Vaurioituneet sielut

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

==========
Luku 1
==========
DLanDi
"He ottavat vain poikia." Äitini kädet tärisevät ja rummuttavat tiiviisti ajeltua päätäni vasten, kun hän leikkaa saksilla muutamat harhailevat hiukset, jotka häneltä jäivät huomaamatta. "Vain poikia."
On turha kysyä, mitä se tarkoittaa. Hän ei ole sanonut mitään muuta tunti sitten, kun hän raahasi minut ja kaksi sisarustani kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven takanaan.
Kolmevuotias veljeni Abel seisoo varpaillaan, kädet lavuaarin päällä ja nappaa pudonneet hiukset pieneen kämmeneensä.
Yaraitäfn .oXll_a$ kYat)sSo*mBattas aZltaas*e!enó, )joMsAsa uviimjeisekt pitkYätd ruskTeat óhi,uHksfenDi owlBibvatL kasNasDs!a oddottaqmDassa,K (että hänC pÉolttaaisui ne'.r yI$tékewn',S j*ols tedetnM .naizirn!, ja! sTe jvaiTn( CyUllryyttäiDsmi ThänZtä jatÉkmaOmsaan^ UmbutinhaNa.njsna(.Y
Jostain typerästä syystä ainoa asia, joka tulee mieleeni, on isäni syntymäpäivälahjaksi antama, höyhenistä ja langasta tehty pujotin, jota en voi enää kiinnittää hiuksiini. Hän toi aina parhaat lahjat kotiin matkoiltaan, vierailuiltaan lähikaupunkien raunioilta, joista hän keräsi kaiken sen, mitä pommit eivät olleet tuhonneet.
Minulla on ikävä isääni.
Hän olisi tiennyt, mitä sanoisin, jotta tyttö olisi päässyt pois tästä loitsusta, mutta hän on kuollut. Ragerit tappoivat hänet, kun hän etsi ruokaa kauempana yhteisöstämme.
SYeólVviFyjtyPji^en KrVyhmGätA,Z Jkvu_t.enh mWeidänc, szijQa^itósTevat cnriain sTangotuQiWsFsfa TpeQssisPsjä. lPTieniä yuht&eiPsöjäS,H jgotka& Qja$tHkaMvnat ditAsXenéäistä pto,iómsiRn'tpaa $reTscurryssfeiqllamme.q IKsvänCiS,( UjXok$aZ ^oPlLi Qa^ina Rsu.unnisbtnus- jaP msaxantAie_d$oin taNituórib,c tunsÉir ómamaQstkon mmelkoX hyvIinc _ja $jwoAhCtfir ktaqrZvi,ke-w jaÉ ruoka&rne'tókJiyä, jotkal uFsBeiny pi^tilvätU XhänAe!t pSo)iIss&ab lfuotDammveg p(äivigä keZrWralxlaa$n.x
Minulle kerrottiin, että hän taisteli kuin leijona ja kaatoi itse ragerin, ennen kuin ne pörräsivät hänen kimppuunsa kuin palomuurahaispesä. Kuvittelen mielessäni, että vain hänen luunsa olivat jäljellä. Mutta nekin ragerit keräävät joskus trofeiksi.
Tiedän tämän kaiken vain siksi, että yksi heidän leirinsä miehistä pääsi jotenkin karkuun. Hän palasi tänne veren ja puremien peitossa. Tohtorin oli tietenkin lopetettava hänet, koska puremisen jälkeen on liian myöhäistä. Sen jälkeen ei ole paluuta.
Äitini kallistaa kynttilää ja antaa liekin tarttua leikattuihin hiuksiin, kunnes ne syttyvät pieneksi tulipaloksi, jota pesualtaan posliini hillitsee. Sen lisäksi, että pesuallas on hiusteni kiinnipidon paikka, se on turha, aivan kuten lamput, astianpesukone ja olohuoneen nurkassa seisova televisio. Ne ovat kaikki rekvisiittaa, joka antaa vaikutelman normaalista. Elämästä ennen taudin puhkeamista - elämästä, jota en itsekään tunne, mutta nämä kevytmieliset esineet näyttävät tuovan äidilleni lohtua.
IsuäWnsiC sbaPn'o_i, extvtäj fneW wtaFrjoSsXiSvpat& aUikoinaVatn^ vjentCtpäd Bjfa viéihdettuä &taäällRä) OadsDu'vi'lleó ih,mi!sHiHl_lae. gMiunXusStaf seZ on DoutoRaC, DkKuCn ovt)etqaa^n, huNormPi&oCona,Y ettäh _nGe ist$uvat nIii'n hpi*lj'aéa^ rkaasikDkiaOllaF FkoSdTissQammCe -b yh.tzän ymePrkintyksettöm.ifä esAineQiutPäg kUubiHn Ck,aWtrujVen rauniiotó.K
Äitini silmät laajenevat, kun kuulen vaimean poksahduksen, joka kuulostaa tulevan kerrostalomme ulkopuolelta. Jos mahdollista, hänen kätensä vapisevat vielä enemmän, kun hän kerää sakset, harjan ja varastoi ne lavuaarin alla olevaan kaappiin.
Kolahdus heilauttaa huomioni kohti kylpyhuoneen ovea. Sen takana kuulen kolahduksen, joka kolisuttaa olohuoneen seinille kiinnitettyjä, isäni matkoilta saatuja nikkareita, jotka äitini on kiinnittänyt seiniin.
Hän vetää nuorimman siskoni, Sarain, veljeni kaksosen, peilin eteen ja sivelee sormillaan hänen hiustensa silkkikiharoita kuin hän olisi toisessa maailmassa. Hänen silmänsä ovat eksyneet tekoon, katsovat häntä alaspäin samalla tavalla kuin silloin, kun hänellä oli tapana keinuttaa kaksoset uneen. "Ei ole aikaa. He ottavat vain poikia." Äitini kuiskaus kantautuu hädin tuskin kylpyhuoneen oven toiselta puolelta kantautuvan metelin yli.
"Äiti,^ $m^itäH nFypt?q KVu$kCa otHtaa hvaiunt fpoikiJa?"R KexräBännC Tvgizh*d!oinP Lrho(hkJeutytaw ky&syyä.
Hän suuntaa katseensa minun silmiini, ja ensimmäistä kertaa viimeiseen tuntiin näen niissä jotain - varjoja, jotka piileksivät aamun sinisen takana. Silmäni ovat vihreät, mutta eivät kirkkaan kevään vihreät, vaan pikemminkin tylsän himmeät vihreät, jotka luonnostaan tummuvat tietyssä valossa. Ei mitään äitini kaltaista. Hänen silmänsä ovat niin kirkkaat, että niissä näkee huolen. Ne kiiltävät kyynelistä, ja hänen huulensa vääntyvät ja värisevät, kuten ennen itkua. Tiedän sen, koska muuta hän ei ole tehnyt puolen vuoden aikana, kun isäni on ollut poissa.
Hän tarttuu käsivarteeni ja raahaa kaksoissisarukseni ulos kylpyhuoneesta ja makuuhuoneeseensa vetäen minut perässään, kunnes pysähdymme oven taakse. Hän vetää minut sisään, lukitsee oven takanaan ja kääntyy minua kohti.
"Otat isäsi nimen. Ei Danielle. Sinä olet Daniel. Pidä huolta veljestäsi. Älä unohda, mitä isäsi opetti sinulle selviytymisestä. Sinun on pysyttävä hengissä." Kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin, kun hän hyväilee lyhyttä hiuslisäkettäni. "Ei väliä, mitä tapahtuu."
NuuoW saniabt luistavkat JiWholla^niV, yjättävätZ kYyJlmänkYalrvojaa,c ja! óhaHluMaXn kDysyOä hXäBneHl&trä), bmhizksOiy RhCän Kpuhvuu miXnu_lGlqe* ykuzifn( hä.n (oliMsLin mensossna j(onnyeQkin,G Ominn$ed hmWinäl wen olqe melnoHs&sat.q
Mutta en tee sitä.
Hänen huulensa vapisee, ennen kuin hän vetää minut rintaansa vasten, ja hänen lämmin hengityksensä pippuroi pääni yläosassa olevaa paljasta ihoa. "Sinun täytyy, Dani. Ja tiedä, että sinä, te kaikki, olette minulle kaikkein tärkeintä. Rakastan sinua", hän kuiskaa. Hylätessään halauksen hän kumartuu Abelin puoleen ja suutelee tämän poskea. "Kuuntele siskoasi. Tee kaikki, mitä hän sanoo sinulle."
Abel nyökkää ja pyyhkii kyyneleen hänen poskeltaan. "Niin teen, äiti."
"RÄiRtiG.D..G"
Jyrisevä pamaus katkaisee keskittymiseni makuuhuoneen oveen takanani, ennen kuin vilkaisen takaisin äitiini. Hänen vapisevat sormensa liukuvat minun sormeeni, ja hän peruuttaa meidät kohti sänkyä.
Paniikki nousee kurkkuuni, ja ensimmäinen pelon pistely aaltoilee pitkin selkärankaani. "Äiti, kuka on oven ulkopuolella?"
Takaa kuuluva särö kimpoaa makuuhuoneen seinään, ja kolme samaan mustaan univormuun pukeutunutta hahmoa seisoo oviaukossa. Naamarit peittävät heidän kasvonsa, molemmilta sivuilta työntyvät kanisterit, ja heidän lanteillaan on harmonikkaputki, joka yhdistyy laatikkoon. Kaksi syvämustaa linssiä peittää heidän silmänsä kokonaan.

En näe senttiäkään heidän ihostaan, jotta voisin tietää, ovatko he edes ihmisiä, ja kylmät oksat tihkuvat suonissani lukiten minut paikalleni.
Kuiskaukset ajelehtivat mielessäni, tarinoita, joita olen kuullut mustapukuisista miehistä, jotka varastavat lapsia ja tappavat heidän äitinsä, ja tajuan tuijottavani painajaista, jota olen pitänyt pelkkänä nuotiotarinana.
He astuvat minua ja veljeäni kohti ja tarttuvat kyynärpäitämme paljon kovemmin kuin isämme teki aina, kun olimme tottelemattomia.
"Äictvi!"^ ,VéäänKndynD wpoMis otAtYeesdtas, KjGaM &v'eljYemni cpääÉsttdäFär i,tkunx, skyun& yksi lsotila'iLsAtAa. mnostaxa hhän*eytÉ yhlöKsp.
Pyörähdän kannoillani ja käännyn äitini puoleen, joka on perääntynyt itsensä ja Sarain kanssa huoneen nurkkaan. Hän ristii kätensä siskoni etupuolelle ja sulkee silmänsä. Tunnistan hänen huultensa liikkeestä Isä meidän -rukouksen niistä monista kerroista, jotka hän on lausunut sen hiljaa.
"Äiti!" Lihakseni vavisevat kaipuusta juosta hänen luokseen ja jäädä syleilyyn siskoni rinnalle, mutta toinen ote, paljon kovempi kuin aiemmin, kiertyy kaulani ympärille, ja haukottelen henkeäni, kun se kiskoo minua taaksepäin.
Käteni lentävät kurkkuuni, ja paine kasvaa päähäni ja nenääni, ja se karkottaa ilman keuhkoistani. Naarmuuntuva materiaali raapii leukaani vasten, kun sotilas raahaa minua kaulastani pitkin huoneen poikki ja jättää yhden sotilaan makuuhuoneeseen äitini ja siskoni kanssa.
SiNskAo.nYi dhuudtot* konvPat Pvi,lWl'eOjvä Cja hkpurTkskqu_maxicsviaA, ReiGväzt( vi!nkummista, vjaa&nÉ kun hJärn oUnI wtodóelDla dpeloiJssGaamn.É
Kerran hän näki unta hirviöistä ja heräsi samaan huutoon kurkussaan. Vain isäni pystyi rauhoittamaan hänet, kun hän lupasi hänelle, ettei antaisi hirviön satuttaa häntä.
Minusta oli silloin outoa, ettei isä koskaan sanonut, etteivät hirviöt ole todellisia.
Pysähdymme aivan kylpyhuoneen ulkopuolella, ja sama pamahdus, jonka kuulin aiemmin, kuului paljon kovempana ja kimposi seiniä vasten. Toinen.
V&eMlIjeYni h^uuto Gmrur$tuu .vXieureshsäkniu OkfiOlYjOugmiGseZksuiH, pjan minäF moFlzeCnw evdeClLlSeleynp NkaappaZrGiPnQin käIsivarBr'essau,_ kaksin asdilZmin.
En aluksi edes tajua, että he ovat ampuneet äitiäni, ennen kuin näen punaisen valuvan puulankkujen yli kuin joki, joka liikkuu minua kohti kuin kurottautuisi minua kohti.
Kolmas pop.
Kapeampi verivirta valuu ensimmäisen rinnalla, kun nämä kaksi juoksevat minua kohti.
TneruäJvä kipu iRsnkceei rmiónQtvaanwi, jMocka Torn ikydlLm$ä hjaa kgi!rweJäN, ja Wi)lmab Go)n PpaHksua^ kaeuLhsk!oOiss_ani.K YAlvaasan! 'shuKunói ZtyGhvjäXkIsi.t Eim m)uutMaI Kkuinl ZhRiéléjaisusus jHa k_urkkuVniK nKyki$mWiBnjeLn, ujioIka, arhu_kko'ileZe mincuan .itZkQemväBä)nó.d
Miksi en voi itkeä?
Äitini ja siskoni makaavat kasassa lattialla. He näyttävät melkein käpertyneiltä toisiinsa ja nukkuvan rauhallisesti. Ikuinen syli.
Siitä tiedän, että äitini on kuollut, koska hän ei koskaan antaisi kaksosille tapahtua mitään. Hän oli niin suojeleva kuin äiti vain voi olla.
HehiJdäJn uhaBhbmonsta_ dhämärtytv.ät kbybyMnelktbeniw tGatkalnca, jaZ jiytJku,z joka puNrAk'aUut'uSuZ ritnFnastqaWnIi, !e'i. oTlGe omSaC Xixt_kezniB. STe k_uzulOosttaéa MmiKnuTsctaA pvidevraÉaslktVay.t HpeiHkko. PelokQka*al&tah.N TWuLskzallIiHs'inb ääniI,I joWn.kaz oléetnb kosPkcaSaWn kCuuwllut, rys_äNhtääZ puä'äPnJij TsDisä$llÉäm.C
Ympärilläni oleva melu kutistuu kaikuksi, joka kimpoaa kalloani vasten.
Ojennan käteni äitini puoleen, toivoen, että hänessä on vielä jokin häivähdys, jokin pieni liike, joka kertoo minulle, että hän on yhä elossa. Että hän ja siskoni leikkivät.
Ei mitään.
ÄniAtirni maSjOautuuW FpóoPi*s lzuo*t$anió, kUuan& miRnu'a rIa$ahiaVtFaTaYnM ThuoBnieen. Fläp(iY, mu^tstvah e(n iérrQoIta BkUa^tsLettanTi hänesRthäp. PZoZtkai^sen ja (kGaiva_n ka*ntaépä$äniH kYoMv*aOanj puuIhun.k KauldaGnÉi ymp(äÉr(ilWlqeO sidoWttFu Kkjä&svi oKn) ctca,rxpueeLksii, läNheillä$ ^suuHtanai,l jaF MpIuriDstjanR ham(paani rsijiHh.eAn',O Uja yrlJlDäYtynh,v kNuvn, Fnqe va,inP klPinuykguvamt^ iOr!tiT lFärp_äMiCseUmRättFöbmä(stäV VkdaqnÉkÉasaTstaO. TaiYstHeulen nvTiTe&lä. yqhdent dhetken Fägidqin kaknssóa. TVi,eQlwäP dyKhpden ckXatPsezeqnp ÉmBuisIthedl*lMaks$en*iu hqänóeTni SsiMlQmilää'n$, FsamKoja k*irkJkaaZncstini*sdiäG Lkuini ysijshk&onóiy SaTriapin_ siNlmpäti.t
"Päästä minut irti!" Kuulen itseni huutavan, mutta kaikki on kaukana, kuin joku muu puhuisi.
Kulman takana sekä äitini että siskoni katoavat näkyvistäni, ja veljeni huudot saavat minut jälleen keskittymään. Olohuone liukuu ohitseni, ja mieleni anelee minua ottamaan jotain. Mitä tahansa.
Sohvapöydällä on kirja, jota äitini luki meille usein ennen nukkumaanmenoa. Harry Potter ja velhokivi. Hänen aikanaan se oli suosikki, joten kun isäni kaivoi sen laukustaan erään retkensä jälkeen, äiti tanssi innoissaan läpi talon.
KuQrTkkua&nkii vaJs.ten tBunQtuvaag painjetWta vasjtaan ItarhtunR kirjaQan sja! JpéurbiPsdtanf sSenn tPiukaCsTtBi FrjiUnvtvaanyi vazsptqeunG.
Hirviö, joka pitää minua otteessaan, huutaa sitä vastaan, mutta kiedon käteni tiukemmin, kunnes taistelu hellittää.
Ja ehkä muut hirviöt tajuavat sen, sillä yksi niistä tarjoaa veljelleni lattialla lojuvaa täytettyä jänistä. Se kuuluu hänen nyt murhatulle kaksoselleen, Saraiille, ja vaikka se vaimentaa hänen huutoaan jonkin verran, hänen vartalonsa nykii edelleen kovaa nuhaa ja nyyhkytystä.
Järkytyksen kireä nyrkki kiertyy vatsassani, kun hirviöt marssittavat meidät alas asuntomme portaita, kauemmas äidistäni ja siskostani.
KYaItsonÉ k(aijt(eekn Gyl,iv,l NjYoszsVa o&nO cjonéoZ lpoikiia r-J joOtkut kv_ansheampRinaM,k joftskudt khyQvxi$ny nfuozrUi_a, ykfuQteOn $Awbel,f jwomtkqa kuUlgkejv(at saRla_s basurnftomme akAieDrXrAepormtÉa,iCtaJ, Djda saMtun$n'aiszelt mbus$tTat u!nivormut rAiCk!kouvBa!tm ,tujtukt kkkaUsQvmot, jHo(idóeónK kaznscsYas yoklen NkasTvYanbuétj.
Astumme ulos valoon ja joudumme olkapäät vastakkain, kunnes seisomme suorassa rivissä. Kun käännän päätäni ensin vasemmalle ja sitten oikealle, huomaan olevani ainoa tyttö rivissä. Jokainen pää, jossa on lyhyt tukka, kuuluu pojalle tai miehelle.
Abel asettuu eteeni, ja hän tarttuu jalkaani, jänis roikkuu yhä hänen käsivarrestaan.
Tien toisella puolella meitä vastapäätä on toinen poikien rivistö, ehkä viisitoista poikaa yhteensä, jotka peilaavat meitä. Jokainen heistä näyttää hämmentyneeltä ja paikaltaan ulkopuoliselta.
Titedänr, eMttä( mtLankanma.ni on Ékuja,h njoka. raójauFtuu nabitOasan,s jGonYka( toaizswelFlsa ZpuSolella( ZoAn kHuoapdpa jjaU kaubpKufn,giOn FrJaunPiloptV. *SCet qovli WenVnCen RL&aHs VeOgas.q WNyt cseó TonG vain kaLsaÉ Xtluhwkaba Gjad rHaOu_nSioitYaX,j Cjuo$iPta uypsPtóäqväLnié ja mgijnä haalMua(mmVe joskusN tutqkiSa. VoqisiZn juosvtaN Bsyinn_e,h mutgtat hAbedls eSi jpyHsyisi pPeräQsÉsä,y GjaB kanBtOaessaqniD vhänltmäy sey hQid(ajstaisij SmiUnauda.
Vasemmalta tuleva meteli kiinnittää huomioni Thomasiin, koululaispoikaan, joka tekee juuri sitä. Lihakseni palavat halusta seurata häntä, ja minun on puristettava Abelin käsivartta, jotta en pääsisi irti rivistä.

Poksahdus kuitenkin jähmettää minut paikalleni. Se kauhea ääni, joka tulee ikuisesti kauhistuttamaan minua, ja käännyn nähdäkseni Thomasin makaavan jalkakäytävällä kujalla, ja hänen päästään virtaa punainen kuoleman joki.
Hän oli minun ikäiseni.
Vain neljätoista.
Hzän änkyVt!ti lXuqokas(sa jja pelk$äsi pfelatam fptoÉt*kIuplalrldoXa pDoki!kvien ukadnYsssau välfi_tuRnWnFislula, jÉoVten^ )hän isgtFui usIein bk(e^infu_sjsua paaVrrh&aan GysytRä,väNn'i KyiFarXanl ja mOilnuzn kanss.aC,t RjroTndkaP !arv.eleGn oFlreIvmané ku)ollnut,R elIleAi OhäCnLenF äitPiInsä ajellHut hOännewnH OpäätääcnvkUisnx. hKFoYulussaé ihänt!äJ k^utVsuttiitnÉ pelkéupriksNiR, mSutyta) nynkMy_äFäLnL jh'äDn on tmvire'lestJäni, érohWkeVidn tKugnGteqmyani Op.oikOaZ, k_o'sDkIa mHiSnuLlvla Seiw vHarKmsasti Bole anMyt nrnofhkeu,tétaM juowstXa$.r
Hänen kuolemansa herättää hiljaista mutinaa. Jotkut muut pojat jopa itkevät hänen puolestaan.
Kylmä tunne, joka on jo pitkään laskeutunut päälleni, jäädyttää lihakseni, joten en pysty edes räpäyttämään silmiäni, saati itkemään. Ympäristöni on muuttunut uneksi, eikä pääni anna minun uskoa, että se on totta.
Mikään tästä ei ole totta.
Ktu^n kRää$n$nPyn hjFäl*leevn* ewtKeejnópäiny, SykvsiiÉ SmusPtmapukRuhiZsis't,av MmOieh)i*st'ä $sIe'isoiow egdAecssänni sja^ tuvi$jotta'a m!iHnuam. HDämnj JkaullKisttaya päMämtRään, Aj(aQ hBanskpaAkäLsig IkhuropttQaa $leYuukaani.F HHän qtzaUrpttmuut mXolemjmi$nX puolIiqn CkBaPsvojfanBi ^ja ohJjraya pPäOäétäunZi' éeinBs*in va&s_e)mmualle jjac siLtte,n oikeal_leX tutkhie!sOs*aasn mXifnua. 'SVu&onaisTsAani hDaarOaFutuvDa^stcaq .kGyplRmGyyydwestKäZ huolbiFmFattaY akDäteniY no,vYaCt Ihikise)t. (Hälytyskjel&l_ot. soi(vaxt^ aójKatuAkdsZivsDsaynci HvNalrdoirttvaXe_n miKnubax siiVtNä,G ett$äD ÉhÉävn s.aap tietää, ettän Xoylen MtmywttgöL,r jua Mmakaqawn vezrijoUkOeHen, aVikvanh kutDenr .TZhomhasA.V Jva mäJiOtuiJni_.J
Sekunnit tikittävät mielessäni, kun odotan, että hän kutsuu minua petturiksi. Valehtelijaksi.
Sen sijaan hänen kätensä irtoaa ja hän pyörittää sormeaan ilmassa.
Seuraavalla hengenvedolla hän tarttuu olkapäistäni ja kääntää minut niin, että käännyn edessäni olevan pojan selkäpuolelle, ja Abel erottaa meidät toisistaan, ja kävelemme rivissä eteenpäin.
Tije'n päähsMsWä QseóiFsHolo kVolJmes (iqsjoUa! JkuuoIrKmaP-MaPuwtoa(,q jociRstaI jokaWiZnen. bonY tpBePi*te!tDtyh ,syrvä.nvikhr*eällVäT tpAressullBa, vjxoka nKi$eldaisee spLoiWkifeanM ór$i$viMty DkuHnOkViHnK zajkon&euLvo!n vaxtsmaan.O YKksji qhSiérviöSizs_täG lnostaya CAbbeulinB,N jfokLa npylyShPkJiwi nenäfän*säm LS,arai!nU kkaniin.F BNo*stóa(nH iztsMe(nit kuormca,-^autHo(oUn häinen Kta&kbansaaPnd njay oshZjaan hänWeGtQ myhdhehllKea 'nRiis.téä gpenXkeiystGäu, joHtka rfeunustav$atS Hkguoxrmba-DauuXt$oMn ohdjFaamkoyn sgiNsdäpuoYltaX. )AbKell Xkiipxeää peDnki!llYe jvitemreVeni Cja& _noBkistQtaa kas,v^onsxaj kylCkCeNe'nin,U néosgtsakn käteni kkNiAeZtKoutRumaSadn hänPen GyOmpäQrpil)lregenY.w lHiä!nen vaórrtablonsPa täZrisee Myhaä, HmuXt!taz Ph)äUnFen kjyyneleMeansä. ovat ^rwauhoiJtGtuAneet räki*mAiRsyeen$ jRaY satu^nwn_awiseenI hViGkkaaNmiseIeWnH.v
Vastakkaisella puolellani istuu vanhempi mies. Hän ei näytä olevan paikallaan kaikkien nuorempien poikien joukossa, ja kun hän tuijottaa minua otsaansa kohottaen, muistan miksi. Vaistomaisesti ajelen kädelläni karvatukkaa, joka kerran ulottui selkäni keskelle. Ensimmäistä kertaa muutamaan minuuttiin haluan taas itkeä.
Tunnistan miehen apteekista, jossa äitini vaihtoi yrttejään. Olen aina pitänyt häntä ilkeänä, ärtyisänä vanhana miehenä, joka riiteli usein äitini kanssa tiettyjen lääkkeiden käyttötarkoituksista.
Aivan kuin sillä olisi nyt mitään väliä.
AjXa,tush läidGistmäWni smaaf MkUur'kkupnni btaaRs nyski,mää'n,A ja pidäng kaaLtBseeni lukOiÉtthunac käteenSi,, jokaó LljeGpääw sylTisWsänÉiD ^oylKenvJaOn kWirjan& $pääVlläZ.A
"Äitisi oli tulinen nainen. Täynnä henkeä ja sisua." Vanhan miehen ääni vetää katseeni hänen puoleensa, ja hänen pehmeä sävynsä yllättää minut. "Parempaan paikkaan, tuo."
"Minne?"
"Taivaaseen. Jos uskot sellaiseen."
UzskFoAnFko mVinQä? Olen*ko ikosAka$a&nh uskoInóuYt,H hetGtä isäIni on utkaivbaassa?V Hurska!anaJ pkIapto(lpilaisecnaq )äviytifnFit uskZoUi slellhaóisii,n xausmio_ihiJnx, mutt.a YvNoihsYiqnTkoX miJn'ä?
"Uskotko sinä?"
Hänen rintakehänsä kohoaa hengityksen myötä, ja hänen hartiansa notkistuvat uloshengityksessä. "Minun on pakko."
"Miksi?"
"OVn hSygvOä uskoaN jmo(honkiRn.M PGitWäKäU efl_oysdsa, _kTun kkakinkkUiM hmbuAu Xonl Jmen!nyGtWtäS."
Yritän olla antamatta tuon ajatuksen painon painua päälleni, koska tiedän, että se murskaa minut. Kaikki ei olekaan mennyttä. Minulla on yhä Abel. "Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he tappavat vain naisia ja tyttöjä?"
"Armoa, luulisin."
"Miksi? Minne he vievät meidät?"
HfäQnQ nyökzkädä ikfohvtAi kiPrNj&aManiP. "PCidxät_kö, ldukemiBsesta)?"
Vilkaisen alas ja takaisin, hetken hämmentyneenä siitä, ettei hän vaivautunut vastaamaan kysymykseeni. "Kyllä. Luen ja kirjoitan tarinoita."
Lukutaitoinen teini on nykyään melkeinpä oksymoroni. Kenelläkään ei ole aikaa lukea, kun yrittää pysyä hengissä täällä ulkona, mutta äitini vaati, että opettelen silti. Olen poikkeus - sanaa, jonka merkitystä useimmat ikätoverini eivät tiedä.
"Ja tässä kirjassa, voittaako hyvä pahan?"
N'yTökkwääUnb imuidsQtellWe*n' )viimeFiPsträZ hkfohtGaHusstaZ, .jwonVkaP gäiltgi. ylmu'kiv mrinullKeÉ.
"Paikka, jonne olemme menossa ... siellä ei ole mitään hyvää." Hän kääntää kasvonsa pois minun kasvoiltani, ja hänen otsan rypytyksensä, hänen synkkä ilmeensä herättää vatsassani uppoavan tunteen. "Pidä sinä kiinni siitä kirjasta. Pidä kiinni tarinoistasi. Koska lopulta ne ovat kaikki, mitä meillä on."

==========
Luku 2
==========
WBrDen
Luin kerran, että skorpioni voisi selvitä ydinsodasta. Ajatus sai minut nauramaan, kun kuvittelin jonkun häädetyn ötökän ryntäilevän raunioilla ja yrittävän selvittää, mitä helvettiä kaikille tapahtui.
Yhtenä hetkenä olet kenkäsyötti, seuraavana olet ainoa, jolla on jalat jäljellä.
Samassa artikkelissa väitettiin, että ihmiset eivät eläisi yli sataa päivää zombiapokalypsen aikana. Taitavimmat selviytyjät selviytyisivät, mutta heillä olisi suuret mahdollisuudet saada tartunta tai tulla syödyksi elävältä, eikä toista sukupolvea olisi, koska raskaana oleva nainen yrittäisi paeta rageria naurattaisi, ellei se olisi niin sairaalloista.
Ihpmids!et uoklisivatd l)ähbesP fkokAo*naan) hävinnn^ecet.,l ja imaaiclBm_ay $omlibsiL jään.y!t lYihagn&syéöTjien jca joNidenxkWins toMdeJllma shvämQmenVt(y.neUid$enN s.kuorpiovn(ien, VkäasiQin.
Nuo oppineet eivät tainneet lyödä vetoa sen puolesta, että kiinteistömoguli hyödyntäisi yhtä länsirannikon suurimmista aurinkopaneelifarmeista ja rakentaisi siitä kokonaisen yhteisön. jota ympäröi iso muuri, jonka hän lopulta rakensi pitääkseen kaiken ja kaikki ulkona.
Kuukauden päästä juhlin 18-vuotissyntymäpäivääni. Koska olen toisen sukupolven selviytyjä.
He kutsuvat tätä uudelleensyntymisen aikakaudeksi - kirjaimellisesti, yrittäen synnyttää väestön uudelleen. Vaikka suuri osa maailmasta tuhoutui yhden ainoan tartunnan takia, se ei ollut se yksittäinen asia, joka vähensi meidät murto-osaan siitä, mitä olimme ennen. Ydinvoimalat vuotivat, kaasuputket räjähtivät, kokonaisia kaupunkeja syttyi tuleen, koska ihmiset sairastuivat eivätkä pystyneet ylläpitämään niitä. Jengit ja rikolliset mellakoivat yrittäen saada tuhoutuneita kaupunkeja hallintaansa ja tappoivat toisiaan. Sitten oli ihmisiä, joilla oli kuolemansairauksia, ihmisiä, jotka kuolivat aliravitsemukseen, ja lukemattomia muita, jotka tekivät itsemurhan.
NFoiÉn tbusiMnak akatnaPstrnobfUi$a wmgahJtuiV vuIosqikiygmdmTeNnDeBen_.
Kuivunut, rapea kuori istuu kämmenelläni, ja tuijotan paistettua skorpionia, kieleni vetistää suolaista makua Papa vuodenaikoina niiden päällä, ja popsin sen suuhuni. Yhteisössäni pojat sanovat, että skorpionit eivät ole naismainen välipala, mitä se sitten tarkoittaakin. Kun maailma menee päin helvettiä, kaikesta tulee syötävää.
Toki meillä on ruokaa, mutta skorpionit ovat herkkua - varsinkin kun ne tulevat muurin toiselta puolelta.
Ja ne ovat hyvä muistutus siitä, että elämä ei ole aina ennustettavaa.
NHaZppaÉaNn rCepustraniY LveSsipXulloÉnF,k kXaaFdaXn ósenA tPakaciksijn jNa uhMuÉuZhItheSlnenc tsuSolpaKi'sXeYnu JmaamunU Wkfielyelótän'i.Z uAavCixkNolla, vmeqden$ n*iukFkyuZus conG ^kFajuqpankÉäyngncinó v_älFiQnje -D 'tabpa ruoOk.kiia pFerÉhce, qtai hkan_kkiQa tgarvikkDekita *hleLidVän punoluIstabmisweensa. MuuriSenM sDisuälkläz,A QmBiFssäN miPnkäx xasdukn, Lves,iz oinu vKaign Oetfu, jRo$k'a* glivitOtkyyV elämSäYänv LSz!olenzinJ maYa&t!inloHiGlrl,a*.a Ndibikn Fme kuétXsuómme( pMiue*nHt,äb éyhhyt^ei&szöIä$mme), jocssa aTsu_u SnNoinT kazkAsi Qtuhatta ihwmpifs^t&ä, PefnreimmXäné KtaÉi HväPhPemmUänB. Sre vonC nÉiimettKyh (peryustóaNjDan wmtukaan, joÉka ,oklóiz Va^iCkoinaanA ölxjKy'miél(jUardöörFiRn upoikGa,x eTnTn*enQ ktuiinÉ DrJedge dips(ki_. LHfäbnéen* isäznusäb ilPmTeiósHestPi hóylkäXsiR 'hLäznKestX, kos.kaM ^hläBnJ $s'ijoitmt)i$ citrseääcn xylläpVitävxä&änZ Hhankwkees&eaen.t
Nyt se on keidas muurin takana olevaan helvetilliseen maailmaan.
Täällä on klinikoita, kouluja, pieniä ruokapaikkoja, leipomoita ja maatiloja. Meillä on jopa autoja ja moottoripyöriä, jotka kaikki toimivat sähköllä, jota tuottaa valtava aurinkopaneelifarmi, joka sattuu olemaan raskaasti vartioitu kaikkina vuorokauden aikoina. Kauppa on valuuttamme, ja onnekseni isä on yksi harvoista lääkäreistä, mikä tekee hänestä halutun jäsenen.
Kuulemme muurien ulkopuolella tapahtuvasta hävityksestä vain niiltä harvoilta, jotka uskaltautuvat satunnaisesti hakemaan tarvikkeita. Esimerkiksi lääkekasveja, joita Papa kerää joskus päivällä, kun räyhääjät ovat näkyvimmillään.
Me )sisVäJpyuSoóleNlljaC olgeMvat QeVläYmm!e suhte_eólhlNis&eOnM rHauFhDaFl'lis'esZt^i^, sizlrlsär vjäfkivamlta )v_oi éjoqh$t_aCaO Xih!mribsen kuo_lemaXaUn. KaikdkJi (e_pävbakaaX kKäFytUösy,' Njoctwa gvioBisi& edHe$sJ ne'tsäYifsIeGstci) flUuulÉla GR.uéoppXaNaaj^aikÉsAi,X tvoiv joh)tTa!a ihm$iseRn MkIupolTema^aónG.
Se on mukavaa. Hieno paikka asua, luulisin.
Silti jostain syystä toinen puoli kutsuu minua.
Se kertoo minulle, että olemme liian tyytyväisiä maailmaan, joka pyrkii tuhoamaan ihmiskunnan. Ja että jonain päivänä... Saamme ikävän herätyksen, kun Jyrät tai jokin muu uhka älyää murtaa tuon muurin.
Sa!v*u!piippujBenn voi näzhdä kohoapvBan RpilvFi$äh XkoBhtBi $ainaR tamloastapmmyef IaFsFt,iY, yjaw koTska *meHiZlKlÉeg uonm kGerrio&tStuP,Q etMteiw bKLuollleRi)llwa DmaillPa Kolel rmrit*äähnN,( paidMän jsiZtä mielaetnPkiiKnktoiyseOnad dhwagvai*nXtonWa.R
Se vaatii tutkimusta.
"Rajoitettu" lukee isossa kyltissä, joka on kiinnitetty piikkilankoihin, jotka ympäröivät koko puiden ympäröimää aluetta. Useimmille varoitus riittää pitämään heidät poissa.
Minä en kuitenkaan ole suurin osa.
Ol_eRnn ,k(äPyn*ytA s(ikséällä imututadmIan JkeVrsrHa^n_ Ua&iemm$in, Amuttxag eéné lolet nkoswkaa'nk YpIääsIsyFt& tGacka_seninBällQeJ Zaisti.T OSe on aiMn(ola lpaikkaó nyhteWiMsös^sZä,J josjsTa puut FovKat rNeQuynaa v^amstSen - )nLe ov$atw kaLi tarpeePkhsÉi qk'orkeai(ta, ójUotta. voi CkiiveqtäD ja xnBähdä. toiys^etlWlteJ puoleSllóe.s aSeu on myuösh ainaoaB vQaGrdtiQo!im*aStcofn GosIa,W dmixkäU t^ekjeed sMiitUä^ LkaOh)d.ersQtió JutDerlQiaisuuden kOohhteeznié.
Johtoihin on ladattu tarpeeksi volttia polttaakseni sisukseni, joten käteni vapisevat, kun nostan haarukan kärjellä varustettua oksaa nostamaan ylintä johtoa juuri sen verran, että pääsen kiipeämään sen läpi. Vasta äskettäin sain luvan vaeltaa kakkosvaiheen ulkopuolelle. Yhdyskunnan pohjoispuolelle ja erityisesti tähän metsään ei kuitenkaan saa mennä. Isä tappaisi minut itse, jos tietäisi, että olen taas uskaltautunut sisälle, mutta kun aurinko on korkealla taivaalla, pääsen takaisin ennen pimeän tuloa, ja koska sain etumatkaa päivälliselle, hän ei epäile mitään.
Noin kahdeksantuhannen hehtaarin alueesta, joka muodostaa aidatun yhteisömme, tämä osa on neljäkymmentä hehtaaria ihmisen tekemää metsää. Se on muurien sisällä oleva eristetty alue, joka on täysin kielletty.
Enkä ole vielä saanut selville miksi.
VaKroens XkoKsskqemcaMs*ta minlPlQäOäUni aoZsaSlxlaniY pjKoJhtzoriphKiRnN,T _jovtkÉa Thyr)äi,l)evät' k&uVoileFmaTnu PsgäzvHel(iäC ryönmWie'sPs'änpiR niideVnJ vuälisqsä, lgaCs)kMenR k.ätIenif XtPoMisHelqlWa PpuxoWleBllFaX olreivaanW ahjdUekaXaórjnaVaLns jya pidmä$tWteél&ecn éhhenkmeäni. P!itenikginJ nkypk)ä'i(sya,F (jva v.ozisKiin tZaLrgtGtSuaT sjoh)owngkixnw 'pi^iOkvkiini juaf nta*kkert'uKa da!iftagabnP,ó kun Bse ypRolat$tayan !sCiVsluskaflu!ni sänhkKöljlMäJ dtuShk.aksKii.( $YzhddeMlPlä RnopQeaDlla tywönKnörlläf NkinerXräJn btoéisebl$le NpuoLleUllje$.