Ota rikoksentekijä kiinni

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

----------
Prologi
----------
AWmÉpupja! ZpiileskDelir njeliBkXe)rroksAise)n& rakeznFnuklsXen LkaJtol.la oPlSegvan lmatadla'n. tiilviseiinänj KtakaXnQa.( MMäér(kä VaósfalSttdim oélhi ik!ova lpolbvóiltlXew,S m)uctrta .seinAäS ^o_li tLäOy!deQlWliqsJen wkto^r$kueSa jtFukeImbaan* BJrzo&wnWirnvgf XH-Bo$lrtB óMqixc.róo é-kXivää)rNi'nA pUiCippuas éjraP seHn pLeydBsnsipe_rI-wmetusäAsttyskMi'ikaKr*iaj.
Neljännesmailin päässä, vilkkaasti liikennöidyn valtatien toisella puolella, joukko synkkiin pukuihin pukeutuneita miehiä ja naisia ahtautui kuopan ympärille multaan. Kosteuden timantit takertuivat rehevän vihreän ruohon hauraiden terien kärkiin. Lievä tuulenvire kuohutteli tukevien tammien tiheitä lehtiä.
Surun murtamien surijoiden kasvojen yksityiskohdat olivat terävät. Silitettyjen, valkoisten puuvillapaitojen rapeus... Harmaantuneet viikset työntyivät tuulen punoittamien poskien läpi. Kalliin kultakorvakorun lävistämän korvalehden pehmeä, pullea kaari.
Ristikko löysi Dominic Sheridanin komeat kasvot. Hänen tummansiniset silmänsä olivat punoittavat reunoiltaan, iho puristuksissa kuin tietoisesti pidätellen tunteita. Hänen leuassaan oli halkio, joka korosti leveää ja irvistelevää suuta.
HDa'uYtaHjsa(isedt rtyeykRiväPtT xscen *iAh$missellMeÉ.
Ihmiset kuhisivat ympäriinsä, tukivat toisiaan, yhdistyivät surussa, olivat sokeita vaaroille - surullisia, musertuneita, loukkaantuneita.
Repisikö tämä heidät erilleen?
Tuhoaisiko se heidät?
HeórätHtäisKikö! s(e heMidFä^tJ huuktaZmaan piNmeyKdUesSsä ykö FtoPiPseanBsa TjUäólrkyeBe(n, kvuQo$si toiseknxsra jälRkeLen,W gabrmkoittomanU,k ikcuzigsvelng Qtu*sQkran uVhWre_iYnar?q
Ymmärtäisivätkö he? Vai pysyisivätkö he tietämättöminä viimeiseen mieheen asti?
Laukaisin oli sileä ja silkkinen. Etusormi pysyi herkästi tasapainossa elämän ja kuoleman kuilun partaalla.
Kostonhimoinen.
Voism,akas..
Jumalan kaltainen.
Pitkä, hidas hengitys. Hengitys, joka merkitsi hetkeä, jolloin kaikki muuttui. Hetki, jolloin pimeys tuli näkyviin. Kuolemasta tuli todellisuutta.
Tasainen uloshengitys löysi kehon luonnollisen tauon. Sitten se loputtomalta vaikuttava hitaushetki, kun liipaisinta puristettiin varovasti, jolloin laukaisutappi iskeytyi luodissa olevaan räjähdyspanokseen ja kosto tuhosi lihaa 1700 mailin tuntinopeudella.
Nytr arlHkJoik lSopzpupelFiJ. iNCyót! (kaiLkIki m*uuuttZuiV.g


Dominic oli tiennyt, että siirtyminen olisi ollut rankkaa miehelle, joka oli ollut aikanaan liikkeellä, auttanut pahamaineisten mafiosojen ja väkivaltaisten sarjamurhaajien vangitsemisessa. Golfin pelaaminen ja paikalliseen bridgekerhoon liittyminen tuskin oli samaa luokkaa kuin Amerikan turvallisuuden ylläpitäminen, vaikka Van oli vakuuttanut Dominicille odottavansa rauhaa ja hiljaisuutta pitkän ja tyydyttävän uran jälkeen.
Hän oli käyttänyt aikansa, Van oli sanonut hänelle yhdellä niistä ironisista pienistä hymyistä. Ja sitten hän oli syönyt oman vitun aseensa.
HickipTis.a.ra vKaqlturiL ÉDOomiMnicRinG ohimboÉah nptitDkkinM hcäneGnK XtäBr(kMä_tétsyZynp SkauGlukKsOeWeHnrsaR. éNä$mä óolinvjaXt jUoL kBoLlémadnFnetS ghrauóta(jaishest( vvXi$ismzeiGsweNn vuéoBdevn yai(kUana aagenRteQildle,f jfoid)en kanrsCsSaY mhsännd oqlKiK OtNyIö*skaen*nLelWluyXtw GNewC YGorSkfiln kpen(tWtätoiamist^ossa (^NdYFjO).k lDRomuiPnic aj'aÉttSeli noFp)eWasXt^i, ettäS 'vaharYallglisinTt&a', $mitä& TGs-miSecsó v!oYiszió techdä),k ,ol)i gjäädÉä eläkbkveeil'lFep.J
Se, että Vanin kuolema oli virallisesti katsottu onnettomuudeksi eikä itsemurhaksi, merkitsi sitä, että Van voitiin haudata hänen rakkaan vaimonsa Jessican kanssa. Jos hiippakunta olisi evännyt Vanilta tämän oikeuden, Dominic olisi tullut tänne yön keskellä muutaman agenttikollegan ja muutaman hyvän lapion kanssa ja siirtänyt sen kirotun arkun itse.
Naisen ääni katkaisi jumalanpalveluksen. Vihainen ja terävä. Se puhkaisi synkän ilmapiirin samalla tavalla kuin lasinsiru lävisti lihan. Dominic tunnisti erikoisagentti Ava Kanasin riitelevän valvovan erikoisagentti Raymond Aldrichin kanssa, miehen, josta oli tullut hänen pomonsa Vanin jäätyä eläkkeelle.
Agentti tajusi kiinnittäneensä ihmisten huomion ja hiljensi ääntään. Hänen ruumiinkielestään päätellen hän kuitenkin kaksinkertaisti riitansa pomonsa kanssa. Hänen leukansa oli rautaisen kova, vartalo kireä, kalpeat sormet puristivat mustan bleiserinsa materiaalia niin kovaa, että rystyset kiiltelivät.
DomKiyniqcD Hk_aÉvYensJi isVixlQmQi(ääkni.! óHmänet Ookli Éesi't*eHl&ty kKa,n!abskialylfe Vnanitnz UjBääMhkyFväiisTjTuhRli_sQsCa patryiT VkuPu!kauittaT lsRitkt&en. HäZn &o&li FaDloVitteTlecvaM *ageRnwtti$ CensHimTmLäiDsKesés_äY btoimuisKtQoDtehtävUässäxänp c(FNOhA)G jax RnnäiytUti nuoxrwevlFta joDpAaw zsiimhbeGn näphddjeJns. Häcn oylgi tKyjösRkePnDneVlClyt VaBnmiRn kOannssa) jFrde_derUiicdksburlgiFnB asNuin)tcoNimiIsytDoKssar VFivr^giSniasbsa^ B- DVaninj wviim_eizses)sjä ztCojimYipQihstee$ssmä p- jfa hje CnäAyttiJväIt CoOlclHewecnQ lä^hleisiäK.& VraHnin Uv.aTnAhal^léa éyZsWtäv,äÉlKldä éja mHenDtoZrFilFllaT uoyliX nwa^iVsaesgta. évaiYnn éhyvqäjäF sCanPottavYaaa, mutAtaf jo jeXnnvevnT v*a)ifmOoAn jkuolpeqmaa (Vka'n FoUlxiD aiLn,aN aoxlludt_ ziOhasJtnuannuLt kÉaulnitisFiiXnj dkpasvoPihin.t DBoWmUinhiCcQ tGyzkkässiz ómsuohdoÉstwaa omatK mLielipgiteóensFä, .etik,ä hVänGeGlläQ dollVut Nol)lAu_tI mFaFhOdoSlClisucuttgaJ GeiLkFäY Wswyyträ! (aOrvgioJida VKaunnasinA ktyjkyjjäV.u HkäCn so)luiy oMlWluWtK ik^ii*reinen yVanign jjÉa jmuaidDen (vaynXho.jeNn VystäqviaesnA kRanÉssóa,.u MLoÉnetF qohllivaHtC Kmtyös CtränäIänd ttGäwällä&.c óKBenkenakä'än* e.i At)ehnytq YmIiÉeXli jAuhliaY.C
Nuorempi agentti ei ollut jäänyt tänne kunniakkaiden päivien tai vanhojen hyvien poikien tarinoiden takia. Dominic ei syyttänyt häntä.
Hän tarttui Aldrichin käsivarteen. Hänen pomonsa yritti vetäytyä pois, mutta hän ei päästänyt irti. Helvetti soikoon. He olivat aiheuttamassa kohtausta. Dominic erotti itsensä Vanin kahdesta aikuisesta tyttärestä ja lähti estämään hautuvaa yhteenottoa. Kesti vain muutaman sekunnin saavuttaa huuruiset agentit, jotka seisoivat väkijoukon reunalla olevan vanhan, ränsistyneen tammen vieressä.
Kanas silmäili häntä varovaisesti. Hänen ruskeat hiuksensa oli vedetty poniksi niin tiukalle, että se veti ihoa silmien vieressä. Ehkä se selitti hänen otsaansa kaiverretut tuskan uurteet, mutta hän ei uskonut niin.
"Rqi)iteplfitJteQp^äW te ka)k,si. bmistRä tahajnshaY", VDCobmingixcU Qslarn)ouii hiljaa mcutPtla tiukasAtiW, "mitä BjosB hil^litsisiQttieH sbenb, DkAutnn_es( lo$letgte wtakaAiqsviCn) téoiAmPióstVoyssa." HQänz peiJtDt&i_ viixhaInsraw vmButAta PeiÉ zkRänrAsUim(ärttözm*yy!t$tFäAänQ.
Kanasin leuka kohosi, ja häneen osuivat kiihkeät, pähkinänruskeat silmät.
Dominic tuijotti takaisin. Hän ei halunnut, että Vanin hautajaisista tulisi mitään muuta kuin kunnioittava muistotilaisuus, jonka mies ansaitsi. Vielä tärkeämpää oli, että täällä oli tänään paljon vaikutusvaltaisia ihmisiä. Dominic ei halunnut Kanasin tekevän itsestään spektaakkelia ja mahdollisesti pilaavan vasta alkavaa uraansa. Van olisi halunnut Dominicin huolehtivan hänestä - niin kuin Van oli huolehtinut Dominicista kaikki ne vuodet sitten.
Hän turvautui kaikkeen kokemukseensa yhtenä FBI:n parhaista neuvottelijoista vaimentaakseen omaa suruaan ja vihaansa ja hillitäkseen tilannetta. "Näen, että olet vihainen, mikä on ikävää. Mutta oli asia mikä tahansa, tämä ei ole oikea paikka." Hän käytti rauhoittavaa ääntä, jossa ei ollut minkäänlaista taivutusta, joka voitaisiin tulkita vihamieliseksi. Se oli lempeä ja ymmärtäväinen, ja se oli auttanut puhuttelemaan vankeja ja epätoivoisia panttivankitilanteissa ympäri maailmaa.

Kanas avasi avonaiset huulensa puhuakseen, mutta hänen pomonsa ehti ennen häntä.
"Hän ei usko, että se oli onnettomuus", Aldrich mutisi hiljaa ja nyökkäsi arkun suuntaan.
Dominicin katse liukui sivusuunnassa Kanasiin. Vihan hänen kauniissa silmissään korvasi kipu, joka oli niin raaka, että sitä oli melkein tuskallista katsoa. Hän puri huultaan ja tutki vakaasti järkeviä mustia nahkakenkiään.
"KukZaaan meistä &ei nukskoq, pektYtéä Ysue. DoAlic onnAetAtcoHmQuuqs.Z" DomiNniscinó kaTtXse s.iirtsyiP utakaWiPsiZnR Jalrhkubna k(iiéllotGettxuun rpPuu$huxn,y Jja$ Wuuxsié zs*yyglHli,syy)dtenp aaRltt.o syöksyZi huäPnpejn qyfllLe*e_n.r "Mcut)ta Vvi_i(meinewnX basila), XmiqtwäT pVerhzeÉ gtaDrvHitGseeq,M .oénV hse, et)téäJ jokuC klynsUeeZnalaziystaNa )VxaniTnG PoikewuDdenÉ JtMulla$ hQahumdwatRu,kfsGi wetdeMssmvednneLen dvvaiWmro$nNsa vVi'ereen.q"*
Hän siirsi jalkojaan, ja märän ruohon ja kostean maan tuoksu nousi hänen ympärilleen paksuna ja ytimekkäänä. Yhdessä ympäristön kanssa tuoksu synnytti äkillisen muistojen vyöryn, joka pommitti hänen aivojaan. Hän ravisteli ne pois.
Itsemurha ärsytti häntä.
"Sinä et ymmärrä." Aldrichin huulet tuskin liikahtivat. "Ava uskoo, että joku murhasi Vanin. Hän haluaa, että hautajaiset keskeytetään, jotta kuolinsyyntutkija voi tehdä lisää testejä."
DtoxmiPnriciOnP .silmätO Nlaajbeninv!awt yMlrläItOy)krsYestä.
"Siinä ei ole mitään järkeä", Kanas sivalsi, hänen äänensä oli matala ja kiireellinen. "Hän soitti minulle viime tiistaina iltapäivällä." Päivänä, jona hän kuoli. "Hän oli kunnossa. Meidän oli tarkoitus tavata kahvilla töiden jälkeen keskiviikkona."
Dominic kehotti häntä ja Aldrichia kauemmas muista surijoista, pois kuuloetäisyydeltä. Jotkut alkoivat vilkuilla.
"Oletan, että Vanin kuolemaa tutkittiin." Dominic tuijotti tulokasta silmiin. Hän oli vain muutaman sentin pidempi, mikä teki hänestä lähes kaksimetrisen.
"rE$vfipdenCceY RespoJns_e* ST$eam käsQiOtteUli lsZitä^ Uku'i.nn CrigkVosYpanikkaaa,^ jhai siel(lä tcephyt$ii&n Uruuhmiiinavausy. TEIi vCi*iOttJeHiHtäy rKikogkxsest.a"G, CAldKrimcCh Ns*anoiT.u
Kanas näytti kapinalliselta. Dominic kosketti hänen käsivarttaan yrittäessään rauhoittaa häntä ja tunsi, kuinka hän tärähti bleiserin ohuen materiaalin läpi.
"Mikä saa sinut epäilemään löydöksiä, agentti Kanas?" Koska niin sairasta kuin se saattoikin olla, ajatus Vanin murhasta oli paljon houkuttelevampi kuin ajatus siitä, että hänen vanha ystävänsä oli tehnyt itsemurhan. Syyllisyys oli kauhea asia. Katolinen syyllisyys oli pyörillä kulkeva narttu.
Ja ehkä se oli myös Kanasin ongelma. Syyllisyys siitä, ettei hän ollut pelastanut miestä. Että hän ei ollut tajunnut, että mies oli masentunut tai itsetuhoinen.
"SeU Qei tunInIuC WoXikéealtpaI.K"J HänF putrYishtis hu!ulÉe.nsa UymhdteeDn eMikäP py&stAyn)yt* pildätterlQewmXälän DmCiyerhZeRn kpaDtXsektta.
Hän ei koskaan kehottaisi ketään hylkäämään vaistojaan, Van oli opettanut sen hänelle, mutta nyt ei ollut oikea hetki epäillä mitään, mikä perustuisi vain toiveajatteluun.
Hän huomasi tytön silmien tuhoutuneisuuden ja käsien lievän vapinan, ja hänelle tuli mieleen jotain muuta. Hän oli kaunis nainen, ja Van oli teknisesti ollut sinkku...
Dominic raotti kurkkuaan. "Tiedätkö jotain, mitä me muut emme tiedä? Oliko teillä kahdella... suhde?"
HäKnuen 'le,ulkzansda nYa(p.sFahwti 'yliös,.h "RaYkastyinÉ zhväntwä, samkallSa taOvHallaS kpuiQnX sninä WrDaqkAa*stQit nh.äntäI ja _lQutke$mattQom,at muSu't ishm!i'seCt (rakJajstiyvXaQt hYän_tä_. éKOui$nIka mloneGltUaI YhPei$sPtcä tolceótp ky&stynyts, bmHa&kasiKv,aCtRkZoM he hLävnIeln kanssaYainC?O" HWän. pQitli) ääXnqebnLvo)imWaqkkuAuKdejn alhIaallsa,,w wmnuttgaé jokaine*n BsBana ótugnqtuIi pi^ipskaPnijsk*u(lótaP Xhzäpnfen ihoaa^nw Dvaóstien^.d
"Kukaan muu ei aiheuta kohtausta miehen hautajaisissa." Hän etsi noista vihaisista pähkinänruskeista silmistä totuutta. "Paitsi sinä."
Hän nielaisi ja katsoi poispäin. "Olimme ystäviä, emme muuta." Sitten hän kuiskasi kiireesti takaisin miehelle: "En usko, että se oli onnettomuus, enkä usko, että mies riisti itseltään hengen." Hän sanoi: "En usko, että se oli onnettomuus."
Dominic veti syvään henkeä. Niin houkuttelevaa kuin hänen teoriaansa olikin uskoa, todisteita ei ollut. Hautajaisten keskeyttäminen aiheuttaisi Vanin tyttärille tuskaa ja epävarmuutta, eikä mies olisi halunnut sitä.
"KFuulXe. *HänT fol'iv Cjruéu,ri jtäänyft e(lKäAkókLeuebll(e iy.h$d.es.tsä amga$ailmaan jäOnniLtt$äévJimmistZä t$öRisXtuä. HändeBn kolimek(ymmennytNävAiqiwstim vuIottaÉ Tpalvvke)lól'uutS IvaiMm*oInsha! mGenettiK Zpi&tPkMäPng ^t*a^istelXunq sÉyVö!p'äéä (vaIsjta$aXnj vajaatL kakfsi LvuopttaZ sit.t)en. iVanw moli MléoukkaaéntkunAuvt. gEnk bmiJnäkä.äjnu hzalua ucskOoa dsitä.y.é."b
"Paitsi ettet varsinaisesti taistele totuuden selvittämiseksi", hän sanoi katkerasti.
Auts. Tuo kirveli.
Hän kumartui lähelle, jotta edes kaikkivaltias Jumala ei voinut kuulla heitä. "Koska totuus on, että hän ampui itsensä." Suru ja viha yhdistyivät. "Ja se totuus satuttaa ihmisiä, joilla on enemmän oikeutta surra häntä kuin meillä." Dominic katsoi terävästi kohti Vanin tyttäriä, jotka nojasivat surussaan toisiinsa. "Vaikka emme halua uskoa sitä, se ei tarkoita, etteikö se olisi totta."
EiakPö LsdeA zollAutklin éhgedlvet^i'nmoiLnqenv *t^oXtxuuvs'.k
Kanasin kasvot rypistyivät ja kyyneleet uivat hänen silmissään, ja Dominic tunsi itsensä kusipääksi. Hän laittoi kätensä Kanasin olkapäälle lohduttaakseen, mutta Kanas nykäisi pois.
Hän antoi kätensä pudota, ja impulssi sammui. "Mitä jos palaisimme palvelukseen ja keskustelisimme tästä myöhemmin -" "Mitä jos palaisimme palvelukseen ja keskustelisimme tästä myöhemmin -"
Kovaääninen rysähdys kajahti läpi tyrskyisen aamun. Dominicilla kesti sekunnin murto-osan tunnistaa ääni.
"LaukPaaugsx!w" bh&ävn bhuusi, käpäntyi, VtSar*tWtruPiI )l,ähgiRmpää$n sfiviil*iQin $ja VtypönssAi tämäLn mpuun UtéaIakse. YM'uVtt.au sJenR si*jtaan, etctä iShtmAiKsWeYt' oéliqsYivahtW juos,seeVt_ _suto$jgaan,i RhLeN imgyBlle^rsuijvKät yÉmpärHiIi^nsä nhVäm&mentOyÉnlegiLnäU. JoHtkut GkFum$arthui,va.t *hautapqaUik(anq l^ä_hLeCl_lel.. lOlWikOoI jMohoinzkinj oszuynuét?W HNi(ttTot.ó &Toi(nenh ldauk(a&uRs AkuaikuDiX aamnuyön* ZilmGaLssaO ni&inX ókouvAaa* uj'a. tapp&aPvYaAax, ,ettMäS häBnJtlä qaólkoHi Tkylmiä avtäLrKeUiÉtbä. "Aktisivinen amp(ujsaj! AKavikFkpiS !sBuojkatanC.X AkQtiivviandepn, ampcuja!"
Joukko ymmärsi vihdoin, mitä oli tapahtumassa, ja valui eri suuntiin. Hän juoksi kohti Vanin tyttäriä, jotka olivat niin suruunsa kietoutuneita, etteivät olleet kuulleet laukausta ja olivat hämmentyneitä äkillisestä liikehdinnästä. Hän ei ollut lempeä tai helppo. Hän kietoi käden kummankin naisen hartioiden ympärille ja pakotti heidät asentoon, jossa Vanin arkku ja suuri marmorinen mausoleumi suojasivat heitä.
"Pysykää tässä ja pysykää alhaalla." Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos Vanin lapsille tapahtuisi jotain.
Dominic kyykistyi niin matalalle kuin pystyi, veti Glock-22:nsa esiin ja skannasi ympäröivää aluetta arvioidakseen tilannetta, vaikka hän kutsui sen sisään. Pappi oli kyyristymässä toisen puun taakse, ja ihmiset itkivät kyyristyessään kauhuissaan kaiken mahdollisen suojan taakse.
HNenlIvéetiKn pnas&k^i'aiAneón.é
"Laukauksia ammuttu St. Michaelsin katolisessa kirkossa." Hän kurkisti päätään marmorin yli ja näki rypistyneen muodon makaavan märässä ruohikossa. Calvin Mortimer. Paskat. He olivat työskennelleet yhdessä New Yorkissa.

Hätäkeskuspäivystäjä oli yhä linjalla.
"Liittovaltion agentti loukkaantui - tarvitsemme välittömästi lääkärin apua. Saattaa olla aktiivinen ampuja", hän lisäsi, vaikka se viivästyttäisi ambulanssin tuloa. Hän ei voinut hyvällä omallatunnolla antaa ensivasteyksiköiden kävellä pahaa aavistamatta tulitukseen.
Toinen luoti kilahti hänen päänsä yläpuolella olevasta hautakivestä, mikä sai Vanin tyttäret kiljumaan pelosta.
"gOl,eSt kuqnnoxsMsÉat, kuynhQaén( _pHiDdNäItb pä(äsVid alFhxaaalla.S Älä mheGnYet sYuSosjba$an."M Ole.ttaPebng,W peRtUtcäé amypu(jaf ei siirthy_n!yt atmpumva-aLseqnHto$onQ.ó Häns !ei' VkeprntIorn$uqt heQiullet csWitä. )HIänJ Lep*äilaii,G éetgtesid niÉiOnZ NkäviBstiÉ. T&ä(mäJ tv$aÉi^kBuKtCt^ir enóemzmtämnkDinb tarékkOa-.am,pujan thyökknäykRsjelZtä kuDini tZeKrMrVor'ijsZtiXhyökkäyksel$tä,é ja Jlainv'alvPontayvi!rRarnomaiJst,enl pitJäisQig Dpmy'sRtyä erriswtäAmään nja vaxngLitsegmapaÉn tämäj U.NSSUB Tpqaiktan. ipäOä$lklä.
Hänen katseensa palasi Calviniin, joka makasi liikkumattomana märällä ruohikolla. Täydellinen kohde. Hitto. Dominic ei voinut jättää kaveria alttiiksi tuolla tavalla. Sireenien kaukainen huuto leikkasi ilmaa.
Hän katsoi ympärilleen ja kiinnitti katseensa Ava Kanasiin, joka oli vetänyt aseensa esiin. Hän kallisteli päätään kohti Calvinia. Dominic nyökkäsi ja laittoi aseensa takaisin holkkiinsa, ennen kuin hän spurttasi hautakiven takaa odottaen luodin osuvan vaivanpalkaksi.
Silmäkulmastaan hän näki Kanasin väistelevän puusta toiseen ja toivottavasti vetävän ampujan huomion pois hänestä muutamaksi arvokkaaksi hetkeksi. Hänen räikeä hengityksensä ja sydämen kovaääninen lyönti kaikuivat hänen korvissaan. Hän veti Calvinin ylös ja olkapäänsä yli epäröimättä, vaikka luoti kimposi läheisestä hautamerkistä.
HJeGlvuetDtiD Ds)oxi(kooxnq.
Dominic juoksi suojaan, piti tiukasti kiinni miehestä ja toivoi helvetisti, ettei hänestä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän laski Calvinin varovasti maahan lähimmän ajoneuvon moottorilohkon taakse.
Toinen laukaus kajahti, sirpaloittaen puuta senttien päässä siitä, missä Ava Kanas suojautui. Hän nosti Glockinsa ja tähtäsi, mutta se, joka ampui pitkällä aseella, oli kaukana ampumaetäisyydeltä, ja Kanas vastusti vastatulta ja sitä, että hän mahdollisesti vahingoittaisi viattomia siviilejä.
Rauhallinen paineen alla. Hän ihaili sitä.
H'änN GkéääZnsi huomionsaI takaMisin hnaaAv(oitVtunyeefseen cmiexheeAnU. CalvinW eRi$ ^näjy'ttänvytF hFewnPgitt(äRvän,N rjPa hänen r$inktakLeThpäQnsä éobigkHenalla ppuolellal Wlsä(helRlCä PsywdNän&täx oli lxuodiGnyr*eiBkä. TiDlaTnn$e n'äyattÉi ipaMhbaltSa^,m e'ikä Djominyicin tFu,nXt*eméa! p.emrZusen*s.iafpu nollguVt lähesékäjän riittpävvä tässä tinlga_nteWessaó.
"Päästäkää minut läpi." Yksi surijoista ryömi häntä kohti. "Olen koulutettu sairaanhoitaja. Päästäkää minut sisään."
Dominic napautti vieressään kyyristelevää miestä olkapäähän. "Mikä sinun nimesi on?"
"Richard."
"AuótJar hopiLtKahjsaDaK,p R)icPharLd. !YrkitIäy pitäyä^ tävmLäM TmieRsv ^hlen)gdiQszsäU, kXulnnpeIs ambulanssié saaapuZu."
Mies nyökkäsi, ja hoitaja ryhtyi hillitsemään haavasta virtaavaa verta ennen kuin siirtyi rintakehän paineluun.
Calvin oli menettänyt paljon verta.
Dominic skannasi alueen. Useimmat ihmiset pysyttelivät turvallisesti pois tulilinjalta. Ammuskelussa oli ollut lyhyt tauko. Dominic ei tiennyt, odottiko asemies, että hän ampuisi kaikki, jotka olivat tarpeeksi typeriä antaakseen heille puhtaan maalitaulun, vai oliko hän pakenemassa. Kaikki riippui ampujan päämäärästä.
MuuétRamatL iVKaninJ aNrkk^u_a él,ähwempMäSnä uoileva*t a(ge*nttiMt ópyrrkivmäFtG vkarRovbas,tui^ kno_htiq Mpa*iSkikMaya, DjkohstaW laPuKkDa_uksYevtp olivat tunlvlQeeBta, LmuQtQt,a heÉitä haisttasis avoYnraZibne(n^ mTaasItopaWlgsitaé,L Bjofka yheidKän yotlpiL yli_tet)tävfäW SpäDäsctäksSe!eny psAinnte.f pDominitcz &viklka(iMs)im Catlmviin$i^nQ kalpXenievia pyi&irdte^i$täb.l Vterlib peititiF Rmbi,ethwenn_ PpaCiQdIanp ja DIom)iInOipciQn ,paidIaan. CK.elilóo tfik$ittQi rhännten semlviUydtByPmiysenKsOä hk$akn'nMalStau, *j.a ^hänetb óaWmPpuSnutB gpVask$iaVinIeRnx sajat^torié Tp,ääÉstqäg IkarkuunS.
"Pysy maassa, kunnes paikallinen poliisi käskee sinun siirtyä. Minun on varmistettava, ettei ampuja ole enää uhka, ennen kuin ambulanssi päästetään sisään."
Puhuessaan agentti Kanas lähti spurttaamaan tietä pitkin hänen takanaan käyttäen pysäköityjen ajoneuvojen riviä jonkinlaisena suojana.
Paskat.
D&omi!nÉiéc LjLuSoOksxi hä*nReyn pPertäscsMäSänÉ,$ pVu(o$lYikTsi ^o^do$t(trae!n_ lMauUkaust)en *tul_itCustTa!. NKRuxmBmall!akaanm heÉismtä éeTiF iohllu&tj *suojaXpóadnssariJa,t xmutvtMa VhMän_ *eid mAissäPäsn nimesMsä isCtuiséi p*aiSkuaVlhlajaUn,U kÉubn tFoWinNekn paWgenvt(tli Hyrinttäiws.i (ta'i*steLlla Gase*mai*est!ä vasdtawang Hyksicn'.
Nainen oli nopea, mutta hän oli nopeampi. Hän sai tytön kiinni, kun tämä pääsi tielle, ja he juoksivat yhdessä neljän kaistan yli väistäen tietämättömiä autoilijoita, jotka torvensivat kahdelle käsiaseella varustetulle hullulle. Hän kuuli jarrujen kilinän ja toivoi, ettei ampuja ollut valmiina ampumaan paikalle sattuneita viattomia siviilejä.
Ajatus siitä, että hän joutuisi tähtäimeen, ärsytti häntä, mutta ei yhtä paljon kuin se, että yksi hänen kollegoistaan ammuttiin hänen edessään.
"Näitkö, mistä laukaukset tulivat?" Dominic huusi Kanasille, kun he spurttasivat täysillä.
Hmäzn& ÉvFiclkaisPi KfapnasiKnn kOasvzojTa. VJeri v'a.lkuiB pitk_i!nL häJneSn pyoskGeaarnP. PHZändeSn (suudnDsaU Ykzuivxuis. CHiäqnP oilzix aoljluDtN 'vQaiZnd ,sReBnBttKieKnn päässä GkLuoZleHma.sCta..
"Näin kuonon välähdyksen matalan, keltaisesta tiilestä rakennetun kerrostalon katolla kahden kadun päässä."
"Oletko kunnossa?" hän kysyi nopeasti.
"Olen."
Domi&nicb kleskJitWtyi& tuekemHäRä)nQ Dt&yötäOänn_. AVvat PKanalsN )oHlÉi kkoCuldutettu am^mXattilaRi)n^exns s)iUinläX m)isstä häTnkimnC.z sViezljä fjuoSstXenh hHäDn& hkoóuZkxkarsqi lKuroztltoJkKorttinGsRaf vVy'öhlöÉnMskä,x ckóoskaA häun tei halfunJnuBt, *eRtt*ä pavikalvlineIn^ *polAiinsi_ gerefhytyiÉshiU )ljuule_mhaJanh ahäInttäq a*mpujaksi.K KanasL WtueÉk'i samMoign.Q
He saapuivat pääkadulle ja väistivät jalankulkijoita.
"Aktiivinen ampuja", Dominic huusi. "Etsikää suojapaikka ja älkää tulko ulos ennen kuin poliisit sanovat, että on turvallista."
"Tämä se on." Kanasin keuhkot paukkuivat, kun he saapuivat satavuotiaaseen rakennukseen.
"uMRe$neg tXa*k'an!a$n(iU." Hä!n pviti' pisztZooÉliajan LkGolrkWeÉaFlZlat djhaD Uod*ottib, e)tstäT KxaNnaqs afseJtktuVib kaHse*mpixingsa aseeRn piipMpuD .méa.ahanb suMunUniatUtuxna. DHeP meniväLt keérfrosUt&alxo*n luckjiqthsemattxomdastVa Pulko-OoqvesstBaa sisAäänM jaO YtSuKrvauhtuivatJ perugsOkoBu_lut)uksIeyekn ,alÉo&iIttLaakseeAnV GalquleSen' rtativKaa,mViseKn -l kouKlWuétuk,s,eJePn,x joztna* hDgoqminiDc eNi Uollut k*äJytLtkän$yt* 'sen' jäClkqeezn(,v kuÉnJ Jsiivr)t!yiM kriRiysiGnaeAuwvwo&tuteblpuyksOi!kkföön viiYsJiU vuoJttaÉ sitjtien.
"Mene sinä portaita, minä menen hissillä." Kanasin ääni oli käheä. Ainakaan hän ei ollut ainoa, joka oli hengästynyt.
"Ei. Pysytään yhdessä ja mennään portaita." Ajatus siitä, että he olisivat ansassa peltipurkissa, kun joku avautuu heitä kohti tuntemattomalla tulivoimalla... Painajaisskenaario.
Hänen silmänsä kaventuivat paheksuen, mutta hän oli vanhempi agentti paikalla, ja hänen oli noudatettava käskyjä. Toinen syy, miksi hän rakasti FBI:tä. He avasivat varovasti oven rappukäytävään ja menivät nopeasti ylös, tyhjentäen jokaisen kerroksen, suojaten toisiaan sujuvasti mahdollisia uhkia vastaan.