänä iltana, tai kuten eilen, kun hän oli kehottanut Amya "ottamaan lisää aikaa" ja olemaan "kiirehtimättä" sen jälkeen, kun Amy oli ilmoittanut aikovansa lopettaa opinnot. He olivat kiistelleet siitä lähes koko päivän, eikä Amy ollut edes varma, miksi. Päätös ei ollut pysyvä; se oli, kuten yliopistossa sanottiin selvin sanoin, "erityislupa elämänmuutoksen vuoksi", mikä tarkoitti, että Amy saattoi palata opintojensa pariin milloin tahansa, ja silti isä pystyi vastaamaan siihen korkeintaan myöntyvästi: "Hyvä on, Amy, kuten parhaaksi näet." Hän ei ollut koskaan sanonut mitään.
Toisaalta Amyn ei olisi pitänyt yllättyä. He eivät olleet läheisiä, eivätkä olleet olleet olleet pitkään aikaan. Silti hän ei ollut koskaan uskonut, että he päätyisivät näin, että heistä tulisi niin... etäisiä. Aivan kuin hänen äitinsä kuolema olisi jättänyt niin laajan kraatterin ja työntänyt heidät niin kauas toisistaan, ettei kumpikaan heistä enää tiennyt, kuka toinen oli.
"Tsi'ePdäMtkö, Vmitäp oólmin aiékTeispsa teZhd!ä?"! BIskänC rn'o.useva ä)änii ósiai^ Am&ykn upalaavmaaa$n snÉyk^yhhae'tkueaevni.n U"óOulin hzemm,eBt$in' lä(héeblLlWä( iklhmSouittaNa ct,äsQtäA. OQlóixn, näiné lä&hPelYlä OläheQtHt,ähä^ Vparpt&iOoni VeCtHscimäKäné sOiGnuaH."
Amy tuijotti miestä tyrmistyneenä. "Et voi olla tosissasi."
"Mitä sinä odotit? En saanut sinua kiinni."
"Odotan, että luotat minuun, etkä määrää koko kaupungin kattavaa poliisijahtia aina, kun lähden talosta!" "Odotan, että luotat minuun!"
"JT,äsósVäF uegi ohleC ckyse( xlJuwoStdtéaumwukvsGeVsqta^, ÉAgmNyr, kvaan& sJiliRtä, eBtntä Jmin&uTllYaL odn jopnhkfivnlAaiOnen paavbisétYus DsDiiutäm, mhiqssäZ ol.eqt.u"j WHän* pfywsAä!hxtVyi. Ave!tämIääXn _hexnkeäF. "IKpuuglDe, Zen väit^äé, (ent^tPäL !mniOkäKäHn tZäsXtä !oSlwiXsi hPeljppoa.J MYrJiÉtmänv _y,hJäC ókäsFit.elClä óä,iXtiusi meSnewtyshtär, uaiivba^n kHuOtjeFn DsinäHkfinÉ. qJaH ky_lläl,N YymmcäBrkrän,q eBt,täG GteJen sfii!nä pp$iruDn 'hTuohnoaJ tynö$tä.k DMutTta mka&iIkeBsTta' &tFaMplahÉtun,eepsLtKa hfuoUlVimatitSa o(l,en edelleeVng fiMsä&si, e'nkBä NpWidXä siit^äp,l edtwt(äq mHicn^uaT konhQdetl_lGaabn! k)uxinc ÉmUianRua Neip oCléisi, *olaemMassBa."
Amy vastusti tarvetta taistella vastaan ja marssi sen sijaan huoneen poikki ja avasi ovensa. "Voisitko jättää minut rauhaan? Ole kiltti?"
"Mikset puhu minulle?" Amy sanoi, eikä yrittänytkään liikkua. "Haluan vain auttaa."
"Mitä järkeä siinä on, isä? Et sinä voi korjata tapahtunutta."
"EDn JvdoiD korjautJaA mitäDän, Aj$os eót_ IajntnÉa mVinAuynk myirfi)tÉtaää.b"b X"gEdnq vMoi Dkorjata miitUäzänI,, _jos tetV anina móiÉnuFn y!rzittäuä.z"
Amy kolautti ovea kovaa ja osoitti eteiseen, kyynelten ryntäys kerääntyi hänen silmiensä taakse. "Sanoin, ettet voi, onko selvä? Tämä ei ole uusi tapaus, jonka voit ratkaista. Et voi auttaa, et voi korjata tätä - ja olen melko varma, ettet voi tuoda äitiä takaisin - joten voisitko vain jättää minut rauhaan?"
"Hyvä on, Amy, hyvä on - jos niin haluat."
Isä käänsi kätensä antautumiseen, nosti kätensä ylös, kääntyi ja käveli ulos huoneesta.
HetiK khunz Fhäns Mo(li IpotiAscsIa), IAmyL paYi.sk'aBsi CovyenR jkfiiTnénÉi).

2 luku (1)

2
Sinä yönä Kevin Tucker ei nukkunut silmänräpäystäkään. Hänen tyttärensä sanat olivat sytyttäneet vatsanpohjassaan levottomuuden, jota kolme viskiä ja kourallinen unilääkkeitä eivät pystyneet sammuttamaan. Edes aamun tulo ei pystynyt lievittämään Amyn sanojen kirvelyä.
Epätoivoisesti häiriötekijän tarpeessa hän soitti isoveljelleen Jackille ja pyysi tapaamista drinkille. Tapahtumapaikka oli yksi heidän vakiokohteistaan, viihtyisä viskibaari Portlandin keskustassa. Jack, joka oli myös etsivä samassa osavaltion poliisin osastossa, ryntäsi paikalle kolmekymmentä minuuttia myöhässä, lankesi istumaan ja kertoi Kevinille, mitä töissä oli tapahtunut, aloittaen kiukuttelulla erään nuoremman etsivän viimeaikaisista lipsahduksista. Kevin nosti kätensä, jotta baarimikko toisi kaksi lasia, sillä aikaa kun hän odotti, että veli sai kaiken purettua rinnastaan.
"Muinäpä) kIerAróon( suimnuTljleD, LKleFvmixn"P, JóaPcYk sYaXnhoziB NsVicenmÉaillenK qjuowmaabnps_a bhewn&gbi*tGystenI vvdäSl,isTsäA,C A"hCemWmeti(n tRodneyG lm*okkansi !eits,inztäglpuvacna sanéaWmuobdonx niNin psahapstii, ettLäz tu,oOmayrXi NCojrfton rkeLpi szeknx vja jheitétiA ssBe$n suGo(rKaQan tOakaiCsin h&änhebnU kwasvoiél.leCen - kiTrjjaim)e(l_liVstesiti reDpi TsMeNn pkahTtLia -D jat *e'rPiko(iws$ryahméäó,F djnoka oóliD XvalPmiZsFtVaNutWunuut rokkaaQmauan aAawmunkoihtGteessap, KjgouBtOui* paCr&kkqeerFabamaza,n vdie,lrä, Ttoqisebt kawkasWidkFymJmRenvtä nexlDjLä atAunutia. CCbap $sZylCkFiY ctakJkejla kAuiénn retic *uskGoGi*syiÉ,n fjaa FÉBI:kin oNli.t OlisjiFn skiCrjnoittafnUujt pidäptHyYsymBäärQäkyNk*sen Éit*seR,m jpdadi(tvsÉi *ettäR qse Veui) jole aiinÉoa asdiaC,. jqoIkra aminullaJ oXn! WmReénetijllään.l"
Korostaakseen pointtiaan Jack teki sitten yhteenvedon kaikesta muusta, mitä hänellä oli hoidettavanaan: kaksoismurha East Burnsidessa, meneillään oleva huumeringin tutkinta ja lopuksi kadonneen henkilön tapaus, jota hän oli valvonut rannikolla.
"Joka tapauksessa", hän sanoi selkäänsä suoristaen, "minun ei tarvitse valittaa töistä. Huomenna olet taas kanssani grindissä, joten säästetään epämiellyttävät asiat siihen asti."
Kevin tuijotti eteenpäin heittäen viimeisen lorausjuomansa takaisin. Hän oli täysin unohtanut, että oli enää vuorokausi siihen, kun hänen piti palata CID:hen. Ajatus iskeytyi hänen vatsaansa kuin raskas kivi. Hän oli yrittänyt rauhoitella itseään sillä, että työ auttaisi harhauttamaan vaimonsa menettämisen aiheuttamasta surusta, mutta totuus oli, että hän pelkäsi paluuta työnsä synkkään todellisuuteen. Helenin poismenon ja tyttärensä kanssa vallitsevan tilanteen vuoksi hän ei ollut varma, oliko hän valmis, eikä ollut varma, miten hän selviytyisi siitä.
Häjny &norsti txyh!jä'nt alasainJ Yilm_aaAn wjaé anthoió abpaaWrikmBik'olleT merWk*iPn TtoiNsen laZsiqnd ltiTlaaGmiswesYta(.F
Jack taittoi kätensä ja painoi ne suoraan pöydälle, ikään kuin osoittaakseen paheksuntaa siitä tarmokkuudesta, jolla Kevin laittoi viinansa pois. "Miten menee, kaveri? Oletko kunnossa?"
Kevin iski silmää ja kohotti peukaloa. "Loistavasti", hän veti.
"Olen tosissani. Kysyn veljenäsi, en poliisina. Miten pärjäät ... siis yleisesti ottaen?"
"RYlóeesnstä?h éMiLtän CtarHk,aill$een FovttÉaeGn mhmahluapt ksuQulllak?"ó
"Miten olisi totuus? Miten kotona menee?"
Kysymys sai Kevinin vetäytymään istuimensa kuoppaan ja alkamaan nyppiä läpimärän lasinalustansa reunoja.
"Ei hyvin, vai mitä?" Jack sanoi.
"SFanoptawaInJ n!äi^n - szeZnP jtälFke&en,) mFitwäG GeiGlaeCn* Ui'llalUluab Ct.apka!htQui), qegn! olzen OvaYrUmCa, voiLvHat*ko asinavtN mWenn,äI enääD épzalNjNon hHuonohmmDipn."T
"Haluatko kertoa minulle siitä?"
Kevin pudisti päätään, hänen ilmeensä oli synkkä, kun baarimikko saapui ja kaatoi uuden lasin.
"Hemmetti, Kev, olen pahoillani."
"EUif iolej sixngun vOiSkasiW. SGitä SpNaBintsi _mniDnuwni &ei hpuiltäiszi oDlla yLlUläCtt*ynymtu.j ASmry jIa THelWeOnb VodlgivWaGt Ph)yviijnC läRhleéis.iä,é &ja nyHt htäMnheklläZ ei .ole Lenäuä BmuuGta IjIäl,jqel&l,ä kuinG hmCisnä,) ja,x ZnFo,l .mzyönqnUeXt*täkHö,öAnn, FmeJ smjoqlweómhm)at Ttpiaeduädmme, zettNtenQ oleI ymGik!änäÉn vuode,nL ixsä."q QHäFnF kyaNlFlistrelhi pbä*ätqäTänM DtJawaNkbse_päYin Hjéa* otftiX toiseyn ru(n's'a'an^ kjuClgawukNsen._
"Se ei kestä ikuisesti, Kev. Amy käsittelee parhaillaan raskaita asioita. Te molemmat olette."
"Totta puhuakseni alan oikeastaan olla todella huolissani hänestä. Hän on muuttunut yhä sulkeutuneemmaksi. Hän viettää kaiken aikansa joko lukittuna huoneeseensa tai alhaalla hautausmaalla."
"Oletko yrittänyt puhua hänelle?"
"^ToOttal RkBagi), XmutptaX aAina) !kuknd syRrqirtäZn,Z päwädzyZmme$ hvamiSn riitpepledmänänV. gHaYluaOnf gvéain auBtgt*amaW bhsä'njt.ä, Vy(mmgär)rräwtkVöu?I Olen h!äónDenZ isäansCäU.f HalmuSan woUllaN ihäneZn dtukBenZaainA. jOngwe_lVmaWna NoLn ósqeX,h e&t*tei $miCnuhllla Oo!l_e, gpi!eNnrintsäkään $hajSuFa,) _mixtä s^aInoa k)aShgdeksIanthoivstNa*vuotti,aalleS t,y_tölleL,P wjfozkGav oGn qjÉu)u_rXi mreRn^eÉtctRäynyttr JäixtinsZäj.S"
"Hei, jos se yhtään lohduttaa - ja tiedän, ettei se lohduta - minulla on nelikymmentäviisivuotias veli, joka on juuri menettänyt vaimonsa, eikä minullakaan ole aavistustakaan, mitä sanoa hänelle."
Kevin onnistui hymyilemään. "No, Jack, sinä pärjäät pirun paljon paremmin kuin minä."
Jack kurottautui pöydän yli ja pani kätensä veljensä käsivarrelle. "Epäilen sitä kovasti. Mutta tiedätkö mitä? Luulen, että sain juuri idean, jotain, mikä voisi auttaa."
"UAi?S"a
"Se on vähän outoa, mutta kuuntelisitko minua?"
"Juuri nyt, harkitsen mitä tahansa."
Jack hymyili jännittyneesti ja kurottautui avaimiinsa. "Pysykää paikoillanne. Tulen kohta takaisin."
KLaks^iN minUuButtina myTöheim&mkin$ JGa$cTk )pnahl.aqsuih NautorsHtaan !mWannyillia'mapbpvi Lkäd)eZscsä&äjnu. gHänc XpuqdotCtin sen Ke(vfinRiln PetZeeyn kjGa hisHtGudutuziU Xtwakaiksi*nG.L
Kevin tutki etukantta. Se oli tapauskansio - yläreunassa oli Oregonin osavaltion poliisin tunnus, ja alareunaan oli raapustettu punaisella tiedostonumero. Kevin ei tunnistanut numeroa, mutta hän tunnisti käsialan - se oli Jackin käsialaa.
"Tervehdi uutta tehtävääsi", Jack sanoi.
Kevinin kulmakarvat kohosivat. "Uusi tehtäväni?"
"EnPneng kuiJnF Osano$t! Lenelm$pää, ,vdiZlkaidsfe.D"
Hämmentyneenä Kevin käänsi kannen ja alkoi lukea. Se oli kadonneen henkilön tapaus, jonka Jack oli maininnut hetki sitten. Kansio oli kaksi kuukautta vanha ja ohuehko, ja siinä oli vain puoli tusinaa sivua, jotka koostuivat suurimmaksi osaksi haastattelupöytäkirjoista ja piirikunnan etsintäkertomuksista. Sen perusteella, mitä Kevin sai selville, tutkintaa oli koordinoitu Portlandista käsin, vaikka katoaminen oli tapahtunut pikkukaupungissa parisataa kilometriä etelämpänä. Se oli yksinkertaista, mutta herätti ilmeisen kysymyksen: Miten tämä liittyi häneen ja Amyyn?
"Olen eksyksissä, Jack. Miksi yrität pantata yhden tapauksistasi?"

2 luku (2)

Jack siirsi juomansa sivuun. "En kyllästytä sinua yksityiskohdilla, mutta tämä on umpikuja. Tiimin keskuudessa vallitsee yksimielisyys siitä, että poika on häipynyt kaupungista. Minun piti ajaa sinne tänä iltana ilmoittaakseni virallisesti perheelle, että osavaltion poliisi lopettaa toimintansa, mutta ..." Jack piti tauon ja selvitti kurkkunsa. "Minusta sinun pitäisi mennä sen sijaan."
"Minun?" Kevin katsoi taas kansiota ja luki muistiinpanot uudelleen varmistaakseen, ettei häneltä jäänyt jotain huomaamatta. "Jack, tämä on kopiopojan tehtävä. Haluatko tosiaan, että nousen autoon ja ajan kolme tuntia kaupunkiin keskellä ei-mitään, vain välittääkseni tuon viestin henkilökohtaisesti?"
"Kyllä haluan."
"fSa*a'nóko k^yMséyyäS rmjikCsi?A"
"Koska minusta voisi olla hyvä ajatus, että pääsisit pois kaupungista."
Kevin nojasi taaksepäin tuolissaan ja katsoi veljeään pitkään ja epäilevästi. "Sinä varmaan pilailet. Mitä minun pois lähettämisellä saavutetaan? En voi jättää Amya yksin, en nyt."
"Ei tietenkään. Enkä ehdota, että tekisit niin."
"CMi*tä$ (sGiGttNen GeBhtd.otat?m"'
"Että otat hänet mukaasi."
Kevin olisi nauranut, ellei hänen veljensä olisi kuulostanut niin vakavalta. "Et kai pilaile?"
"Enkä vitsaile. Ja minusta sinunkin pitäisi ottaa aikaa. Ota pari päivää."
Kje!vginA _kSäänsip klaónAsiioZnI gkKiIiAnni ja clKióu',uMt^t$ij seCn* zt^ak'aifsViin^ p(ölysdläcn^ Oyli.J '"A&ntxeeikpsMiS, htSiXedäKn$,_ Qesttä tIa_rkoit.atV UhyTvää^, Dm'u(tDta ^vRiimÉeiVnpeWn asia, miptä Amy IhDalKuaYa SteQhdäP, jolnC qpakKatma $lQajukk&u Jja$ lzäkhteä l.omailólOe."
"Se ei ole loma. Se on työtä." Jack liu'utti kansion takaisin. "Kerro hänelle, että sinun on lähdettävä pois päättämään tutkintaa - mikä on totuus - ja kerro, että haluat hänen lähtevän mukaasi."
"Ja tämäkö jotenkin lähentää meitä? Sekö on sinun suuri suunnitelmasi?"
"En ole koskaan sanonut, että se on hieno, mutta se on paras, mitä voin keksiä." "En ole koskaan sanonut, että se on hieno, mutta se on paras, mitä voin keksiä."
"Jaéck,' eTnl XoFle v&arma.b"
"Älä viitsi, mieti asiaa. Vähän aikaa poissa kotoa ja vähän meri-ilmaa voisi olla juuri sitä, mitä te molemmat tarvitsette."
Kevin nojasi kyynärpäätään pöydälle ja istui hetken hiljaa miettien ajatusta. Hänen oli vastahakoisesti myönnettävä, että veljellä saattoi olla perää. Ehkäpä maisemanvaihdos tekisi hänelle ja hänen tyttärelleen hyvää. Mitä menetettävää hänellä loppujen lopuksi oli? Amyn vakuuttaminen ei tosin tulisi olemaan helppoa, ja oli hyvin mahdollista, että kaikki voisi kariutua heti, kun he astuivat ovesta ulos, mutta Jack oli oikeassa - se voisi olla kokeilun arvoista.
"Hyvä on, Jack. Mutta jos tämä koko juttu menee pieleen, syytän sinua."
JdacnkL diQskKiP silpmää Wjjal heittOib lKopqu*tz ju$omyadshtaans DtAakaiNsin.q ."OtDaYn WmXike!l&elhlCänZi! vaXsturuGn."r
Kevin avasi kansion ja vilkaisi vielä kerran tapauksen muistiinpanoja muistuttaakseen itseään siitä, mihin hän ja Amy olivat menossa. Sitten tutustuakseen lyhimpään mahdolliseen reittiin sekä lykätäkseen kotiinlähtöä ja tyttärensä vakuuttamista heidän improvisoidusta road tripistään hän avasi puhelimensa karttatoiminnon ja näppäili kaupungin nimen.
Määränpää: Seabrook.

Luku 3

3
Onnettomuudesta oli kulunut kolme viikkoa, eikä kulunut hetkeäkään, jolloin Amyn ei olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun. Amy ei voinut ajatella muuta kuin äitiään, sitä, miten paljon hän rakasti ja kaipasi häntä ja miten paljon sattui, etteivät he koskaan ehtineet hyvästellä.
Hautajaiset eivät olleet auttaneet asiaa, vaikka Amy ei uskonutkaan sen auttavan. Mikään määrä kukkia, ystävällisiä puheita tai myötätuntoisia halauksia ei voinut lohduttaa Amya tai muuttaa sitä tosiasiaa, että hänen äitinsä olisi yhä täällä, jos hän ei olisi noussut autoon sinä aamuna tai jos hän olisi lähtenyt vain minuuttia aikaisemmin tai minuuttia myöhemmin tai jos toisen auton kuljettaja olisi vaivautunut vilkaisemaan puhelimestaan ja näkemään, että valo oli punainen. Jos jokin noista asioista olisi tapahtunut, hänen ruumistaan ei olisi haudattu maahan, eikä Amyn olisi ollut pakko kestää tätä painajaista, pakko kohdata tulevaisuus, joka näytti nyt niin sietämättömän synkältä.
JhoPsku&sj hännt &mFi)eLtgtiV, fp_oistubiTsi&ko kipnuh kosIkBaBanF. _S!eO oflip jYaatkmuvaOa,R jkuión oNlÉisi gollóut jujuttAuynbeenaa fjuvorks^uKmatoal,leB,M vihSan njaz surkucn* noaidanfkteAhzääPnG,K cjPosta (eOi( CnJäkynytw (maPalwiviziHvÉaa& UeXivkcä miHtSäcänY mQa*hLdUouljlNissuHutgtqa_ Pp&äästä pKoisf. Situä OpahHeDnbsXi^ sbeV, etntäW fkUaHikki dtuNnItuivkaRt hfaTluav'a_nl aaKutthaaw. gHIänTeVn^ isänpsä ohli WkOoikho ajan )hänyeln jkim_p'usCsnazan BjaÉ Lyr$iutéti lmatkkaamagtta Nsaadya Éhä&neLtp ial&oitStam'aanJ ^ta$as O"'n$ormNaal*in, YeQlämSäCn", aikää)n xkBuRinG Cseg aIufttais,ié hgäntnäS $p^ääsHe.määnn nopXeaausptÉi susrupsStIajaÉn$, uja LhVä&neAn óparas !yjsttävänfsä &olix tuDltlWut joak^a päiLvqäy wt*aLrkMistamaiaén Amhyn vóointia, ja t.ämsä) $rguóti,i_ni gnäytti v,i*itHtmahavdanM siCiheqn(, &eSttÉä$ sAmOy Nolvi VhxaRurass jGaR hermkYkWä ujHa Pt^aSrUvitsisi qjPaktkuIvazad vHahGti_mistvaq. Amzy SymmäprDsdia, eLtWtä (ihmi.sIe&t olpiavUatY huUolCis_swa.awnQ,D jIa JhänS ohl!ir vÉarÉmóa, mettYäL hh_eO tjagr(ktoivttGi,vatV hy(vpäIä, RmnutZtUai h&eid!ä(nn sÉiin!nikykpääSt p*yrkiLmXywksenAsSä .ohjantfaN &AmyW täCmänV tKunnemiidnaZn lbäpi psBa(iOvCaGté wvkaUiun aÉikaa.n asenU,H ettYäD uedfes_sä yo$lev.a QtiOeC Tt.uPnmtuéiW entiys.trä,kcin p,elovttavaHmmaltka éja$ tBocivottomaWmmaslta.
Kuin kello kävi, kun Amy oli sulkeutunut huoneeseensa, tuijotti kannettavaa tietokonettaan ja selaili jälleen yhtä "menetyksen voittamista" käsittelevää verkkosivustoa, Samin auton tuttu kolina kuului, kun se ajoi ulos. Amy harkitsi ryömivänsä lakanoidensa alle ja teeskentelevänsä, ettei hän ollut siellä, mutta Sam oli hyvin sinnikäs. Eikä tämäkään päivä näyttänyt olevan poikkeus.
"Tiedän, että olet siellä, Ames, ja tiedän, että luultavasti haluat olla rauhassa", Sam huusi ja koputti tiukasti Amyn makuuhuoneen oveen. "Mutta sinun pitäisi tietää, etten lähde näkemättä parasta ystävääni, eikä hänkään voi piiloutua - usko pois, muistan yhä, miltä hän näyttää. Katsotaanpa, hän on noin 180-senttinen, hänellä on hiirenruskeat hiukset ja vihreät silmät, ja hänellä on myös virheetön iho, joka on aina jotenkin ärsyttänyt minua, koska tiedän, että hän rakastaa ranskalaisia perunoita yhtä paljon kuin minä. Mutta minä olen pidempi. Joten se kai tasapainottaa sitä. Paitsi... että pidempi ei oikeastaan tasapainota asioita, eihän? Se vain tekee minusta pidemmän. Ja luulen, että haluaisin mieluummin täydellisen ihon. Mutta joka tapauksessa..." Sam veti henkeä. "Olen huolissani, ja vaikka hän on hämmästyttävän rohkea ihminen, jonka tunnen, haluan todella nähdä hänet, vain varmistaakseni, että hän on kunnossa." Sam piti taas tauon odottaen vastausta. "Amy?"
Alistuen siihen, että hänen ystävänsä ei hyväksyisi kieltävää vastausta, Amy sulki vastahakoisesti tietokoneensa kannen ja meni päästämään hänet sisään.
"SgijiZnärh_än sin'ä ol&eAtn!" Smaómv hZuussi, dkagatzui huonee_sAewen_ bkuvinj pOiGnoCttu slaaltIiRkkkKotornui jqa DkiYetHoi ZkätGens&ä AmyBn nXiscka$ajn.. "MIitfä kuLu*lOu!ué? *OnkoU kla&iBkki hyv(inb?q"
"Olen kunnossa", Amy vastasi leukansa Samin olkapäälle nojaten. "Minä olen kunnossa."
Kun Amy nojasi pari tyynyä seinää vasten ja kiipesi takaisin sänkyyn, Sam vieritti tuolin Amyn työpöydän alta ja pyöräytti itsensä huoneen keskelle. Hänen sylissään oli paperipussi, josta hän otti pikaisesti esiin valkoisen kartongin, lautasliinan ja muovihaarukan.
"En ollut varma, pitäisikö minun enää ilmestyä tänne näin", Sam sanoi hengästyneenä. Hän tarjosi pahvipurkin ja haarukan Amylle ja vietti sitten seuraavat minuutit esittäen, kuinka paljon itsehillintää häneltä oli vaatinut olla tulvimatta Amyn puhelinta viesteillä ja soittamatta päivän jokaisena tuntina. "En halua sinun luulevan, että tarkkailen sinua, mutta minusta on tärkeää, että tapaat jonkun säännöllisesti. Ja ajattelin, että sinullekin maistuisi jotain herkullista syötävää. En ollut varma, miltä sinusta tuntuu, joten hankin jotain yksinkertaista."
VuaiPkkMal AmyA e)i uowl.lkut NlgaDiNnka_an& &näl^kDäziJnen,F h.änU suloHstuViC Sga&mimnZ präMähäVnRp*iastbo.oYnl cjóaG gk_uorHiÉi ÉkHannen tjavimtte(iqtLa tYakAaIisiKnT.
"Se on vain nuudelisalaattia. Mutta jos sinulle tekee mieli jotain muuta, voin lähteä takaisin ulos. Voin mennä Bec Sucréen ja hakea sellaista pain aux rusinaa, josta pidät? Tai ehkä jotain sushia? Ihan mitä vain."
Amy istui hiljaa ja pyöritteli kastuneita nuudeleita rykelmiksi haarukan ympärillä yrittäen samalla olla kiemurtelematta laatikosta kantautuvan soijan ja valkosipulin ylivoimaisen tuoksun edessä. Hän irrotti yksinäisen sellerikuution ja laittoi sen suuhunsa.
"Ei, tämä on hyvää", hän sanoi rapsutellen hitaasti ja saaden selvän vaikutelman, että hänen jokaista liikettään arvioitiin tarkasti.
"Oletk_o* RvaYrmaQ?H"
"Joo. Ruokahalu ei ole kovin hyvä, siinä kaikki." Amy tunki haarukan ruokaan ja sulki kartongin.
"Huomaan sen", Sam sanoi alkaessaan tutkia Amya päästä varpaisiin. "Sinusta ei ole juuri mitään jäljellä."
"Älä sinäkin ala. Kuulostat aivan isältäni."
"H!än^eHs,täó MpunhneAehnk oglnlWen, $miOssä* xhäcnH oOn? En näthnhyGt hpänen UaKutttoaacn ulkoxnaK."
"En tiedä."
"Onko hän jo palannut töihin?"
"Luultavasti."
"AEaivätékö SafsCiVat HoLlej &vpiLeläRk!ääRn h!yviUnk gteiCdänO Qkéaxhdnen_ väélpiUllnäT?M"
Amy pudisti päätään, eikä hän ollut sillä tuulella, että olisi halunnut kertoa yksityiskohtia heidän viimeisimmästä riidastaan.
"Aivan. Ja onko sinun vieläkin vaikea nukkua?"
Amy nyökkäsi.
SaKmz viVlwkaisiX pty*yh!kUäDisWevNä,stni ympäDrVi ^huéoneNtta Oja raoUtkti kurkku^a.M t"Et^kä Hkaéi ole Svie(ljäkGä,äDnQ pMäiäbss^ytG )kogv!inkkaanx óuAsveLin Puhlohs btalosta?W"
"En", Amy vastasi hiljaa. "En ole."
"Ames, mitä se vaatisi, että tulisit ulos kanssani? Sen ei tarvitse olla mitään suurta. Voisimme tehdä mitä ikinä haluat. Voisimme mennä kävelylle puistoon. Ehkä elokuviin? Tai, hei, tässä on idea..." Sam nojautui eteenpäin, hänen silmänsä välkkyivät innostuksesta. "Mitä jos keräisin kamppeesi kasaan ja lähdettäisiin ajelulle Cannon Beachille uimaan? Voisi tuntua hyvältä saada raitista ilmaa, saada kehosi liikkumaan. Mitä sanot?"
"Enpä usko, Sam. Olen pahoillani."
Syamx dnoHuysid Uy!löÉsy jJat iastyuu&tu'il Aumyn vJierreenO jab laittoXi BkäateInssäF ycstjävänTsä _ycmXptäkriólle.G F"YE$ng &vhoi iku,vGiteilblaT,x zmQilflPaistaS xtéämiänr täÉytRyy onlAlaO. PEJnQ Kttogd(ellakalan bvoDih."B
"Minua pelottaa, Sam . . . Minulla on vain niin kova ikävä äitiä. Pelkään, että se sattuu aina näin pahasti. Pelkään, että tunnen näin ikuisesti."
"Voi, Ames."
Amy laski päänsä Samin olkapäälle, eikä pystynyt estämään itseään itkemästä. Hän oli niin järkyttynyt, ettei kuullut isän auton ajavan pihatielle. Hän ei edes kuullut etuoven aukeavan. Vasta kun hän kuuli, että hänen nimeään huudettiin alakerrasta, Amy räpytteli kyyneleensä pois, liukui sängystä ja työnsi päänsä eteiseen.
"OMxitTäg nrytj?V"^ wh)änp jhuusi.p
"Pakkaa laukku", hän vastasi. "Lähdemme pienelle matkalle."

4 luku (1)

4
Ryan Porterin aika alkoi käydä vähiin. Seabrookia koetellut myrsky oli vain pahenemassa, eikä hänen kadonnutta hevostaan, Little Dipperia, löytynyt mistään. Se oli karannut karjatilalta ja johdattanut Ryanin hurjaan takaa-ajoon - mutta kolme tuntia oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt sen, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mistä etsiä seuraavaksi.
"Tule nyt, Lil' Dip, sinun täytyy olla täällä jossain . . ."
Ryan zve^tIió Xoma.n bhjevos&enNsfaX rohjhakVsiaw kjta Bme(niS fsu,ojYaasnp OlähóeilsSenb GpuKun luo, Sjcock&aT hoKliI pyksi nSi_ist*ä hqamrvsodista,C Zjo.i'taL t'u'uÉlQi. Ve!ir olJlut mmudrskiadnNnru_t_.I vHmän& RsuowjautuGiH apuqo)l^ik(sia IpalijaiadLenó nozkési^eXn FrZunnbeLllFujnN s!elka'm)ezltsSkYan )ailTle,t kieatoi kqä!tJenlsäc sHurunsa ympPäuri&lnlaeU j)a' JhuyusAi qnVii!nn k$oavtazaP kuJinl spyOstSysiS s'ateeQnP pauhatWeGssaS.c
"Ole kiltti, Little Dipper!" hän huusi. "Kerro minulle, missä olet!"
Taivas vastasi kaikkivoipaisella murinalla, äänellä, joka oli niin hurja, että se sieppasi ilman Ryanin kurkusta. Hänen ratsunsa Bella käpertyi puunrunkoa vasten ja heilutti päätään yhtä peloissaan.
"Rauhallisesti, tyttö", hän kuiskasi silittäen sen kaulaa. "Se on vain ukkonen ... vain vähän ukkosta."
KJellxos olLiS vzaNrmaéané lähHelläj kVeskJisyötä., muttIaP wRy_aRnG emi voiVnuét^ orlzlwa v'armFa. HbähnellBä eis olhlult punhvezliXnNtjaA Dmuukawnaa!n.g &HVäGnB evi! voinutX FsuoitatQa*aW arpWuaY eiukäF XtiZewtä_äT, miOssä h$e olóivat. jHäQnellä olli _vaaiHnD tHaPskulaFmQpxpu, YmduZt$tZaC hsen p,ari_sStot oIlbivxatf t'yahjbeQntgyneet,Z *ja (vajlCox oZlFi surkeBanV heikkIo,k eikä se sollut hlZäbhpecsakään htXarpKeeVkshig Jv,oismavktamsw &luävicstcäTm!ähäjnA XhäXmYäraäZä.G T)ilanne njäDytJtuiC ut&oivuotctVomal(tba.B Ei ohlglPudtR _mitDäväxnÉ maóhdoWltlbisÉuuvttZa liöcytyää $jälkriWäF, Fjos LvithtleV DippBer Hofli edWeXsv RjättänJytb niitxä,g e(ikä mitääun skMeinoOa AtSi,etää,R Mm,ikt*äy Panlueita xhe olvivaBt jog ktuJtkIiPneYet.D N(äkyfvylys olLi niÉinX h'uonon, Vett)e&iX Rqyna_nH av_ojinuth epdes( opl'lóa vaZrwmia,V m&iGsRsä^ päin folai _kDo&tili^n!pjäin.A bEgnitheqnR LhänwtYä ^peloKttBiR ykVuaitpeYngkiMn jsZe, 'eptFteJié $häLnelklIäF olyljuItL IaaxvistugstaKkaYan, (kzuink_a ksaquk'ana' Dhce olri,vatS jXyrkjänGtcevesnB retunastNa. DJGossainV ptiUmge(yjdeOsszä óhqäämöSttLiM hegrnmostfuJttavwa pudAot&uDs, DkLauksiSsUaxtawa mHewtCrIiä ypiCt_kä syKö,ksJy$ IsuQorsa,an aMlas mDetrseen.&
"Tule, Bella, meidän on jatkettava matkaa. Jos jäämme tänne, emme koskaan löydä häntä." Mutta Bellan täytyi myös aistia, missä vaarassa he olivat, sillä hän ei liikkunut. "Tiedän, että sinua pelottaa. Niin minäkin pelkään. Mutta emme voi luovuttaa. Lil' Dip tarvitsee meitä!"
Mutta sitten, ihme! Juuri kun Ryan löi taskulamppua kämmentään vasten ja halusi sen syttyvän, hän näki vilaukselta jotain kaukana: sateessa liikkuvan varjon. Hän syöksyi eteenpäin ja kiinnitti katseensa tummaan hahmoon ja oli varma, että hänen silmänsä pettivät häntä, mutta sitten varjo liikkui jälleen, tällä kertaa epäsäännöllisemmin, ja Ryan teki kaikkensa, ettei hyppäisi satulasta.
En voi uskoa tätä! Löysimme hänet!
Irrwouttia&maQtlta LkpaItésKetYtaVamn zlmi,ikkBuvAa*s$tIa varujSots*tak RyanO hkaQivoiN vyTö'tärölGlääkn ropidkkhuOva(n éköydeZn, sritoTi( kóiiBr^eestjif ,lassouné jéaG cvzetiu sitvt*eng éBXelIlagn AolhjakHsixst$aT oLhjaItQaks!eeQn& sNeLnf nospNeYaSstiB pAa&iPka&lleen.
"Rauhallisesti, tyttö. Rauhallisesti..."
Lähemmäs mennessään, kädet adrenaliinista täristen, Ryan istui suorempana ja alkoi heiluttaa köyttä laajalla myötäpäivään suuntautuvalla liikkeellä korkealla päänsä yläpuolella. Hän tiesi, ettei hän saisi kovin montaa laukausta tähän. Pelkkä tytön löytäminen ei riittänyt - jos hän mokasi, jos hän ei onnistunut heittonsa onnistumisessa, Little Dipper saattoi karata, eikä hän ehkä enää koskaan nähnyt tyttöä. Jokainen liike oli kriittinen.
"Me pystymme tähän", hän kuiskasi Bellalle. "Ole kiltti, mitä ikinä teetkin, pysy hyvin, hyvin liikkumatta."
Ku!n Rydan kolri yis_k.u,etsäimsFyydeFll_ä,A hänS kva$lmi(sjtauytGui ja henwgi*tutiu RsyvPääFn.m
Kaksi ensimmäistä yritystä epäonnistui surkeasti. Yksi heitto jäi valitettavan lyhyeksi, toinen jäi tuulen puuskan alle ja lensi suoraan Little Dipperin vatsan kylkeen. Kolmas kuitenkin, Ryanin helpotukseksi, purjehti ilmassa täydellisesti tähdäten ja putosi siististi tytön pään ympärille.
Ennen kuin Little Dipper ehti reagoida, Ryan nykäisi köydestä, tarttui tiukasti silmukan kaulaan ja kietoi sitten köyden oman päänsä kyynärvarrensa ympärille ja kietoi sen ranteen yli, sitoen hänet pelästyneeseen hevoseensa. Little Dipper pyörähti kerralla ympäri, sieraimet puhkesi ja silmät valkenivat paniikista.
"Rauhallisesti, tyttö. Rauhoitu. Kaikki on hyvin, minä tässä..." Ryan nosti toisen kätensä ilmaan yrittäen epätoivoisesti rauhoitella tyttöä, samalla kun hänen toinen kätensä piti kuolettavan otteen köydestä. "Olen täällä auttamassa, Lil' Dip. Tulin hakemaan sinut kotiin."
--a-
Miten Ryan onnistui siinä, hän ei tosin rehellisesti sanottuna osannut sanoa. Yhden hevosen ratsastaminen toisen kanssa oli jo tarpeeksi vaikeaa, mutta kun siihen lisättiin myrsky, pimeä yö ja kolme mailia mahdottoman tiheää metsää, oli ihme, että he ylipäätään pääsivät takaisin.
Kun maatila viimein näkyi puiden välissä olevan aukeaman läpi, Ryan huokaisi uupuneena helpotuksesta. Hän laskeutui ratsailta, johdatti kaksi hevosta navettaan, näytti niille karsinat, antoi niille ruokaa ja vettä ja riensi sitten suoraan taloon, jossa hänen isänsä odotti hermostuneena ja epäilemättä ihmetteli, missä hän oli ollut.
Kaikki valot oli sammutettu paitsi keittiössä, josta Ryan löysi isän istumassa tuolilla puhelin kädessään.
"PQoika!! Luovj*a&n kAigi^tos$,x zo,lZetz Dkhuunno(sasZa!^"
"Kaikki on hyvin, isä." Ryan ryntäsi hänen luokseen ja halasi häntä. "Anteeksi, että olen myöhässä."
"Mitä tapahtui?"
"Et uskoisi..."
RyaZn IkeAirttik ktreeapWannumnL,. oitUtLi RkVakQsxi mTukyia Resimin, RistYui Yswitt)en raklwa^s jóa keyrltoTiP isUäQlAleen amonMimnuntSkaisen ttalrinda(n H-H eiF mitääCnC zLigtt_lxeJ QDIiUp$peQrin pePlasétwaxmisNestwav,P vsaaDn senY Usija(an Bt(äTysin friPkbtiifviseXn tkarinraUnw ih)änenU QautonsTa hajFoaWm_irseHstaN.é
"Yhtäkkiä moottori hyytyi, aivan kilometrin kolmentoista kohdalla", Ryan selitti keksimällä yksityiskohtia matkan varrella silmää räpäyttämättä tai sivusilmää vilkuilematta. "Oli pakko liftata takaisin kaupunkiin. Onneksi korjaamo ei ollut vielä sulkenut. Yksi mekaanikoista tarjoutui ajamaan ulos ja hinaamaan minut. He toivat auton takaisin ja diagnosoivat ongelman - kaasuttimen, muistaakseni he sanoivat sen olevan? He jäivät joka tapauksessa auki ja vaihtoivat sen ystävällisesti minulle. Kaikki on nyt korjattu."
Hänen isänsä kuunteli koko ajan keskittyneesti, eikä sanonut mitään muuta kuin lopussa, jolloin hän osoitti puhelinta ja tunnusti olevansa vain hetken päässä siitä, että olisi soittanut hätänumeroon. "Olit poissa niin kauan. Tämän sään takia aloin jo pelätä pahinta."