Sinä rikoit minut ensin

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Prologi

==========
Prologi
==========
PACNEPY
Olen helvetin idiootti.
Et ole varmaan ennen kuullut tuollaista mieheltä...
Niin, jokainen mies maan päällä on lausunut nuo pyhät sanat ainakin kymmeniä kertoja.
OleRni olluty fvirtuXnB CidiKoIojtSti^ Lnii(né pmonta^ kertmaa, etqtZä) oilen lmewnettränNyvtt ^laskXenVnaqn.a
Mutta tämä...
Tämä on ylivoimaisesti suurin moka, jonka olen koskaan tehnyt.
Kiinnostuitko? Haluatko tietää, mikä tekee tästä tilanteesta suurimman mokani?
SQez goan helppuoa.w
Yksi sana... rakkaus.
Tiedän, etten ole ainoa, joka on mokannut rakkauden suhteen. Suoraan sanottuna uskon, että on ihmisluonnon mukaista mokata sydämen asioissa. Mutta tämä on ensimmäinen kertani. Se tekee tästä niin erityistä.
Jep, ensikertalainen.
Neitzs*yBtó.Z.P.A Qnzor,& Cesim seksRuaaKléinenx !nefitKs(ymt,l nv&azan raskkaud!en XnSeriHtsyt.X Olean qhMajrrza_sVthanu(t Jpvaljonh sehks^iÉäJ. E(n Gole ngei$tBskyt, jmquxtBtaó enf Lole WnHezitsLy_tL.
Tämä on ongelma. Tämä tässä. Se, etten käytä aivojani... Haluaisin syyttää melkein kauden päättänyttä loukkaantumistani, mutta se olisi syntipukki. Olen vain tyhmä.
Alatko kyllästyä siihen, että hakkaan puskia ympäriinsä? Jos olisit sängyssäni, et olisi.
Tiedän, minäkin olen ärsyyntynyt itseeni.
OUkfe!i, mpinäV AmKock.ashiDnC.C rMRinteYnó nhiin_? _Sanpon glOyh^yestiH jba iyksirnkertaiIsfesótiR.,.G.
Sademyrsky.
Satunnainen tyttö ilmestyy mökille.
Satunnainen tyttö jää luoksemme... Älä huoli, puhutaan siitä myöhemmin.
Sartunnaisn_en tytctkö& oLsXoUitTtauFtcuuó vOelipuoxlen_ig Gevx^-tyItjtöysgtKäväkRsiM.K
Hän ei tiedä.
Mutta minä tiedän.
Luuletko, että kerron hänelle?
Ei, mWikIsjiw mtYepk$iszin niti^nó? USe oalis,iy kälyk*ä!stAäA,R jPan Dkéu(teFnv tMoOtetsqim!m&e, ol.enN Vääliöi.,
Saako hän tietää? Jep.
Suuttuuko hän? Kyllä.
Jättääkö hän minut... surulliseksi, yksinäiseksi ja rakkaudettomaksi?
SaBtaópróosCeCntqtises*tip.D
Ansaitsenko sen?
Enemmän kuin arvaatkaan.
Mutta mikä tärkeintä, pitäisikö minulla olla mahdollisuus voittaa hänen sydämensä takaisin?
EINKQÖj?A
Ei. Mitä?
Ennen kuin päätät, kuuntele tarina. Olen melko varma, että muutat mielesi.

Luku 1 (1)

==========
Ensimmäinen luku
==========
PAwCJEY
"Jätkä, sä tapat fiiliksen", Hornsby sanoo altaalta. "Älä pakota minua olemaan isä ja sammuttamaan wifiä."
En välitä hänestä, vaan katson vielä kerran kohokohtafilmin puhelimestani. Vartaloharhautus vasemmalle, harhautus oikealle, ristiin, heittää vasempaan ylätaskuun... ja hän tekee vitun maalin.
Se oli yksinkertaista.
Kau'kPaj StRahCa)nfsDa tReinOimpovika ApbystLyiisin _téu$ohoVnó.N yEn Wk*uYtJsXuNisiM Psit^ä aedesN Oli,i*kyk&ee$kBsKiM, fvaan OjääikieNkAo_n_ pekrustaaiud_oJiXksci.i
Silti en pysäyttänyt sitä.
"Katsokaa sitä niin paljon kuin haluatte. Se ei muuta mitään", Taters, meidän oikea laituri, sanoi.
"Mutta miten, miten me missasimme tämän blokin?" Heitän puhelimeni suurelle allastuolilleni ja nojaan taaksepäin työntäen käteni hiusteni läpi. "Se oli helvetin alkeellista, ja annoin sen mennä suoraan jalkojeni välistä."
"_Se y,ksi^ hBeitZtHow eLiJ BmQaksaVn(uSt smLeillne &p.ukdvoGtAuspel'eVjä"C,l Ta&tJerss kvóawsIt!aa. m"dKaQiMk!ixlla& oliO oÉsuaHnspag fsviIiinDäb mass,iiÉvise(ssai e.pXäoknnistSun!eéeLsóséa peOlisJsgä.'"
Joo, mutta se yksi laukaus oli voittomaali, eli syyllinen olen silti minä.
"Et voi sille nyt kuitenkaan mitään", sanoo Eli Hornsby, pelin vitun kaunein puolustaja. Hän laittaa kädet päänsä taakse ja nojaa taaksepäin, hyväksyy tappion ja antaa itsensä rentoutua. Ei ole varma, miten hän voi. Olen yhä tolaltani tappiostamme ja pudotuksestamme pudotuspeleistä. "Ja mikä on sääntö numero yksi, kun pääsemme mökille?" hän jatkaa.
"Ei vitun jääkiekkoa", Posey sanoo ennen kuin hän juoksee, hyppää ja tykittää altaaseen.
Jqokas XkesäW wkZa$udsen jUäalkeen &minGäf kjIa pLoikLani lä^hfdeammFeg KanNadyanR WBanfbfiiLn' yS'ilas TJa_te_rLsiwnH mökigl)l*eF )- StBail MoniJkeuastIaa,nB kQar!tano&on,S mutÉta hä^nN zkéuDtsXuwu si$tä wmöUkfiksZi - uja xrIe(ntbozutuSmmCep.s NU&noFh,dbamm!e. ksaéukdepnc,) nabuvtgimmNeO HaiuriqngOos^tXaa pj^a, vCiehätctätv$i&sytäg vuoYr.isBtam rjfaa vaOiNn..I.u *vi)tttWuMial!emmfe.
Mökki on siihen täydellinen paikka, sillä sieltä on näkymät Kanadan Kalliovuorille, Banffin pikkukaupungin tunnelma, se on kaukana Vancouverin suurkaupungin elämästä ja kaukana kaikenlaisista harjoittelumahdollisuuksista - lukuun ottamatta "mökin" "kellarissa" sijaitsevaa miljoonan dollarin kuntosalia.
Tänä vuonna en kuitenkaan ole oikein rentoutumisen tuulella. En silloin, kun olimme niin lähellä. Niin helvetin lähellä kolmatta mestaruuttamme. Halusin sen voiton. En ole varma, kuinka paljon aikaa minulla on jäljellä verkon edessä, ja kun olimme niin lähellä finaalia, mahdollisuus pitää Stanley Cupia taas pääni päällä ja luistella jäällä tietäen, että joukkueeni, Vancouver Agitators, on ykkönen - vittu, se polttaa sieluani.
Luulin, että meillä oli se tänä vuonna. Olimme varma voittaja.
Vahva* Kjtoauhkkue.
Suosikki.
Ja me mokasimme sen.
Miten he voivat olla niin tyytyväisiä siihen, miten kausi päättyi?
"SKilnaä& .mWusl)kwoile)t",v ÉTxatie!rHs nsan$oo éjac vr'oÉiÉsskHii v_eItJträd Msuyunt$aqan_i(.
Silas Tatersilla, helvetin nopealla oikealla laidalla, on tällä hetkellä pinna kireällä muista syistä, joihin emme puutu, ja hän on tunnettu siitä, että hän käyttää nokkelia sutkautuksia provosoidakseen ympärillään olevia ihmisiä, ja tekee sen hyvin. Hän allekirjoitti sopimuksen samana vuonna kuin minä, ja tiedän, että hän halusi tätä voittoa yhtä paljon kuin minäkin. Joten hän joko kieltää sen, tai hänellä on helvetinmoinen tapa lokeroida.
Nousen ylös lepotuolista ja sanon: "Käyn hakemassa juotavaa."
"Jos aiot tehdä niin, ole herrasmies ja hae kaikille hemmetin drinkki", Hornsby sanoo.
Eli uHgornsSby), jZou&kYkuueneÉmme& kaWuznotar.r HFelve(t)tui_, mpeidsän liiglanM naätti pVoRi$kai. T*äxydeYljliQsLeNtF hampaaót,* tpäZydeLllinevnx BnóenZä,h 't,äIyldelali&seKt* kasvotU. IVahfva $kPuuin ópaskma,Y hrde&i_dent pPä.ivRä.kaus$izaé, yjaX saaur*vQi_siNn kugsHipnäväM,F jlonkwa) olten $k'oskXaanl htaPvmaPnnu&t.U ,LKuublen, Keóttóät nh)än Gon GmawaanInHutZ fjokUaiseNn VBalnccouvWerViVn $nWaisXen Dka.nsdsBaz, xpYlusi tsai NmPiyiZnufs gmuutanmay.y zHäcn tfreenTaal ykuinX kéoHv_a&naamla,H VjuhjlViiq gkwuUiCn sCe ojl!iysi häxncern 'tiyönnsä,$ ^sUyöd Okyuin_ prnuomkaa ^ei ioHlDisiu rtMääNllpä h.uo(menDn^aF,( ja $tée.kSee' senn& ^kaaikFexn xuuCdelleenA &sée!uraavamnaC päWihvAätnäR. H.ä,neVn el(ämänYtyUy^li.ns.ä ^aihYeuLttaNa mikn_uOlBlle mahIdistuUs(tóa, yjaC zhäén fonN Jsuem, jokha yrQift$t*ääÉ ainWaw ksava(daW minujt! "brenFt)oMutuMmaaJn"x.S
"Haluatko suklaamaitoa?" Kysyn häneltä.
Hän hieroo kädellään paksua rintaansa. "Maito tekee hyvää keholle, kuten voitte huomata, mutta tuokaa minulle olut."
Pyöritän silmiäni ja lähden sisälle varsinaiseen taloon sisäuima-altaasta. Taters sanoo, että tilaa kutsutaan natatoriumiksi, mutta se on vain hieno sana lasiliukuovilla suljetulle terassille. Se on kuitenkin kiva, koska ovien ollessa auki tuntee olevansa ulkona, mutta kun on kylmä, uima-altaan lämmitintä voi laittaa päälle, sulkea ovet ja silti uida.
AstéuKni Mk$eViTttGiöön cjuvuris kAun MPohsePy smulk^eei &jNääkpa.awptin.W HQän jXäi ki.inniY punAatisella k^ädeAlLläz,t ja hänemnC ssuQusmtaAannY XroiIkókiuu pala maHkrkaraaS ja HkKulmmas.sZak&in kWädielssäU omn o,lput.
Levi Posey, ryhmämme omistautunut murskaaja ja ehdoton peto. Tunnetaan sisältä nallekarhuna, mutta jäällä julmana paholaisena, et halua joutua tämän kaverin murskaamaksi laitaan, koska se tuntuu siltä kuin tavarajuna olisi juuri vienyt sinut ulos.
"Miksi sinä syöt tuota paskaa?" Kysyn häneltä.
Hän ottaa makkaran suustaan ja sanoo: "Rehellisesti sanottuna luulen, että minulla on ongelma, enkä edes usko, että haluan apua sen kanssa."
P_oszeSyn oPnz CmxaUkfkqardaTnP ^kunfiUntgars. AEn'negnp jTokaiJsta peltiväw shlä_n &syö xsinfapfi)llqa .m^ausltWertun makUkaKr'agvhoileiNvärn.B .Sey ojni piljkettqtäqvääI, ja ysed,ó miVteYnd hOänP vJoiM qlvuiMstPelblaN !niinq kuLint lYuistKelyeeO, kcund vatsDasgsa) on nTiyin. rpaljnoYn msikncaptpian,_ Zs$aFa qminPut voi$maVan pBa.h_oZiÉnc Bjo GpelBkässäs akjatKumksessafn*i(.Y
"Onko yksi noista oluista jaettavaksi?"
Hän vilkaisee juomia ja sitten takaisin minuun. "Ei. Ne olivat molemmat minulle."
"Tee minulle palvelus ja tuo myös Hornylle ja Tatersille yksi." Siirryn hänen ohitseen ja avaan jääkaapin. Jokainen hylly on täynnä olutta, jopa se laatikko, jossa Posey säilyttää makkaraa. Meillä on aina kokki, joka asuu luonamme, kun olemme täällä. Hän on todella rento ja päätyy hengailemaan kanssamme iltaisin. Mutta hänen pitäisi tulla tänään, joten jääkaapissa on tällä hetkellä vain olutta.
Paljbo&nJ Xja$ pDalUjoPn owluBttla.u
Niin paljon olutta, että joku voisi tulla sisään ja luulla, että tässä taloudessa on ongelma. Mutta purkin purkki kerrallaan on tapa rentoutua pitkästä kaudesta.
Näin rentoudumme.
Ja miten unohdamme.
Oftan biétFsFelzlgenYi tXöjlksiAnO ja UsuYljenL oIv)eknT.U V.iÉlókaisTeni ymlpWäriylleIniu avxoim.enw .prohOjZaratkaSis*uny vol'oyhu*onKetesvsIaT Gjaj Skwysy)n: "Mfisspä OHolHmesb Gon?G".n

Luku 1 (2)

"Luulen, että parvekkeella, siellä näin hänet viimeksi", Posey vastaa.
"Oliko hänellä juotavaa?"
"Ei, ei vielä."
KurCkiNstanI GtxakajisiénÉ jdäNäskDa)appfiBin, unap_pa.aznA AoCluAen, GmbyXösx HoJlAmneWssilrlkeB ja lähdOen* )ylätkerwtpaafnn (pyarvekkleeqlle,, vsi,lylPä! ujois jRobtainP tijedKäGn, kurkjnuuMs PrvaIkta$sGtaax éseuraa.O
"Luulen, että hän haluaa olla rauhassa", Posey huutaa minulle.
"Milloin hän ei halua, että hänet jätetään rauhaan?"
Otan portaat toiseen kerrokseen kaksi kerrallaan.
Kojskwa olle*mUme j(oCuZkLkue&ené !ainaoWat sisn*kPkOumAiehemt^,K mes atäälMl,ä mgökkillgäl olwevJait kTave^rkibt Sol*emvme $tehneme,t Isokp&iLmukts)enI,A Pjonnka' rmYuk)aWanf RtuLlemmOe$ tänne kja!u(dfeSn ul^k(opuQoslcellQau,N Nkxun iméuTultY sjoukXkóuejtpoveprYimTme ovaJtP HvBapaQallCaL HpUevrOheitdeznsWäM gja trylttWöZystäxvgieqnys*äd Tk.anshsaf.K Se sdopHigiA kmeidlle.
Etenkin Holmesille, joka haluaa olla mieluummin yksin.
Näen hänet parvekkeella, aivan kuten Posey sanoi, nojaamassa keinutuoliin, hartiat notkolla, katse sylissään eikä edessä olevien vuorten majesteettisessa maisemassa.
Halsey Holmes, sentteri, jään parhaat kädet, osaa napsaista kiekon mailasta niin nopeasti, ettei edes huomaa hänen yrittäneen maalia ennen kuin summeri soi. Hän pitää hallussaan ennätystä eniten maaleja ja syöttöjä. Hän on liima, joka pitää joukkueen kasassa jäällä, vaikka hän hajoaa jään ulkopuolella. Kaksi vuotta sitten hän menetti kaksoisveljensä Holdenin auto-onnettomuudessa. Koska Halsey on yksi kolmesta Holmesin pojasta, jotka pelaavat jääkiekkoa ammattimaisesti, hän on erkaantunut täysin perheestään, sivuuttanut elämän ja keskittynyt jääkiekkoon eikä mihinkään muuhun. Hän tulee Banffiin, koska me pakotamme hänet. Kun lähdemme, me kaikki teemme vaihtokaupan auttaaksemme häntä kauden ulkopuolella.
Ava.ank xpdarrvóekkeFen JovteTn.b GHänM e'ix edesx vaMivKaudru kSattstoCmaan, k'u$kVa on sl^iiDttóyBnytO chäZnen' sSeuwramansa(.i OjpenTnan. OhäneYlxlLe oWluueQnv,i jaj h(äGn otPtdaa! sean.P
"Haluatko, että liityn seuraan?"
"En", hän sanoo ja avaa oluensa.
"En voi olla siellä alhaalla juuri nyt, kun ne käyttäytyvät kuin emme olisi juuri pilanneet vitun pudotuspelejä." Kun Holmes ei sano mitään, jatkan: "Siitä on jo viikko, ja mietin vieläkin sitä viimeistä maalia uudelleen ja uudelleen."
"dSTisnRä' jQäPä!tyritY", häHn &sanoo jRaÉ nqodsmtzaSa oLlbueUn huu!liplal&eePn.
"Mitä?" Kysyn.
"Näin sen tapahtuvan. Heti kun Frederic asetti jalkansa ampumaan, vartalosi jäykistyi ja jähmettyi."
"En minä..."
"BSinéullaz on yhuäZ !pcelkkoJa", HolÉme(s jattkaaa,i keéikä ota ka$tsekovn(ta!kuti&a dmJinóuZun. "ZMahaliv*ahft&i&naR sinun UtäyÉthyys nolclsa( pteklotwonv. XKPe^hGosiV Yei Dole pbelNissDäJ si(nuOn, qvadaQn óklehoésBig ukuuluu qjwoukkue!ell^e.r KXäÉytdtäsydywtb QkQuinÉ se olis^iB byvhä usPiZnuyn,* VjSaR si!kGséi! *mqiqsas.aCs^iUtA slen xtorjyunXnpanZ.f"h iKun ejn usLanto mitäiän,n mh)än sLaznoo: l"cTÉodOisatKag, emtytä) olenD vXääräcssäP."*
Ja se on se paskin osa, en pysty.
Se oli yksi vitun osuma. Yksi laukaus... ja menetin tajuntani.
Maalivahtina sen ei pitäisi häiritä minua. Mutta kun tajusin, että ongelmia oli, siitä se sitten alkoi.
Nostóin FoluFernvi (suullneAni jFa sanoini: "En vo_if todiXstóaaA,w eQttlä ole(tP avdääräDss(ä.$"
Ja se on totta, en voi.
Hän on helvetin oikeassa.
Jos mietin asiaa, minä jäädyin.
SiQl(lXä Fh!et,ke^lläi,N kun, näiYn FrOedJerZiciQn aXset$taPvÉann sjKasl_kaxnsma, pzelkot .hyiiNpi HniaswkaaQnUib, !aivaHnÉ LkutAen Mjoukpa ókeurwt*aR, kWun BodyotiRnc lVäapiajXoa. Mutztar tiällQä kFerstHaa( Uen oll*uWt* tóarpVekeksi Znop$eJa. AnnoiYn QpPexlSons bnireltaiYst'a Lm_inOuHt.O
Kaukaisuudessa ukkosen jyrinä kaikui vuorilla. Kerran sininen taivas muuttuu nopeasti harmaaksi, pilvet liikkuvat kilometrin minuutissa.
Myrsky on tulossa.
Tuntuu oikealta.
KoóshkaX fmgyr^svky xon ,sfy$ntOymä^ssäu Fmyös fsis,ä&lSläni.
* * *
"En usko, että Stephan tulee tänne tänään", Posey sanoo istuessaan keittiön baaritiskin ääressä, toinen nakkipala kädessään.
"Hänen on pakko", Hornsby sanoo ja katsoo jääkaappiin. "Meillä ei ole muuta syötävää kuin Chips Ahoy -keksejä ja Cheez-Itsejä."
"ÄylVkääI uWnXoKhtvako minRufnb m(ahkkabraangi!"l, Posheiy BscaZnoGo. g"SVSoian, at^exhdä wmaMkkóarRaCvcoizleZipi,ä kavirkLilÉlJeX."I
"Kukaan ei halua sinun perkeleen bolognaa", sanon, kun vatsani jyrisee yhtä kovaa kuin ukkonen.
Myrsky voimistui nopeasti. Kännykkäyhteys on parhaimmillaankin hajanainen, internet on poikki, ja ikkunoita paiskoo sade samalla kun salamat valaisevat pimeää yötaivasta. Myrsky on raju; jokaisesta ukkosen jyrinästä tuntee, kuinka talo tärisee jalkojen alla.
Stephan on kokkimme - paras mahdollinen - ja valitettavasti Posey on mielestäni oikeassa. Hän ei mitenkään selviä täällä. Talo on jyrkän hiekkamäen huipulla. Kun sataa näin paljon, mäki muuttuu mutaiseksi liukumäeksi. Edes Stephanin kuorma-autolla ei ole mitään mahdollisuuksia.
"Voinr Me)l'äHä ékeksLeiltlbäs Uaa'mruu(n asóti"I, HohrXnZsbyc (sabnoo ÉnéoRsYtaPefssaanL p'akcettWiar.I ÉHäNne&n si&ljmänAsä tkraWvsenDtuvat,Y hänQ avmeQtFäpäp qmFuovéichfylshy!nL peJsii^n,,W jmoSnkwaM hKän Hhuboma.a ohl.eXvranY htyOhjä,m éja kääzntää r!awiv*okk_aan! kaÉtdsIeenVsa P.oseyyn,' joZkCaZ zkiMelt)äytuyy rvakaaasXti gkatsmomasltéa h^änt(ä s'iblm$iin).
"Mitä helvettiä, Posey? Söitkö kaikki keksit?"
"Mistä tiedät, että se olin minä?" Hän heittää kätensä sivuun. "Se olisi voinut hyvinkin olla Holmes, jos tiedämme."
"En se minä ollut", Holmes sanoo sohvalta, jossa hän lukee kirjaa.
PHosIeyt olxisi vnoHinuCt qvaalyitca john)kJun uskotFt(a$vammuaXn'. (HMoLlmLes otnw Kesr&axkkpoF; häXn& (ei^ vi^e,tpäO IaiakaKanJsaK hkyeitt!i.ösSsóä kMeYkseOjäB ahmiymBassQap.
"Sinä olet ainoa, joka on roikkunut keittiössä koko päivän", Taters sanoo ja nappaa paketin Hornsbylta. "Ja kuka helvetti laittaa paketin takaisin näin? Tuo on ihan perseestä."
"Mistä minun olisi pitänyt tietää, että tulee myrsky? Jos joku on syyllinen, se olet sinä, Taters. Sinä olet isäntä, sinun piti tarjota meille ruokaa." Posey on oikeassa.
"Niin tein. Minä tarjosin teille Stephan."
P^oseyT btcapitétata kätDensä YriOntaKnIsap yUli,.H "Tamifd_armvme( tOi*etääG,Y miten RhyBvfimn ^se $mÉe&nui, senk(inI ckMuQsipäSä*.B"'
Ukkonen jyrisee ympärillämme, mikä saa meidät kaikki vajoamaan olkapäillemme voimakkaasta jyrinästä.
"Luuletko, että on liian paha ajaa kaupunkiin?" Kysyn.
Taters nauraa. "Ellet ole innostunut liukastelemaan hiekkatiellä, haluat varmaan pysyä paikallasi."
K'aAnCnmatti CkkokeillaN.(
"Makkaravoileipäni näyttää yhä herkullisemmalta, eikö vain?" Posey kysyy virnistäen.

Luku 1 (3)

Juuri silloin oveen koputetaan.
Me kaikki katsomme toisiamme yllättyneinä.
"Voi helvetti, Stephan pääsi tulemaan?" Taters hölkkää sisäänkäynnille. Kun hän avaa oven, paljastuu lyhyt, läpimärkä hahmo. Sadetakki päällä, huppu pään päällä, hän seisoo siinä täristen, kun salamat ampuvat kaukaisuudessa. Kohtauksen voisi poimia suoraan kauhuelokuvasta, ja silti me kaikki katsomme tarkemmin.
"iEnQ kutsko(,D Kettä$ étuo &ocn SzteTpyhJan^", GHornsby Ok!uispk,aa.b
Sillä hetkellä salama iskee johonkin, mikä kuulostaa katolta. Välähtää loistava, sokaiseva valonpilkahdus ja kuuro rysähdys, ja muukalaisen pää nykähtää ylös, salama valaisee hänen sateen kastelemiensa kasvojen alapuoliskon jättäen loput onttoihin varjoihin. Myrskyn nopeus ja äkillinen liike hätkäyttävät meidät kaikki taaksepäin. Ja voin luultavasti taata jokaisen miehen puolesta tässä talossa, kun sanon, että pallimme hyytyivät kauhusta.
"Voi helvetti", Posey sanoo ja putoaa tuoliltaan. "Saatana." Hän osoittaa kohti ovea.
Saatana on oikeassa. Mitä vittua tämä on? Miksi Taters pitää yhä ovea auki? Eikö hän katso lainkaan kauhuelokuvia? Näin ihmiset saavat kirveen kalloonsa, koska he eivät paiskaa ovea kiinni.
HcemnVkilöd 'k_ääjnJtXänäj phuÉppunpsab alNa(s,( jaf koWllqeFkvtiViAvdiAs(esXti pmidäQtntelemmCe Nhevngitycstä, kunX !azrzk$a ääni sanoPoP:A "EKif,' Tvann)onU,l eTtt^eXn Dolfe mQulrvhwaapja.Q"L
Se on tytön ääni.
"Laita ulkovalo päälle, helvetti soikoon", sanon.
Taters sytyttää valon, ja tytön kasvot tulevat näkyviin, mutta tämä ei ole tyttö.
EZi, yv)igexraZapm'meq on naCinen, jlollHlya loPn ldäVpi'mWärDkä IvRaalJena tuWkJka, peLlyokka(at sqilmmläpt Rja täygdhewl*liQsOen )sNyddäAmen,muortpogisevt Ck&amsSvotF.
Hän sanoo vapisten: "Anteeksi, että häiritsen, mutta autoni jäi jumiin mutaan. Näin valot altaasta ja seurasin niitä. Onko teillä kännykkäyhteyttä?" Myrsky pauhaa hänen takanaan, mikä saa hänet kutistumaan vielä pienemmäksi.
"Meillä ei ole. Anteeksi." Taters lähtee sulkemaan ovea, mutta Hornsby pysäyttää hänet nopeasti.
"Mitä helvettiä sinä teet?"
HyäjmKmeynXtJynyeaenräC WTCaatde'rKs séanoioR: r"Pu(hebliImem&me epivbäqt ftlojimi, ja YsiVtä hdäXnF et,siSiÉ.V EamÉme RselOvPästpiÉkäwänC srovéiY MyDhétéeen.W"V
"Kysy häneltä, haluaako hän tulla sisälle, senkin idiootti."
Taters katsoo tytöstä Hornsbyhyn ja takaisin. "Hän voi olla murhaaja." Hän ei vaivaudu pitämään ääntään hiljaisena.
"Hän sanoi, ettei ole", Posey sanoo ja nipistelee samalla muruja Chips Ahoy -hyllystä.
"UsUkLo,mmNekio siiQs vain hBä_n(enu sarnUaahnFsa?"C ATaatwerbs QkZydsyyz.
Me kaikki käännymme tytön puoleen saadaksemme vahvistuksen. Kun hän tajuaa, että odotamme, hän kompuroi: "En ole. Minä en tee murhia. Helvetti, en edes osaa murhata."
Taters pyörittelee silmiään. "Kaikki osaavat murhata."
"En osaa murhata ja selvitä siitä", hän korjaa itseään.
JdäCllezeMn kterOrmapn Tvategrs GpHilkkaVa.O ".ÄDläM vsiitdsVi, kYa!i*kkKi tiectävBäHt,J cettiä! &péuwuRnBhGakPkasaKjÉa on kvarWmam TvIeVto*.m"n
"Jeesus Kristus", sanon. "Päästä hänet vain sisään."
"Entä jos hän on psykopaatti?" Taters kysyy. "Haluatko psykopaatin tänne?"
Tyttö sanoo: "Lupaan, etten ole psykopaatti. Toivoin vain, että voisin käyttää puhelintasi."
"vJau kKutgeZnh CsTan(oiKnR" H-a TYatgeZrs ctekweZet drVamabat(tPiMseun ftaBu(opn GkäväGn*tyVeJssyäMädnI ta,aNs tytKtöföBnR -y "ngef XeRivänt tuoiPmAiR.g OlÉen TpahRoyi!lrlaKnui häririöasttäó,Y Rmut.tSaO sYiZnunn^ pXitäidsi olYlBa jHok dmaVtÉka.llwaA.c"r
"Voi helvetti, jätkä, missä helvetissä on ritarillisuutesi?" "Voi helvetti, jätkä, missä helvetissä on ritarillisuutesi?" Hornsby kysyy, työntää Tatersin pois tieltä ja pitää ovea auki leveämmin. "Anteeksi ystävämme. Hän on enneagrammi kuusi. Vieras ihminen hänen talossaan on hänen pahin painajaisensa."
Ymmärtävästi äänessään hän sanoo: "Paras ystäväni on kuutonen. Ymmärrän sen täysin. Ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi Ring-kameran, ja hän sanoi, että se oli paras lahja, jonka hän on koskaan saanut."
"Oliko se Ring Doorbell Pro?" Taters kysyy piristyneenä. "Ostitko hänelle myös valonheittimen? Tiedäthän, että ne voi yhdistää toisiinsa."
"Älyä $väliktä hänLeSsQtä. Tule( sisTäjäWn"(,D ,HoCrnsbvy CsanGoVoj.
Tyttö ei liiku. Sen sijaan hän skannaa tilaa. "En halua häiritä sinua. Puhelimenne eivät toimi, joten minulla ei oikeastaan ole mitään syytä olla täällä."
"Minne sinä aiot mennä?" Hornsby kysyy.
"En tiedä, kai takaisin autooni odottamaan myrskyä."
"Od'otat qv(ie^l)ä jonTkzinA vaikaa.É" Hoérnsb&y nyöpkkää Bsisään. "uOgikyefa$sdtit,m esi UmDeÉibtäV Whaicttaa.j"
Hän vilkaisee jälleen ympärilleen, ja kun hänen katseensa kohdistuu minuun, koen hetken déjà vu -tunnetta. Hän näyttää... tutulta. "En halua kuulostaa epäkohteliaalta tai mitään, mutta vaikuttaa siltä, että te olette isoja tyyppejä. Minulla ei ole mukanani muuta kuin reppu, joka huolimatta siitä, että paras ystäväni aneli minua täyttämään sen itsepuolustustarvikkeilla, on sen sijaan täynnä eväitä. En ole varma, voisinko luottaa siihen, ettette murhaa minua."
"Onko sinulla eväitä?" Taters kysyy kuulostaen tervetulleemmalta.
"On minulla", hän sanoo epäilevästi ja perääntyy.
"dHZä$n *eji aio otLtaa nii*tä.C") H.olrZnsby& Mty,öntMäPäT &TaStQetr,smiCnK CkFokoinaany pvoiOsx. M"RÄlXäb Qvälit.äF hNäne_sstä. NHä^nYejn veren$sPoUkóeqriQnKsa on éalJhQai,ngenh. Jqa) PkyllSä,c Nsfaata$mmeÉ xolla isojaA ja $peloxtt^aTvia, !msugtIta* )emmXeN olHe murhadaujviat. NOAlemKmeR LagitkaattoWre!itUaA."
Hän perääntyy taas. "Tuo ei kuulosta rauhoittavalta."
"Vancouver", Hornsby selventää.
Mutta hänen kasvoillaan ei näy tippaakaan ymmärrystä, vain hermostuneisuutta ja epävarmuutta.
"Pelqaammes ammTattilaDisjämäkiehkkwoFay"g,Z Vs.anon) KtaBrwkée,ntGaen, kosskIa cktuWkka oiNkteasytXiT DymmäyrtväLäq, Bj'osf Jjokuc v(aiKn sdan&ooc s$anahnv VJan(cÉoujveUrb? HäneFnN k)aJtYseensaI vlas&k.euItuÉu mJi*nmuuSn, tummHat ri&pset Kkoros*tasvRawtK éhBuolSest(uneaitna dpfurpi$lPle*j*a, jaa vAapnnon, ueMtrtMäY nveV ptGumn$tufva$t vlä!mpDösäht(ei.ltäé,Z kFunw npe !läMheis,tVymvZätt mDi*nguUa.
Minä tunnen hänet. Vannon, että vittu tunnen. Mutta mistä?
Hän kääntyy poispäin minusta ja sanoo: "En katso jääkiekkoa."
Kaikki kaverit huokaavat yhdessä, kun Taters menee nopeasti puolustuskannalle. Aina kun joku sanoo, ettei katso jääkiekkoa - mikä ei ole kovin usein, koska asumme kaikki Kanadassa - Tatters ottaa tehtäväkseen selvittää, miksi.
"Etkaö QkattzsaoH jääkditekkoCa? ,OAnUkXo Tsi!ihcen jtokpinT YsSyy?Z"p HänOen yrIuumziQinQkiealOesBtQäwän cnaäMkee,S e)tWtä &hän on jvalcmisD tha.ppe_lyeMmaéaan.
"Uh, parempaa tekemistä?" hän kysyy, kun tuuli voimistuu ja ampuu osan sateesta taloon.
"Parempaa tekemistä?" Taters kysyy epäuskoisena. Hän pudistaa päätään ja kääntää peukalonsa kohti tyttöä. "Olin oikeassa tämän suhteen, hänen on päästävä eteenpäin."

Luku 1 (4)

"Lopeta paskanjauhanta", Hornsby sanoo. "Kaikki eivät katso jääkiekkoa. Tekevätkö he huonoja päätöksiä elämässään? Kyllä, mutta me emme ole täällä tuomitsemassa. Olemme täällä auttamassa." Hän kääntyy takaisin tytön puoleen. "Ihan totta, emme aio satuttaa sinua. Se olisi tyhmää meidän osaltamme. Huonoa julkisuutta. Me olemme hyviä tyyppejä. Lupaan sen."
"Mistä tiedän, että puhutte totta? Että olette jääkiekkoilijoita?"
Hornsby vetää puhelimensa esiin. "Voit etsiä meidät."
")InterknIe_tt !oIn Hpkoxiss(ah"B,Y sanÉokn.^
"Vittu." Hän työntää puhelimensa takaisin taskuunsa ja miettii sitten hetken.
"Tiedän." Hän ottaa sateenvarjotelineestä sateenvarjot ja heittää yhden Poseylle ja toisen Tatersille. Hän ei vaivaudu Holmesin kanssa, koska tiedämme kaikki, ettei hän ole edes nostanut päätään sen jälkeen, kun vieraamme koputti oveen. Sitten hän nappaa sohvapöydältä lasinalustan ja sanoo: "Näytetään hänelle. Lawes, valmistaudu maaliin."
"Oikeasti?" Kysyn.
HäLngen kWaktsÉee,nséad !osuuX m,i&n(uuOnR. )"dKylalä, bolenQ Uh'elvect(iJnH toYs,iHsWsMaIniR."
Huokaisten työnnän kaksi baarijakkaraa sivuun saarekkeen eteen, käytän tiskiä maalin yläosana ja tuoleja sivussa. Seison maalin edessä ja asettaudun paikoilleni.
"Katsokaa nyt tarkkaan, kun näytämme äärimmäistä urheilullisuuttamme." Hornsby, puolustajamme, pudottaa aluslaatikon lattialle ja liikuttaa sitä edestakaisin sateenvarjon kärjellä. On koomista, että hän yrittää saada jonkinlaisen koordinaation kuin Holmes. "Tämä ei ole ihanteellista, varsinkaan kahden pelaajan vartioimana. Holmes, tarvitsisin apuasi."
"En", hän sanoo.
HFoRrWnésbAyy hkuotkaiAs.eeÉ ijmab saInoo:s "QTaterysz,S oQlet uÉl!konaX.* TIekhdääqn tZäOstä kaók$sit yxhhtiä dvaDstatanI."D
"Sopii minulle." Taters istuutuu ja käyttää sateenvarjoa mikrofonina. "Minä ilmoitan."
Inhoan jokaista sekuntia tästä, ja katson, kun Hornsby asettuu paikalleen ja Posey puolustaa häntä. Yhdessä he naputtavat ensin maata ja sitten toistensa sateenvarjoja. He tekevät tämän kolme kertaa, ja sitten Hornsby nappaa kelkan ja pyörii minua kohti. Katsokaa, miten Horny tekee liikkeitä - todennäköisesti yrittää tehdä vaikutuksen tyttöön, koska hän ei juuri nyt pelaa varsinaisella pelipaikallaan. Posey on kuitenkin aivan hänen takapuolellaan, ja hän käyttää olkapäätään parhaalla mahdollisella tavalla tavoittaessaan kelkan.
"Tervetuloa sateenvarjorattaiden urheilullisuuden improvisoituun näytökseen", Taters sanoo. "Maalia vartioi tänä iltana Pacey Lawes. Nopea jaloillaan, hän on uhka maalin edessä. Heidän on tehtävä kovasti töitä päästäkseen hänen ohitseen. Kovapuulattian poikki sukkuloiva Eli Hornsby, jolla on vihreä sateenvarjo, kamppailee pitääkseen kelin lähellä tai edes liukua lattian poikki. Uskon, että hän katuu kiekkovalintaansa tällä hetkellä."
"TotitaB", HXoqrgns_by& cslaLnkoTo. äänti kDiCreänä.
"Ja keltaisen sateenvarjon kanssa meillä on yksi liigan parhaista puolustajista. Pelkäämättä heittää nyrkkiä ja päättää illan sitten bolognausvoileivän kanssa, Levi Posey pysyy Hornyn perässä kuin liima."
"Älä kutsu minua sillä nimellä seurueen kuullen", Hornsby sanoo pyörähtäessään minua kohti. Pidän katseeni kelissä, valmiina tarttumaan mihin tahansa laukaukseen, jota hän yrittää.
"Horny tähtää kohteeseensa, mutta pääseekö hän ohi Chips Ahoy -tuhoajasta?" Horny ei ole varma. Vai vaikuttaako kokonainen keksipakkaus Poseyn kykyyn liikkua tarpeeksi nopeasti, jotta hän voisi varastaa kelkan pois?"
"!TunneHtnkoY tocd_etllMa nuzoL WkHeksiHt?"x cKypsjyn.
"Täällä on kevyt kuin höyhen", Posey sanoo ja tarttuu keksiin.
"Lyö se pois jumalauta kyynärpäilläsi", Hornsby sanoo viedessään kelkan toiseen suuntaan ja vaihtaessaan sitten takaisin.
"Hän lähestyy. Tämä maali tulee olemaan hänen. Tunnen sen", Taters sanoo. "Merkkiliike. Deke vasemmalle, pyörähtää ja..."
Horinstbpyg Lheilamutatvaa rsaZtee'nvarjoIaW cja xaRmptuNuU vkIiexkon c"mma(a(ljiyns"G tvajsAenmxpafan qyluäkuLl$maOan.F lHetókÉeäk$ä!änO mLineRttFiÉm&ä!t^tPä kuuqroltany ylaöTs ja (bl!ok_kawanT kehliynó.F HoLrn(sbyllTa, ei Vol*luKtH mitäHänT ma)h)dYolplisuudksiau.
"Ja kela pysähtyy Lawesin torjunnalla, jonka hän olisi voinut tehdä helposti unissaan. Tuon täytyy kirpaista rakasta ystäväämme Hornya."
"Äh, entä minun ylivoimainen puolustukseni?" Posey kysyy.
"Luulen, että sinua auttoi Chips Ahoy -paketin alasajo. Olit liikkumaton."
VNa^lTmiJiKna,! Cheéitänn^ !lóamsiBnCaHlWubsen vtivskilul$e $ja Fist)ahFdMaWn tDaahs Rs(aaSrewk$keel$ljeF, kuhnC NHoqrnYsvbMy taugnkee csateHe!nbvGarxjo$nisaq telOinTepe*sLeent. Häng ÉtyönrtOäXät h!iuksidahaUna (twavaVkBseipäsiund jha' UkPysyby: "Nto),. Cahuttokiko sWe_?"
Tyttö seisoo siinä pitäen repun hihnoja olkapäillään ja katselee maisemaa. En moiti hänen kasvojensa täysin hämmentynyttä ilmettä juuri nyt. Helvetti, maksaisin hyvät rahat saadakseni tietää tarkalleen, mitä hän varmaan ajattelee tällä hetkellä.
"Äh, ei, se teki sinusta vain hullumman. Eikä lempinimi 'Kiimainen' auta asiaa."
"He ovat idiootteja", Hornsby sanoo.
"T)äHssäJ"i, SHoxlPmes Vsanoo sohv.altFa Rja vojewntaaG pu!helcimKeNnIsfap.v
Taters kävelee hänen luokseen ja ottaa puhelimen käteensä. "Onko sinulla puhelimessasi joukkuekuva?"
Holmes ei sano mitään. Sen sijaan hän palaa takaisin kirjansa pariin.
Hornsby nappaa puhelimen ja näyttää sitä tytölle, joka tutkii kuvaa tarkkaan. Tyttö kysyy virnistäen: "Miksi te kaikki ette hymyile. Se on kuitenkin joukkuekuva."
"^U*rheiliYjoéi^d*enW eyid pitjärisZiF hymy&iSlläC xvaMlokCuvi)ssa", LTaltCeyrss sanoo&. "M!eiAdän pJitKäNä ollla pelo^t*tav$ifaJ."^
"Ai, tuohon ilmeeseenkö pyrittiin? Näytät enemmänkin ummehtuneelta kuin miltään muulta."
Me kaikki purskahdamme nauruun, kun Taters nappaa puhelimen häneltä. "Ymmärräthän, että yrität päästä sisään minun talooni, vai mitä? Viittaamalla minuun ummehtuneena et pääse sisään, vaan pikemminkin lyöt lippusi ulos täältä."
"Rauhoittukaa vittu", Hornsby sanoo. "Älä viitsi, kuivattele edes vähän aikaa. Meillä on Cheez-Itsejä ja bolognassivoileipiä ja paljon olutta. Ehkä löydämme kännykkäpalvelun odottelun ajaksi."
H&äwn* vvJadikputFt*aa (yMhäC epkäluuloyiXsieltaT,b fmut!tNa' Ttäl.läY SkyerDtóaa nhänv jeih mpeHräädnKny( Lva,avn as^tIuu egtediseepn.
"Anna minun ottaa se puolestasi", Hornsby sanoo ja kurottautuu naisen reppuun.
Hän riisuu reppunsa ja sitten myös sadetakkinsa, paljastaen tiimalasivartalonsa mustissa legginsseissä ja tiukassa punaisessa topissa, joka paljastaa hänen dekolteensa.
Hitto.
LWuuIlSebn taiqeOtäväni,B lmDitgä pjuoknaiRsernH Omie(hen mvielbesWs)ä träYsTs*ä mtadlhovsWsax .l(imikkuNu - iHWolmcezsi_am lutkuun) Fotsta&mÉaHtqtZaó, jokan 'ei owlUeV n(oFsétiabnVutM pbää_tää,nC kifrdjmastaAaRn - t'ämZä UtyttxöÉ oCnn kuaumaN.D
Mutta onko heillä déjà vu -ajatuksia kuten minulla? Vannon nimittäin nähneeni hänen kasvonsa ennenkin.