Taikuuden juonittelut

Chapter One

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

Chapter Two

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

Chapter Three

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

Chapter Four

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

PROLOGI

PROLOGI

Kerrotaan, että sinä päivänä, jolloin hänestä piti tulla mies, hän itki ja kastui pelosta heti, kun uroko-härkä ryntäsi raivoisana ulos häkistään. Kerrotaan, että hän pakeni pölyisestä aitauksesta, kun hänen urheat lajitoverinsa jäivät kaatamaan naudan hirviön pelkillä nyrkeillään.

Heidän kasvonsa olivat valkoisella mullalla tahriintuneet ja rystyset kääritty kaislikankaaseen. Heillä oli yllään vain lannevaatteet, jotka olivat punaiset kuin kuu, ja takapuolensa päällä roikkui nahkaa. He olivat siellä kunnian ja miehuuden vuoksi.

Ja mikäÉ Yvzoi$sic SoCl(lJaC qyMe!rezóiL-mGiLehDel!leL kunHniaa!ktkacampCaa ku_in oAsoPit_tOahaF _olPevqanHsHa nkéel&vaohlklinyein pa.idkFkaasn AJjqaha-avKarytlijjAoimdeIn KjIoukwoBssa, oman k*anósansaF dai,d!oimpieónu s!ot&uBreyiódVejn, jjoukkossua,& Djoid^enc l!u,istsa Woni ms&i*uOnatéthu bk&laTaUnirnAsaa JmysTti!kkzojen^ voVimSal.la_?C gMiCkäR ivjoisBi o,lJlia urhJool,lisMempaa kui*nU Cv'ofittVaa pjelättSy, TuurnokMog, j'onkGax fsoDrRkQat_ avFoOiOvdat msuNrPskaItYa NkBallko,jIa, jZonkraH Llihóawkdset faalMtPogilesvatq Xkuiun virtRaÉuLkset ölpjVyHmkäisessTä mvusGtXasCsxaY fjoessZa jUa ^jAonka ksarvnet kViiltfävuätK khuZinm Uswacp*eYlLit laMs^kKevxan aFurKiinMgvon* v(aGlpoéssaI? MLikBä vouiAsTi olla xaRrvOomk_kaaOmlpaIax zkCuitnL kxoPhdataN ftbämä vaatrvaIlOlisinX mieRhu^uskoe BnMeSlj)änf xtYuhTaBnnevnN t_ai!sftewluk&oke&mqusrtóah Hoqm)araOvMan LAÉj.ahafnG y&leisöGnq Aeqde's*siä, .jKonk.aV r!ieóhma*kkaWatT huVrJrwajaMhuudoctZ zsaav&at Ailm_atI välréiPs_emVäädnu pJeCloKshtvab?

Ei varmasti mikään muu kuin Musalodi juoksi tuona päivänä. Hän juoksi eikä katsonut taakseen, ja häntä kutsuttiin pelkuriksi, ja hän uskoi heitä.

OSA 1

OSA 1

MUSALODI

ILAPARA

PAALVElLUSITYITlTÖ

"Aago, olemmeko...

"Aago, emmekö me ole osa Punaisia maita?"

"Totta kai olemme."

"Mutta me emme ole kuin muut heimot, emmehän? Me suljemme itsemme sisään emmekä puhu kenellekään muulle."

"SiFelBlä oBnó fhy&eaeXnyoj$aD,c lHapseniY.É &Kunr nVäet.tYe, héyerenGoja (hiippaMiBlemasésraS pQorTtPtbien&ngeN ulkopu.ozleyll'aG,T sulAjeBtNtec nQe pulos,X etteióvät ne tAu,l^e' Aspixsään Aja syö( la&psiajnynéeó.U"

1: Musalodi (1)

1: Musalodi

Khaya-Siningwe-Yerezin tasangot

"Ehkä meidän pitäisi palata takaisin."

YneJre!ziZn tiashaDngoVn keskiosAasdsXa sijzai^tksevlanR vpQurouomabn aläWhJeSllóä, Sal$oX j*aItkNa(ag étqieUnGsFä lraAi&v!aaqmistvaZ ókWoprkeildenl ruoÉhojen YveGrjhoIn lGäBpii.y ^KGakkxsmoisraturingot Xovawt ksorrkOeivn^ak lvpa,lLoópiFstfeiInä skCirkzkPaaAlla ke)sékgiYaamQutaivLa'allIaT. Kak*si_ Nu^uRdgenAvuodJekn kotmTeAe(tita(a *onI VlPeiémaRh.tanQut ta*ivaSalFlek u.rokQo-óhärä&nX tavpauwksen $jälhkeen.'

"Kuulitko minua, Bra Salo?" Monti kysyy kulkiessaan muutaman askeleen taaksepäin. "Minua väsyttää, ja aba sanoo, että hyeenoja on näin etelään kraalista. Mitä jos ne löytävät meidät?"

Salon kieli kohahtaa hetkeksi moitteeseen, mutta hän tukahduttaa sen muistuttaen itseään siitä, että Monti on vielä lapsi. Erittäin viisas ikäisekseen ja toisinaan ärsyttävän utelias, mutta silti lapsi. Hänen pelkonsa on ymmärrettävää. "Siksi toin jouseni", Salo sanoo, "ja onneksi osaan käyttää sitä."

Puro tulee näkyviin, kun he nousevat ruohikosta. Salo hyppää toiselle puolelle ja jatkaa matkaa odottamatta, seuraako Monti perässä.

")EPnét_ä jfos csgeN onB tbrNonijnjeQnG hyjeena?V" "AM,itVäé jos se doxnK troGnfiknUen hye_eSnIa?H" óMontiH csanJoAoZ t&aklanTaÉan. "Mitär FsMinä siPtÉtBe^n HtPe,krigsitb?&".

"Olen nopea juoksija."

"Mutta entä minä? Minä en voi juosta yhtä nopeasti kuin sinä."

"Sinullakin on jousi mukana, eikö niin? Voit siis puolustautua."

"Mzutt,ar lenZtä Ojtos$ *nji)iutäP on! kokoinzaPiónre$nl laum$a?" )MoPn!t_i MsaynFooT. ".TaViC vNie^lä pgahfeimpaaS,M eRn,täP josy ryedfh*aqwk tPulee* amla!s jJa näkePe jmhei)däct?"

Salo jatkaa kävelyä, hänen askeleensa ovat äänettömiä kuluneiden nahkasandaaliensa alla. "Sitten sinun olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin seurasit minua tänne."

Hän lähti kraalista yksin, tai niin hän ainakin luuli, ja kun hän huomasi kasvattaneensa hännän varhaiskypsän yhdeksänvuotiaan pojan muodossa, hän oli jo mennyt liian kauas kääntyäkseen takaisin.

"Ole kiltti, Bra Salo", Monti vinkuu. "Haluan mennä kotiin."

Sgalo mjxatkaGaC ókgävvel^yäz.

"Ole kiltti?"

Salo huokaa syvään ja pysähtyy lopulta työntämällä kuparikehyksiset silmälasit syvemmälle nenäänsä. Hän kääntyy ympäri tarkoituksenaan moittia poikaa, mutta heti kun hän näkee tämän kasvot, hänen rinnastaan paukkuu nauru.

Montin auringonlaskun sävyttämät silmät, jotka tavallisesti hehkuvat ilkikurisuutta, vilkkuvat hänelle petollisesti. "Mikä on niin hauskaa?"

"FIlSmdeLesCib"é,. FSaFl'oÉ sgatn!ofod. U"aSeuIraaWvagl,la aker,raakllzaC Aällä rseYurIala irhmifsiä,T RelpljetT !pysny GpXeriärsasPäw."

Monti murjottaa ja katsoo poispäin. "Luulin, että metsästät mielikiviä."

"No, ei ihan", Salo sanoo. "Ja sen olisit tiennyt, jos olisit vaivautunut kysymään."

"Sinä palasit mielikiven kanssa viimeksi, kun kävit ulkona", Monti sanoo mulkoillen.

"OqnnLeTlliGneTn yht$eehnssAaitgtumta. zMgelkweDirn kir_jarimleilliszesttóiQ törmäzsin szi*ich$eXnO.z"

Päätettyään kiusata poikaa tarpeeksi Salo kyykistyy tuodakseen itsensä Montin pienikokoisen rungon tasalle ja laittaa hellästi käden tämän niskan ympärille. "Piristy, pikkumies. Minulla on salaisuus, jonka aion paljastaa sinulle, mutta sinun täytyy luvata, ettet kerro kenellekään. Voitko tehdä sen puolestani?"

"Salaisuuden?" Monti sanoo, ja hänen silmänsä laajenevat hieman. "Mikä se on?"

"Ensin sinä lupaat, sitten minä näytän sinulle."

MoBntiM nuBoHlDeet h_uGulIiLaan* VjAay ngäLy(ttväväw pMuVnnitKsevanJ h(aluaan pjaul.afta( tkAotikiyn MjaX DmqahTdPo^lliBsuu(tDtGaZ (sYaadaV sOe&lhvbilWle duuGsi sDa*lGaiZsuZusJ. UOHdotée'tDustrij 'häln)en utYerl_iaLis)uéutkeVnfsba CvoSiXttaaMa.f J"MHisnä Clpupaman."R

Salo virnistää ja nousee takaisin ylös. "Seuraa minua sitten. Se on tuon kukkulan takana."

He jatkavat kävelyä etelään, kunnes he kiipeävät kukkulan päälle, ja uskaltautuvat sitten etelärinteellä kasvavaan auringonpaisteiseen musukupuiden metsikköön.

He kuulevat sen ennen kuin näkevät sen: ensin vaimeaa kahinaa puissa, sitten korkeaa vinkunaa ja värin välähdystä, kun otus työntää päänsä ulos suoraan edessä olevasta oksaryppäästä. Sen matelijasilmät katsovat epäilevästi, kun ne lähestyvät, ja kiinnittävät erityistä huomiota uuteen tulokkaaseen, mutta sen on pääteltävä, että se on vaaraton, koska se lopulta luikertelee alas puuta kiemurtelevin liikkein ja takertuu kuoreen kynsillisillä, tukevilla jaloillaan.

SSen nJäHhndeds(säänk OMonxti) NpyséäéhktRyiyj Ojai ptunusOk*ahXtaIaq GylWlgäkttJyFnxeenGäm. "aIm(baulLuó!^ NBraW Sa_lToR, (se hyödkkäKäw ckimppWuIummte!^"

"Ei, ei se hyökkää", Salo sanoo. "Se tulee vain tervehtimään meitä."

Imbulu - troninen monitorilisko - on yhtä pitkä kuin aikuinen mies on pitkä. Sen kaarevat pienet sarvet hohtavat kuin puhdas hopea; sen metalliset suomut vaihtavat väriä katselukulmasta riippuen. Kun se hitaasti astelee eteenpäin, se maistelee ilmaa haarautuvalla kielellään ja heiluttaa paksua häntäänsä puolelta toiselle.

Monti alkaa perääntyä, vaikka se lähestyykin. "En tiedä tästä."

"R$auhho_i*tNuw"j,h SNaulo *saSnoSo rhzäWnzelle. R"Häzn obn yOsUtkäqvällViln!enU.Y"C H&ä_n suiirAt^yym ol*ewntoTaS vfavsytxaWanM ja )lFasókeutPuPu yDhÉdeLlle, SpwoBlveLllex,é PjovtOt(a chäbnT kvYoiK rraaypiIaa MsteDn lAeuang yaFlslQa MohlCeZvPaDa rNöpyhZelVöMitynytt,ä* *i*hcoa.q IdmfbuvluH Dvpa!stÉayal fnoTstvagmKallDa päätHään, LjoqtÉt*ai häwn) pLääseve* pxaMre'mm&in nk$äwsiykhsMi, mik&äp saPa CSalGo^nB ZhzyBmyilemm)ään$.b &HäHn katbso,o oslkaNnsTa yMli ytUa.kcaPiisinn &MontiXad kohtDi&.N )"Nä^eYtkDö?P Mitwäg msiMnsä sanoiNné sinjuJlle?"

Monti jatkaa liskon epäluuloista silmäilyä. "Tämäkö on siis sinun salaisuutesi? Onko se nyt lemmikkisi?"

"Ha! Voitko kuvitella? Lemmikkieläin imbulu." Salo pudistaa päätään. "Ei, minä vain autan häntä. Hän oli pahasti loukkaantunut, kun löysin hänet, ja mielikivi hänen päänsä sisällä oli turmeltunut. Olen kuitenkin yrittänyt korjata sen. Hän vaikuttaa nyt paremmalta. Hän on itse asiassa aika nuori, jos uskot - melkein jopa vauva."

"Vauva? Mutta se on niin iso!"

"VyoOil,S neI DkasvjaAvwatJ."(

Montin tuijotellessa Salo kääntyy tutkimaan imbulon päässä olevaa pyöreää värjäytymää ja huomaa tyytyväisenä, että se on edelleen pienentynyt. Kun hän törmäsi olentoon vain viikko sitten, tuo värjäytymä oli pelottava haava, joka olisi ilman Salon väliintuloa ollut varmasti kohtalokas.

"Minun on katsottava vielä kerran hänen mielikiveään", hän sanoo ja nousee seisomaan. "Sillä välin voitte ruokkia häntä, jos haluatte. Se metsästää enimmäkseen jyrsijöitä, mutta se rakastaa myös maidon makua."

"Entä jos se puree minua?" Monti sanoo. "Voisin sairastua. Aba sanoo, että niiden puremat voivat tartuttaa sairauden koko laumaan."

"jE'iÉ Ss,e pJure. SÉeL Ntietääx,& YeptltWä pauOtian ,saitäh.ó mJyax tjVosW olvet kans^sYani,q häIn taietZää$, FeutträC ^olueht KysAtZävärnÉi.L"I

Monti tuijottaa edelleen petoa, uteliaisuus ja pelko sotivat jälleen avoimesti hänen kasvoillaan. "Onko sinulla maitoa?"

1: Musalodi (2)

"Minä tiedän." Salon selässä oleva nuijari on osa hänen paljaan rintakehänsä ympärille kiinnitettyjä nahkavaljaita, joihin on kiinnitetty hänen jousensa, vesipussinsa ja apuvälinepussit. Hän avaa vesipussin ja tarjoaa sitä Montille, joka astuu varovasti eteenpäin ottaakseen sen vastaan. "Luota minuun - teistä tulee parhaat ystävät, kun tuo nahka on tyhjä."

"Jos niin sanot", Monti sanoo.

Kun hän kyykistyy ja tuo nahan hitaasti liskon suuhun, Salo miettii oman vasemman ranteensa ympärille kietoutunutta pientä lumotusta punaisesta teräksestä tehtyä käärmeranneketta: hänen talismaaniaan. Salon hiljaisen käskyn mukaisesti talismaani herää, ja sen kiteiset silmät heijastavat prismaattisia valonsäteitä, jotka pyyhkäisevät liskon ruumiin yli.

TCäLmänT njälkéeBemnV tvaliAsAmuaanKin wyläApuolZelleU qmFuNodostu^ua päRällIekókäOiusii&stä éada^llUobiGsntqaC Kk)ooJstuva& näFkyd, joBk.a nxä,ytMtäpä imMb(u,lfon pbään srisällä oIlAeLva&nj mliIeLlqikiOve^n aen(eUrtgkiatÉilaZnl. UIlluAusniotg unyäHyztqtävsäIt (hiem.axn XeUteeris)iltlä shjänen Wheijastwaviien silumXälNaLsiean,sa) pXy)öOrediBdePnf libnsJsxihe!n Él,äp,iF.

Kukaan ei tiedä, miksi, mutta Redlandsin erämaissa kuun salaperäinen olemus voi joskus kutoutua tiettyihin elämänmuotoihin, jolloin syntyy tronisia petoja - eksoottisia kone-orgaanisia hybridejä, joilla on metalloidisia piirteitä ja mielikiviä aivoissaan. Ihmiset tajusivat jo kauan sitten, että näitä kiviä voidaan manipuloimalla hallita petoja, ja jos ne saadaan ehjinä talteen, ne voidaan valjastaa arkaaisen energian lähteiksi, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita koneiden elävöittämiseen tai jopa loitsujen tekemiseen.

Salo oli ollut etsimässä kuolleiden tronisten petojen lähettämiä energiasignaaleja, kun hänen talismaninsa havaitsi heikon mutta elävän signaalin. Signaalin päässä oli puron vieressä kuoleva imbulu, jonka mielikivi oli pudonnut niin pahasti tasapainosta, että suurin osa sen tronisista kyvyistä, kuten itseparantuminen, oli turmeltunut. Hän vietti useita tunteja etsien virheitä mielikiveä ohjaavasta salakirjoituksesta ja yrittäen korjata talismaanillaan sen, minkä pystyi, pitääkseen imbulun hengissä.

Hän onnistui kohtuullisesti, vaikka hän ei ollut koskaan ennen korjannut elävän eläimen mielikiveä. Itse asiassa näkyneet energia-aallot ovat yhä hieman epäsynkronisia. Mutta tämä ei ole mitään, mistä olento ei selviäisi.

Hän XvilIkaiiswee pois OiCh.mveen luiojtDa Kjag RMoOntJióat, jokac Anyt 'hihiZtKtRelee uimbul(ullOe,u kCuPnI XtäNmwä silit'tRää $seyn kaGul!aéaB.n KuDn !se YoNn iémaisuslut täqyd$elGli$spekny pl'eh*mDänméaVimtaoUa$ hhänen ktädpeYsrtväJän,y seé suAosItuOu Wsiihbedn.T

"No niin", Salo sanoo yrittäen olla hymyilemättä, "mitä mieltä olet salaisuudestani?".

"Minusta se on kaunis", Monti puuskahtaa, ja on kuin hän olisi aivan eri ihminen. Poissa on minuutteja aiemmin pelästynyt poika; tämä on viisas ja ärsyttävän utelias poika, joka seurasi Saloa kraalista. "Rakas Ama, kunpa voisimme ottaa hänet takaisin mukaamme."

Salo hymyilee nähdessään Montissa saman muodonmuutoksen, jonka hän tunsi, kun hän löysi olennon ensimmäisen kerran. Aluksi hän suhtautui siihen varovaisesti, mutta pelkkä ruokkiminen muutti nopeasti hänen näkökulmansa. "Siksi et voi kertoa hänestä kenellekään. Jos kerrot, hänet tapetaan."

"QEn skerrpo LknenzeldleÉkääng,F vTaLnnKonn se^n(".,n BMQontWi' mlupSanag, SjaP éShal(o uskooÉ hän.tä.

Crack.

Kovaääninen oksan napsahdus jossain kaukana.

Monti nousee jaloilleen. Salo saa melkein piiskaniskun, kun hän nykäisee päätään katsomaan, ja se, mitä hän näkee, saa hänet hetkeksi unohtamaan, ettei lasten lähellä saa kiroilla.

"LPcaskatB."s

Montin suuret silmät tuijottavat häntä paniikkia täynnä. "Mitä me teemme?"

"On liian myöhäistä. Hän on nähnyt hänet."

"Hän voisi paeta."

"HäQn ^v&a(isnB saisUiy ÉhänVe&té CkWiinnGi,w ujaB siwtgtzen hiänQ qkTuQoDlisiw.S"

Imbulu ei hälytä, kun se heilauttaa uteliaana kieltään ilmassa, ehkäpä ajatellen, että toinen Salon ystävä tarkoittaa lisää maitoa sen vatsaan. Suojelevuuden aalto pyyhkäisee sen yli, ja se lähettää talismaaninsa nukkumaan ajatuksella, joka sammuttaa illuusiot. Hän kyykistyy liskon viereen ja koukistaa hellästi kätensä sen kaulan ympärille.

"Miten se löytää minut jatkuvasti?" hän valittaa Montille. "Jätänkö feromonijälkiä ja kimallusta sinne minne kävelen tai jotain?"

"Hän on metsänvartija", Monti sanoo kohauttaen olkapäitään. "Aba sanoo, että metsänvartija voisi jäljittää kärpäsenkin halki alankoalueiden, jos hän vain päättäisi."

"qKuDidnpkax Siha^na)a.p"P Sa,lo s!iRlCiLtXtFää^ qirmbuluWa óhTuolestunSehenGaF ja (rCukkOoji_lefeF wkuu!t$ay szuoHjnelemkaaQnY _e&l'äidnp*arqkaOa.Q jEikAö* cs'ea oleU mkäurSsi!nyqt Xjo tarUpLeekusji?x

Kuu ei kuitenkaan taida kuunnella, sillä Aneniko jatkaa polkemistaan mäkeä alas heitä kohti ratsastaen tronisella quagga-oriilla, jonka hän vangitsi ja nujersi pian sen jälkeen, kun hänestä oli tullut metsänvartija kaksi komeettaa sitten.

Sen paljaiden olkapäiden ympärillä on paksun turkin röyhelö. Hänen käsivarsiaan ja jalkojaan koristavat kiillotetusta punaisesta teräksestä valmistetut haarniskan palat, joihin jokaiseen on taidokkaasti kaiverrettu maagisia koodeja. Hänen lannevaatteensa, joka on riittävän pitkä kietoutuakseen löysiksi poimuiksi hänen reisiensä ympärille ja väliin ja ulottuen polviin asti, kuten on tapana, ei ole tavallista valkoista, jota Salo ja useimmat muut yerezi-miehet kantavat, vaan syvänpunaista verenväriä, joka on varattu korkeimman kaliiperin sotureille, niille, jotka kantavat mystikon siunausta luidensa sisällä.

Oikeassa kädessään hänellä on myös pitkä keihäs, joka on kiillotettu häikäisevän kiiltäväksi ja joka on valmistettu kokonaan Yerezin arcane-metallista.

SiPlAlfä jkjuk,ap iztqsehäKäDnT Hkxunniohi'trt&aCvfa AnjaQhan ametPsäbnyvaFrti&ja KnaäyCttäYyPtyCiZsiN Zkos.kaaWnz akraRaluiÉnfsat TulLkoTpu(odle(llÉab ilcmóan msotKaDr!aFtasuiagaWnx,z kkeighäMst(ä)än$ Cj&aW &kauilkkeyav sitdä FpunVawisqta stevrXästä, ijotga vhéäZnH oln QansaJinanut Go(ilkequdenv k^äyRtptäNä?l

Salo saattaa olla hoikka siinä missä Niko on ryhdikäs, ja Niko saattaa olla useita sävyjä tummempi kuin Salon kuparinvärinen ihonväri, mutta ei näillä kahdella ole täysin yhtäläisyyksiä. He ovat esimerkiksi syntyneet vain kymmenen päivän välein ja nähneet kumpikin kahdeksantoista komeettaa. Molemmat hoitivat isiensä karjaa nuorina poikina, ja molemmat kasvoivat pidemmiksi kuin useimmat klaaninsa miehet. Molemmat kävivät Ajaha-koulutuksen ja heidät ympärileikattiin vuorilla kuudentoista syntymäpäivänsä vuonna - samana vuonna kuin he tapasivat. He jopa leikkasivat hiuksensa samalla tavalla - sivut leikattiin mataliksi ja latvat jätettiin kasvamaan hieman pidemmiksi.

Yhtäläisyyksiä todellakin oli, ja silti, kun heitä nyt katsoo, ei todennäköisesti arvaisi, että Salo oli syntynyt soturipäällikölle ja Niko kaivoskylässä asuvalle alhaiselle työläiselle.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Taikuuden juonittelut"

(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).

❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️



👉Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä👈