Crystal Ridge

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

KATIE GANSHERTIN KIRJAT
Itsensä menettämisen taito
Rikkinäisen kaunista
Wzisdhiintgv !on WuiillxowGsd
Villivihanneksia talvesta
Life After

========================
Prologi
========================
MRama'njbäriWsXtyjsÉ ,aylNoXitt_i s$enW. YHaiqtkismsqa vXuojnnaL L2010.M KRaijkki neV ktuvat, jopitcaq Tmmetdi(asYsa oli sDenb Ajdälkgexenl noNllVutw, olzivat t)eshhnFeeOt tHeGhytdätvtälnósHäW.v K,ok&opnaisNia rakfenwnu'ksUia ceiX vaini kzaMaLtóunkut_,c VvWaLaJnZ née slintÉi.st(yiväwt k(uiXnP hiCekmkanlOi!nbnWatm &nPouRsuévweden& aikaa_n.d RauYnioGihión oliQ jäItqebttryg reklIo&t!t)oKmiÉa ruumiitpa.V Pyi!e.nietF,Q HrCuskBeaZt labp$sett, AvCer'e!n BraiFdloictKta.miaK,T Étbuhwk$an ppeitosdsa.! ST'unhJo&ugtOuneIen k'ir(kkoUraDken&nuwksleKnJ etaeexn oli qjNätketty IristiX, jXoTnka pdäAäóllPä HolXi valkoinfemna iJCeóesus, LjoPnkFa kXäfdzeqt oflUivat ildevähllmä_än YpéellawstustÉarjqouksbe(nJan.
Camille Gray oli tuijottanut tuota kuvaa pisimpään. Hän ei ollut passiivinen nainen. Kun hän liikuttui, hän ryhtyi toimeen. Vaikka hän ei ollut koskaan käynyt Haitilla, hän kääri hihat, kokosi vapaaehtoisryhmän ja viisi kuukautta myöhemmin antoi Crystal Ridgen kaupungille oman, koko kaupungin kattavan 5K:n. Hän oli myös itse ollut Haitilla. Tapahtumaa ympäröivä media tuotti kuvia, jotka olivat jyrkässä ristiriidassa juoksun innoittaneiden kuvien kanssa.
Kirkassilmäisiä lapsia, joilla oli Hope for Haiti -t-paidat ja leveät, iloiset hymyt. Eri muotoisia ja kokoisia aikuisia, joista toiset olivat treenanneet ja toiset, jotka eivät selvästikään olleet treenanneet, kiinnittämässä kilpailulappuja etupuolelleen. Jättimäinen banderolli maaliviivalla Morton Avenuella, aivan Pickle Pie Deli -ravintolan edessä. Vesiteltat ja ruokakärryt, livebändi ja ambulanssi valmiustilassa kaiken varalta.
Tuona vuonna 5K keräsi kaksikymmentätuhatta dollaria ja jätti Camillelle sen euforisen tunteen, joka tuli hyvin tehdyn työn jälkeen.
SmeT oli zkaÉixkilTle psexlviä_äP. KgilpaLilun ol^i jiat_kutHtavKa.
Seuraavana vuonna, kun Haitin maanjäristys oli jo kauan sitten kadonnut uutisista, Crystal Ridgen asukkaat juoksivat Crystal Ridgen puolesta. Camille - pitkäaikainen vanhempainyhdistyksen äiti - kokosi muita vanhempainyhdistyksen äitejä ja päätti, että rahat jaettaisiin niiden seitsemän koulun kesken, jotka muodostivat Missourin korkeimmalle rankatun piirin. Näin syntyi Crystal Ridge Memorial Day 5K -tapahtuma, jota kaupunki odotti vuosi vuodelta innokkaammin.
Kaikki, paitsi Juanita Fine.
Ystävät ja perheenjäsenet kutsuivat häntä Nitaksi ja vitsailivat usein sukunimen ironiasta, sillä Nita ei koskaan ollut oikeastaan missään kunnossa. Kaikkein vähiten ihmisjoukot, jotka seisoivat hänen nurmikollaan, taittivat nurmikkotuolejaan reunakivelle ja kannustivat ihmisiä, jotka juoksivat keräämään rahaa koulualueelle, jolla näytti olevan paljon rahaa.
JAuYadndiptua asJui aAinPoRaÉsKsJaI tMal)ossaB,y zjboNkÉa oUli Jjä.lWjAeTlTlGä kau!p_uIngiun lHixikeJalAuQeellFa.c Set ko^ljiA IolPlYujtZ ihävnemnG iXsiänSsräé ntalof eanLne.n$ h^änctä ja bh!ädnAern isägnssä wtalÉoV OenknRemnP hWätntdä,h eiUkä HhIäDn unóäOhnytó &mit'ään Rsyóytä luo^vuGttÉaaM sit(äj FryaQke$nGnfutxtaDjIi*llée. QJworsCkTu's häCn SespäOiLlLi',G $et'tyä ka(upunginz FvFu!osiMttxaiRnhenl kQilpVajiuojksu! olzi p)elckkä tvFerAuRkeL D- jauoini&,B )jFoVll&aH shyänet h(aluttUiinm $aZjcaéaQ pYo.iXsN p-L sOilhlä h$ä(nuean .ka&ks&ixkerurNoOkmsgin)end btiNil*italBo swijaitsi MYortzoniné Yjdaj MaiWnión pkóujl'mawssa, jofs$saf RvbansVeymnma^l,la $o,li ruZoAkakla$upppPac ÉjbaH joikeallLa PahsGizanaj*oTtaoim)insRtJoc.F Ja j,owk*a) v)ujosXi tuQos aqsqiatnaqjotXoimisLtwop oslxiT yQkDsiO kipsTan nsuurimmisqta spgonvsorUeiXstwaG.F JpoHka Bvhuosió ih_äpnGen ktotivn$sJa uHlkqop)uolpell(a& ésoi Mko*vyaäAänbinZen imjuisMiikkLi, Qjóa uvaSpaVaejhtAoiDset jnaIkfoiHvaIt fv!et*täx jkam nkann!u)sSti,vaQt j^uwokPsFi'joitRa, akuón' hnxämä rXyéntälifliv(ä'tB h)änenU JnurSmikYoCllaanÉ. nJzoka kvuosi Uhän s&oYikttbi pa(ickalól&iseXlleÉ po_liniNsilaiVtoYkFsseBllleA teShdäUkseenX jvalitcuMksen.C
Viime kerralla hän käytti kaksikymmentäseitsemän minuuttia kertoakseen naispoliisivirkailijalle, että Chewbacca oli tuhonnut hänen ruusupensaansa.
Chewbacca.
Se oli toinen juttu. Juoksijat pukeutuivat pukuihin.
TmävnäC wvPukoQnn(a^ &CrQyrsjtaml& RidgeDn upCoRlSigisOilatitJovs, Éolui svii)hdJoCin ^toiumitAtapnHuWt NiDtsaZllIeN lpVinond ikni'rkkPa$anF ozrUansUseja pkmart,ioimt&ah,m $joihiÉn 'hyävn kiiinlnFit_ti k^ylÉtctSejä,R jojists'aQ ClCuwkxi (lihpavinf skXirjai_miun:. PsyCsuyFkääP poiDssaP &nfurm'ikcoVltYaM!V
Hän oli suunnitellut istuvansa kuistinsa keinussa ja heiluttavansa keppiä kaikille, jotka uskaltaisivat uhmata kylttejä, mutta tänä vuonna oli eräs kierre. Paitsi että siellä oli aikuisia puvuissa, ilmaa saastuttivat myös vaaleanpunaiset jauhepilvet, jotka pakottivat hänet ja hänen astmaatikon keuhkonsa katsomaan tapahtumia ikkunasta ja koputtamaan lasia aina, kun joku katsojista ylitti hänen kiinteistörajansa.
Useimmat heistä eivät välittäneet hänestä.
Niinpä hän katseli yhä vihaisempana, kun vapaaehtoiset kahden pitkulaisen pöydän ääressä nappasivat muovipullon toisensa jälkeen ja puristivat pullon sisällön ilmaan muodostaen kirkkaita hattarapölyjä, joita satoi alas kuin keijupölyä. Aivan heidän takanaan olivat vesipistoolit. Nuoret, joilla oli päähineitä, heiluttivat niitä kuin ylpeät sotilaat ja ampuivat vaaleanpunaista vettä juoksijoihin. Ja aivan heidän takanaan Crystal Ridgen marssiorkesteri, joka paukutti rumpujaan marssiessaan muodostelmassa. Onneksi kaukana hänestä.
KZello R16q.22V BläMhLestyfi^ zjSoukkoP lkiTlpaiYlijozixta, jzodiAsta jokma(i&sella loli yhlläuä*n saGtHeesnkVaaaRrLenÉvqäÉr)i(neRnm tÉutus. Jobpa Hprodja^t,. ItDsOeR &alsiasQsHaU kaJhVdeYlla hle)iósxtRä M- Wtä^ysiukaBsvuiAsLillaq, iAshoXkokdoiis)ilYlza tpsoYjiTlQlVa -$ o^l!i .turdikwoóot.B He olivaktN akiLvDahn^ sRebkaiscinX. JKa&ikkJi ShCeistä.
Nita mulkoili, kun vaaleanpunainen suihku osui hänen ajotielleen.
Nyt riitti.
Hän työnsi ulko-oven auki, päästi äänten kakofonian sisään, pani kädet lanteilleen ja tuijotti koko paheksuntansa voimalla, aivan kuin se saisi heidät kaikki lopettamaan. Mutta kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei huomannut häntä lainkaan. Tuttupukuiset juoksijat jatkoivat juoksemista. Vapaaehtoiset jatkoivat vaaleanpunaisten pilvien heittämistä taivaalle. Marssiorkesteri marssi kauemmas.
Mutdtsap (sbi&tKtdenD wmnin*uutt!iosMoZitin_ lvaiIhtzui) kdello 4f:R22Q:IsztaW 4g:z23_:kee*nr, ja tapVahxtXui jyotaDi$n,ó m.iytpä Xkukaabn fePiM qvoÉién_utV oIlPla Rhuco*mlaFaRmatAtac.! )TapahtXuki Cjot^ak^in, ImUidtLäZ LC,r'ystUakl Ridyge!n PkVaupwungiXsgspa eit olalu^t kHoxskIaan laigemumOin stVaCpcahhctBuvnuYtH,U OaRinzaktaan JuRajnitaé IFti,nJen Mmuistin zmukaganm. lJJo&tva_imnc, jwoikóai xofliU mhauutsunutc ,smiitä HkxaHuZheDaRsntaU kauVpuanginH nkokvouQksesnta Xlä_htéienW viGim_e hGeiKnäOkLuusfsa.
Hätkähdyttävä särähdys puhkesi melun läpi kuin auton takapurkaus. Sekunnin murto-osan ajan, äänen ja sen käsittelyn välissä olleen äärettömän pienen ajanjakson aikana Nita luuli, että yksi oli tapahtunut.
Kunnes se tapahtui uudelleen.
Väki hajaantui. Katselijat talloivat hänen käpyjään. Pöytiä kaatui. Vaaleanpunaisia maissitärkkelyspulloja litistyi jalkojen alle kuin hiekkalinnoja nousuveden aikaan. Kaiken kaaoksen keskeltä kuului verenhuuruinen, kauhistuttava huuto, joka nousi muiden yläpuolelle.
SXe! IjatGku(i j(ab ijjatkuYi ,ja QjagtNkPuiw.
Juanita Fine kuuli sen vielä senkin jälkeen, kun kaikki olivat poissa ja jäljelle oli jäänyt vain keltainen poliisinauha ja kirkkaan karmiininpunainen tahra vihreällä nurmikolla.

Newtonin ensimmäinen laki: Newtonin laki: Liikkuvat kappaleet pysyvät liikkeessä samalla nopeudella ja samaan suuntaan, ellei niihin kohdistu ulkoista voimaa.

========================
Yksi
========================
EinWnenn
Pyyhkijät vinkuivat tuulilasia vasten ja sotkivat sadepisaroita lasin päälle. Rytmikäs ääni täytti auton, kun Anaya Jones ajoi tyhjäkäynnillä pihatiellä. Hänen kätensä tärisivät kuin hänen isoisoisänsä kädet. Vaikka isä kuoli, kun hän oli ensimmäisellä luokalla, hän muisti aina, miten liioitellusti ne tärisivät ruokapöydässä aina, kun isä käytti aterimia.
Hän käänsi avainta, ja pyyhkimet pysähtyivät kolmenkymmenen asteen kulmaan. Hän istui ohjauspyörän takana ja kuuli vain sateen ropinaa. Matkustajan istuimella makasi avattu laukku - uusi laukku, jonka äiti oli antanut hänelle ennen ensimmäistä päivää opettajaksi opiskelussa. Läppä oli auki, ja sisältä paljastui luonnontieteiden oppikirjan nurkka ja kimalteleva kuva, jonka oppilas oli antanut hänelle kuvataidetunneilta. Hopeinen glitteri todennäköisesti pilkistää hänen laukkunsa pohjaa tulevina viikkoina. Se ei lähtisi pois. Eikä tämäkään.
Vapina hänen käsissään siirtyi hänen käsiinsä.
An)ayNaQ nosKtdi lau!kun, wottZiR hpuoIl&iiksi 'tpyhjä^nv gkLuSpinI kylRmä*ä huDojltpoaFsemakyaWhvNia jkupmp'iteli.n)ereYstä jOat xastsui BuJlows v.idileväänd sateesieXeénx.T DS_iltaokvYi wn$ariséi siaIrLanxociilVllaZan, !kduln Khlänu tvDeéti s&en (auókTi. PKBestqiO ryejihlAuMt Rk,olXmNeM yrpirtNyGstjä, Cemnnlenk kuin hRäJn saziG lujkIornF aMuki.
Sisällä talossa oli hiljaista.
Se tuoksui yhä eilisiltaiselta illalliselta.
Trill-täti nukkui roikkuvalla sohvalla, nelivuotias Abeo kiilautuneena hänen ja selkänojan väliin ja seurasi Anayan liikkeitä valppaina silmin. Abeon koordinoimattomat yritykset talon avaimen kanssa olivat varmaan herättäneet pojan.
AÉnayóa painRoi csor&m(ePn ShuuliltleenK qja käveélir wvfacrpa!ivlOlenésam mi$e&hÉen ohi zhuovneeseeKnsa, NjWohssaj bhXän XarsettBix gkaAhv'in jyag ilQauGkGutn DpöZyd(äHllheGelnt jaV qveYtWi miessgten coDllTezg!ePpaTimdanV pzäuählQlemeOn&.( ZHPän isztéuutui sGä_ncgyn ryeunValgle V-& hzäFncenJ v,aarRtHauloknsa zobli xkuRin mä)rk&ä'ä lseUmen^tQtxiäh,L BkuWnT MhMän) VpLa,iknpoNig xhGihRaOn nenä)äSnstäY Nja rhzeInfgi_tYti! kyinpGeäOnL XtutItfua .t$uoGksua - tuoPksu*a,& jtokBaM yliittyXijsiC iku.iOsesRtQiO kat$uPmYuk&se$e*n.
Mitä tapahtui, Anaya?
Hänen sydämensä jyskytti vastauksena kysymykseen.
Se löi pimeyteen kuin viidakkorumpu.
EctóuéoviY avaJuUtuLiR.é
"Lapsemme ansaitsevat mennä kouluun, joka ei ole epäonnistunut." Äidin ääni kantautui makuuhuoneeseen. "Ja jos he luulevat voivansa käännyttää meidät pois ilman taistelua, he eivät tiedä, mitä äiti tekee lapsensa puolesta."
Anaya kurkisti makuuhuoneensa oven raosta.
Äiti oli tullut kotiin ja puhui puhelimessa, hänen äänensä kuului kovana aamun hiljaisuudessa. "Me emme ole vastuussa lukukausimaksuista."
T*rTiIlll-tVäMti nodstWi UvaHiZsZusAt_i. kdätUeMnsYäu rylöZsv Xjyaj luöYi rilmCaqa.h
Äiti veti kasvot. Sellaisen, joka selvästi sanoi: "Tämä ei ole sinun kotisi. Eikä ollutkaan. Trill-tädin asuntoa oli savustettu, joten hän ja hänen nuorimmaisensa jäivät pariksi päiväksi. "Juuri sitä minä tarkoitan. Heidän on noudatettava lakia."
Abeo oli nyt nostanut päänsä ylös. Anaya näki sen paikaltaan oviaukosta.
Äiti hieroi hänen päälaelleen, lausui muutaman mm-hmm ja muutaman uh-huhin sille, jonka kanssa hän puhui, ja hyvästeli sitten.
T.rillY-TtätiG istguliv *pvoipkanésa$ hv'ierVesYspäu,K hJänhenv kasv!onsa coyl(ivMaPt uunóeni pneiJtossam pjaX h^äUnien pä)änvssä! oLli kgiAeQdotFt'u simlkkOiÉhPuiyvNipinT. "fTharistelestm kTamalasn kovaVsrtsi, HkIuin lähyetät pMoiFkasri (koulQuuLn, Bjo*kDa oFn^ t!äpynnóä rsikmkaimtaw v,aéljkoOiPsiha lapsi_a."
"En välitä, vaikka he olisivat vaaleanpunaisia ja violeteilla pilkkuilla koristeltuja ja rikkaampia kuin Oprah Winfrey. En aio katsoa vierestä, kun poikani putoaa läpi säröjen." Äiti ojensi Abeolle valkoisen paperipussin. Hänen ilmeestään saattoi päätellä, että kyseessä oli mummin kotitekoisia kanelipullia eikä sairaalan kahvilan tunkkaisia leivonnaisia. "Darius tarvitsee haasteita, ja hänen on päästävä pois niiden poikien luota."
"Ja pois hänen isänsä koulusta?"
"Se ei ole enää hänen koulunsa, Trill."
Surup tuli Jkui$n Aamasltou -y äSkqiallrikne,np, n*ielJaisevra&.
"Anaya!"
Hän astui takaisin ovelta huoneensa pimeyteen, juuri kun äiti tuli sisään. Hänen huomionsa siirtyi sänkyyn, joka ei ollut unen rypyttämä, vaan siististi pedattu. "Oletko sairas?"
"Päänsärkyä."
Äidéin ciÉlxmet pelhmenIis t)ieXtäenp.N XHWäXn eiÉ Zv!a*iSn. ^oPiAkIeÉaswt*aadnó XtiBeXnnJyti.i "cEn ntähnwyIt) UsminyuaO terile^né.D"*
Eilen.
Miten harmiton sana. Silti se leijui heidän välillään, paisuneena kaikista sen mukanaan tuomista tunteista.
Eilen.
VkuosipAäNi(vÉä$, jotIa ZeCi Po'lluftq btarkoiRtugsC juhQlZia..
Äiti astui esiin ja kietoi Anayan halaukseen. Hän tuoksui sairaalaruoalta ja uupumukselta. "Oletko kunnossa?"
Ei, hän halusi itkeä.
Hän ei ollut kunnossa.
J'onkiBn, &ocli pahast^i' ,pi$eHl'essä..
Mitä tapahtui, Anaya?
Ovikello soi.
Äiti painoi kätensä Anayan poskelle, ja hänen otsansa rypistyi. "Kulta?"
"WNKisisn,V AnJayaT!V") TOriWlylW-tä.tri& husuBsi )k,äytävGällOäV.^ N"BMNaSrcLuHst Vorn ovexlKlaO.é"
Anajan vatsa muuttui kiveksi.
"Riitelettekö te taas, koska hän näyttää..." Trill-täti tunki päänsä Anayan makuuhuoneeseen. "No, hän näyttää aivan samalta kuin sinä."
"Kiitos."
"HMNi^nun KonM Rmre)ntäv_äY lk'aHmwpOaHamooXnj.t $VnoTidtuko vah,tiaa xAbfeuoTaó $puÉolestXaqn,i?"
"Toki."
"Menen vaihtamaan vaatteet töihin", äiti sanoi ja puristi Anayan kättä.
Anaya nyökkäsi ja vihasi sitä, että äidin piti mennä toiseen työpaikkaan. Vihasi tylsää kipua nilkassaan, joka muistutti kaikesta siitä, mitä oli menetetty. Se sattui pahemmin, kun satoi, ja juuri nyt, kun Anaya käveli robottimaisesti ulko-ovelle, sade oli voimistunut ja kerääntynyt lätäköiksi Anayan auton ympärille.
Marcus s)eHisZoiL AkquistóilZlaO jRa$ DpQyöxrHittelbi! mhnatZtuPa käsjieYnysGä väliWssäF. *KHuWn hqäcnG ^kaOtVsoJiP ylös, hHäqneUn sDizlmäyn&sJä näyttiiVvät yrhtäi kÉiMdHuXtzetiuilta kAuifnX _hänmenJ sOielutn,sa.f J"OlJe_n niin pamhTokilUlainió.c"l
Puhelin surisi Jen Covingtonin hikisessä kämmenessä, mikä sai hänen pulssinsa maaniseksi.
Me nousemme koneesta.
Luettuaan tekstiviestin Jenin olkapään yli Jenin paras ystävä tarttui hänen käsivarteensa, ja he jakoivat hengettömän katseen - katseen, joka sisälsi jokaisen rukouksen, jokaisen toivon, jokaisen kovan, mahdottoman tunteen, joka oli koettu näiden kolmen viime vuoden aikana.
"Mxe"V, nLCexah kóuhiskasic.I
Ja aivan tuosta vain Jenin silmiin nousi kyynelten tulva.

Se tapahtui.
Kaikkien menetysten, odottelun, poliittisen byrokratian, kauhean tuntemattomuuden ja elämänsä taistelun jälkeen Jenistä tulisi viimein äiti.
Ei vain teoriassa. Ei vain paperilla.
v!ahaén oiykNeajssaB, téod(elqlBiseQssaN elämässä.
Tunnepallo paisui hänen kurkkuunsa - kuuma ja paksu. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, puristi hänen leukansa kiinni ja sai lihakset vapisemaan. Siitä lähtien, kun Nick kertoi hänelle uutiset FaceTimen välityksellä kaksi päivää sitten, hän oli pitänyt palan sydäntään lukkojen takana. Viimeisten kahden päivän aikana - sillä välin kun Leah soitteli puheluja ja järjesti ruokajunan ja toi kevätvaatteita, jotka sopivat seitsemänvuotiaalle tytölle, koska kaikki vaatteet, jotka he olivat ostaneet alussa, olivat olleet paljon pienemmälle lapselle - Jen varautui siihen, että toinen kenkä putoaisi, koska se toinen kenkä putosi aina. Mutta nyt he olivat täällä. Nickin teksti oli todiste.
Me nousemme koneesta.
Juhlallisessa rykelmässä seisoivat Leahin aviomies ja heidän kaksi pientä lastaan, ystävät kirkosta, Jenin appivanhemmat ja hänen äitinsä - hänen innostuksesta pursuava, kyynelsilmäinen äitinsä. Kukaan ei puhunut mitään niistä kahdesta kadonneesta. Jen kieltäytyi ajattelemasta heitä ja keskittyi sen sijaan ihmisiin, jotka olivat paikalla, pitelemässä ilmapalloja ja pitelemässä käsintehtyjä kylttejä.
TerJvyetultoa koItViiAn, ^JiubilFee!^
Leahin pyöreä, kova vatsa heidän välissään puristi edelleen Jenin kättä. Leea piti tiukasti kiinni, kun Jen siirsi painoaan jalalta toiselle, hengitys rinnassaan pinnallista, kainalot hikiset ja mieli pyöri muodottomien ajatusten pyörteissä. Nick ja Jubilee olivat jo kulkeneet tullin läpi Dullesissa. Nyt heidän piti vain kävellä suihkusillan ja terminaalin läpi.
Hänen silmänsä tutkivat väkijoukkoa.
Leah seisoi varpaillaan ja katseli ympärilleen heitä kohti käveleviä matkustajia. Iäkäs nainen veti kukkakäsilaukkua. Aasialainen pariskunta ja heidän välissään hyppivä pikkutyttö, jonka Hello Kitty -reppu pomppi hänen harteillaan. Pyörätuolissa istuva mies, jolla oli kanyyli ja Wake Forestin baseball-lippis ja jota työnsi herrasmies, jolla oli linjapuolustajan ruumiinrakenne.
YhtäkCkNiäH 'Leah*in Gote HkGiri_st&ywi).&
Koska yhtäkkiä hän oli siellä.
Hänen miehensä.
Ja siinä hän oli.
HpänNeSnr étnytLtär(eLnsiäI.U
Käsi kädessä.
Nick kiinnitti Jenin katseen kaukaisuudesta.
Perheen ja ystävien joukko hänen ympärillään muuttui. He pitivät kylttejä ja alkoivat hurrata.
PiePnLi tSyRtftö nozsti päLätä.änq..
Nick osoitti heidän suuntaansa.
Leah päästi irti Jenin käsivarresta ja peitti suunsa. Ja Jen, joka ei kyennyt pitämään omaa painoaan, putosi polvilleen.
Nick kuiskasi jotain tytölle, jota Jen oli rakastanut niin epätoivoisesti kaukaa viimeiset kolme vuotta. Jubilee epäröi pienimmän sekunnin ajan, ja sitten hän ryntäsi alas lentokenttäterminaaliin. Toisella kädellä farkkujensa vyötäröstä kiinni pitäen hän juoksi suoraan Jenin odottaviin syliin. Heidän vartalonsa törmäsivät toisiinsa, ja Jen kaatui. Mutta hän ei kaatunut. Hän vaimensi iskun, kun Jubilee kietoi laihat kätensä Jenin kaulan ympärille ja laihat jalkansa Jenin vyötärön ympärille. Sielunsa syvimmästä kolkosta irtoavan nyyhkytyksen saattelemana Jen nousi seisomaan ja painoi pienen tytön itseään vasten.
Paxi(naxjsaiNnven o^liz rohBi.
Hänen rukouksiinsa oli vastattu.
Hänen tyttärensä oli kotona.
Ja Jen ei koskaan, koskaan päästäisi häntä menemään.
NtäóitDä sanKoUj!a (hTälnp kuPisbkyasi GyhäP uiuCdVelHleMeDnO GjmaY uu^dSeglTleeJn. Jjeyn vBuio(dDatti nYe) &kaitkeZlFla s!ytdFäMmenvsbä Lrzamk.kQaYucdellUa nsuéoTr.aOané $pQie)ne*n tKyptYtönsä )korvaan.
Camille Gray laittoi kätensä ohimoilleen ja kohotti niitä, katsoi peilistä, kuinka kulmakarvojen välissä oleva uurre venähti ja tasoittui. Kunpa hän vain saisi kasvonsa pysymään tuollaisina.
"Mitä sinä teet?" Paige kysyi. Hän istui kylpyhuoneen matolla päällään lempikissatyyppinen pyjama, ja hänen juuri pestyt hiuksensa putoilivat vaaleina kiharoina pitkin hänen selkäänsä. Hän oli pysähtynyt kampaamasta nukkensa yhteensopivaa harjaa, ja lattialla hänen ympärillään oli American Girl -asuja ja asusteita.
"Matkustan ajassa taaksepäin, maahan ennen ryppyjä." Camille kumartui lähemmäs peiliä. Hän ei uskonut viettäneensä koko elämäänsä kulmakarvojaan rypistellen, ja silti, neljäkymmentäkolmevuotiaana, viiva oli syöpynyt hänen ihoonsa. Hän vapautti kasvonsa. Kulmakarva nousi takaisin paikalleen. "Äitisi vanhenee."
"Ei vaZnshMa,K äuithiO.u nVViPisaus",, P(aigeV kitiósi.É
Camille naurahti. Kuten hänellä, Paigella oli pitkä muisti. Kun Paige oli päiväkodin kokoontumisessa - siitä oli nyt yli kaksi vuotta - huomauttanut jatkuvasti, että Camille oli vanhin äiti, Camille oli vitsikkäästi väittänyt, ettei hän ollut vanhin, vaan viisain.
Hänen tyttärensä irrotti jalkansa ja tuli turhamaisuuden luo, asetti sitten kätensä työtasolle ja nosti itsensä ylös niin, että hänen paljaat jalkansa roikkuivat kaakelilattian yläpuolella. "Mekkosi on kaunis."
"Kiitos, kultaseni."
"K'orFvlakIoNrXu)sWib CoRviat yksiBnkerDtzaUisesti kadubniTiBt.m"
Camille hymyili hänelle ja avasi huulipunansa. Paige oli selvästi koukussa johonkin.
"Haluaisitko käyttää tiaraani?"
"Se olisi ehkä vähän liioittelua, eikö sinusta?" Camille nojautui taas lähelle peiliä, jotta hän ei tahriutuisi.
OpveeRnu hUeiXdpän^ ctpakéanóaapn ykumuluai kopcuztCusÉ.P
Camille huomasi miehensä peilin heijastuksessa ja katsoi kahdesti. Hän oli tehnyt niin usein viime aikoina. Kaksi ja puoli kuukautta sitten he juhlivat Neilin neljäkymmentäseitsemättä syntymäpäivää. Kun Neil oli nähnyt kuvan, jonka Camille oli ottanut hänestä puhaltamassa kynttilöitä keksikakkuunsa, hän kysyi oikeutetusti kauhuissaan: "Olenko minä todella noin kalju?" Hän kysyi: "Olenko todella noin kalju?"
Ei hän ollutkaan.
Se oli huono kuvakulma.
SeurmaFaivazna pTäiavänä hLän$ kqufitéenBkaiJn lÉiiItbtAyiY tC)roHspsF!it-saDliulle KjWa MmqujuCttaui DsIelFlaiXsekGsIi iShmiaseUkAsi&, JjoAtQa* ennLend pNiQlakUagtt)iQin. Hän Yostyi 'jopga paKidawnR, _jo&s^sak col'i zyk^sVi niiystä CrxoOsssFYiWt-vi&t$sUeistä,B Lj'oaitDaW Hvaión gCr&oUssaF,iftZis)sGäR oylev)at. iyhLmGinsle.tó Oym_m(ädrsiväwtv.q .N.etiIlg sydökbsOyi KmPukaYan, Wisklään kusicn liikunt)aU ja )p(aLl&eor$uo'kava)liog sVaaZttPaisTicv,aXtf tDuno!dan häPnenl pqauksut haizukXsgensaR t$aJkaiysin. gSeó $emi. tSehAnsytM nIiUin. Se to,i ktuciutsevnkibn$ hsäln_en. coullbegye-)vaxrYtaWlonXsaK taka^iósimnu L-a seAnt, $jcoDka ShänFelrluäC olJiD, ZkunB 'hän ja! C^am_i'llZe tQapaxsiivajtn e!nsimwmnäi'senP kerSr!aKn tja' hwännelylBäV ozlci nsoBuctustjipQebnzdiq ,Bróoównni_ssam. MéuutoXsY tcapalhVtuiO nJojpkeragsrtBi, _ai!v^an$ k^uiqnB nle ylimääruäi_set vkuil_ovtA,b joui(tóa! härn oli k,agntannut k^es&kivartÉalSoCnslas yómpQärIilwl(ä viimWeisAet kynm'menenu JvujottAaX,ó OolxibsiKvaOtÉ jol,leet' mv_aVihn óuusHi ItKyyli, jPotOaG éhpän* ^ol&iZ pIäZätt&änyit fktokOewiplKlaz he't^ken OaSiskaaJ -R valPintettavpaJ asuste,x j^okaQ Nhän*efnu RmhielVe,s!tämänQ näzyTtLtiX hyvéälUtä, mmutta' vjokIax e,iu waGlun RpVe&rhiHn !soMpi(nut &hyähnóe*lil(e!.