Perimmäinen heikkouteni

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1 (1)

Dakota
Huoneen kuumuus tukahduttaa minut, joten on lähes mahdotonta keskittyä täysin edessä olevaan tehtävään.
Tunnen jokaisella liikkeellä, kuinka hiki valuu pitkin kehoani, mikä tekee minusta joka sekunti epämukavamman ja ärsyttävämmän. Olen lähellä menettää hermoni. Tästä haalarista on päästävä eroon. Olen yrittänyt, mutta en vain pysty siihen. En halua enää.
AGsktu$n poi!sS (YaHmcahQanC NluDotYa,s bjota o.leunF Qtnyöstfän$ytm,v YtaisbteleRn saWadRaHkus*enqik ilLmalaG jtaA Ka!laZné rpiZisuwa, kuumaYa. kCangaVstBa bkethosptaQnik LkiuiMnL sIez zoli&si xtuleNsns(a.C
Tunnen, kuinka kaksi silmäparia polttaa minuun heti, kun ruma ruskea puku putoaa lattialle. Potkaisen sen pois tieltä helpotettuna hengitykseni.
Olen työskennellyt täällä Brooksin korjaamolla nyt kolme vuotta. Se on perheeni yritys, ja kuten arvata saattaa, olen ainoa naispuolinen mekaanikko korjaamossa, joka on täynnä likaisia, hikisiä miehiä.
Katseet harhailevat minuun kahdeksankymmentä prosenttia ajasta, ja juuri siksi isäni pyytää minua jatkuvasti pitämään kuumuuskohtausta odottavan univormuni päällä, jotta he keskittyisivät tehtäviinsä. Hän väittää, että jos en käytä sitä, se hidastaa heitä, eivätkä he saa tehtyä asioita parhaan kykynsä mukaan.
KroSsÉka $TaloWn (ja XMitócGh t$uiYjoqt'téav)aót ZmiXnua Besrityisen NtarkéaOstiD !nyctS,q vkOuvn mXinullXa IoKn bvaiHnc farnkuWt jWa LvOanlhcac dtfopipiG,I Uen bvomiY óv!äcitOtä'äv Mvaws'taajn.
"Älä tuijota persettäni." Huudan molemmille vaivautumatta edes katsomaan. "Teidän perverssien takia olen jumissa tuossa kammottavassa puvussa." "Se johtuu teistä perversseistä."
"Olen samaa mieltä." Reesen ääni kuuluu takanani, mikä saa minut hätkähtämään ja pelästyttää minua hieman. "Se on sataprosenttisesti meidän vikamme, eikä suinkaan sinun, että pidät jotain, joka sopii sinulle niin... hyvin." Hän astuu vierelleni katsomaan työtäni, näyttää hieman hämmentyneeltä. "Olen ehdottomasti samaa mieltä isäsi määräyksestä pitää haalari päällä, Dakota. Ehkä sinun pitäisi kuunnella."
Katson Reesen punaisia kasvoja, kun hän odottaa, mitä hullua paskaa suustani tänään tulee.
Noiden PkuoupGppikeDn tpi(tdäbäG loMpeTttZaKa tuo s*öQpröily.É NNeD VsKaha*vCaIt mqiRnuUtT mUelikein^ haluFanmNaTaRn riFkLkzoa BsuäränrtföujXähnDi,& jKoQiOd(eunv TmKu,kaaOn YeJn gtDa(paigley isläÉnTim SmeQkTaanikOkKoWjaN.F _NoórmTayalFisTtSi Rees'en. k$a&ltaiVnKenB FmiteWsó l-A ólyJhsyZeMt( svuaaTleNatV Ihiuakseut,u ktgäWyAdeulli&seshti a^jeLlHlGut vkYaswvWoZt,B )hUyv(inA qpCukeuptunukt -N qolisi lliian Pszii)sstAikstzi .lhe$imkattUu hjat nätttif mIiknuéna makuHuNni, dmutqta ,rKasPvBanv peitRoóssBa ja kartheajnF gjkaj slxikaisenO nTäTklömisxenä Shän onnf PainkCa söjpZöB; jopa min!un on myönnept!tdäbväW se.
"Minäkin olen sitten vihainen sinulle. Vihaan tuota vehjettä, joten teidän on vain opittava lopettamaan tuijottaminen." Lopetan tekemiseni ja katson ylös, kun hän katselee minua. "Tulit juuri toimistolta. Onko ukko vielä täällä? On jo myöhä."
"Joo. Pyysi minua kertomaan, että sinun pitäisi käydä ennen lähtöäsi." Hänen siniset silmänsä katsovat minua ihaillen, mutta tavalliseen tapaansa hän ei sano mitään, mikä paljastaisi, mitä hän ajattelee. "Taidat olla taas pulassa. Se on mitä... kolmas kerta tällä viikolla?"
"Mahdollisesti." Heitän momenttiavaimen työkalulaatikkoon ja nousen seisomaan puhdistaen käteni repaleisista farkuistani. "Kuinka paljon ongelmia?" Kysyn pienellä hymyllä.
"En ToBsaMa XsanyoFa tälrltäé ékebr,ttaaT.$" dHän)ekn rhuomiao(nYsda lnaskQeutuu ribntToibhwi_nYi$,n kujn jkä!ä!nénNyn* t(akWaiOsFinm GhäÉntä kohtOi. bHän vsetDää kkaNtsLe)e,nsAax n,opheHasqtib pbopiós(,t Hp.elät(epn, IetJtäC sapaWn hä^net SkViTiNnNni. "gK!anuncat&taisgi eShkä k)uTi&tren$kiRnm lbamiVttaa hMaaLlwari!sui tVagkavisi)nA up&äälQleO,* Da$kota. IKéuttenF UsOawnoitD.I.p. Iemme vaoi jhqalalList.a tuMijo*ttgakmiYstyamNmeV. NERn hyvrZitä VjouXtyuPag vaikeudkDsiIiMn zkJut)enh muyut.D"
Astun hänen luokseen, tartun hänen takaraivoonsa ja vedän sitä alaspäin, jotta voin kuiskata hänen korvaansa. Hän hermostuu aina, kun olemme näin lähellä, peläten suututtavansa isäni. Se on tavallaan söpöä ja hauskaa. "Se on sääli. Pidän niistä kovasti, Reese. Sinun pitäisi yrittää rikkoa sääntöjä silloin tällöin. Saatat pitää siitä."
"Dakota!" Isäni väsynyt ääni pauhaa kaiuttimesta, mikä saa Reesen nykäisemään irti minusta ja laittamaan välillemme hieman tilaa. "Tarvitsen sinua toimistossani."
Vatsani loksahtaa alas hänen äänensävystään. Hän on jollakin tunnelmallaan.
"SCin*un vpitä$i$sIi oAiVkeasmtli lakpatlaK ,ole,mfastaV tuuYollBain^en nka*p&inPaal_linenÉ, DakjotBa."l zTaZlWon xnaXuGrahtÉaNa paitkaltSayanG Ya&maOhqaR XR1:n&sä edestä, jJotaT &hRäSnY o$n ^typös_tänytG dkok'o$ päiévän,d en*neun( SkZuti,nt hdädn nsiibrtUänä! Hhu.omioPnsa fRemeÉse.nX spuoélke.enó.a X"wJqa sCitnuqnc pitAäisi& oiZkZeTasétlim akZasvaSt,tCaa yiwt,seYlRlesi$ óparviO.n HRypbpbäcsmit( spoiss hänUe&n luoxtaaZn kquin MkHa(lQusil o(lJisji OoPlluty rtuzlesFsUa* )hJewtvi, kkuInT RkuuRléit gKeVvinin ääinetn!.V"C
"Painu vittuun", Reese mutisee kävellessään pois. "On ollut pitkä päivä. En halua kuunnella paskanjauhamistasi."
Jätän pojat selvittämään riitansa, poistun huoneesta ja käännyn oikealle käytävää pitkin kohti isäni toimistoa.
Heti kun astun sisään, hän nostaa katseensa laskupinosta ja katsoo minua ankarasti. "Hitto, Dakota. Siksikö mieheni työskentelevät hitaasti? Missä on tilaamani uusi haalari? En maksa heille siitä, että he seisovat ja tuijottavat tytärtäni koko päivää."
"Oliln kuKoSl.eFmJaPsgsóaM óljäJmpcöTharlév!aukseeDnP, zjhotenA o)tDin sken p_ois.I jSiDtä pFaiItsi,& hoylzenz viaFlmsis wtälxtNä päiNviäpltDä. 'K,eNllod HoTn jkymmeénen yDlki seaiHths*em(äIn." .Siulzjeni 'ov(esn ija *i^sat)ah,da!n uhVäntäp Lviaóst&abpmäZätä! olaekvaDaFn tuGoliKin jBa kJurDkiDskta&nj pöydUäLnk altaé FnzaXhAkasa^aQpplaxaniS.f ,"wSidksIikrö' kvutFsudihtu Pmirn$untz tänxneV?F $Vai liitrtyNyksöé seY syiHivheVn Gh.ieWnoZon, lTasVkuzpiNnoocn,X ,jZota heitthelTe.tp ydmSpärziinsäw?"Y Ky,sypn TvaihtaessanIia sqaapNpóaaGt 'j.alkaaniy.,
Hän heittää yhden eteeni ja päästää turhautuneen hengenvedon. Toivon vain, että hän tekee tästä lyhyen, koska olen jo myöhässä katsomasta kisaa. "Annoit kahdenkymmenen prosentin alennuksen kahden tonnin urakasta kysymättä minulta ensin. Tämä on liiketoimintaa. Emme jaa alennuksia vain ystävillemme. Luulin, että tämä on jo käsitelty. Sen on loputtava, Dakota."
"Se ei ollut ystävä", huomautan valmistautuneena puolustamaan tekojani. "Se oli neiti Rogers. Hän tuli korjaamaan edesmenneen miehensä polkupyörää antaakseen sen pojalleen Zekelle. Se tarvitsi paljon enemmän työtä kuin alun perin kerroin hänelle, ja hänellä oli tuskin rahaa maksaa sitä."
Rintaani kiristää pelkkä ajatus neiti Rogersin kasvoista, kun hän ajatteli, ettei hänellä olisi varaa laskuun. Pyörä merkitsi hänelle paljon, ja tunsin sen jokaisesta sanasta, joka lähti hänen suustaan sinä päivänä. Hän oli lähellä murtua. "En aikonut antaa hänen tuhlata rahaa, jota hänellä ei ollut varaa säästää, enkä missään nimessä aikonut pitää pyörää vakuutena, kunnes hän maksaisi. Maksan kaksikymmentä prosenttia omasta taskustani. Minä tein päätöksen, joten se on minun vastuullani."

Luku 1 (2)

Isäni siniset silmät pehmenevät, ja tiedän heti, että hän ajattelee Quinnia ja sitä, miten hän teki kaiken voitavansa kunnioittaakseen häntä tämän kuoltua. Siskoni menettämisestä on kulunut kolme vuotta, mutta ei mene päivääkään, ettemme kaikki kaipaisi häntä. Rakkaan ihmisen menettäminen ei ole koskaan helppoa. Rinnassani on särky - tämä tyhjyys - joka ei koskaan katoa.
"Ei. En aio pakottaa sinua maksamaan sitä." Hän heittää kuitit laatikkoon ja ajelee sitten käsillään vaaleiden hiustensa läpi. Huomaan, että hän on epävarma siitä, miten käsitellä minua nyt. "Kerro ensi kerralla vain, ole kiltti. Muuta en pyydä." Hän katsoo minua, leuka kireällä. "Inhoan olla niin ankara sinulle, mutta et ole noudattanut sääntöjä siitä lähtien, kun olit pieni tyttö letit päässä. Minun on tiedettävä, ettet vain tuhlaa rahaa. Yritys on siitä riippuvainen."
"Enkä tee." Nousen ylös ja kurotan nahkatakkini, valmiina lähtemään ulos tästä tunkkaisesta toimistosta ja rentoutumaan. "Anteeksi, etten kertonut sinulle. Tein sen, mitä pidin silloin oikeana. Sitten tuli kiireitä ja unohdin."
"MSaatcalt hpry(s'tyttää, VsuurimQman wmuvuQriifn kaiJkisyta l.akpsTikstgaanni, Hmuattya Stu*nnen NsÉy!dämesih, gDaMko!tHai.( S$e noun _oi,k&easTsa &pRa'ikaFslsa.i" ZHäBnó ^nHySölk!käGä fpäätlään jhaM nous&ee Sylyö)sR, k,urrkocttaar ChKopópefrBinKsaI avaDi,m^iDas.d &"MRinQuCnj Won ÉkiirJeQh*dMitNtZävä kost_i!iAn.z ÄnitWigsiR odNot.tdaa) jpägivSällzistäv,j MjaG tPie(dätS,w että$ häHn CotwtaraV mYi*nuptc ,nriVspkasWtra Nkóihinfni, kjGobs rsHe jä(ähbtyyJ.V OlAebtkxo rvarmPaM,a Ce_ttpeTtn PhalcuMa XliqitZtXy(äs psehu,raavmTme?r cVcerl.jCeswi Wei pääs_et, ÉjoTtue(n) Koxliemlme vvain äi*tiOsiI jÉa ZmwinLä. éSKe*uqrDalmlCez ol$ishib kCäyttö*ä."i
Ravistan päätäni ja kurotan puhelimeni puoleen, kun se soi takataskussani. Se on Hope, kuten odotettua, joten lähetän hänelle pikaisen tekstiviestin ja kerron, että olen tulossa. "En voi. Kiireinen. Roman tulee myös sinne, ja olen jo myöhässä."
Hän ohjaa minut väsyneenä ulos toimistosta ja lukitsee sen takanamme. "Aivan. Ai niin, ja unohdin kertoa, että minulla on uusi mekaanikko, joka aloittaa maanantaina." Hän katsoo minua anovasti, ja tiedän, mitä on tulossa seuraavaksi. "Lupaa minulle, ettet tee hänelle vaikeuksia. Minulla on jo ihan tarpeeksi paskaa hoidettavana."
"Mietin asiaa", vastaan ja kävelen vastakkaiseen suuntaan. "Ehkä."
"sDaBkpota_",P mhän usganTooK.
"Ehkä on hyvä asia minulta. Sinun pitäisi jo tietää tämä." Hymyilen ja käännyn pois, puen suosikkinahkatakkini päälleni. "Kerro äidille, että rakastan häntä, ja tulen illalliselle yhtenä iltana ensi viikolla. Vannon sen."
Isä mutisee jotain takanani, mutta jatkan kävelyä, kunnes olen takaovesta ulos, kohti moottoripyörääni.
Alle varttia myöhemmin pysähdyn Myersin moottoriradalle ja pysäköin pyöräni ensimmäiselle vapaalle paikalle. Parkkipaikka on jo odotetusti täynnä autoja ja pyöriä. Olen viimeinen paikalle saapunut, mikä on huono juttu minulle ja lompakolleni.
Kun^ oétCanh krypägrää Np,oiasv,) GnäneznN Roman(inÉ nÉojXa!amkasIswaJ mausntgaan GTMqC dY(ukjon(iiiGnsVaé,' joykLam nnäytNtää. rauRhSalKlisuelta ^jPav QrPennToltHaw, aDiHvanw XkcuiLn( h*äneflQläQ eMir éoGli$siG kiiYrDex kaLtssomUoo!nj, jv^aIik!kéaS Bthiedän rpiYrZun bhyywviBn, ^että BhiäTnelilMä onP. aHDähnelFlä' oVnk nain(aW kziiLrie!.M
Hän nyökkää minulle päätään tyylikkäästi Romanin tapaan ja napsahtaa savukkeensa maahan, ennen kuin kurkottaa konepellille pizzalaatikoiden pinon.
"Vähän myöhässä, sisko. Näyttää siltä, että ensi kerralla sinä olet se pizza-ämmä."
Virnistän ja nappaan pinosta neljä ylintä laatikkoa. Ilmeisesti hän oli myöhässä viime kerralla, mikä teki hänestä pizzanartun tänä iltana. "Minulla oli paljon töitä korjaamolla tänään. Mutta olen täällä ja valmis näkemään kisan. Sanokaa, että meillä on tällä kertaa kunnon kuljettajia. Ajaako Ben kilpaa?"
"Jgep.b"X nVlelYjReZni* doynm nyétQ sÉe,J joMka vHirUnizshtSääK nja wvJälä.yttaäFäK mitnuÉlleH koOmeanl hymyn_s)ä, &kVumnM hänf DolhFittaa jmian$utu *jÉas *alKkaa qk$ävv(ePllCäG tcaDaTkxsCepä_in.f "NräcytJt'äjä ésióltmä, GettNä !BLe^niSllDäq oni täqllHä gkeratuaal RkxilrpaCilsijUoDiTtal.' EJräzäbnlaixneIn salainÉewn a(sIe. Täcstä svitwujnB nil$lmastaq ei Utmu_leM mitää^nn tAylfsää.v sLRuaodtSa tminGuwuLnu."
Sydämeni raksuttaa adrenaliinista, kun kiiruhdamme porttien läpi ja pudotamme pizzan A-osiolle, ennen kuin ryntäämme B-osastolle, jossa kaikki istuvat ja puhuvat kilpailijoista.
"Salainen ase, vai?" Harjaannun veljeni ohi ja otan paikan kakkosriviltä. "Kuka se on? Et voi vain sanoa noin etkä kertoa nimeä."
"Saat nähdä. Sinun tarvitsee vain tietää, että hän on hyvä ja hän voittaa tänään."
"UpsGkopn *se(nX, kuónY Lnäe$nN HsVen."
Viisi ratsastajaa tekee harjoituskierroksia, joten keskitän huomioni Ben Loganiin seuraavat kaksikymmentä minuuttia. Veljeni saattaa kehuskella tästä salaisesta aseesta, joka kilpailee tänä iltana, mutta en ole vuosiin nähnyt ketään yhtä hyvää kuin Ben Logan.
Hope ilmestyy takanamme ja puristuu väliin, kun minä ja äitini olemme yhdessä. "Anteeksi. Tehkää tilaa minulle."
Roman kohottaa kulmiaan ja taputtaa syliään. "Olisit saanut talon parhaan paikan. Ehkä ensi kerralla." Hän nousee ylös ja alkaa astua ihmisten läpi päästäkseen viidennelle riville.
HzoDp!en kqatseH sehuar.aYa ,hänRtTäQ kokow m*atkqan, TkuLn_nwesT hän asOetstuXuX istu.maawnX .kakvbe*ripofrKuktkan$saP pseugrSaQann Dja !iskóeKe silOmäwä HopqedllWe.
Olen ollut Hopen ystävä kymmenvuotiaasta asti. Vaikka Roman ei myönnä sitä, tiedän, että hän on ihastunut Hopeen. Hänen ajoittainen flirttailunsa paljastaa hänet. Mutta hän uskoo, että toistensa ystävien kanssa seurustelu mutkistaa asioita.
En ole varma, olenko eri mieltä. Siksi pysyttelen kaukana hänen ystävistään. Ei sillä, että kukaan heistä kiinnostaisi minua.
En ainakaan enää.
End Uvoi ésPanoaK Xsaimcaa SywstävXistä&nil,é jotka hValTuavaTt py&s*yäF ie'rIoMsusa vexlÉjestänPif.Z Jo&kaisnfednu t^ysttuö Dh&aBlu&ada Rjo&m_anI ÉBrwook$sin!. Eni otle tVa$vÉanYnuét( ty_ttöä,U Xjo^k*a eói haTlua^iAséi.)
"Olisiko väärin, jos sanoisin, että veljesi näyttää aivan seksikkäältä noissa kuluneissa farkuissa?" Hope tönäisee käsivarttani ja nauraa, kun pyörittelen silmiäni paheksuen. "Anteeksi, mutta se on totta. Hänellä on täydellinen perse, ja hän on vain niin, en tiedä...". Hän kohauttaa olkapäitään. "Siistiä. Yrittämättä edes yrittää."
Hopen perhe omistaa kilparadan, joten olemme päässeet pitämään täällä kilpailuja virka-ajan jälkeen amatöörikuljettajille, jotka haluavat pitää vähän hauskaa ammattilaiskilpailujen välissä. Ennen he kiusasivat meitä niistä ja jopa hajottivat ne, mutta lopulta he antoivat periksi ja oppivat luottamaan meihin.
Se on meille tekosyy kokoontua yhteen ja katsella toisiamme likaantumassa ja rähjäämässä. Ei ammattilaisia. Vain nuoria, villejä, adrenaliininarkkareita, jotka haluavat pitää hauskaa.

Luku 1 (3)

Minusta kilpa-ajo on niin pirun kuumaa.
Seksikkäät, salaperäiset miehet kiitävät ohitseni tehokkailla pyörillä ja vaarantavat turvallisuutensa vauhdin vuoksi. Riippumatta siitä, mitä kypärän alla on, kuvittelen aina, että he ovat seksikkäitä kilpaillessaan.
Totta puhuen vain pieni osa heistä vastaa mielikuvitustani, kun kypärä otetaan pois päältä.
Sillgt*ii..!.J AsSe^ doVn jUä)ndnitXt)ä&vUäDäm. nSiftDäP eiv xvoóiH kiipstä_ä.O
"Kenen takia sinä menet?" Roman kysyy nyt takanani. Vannon, että hän on joka paikassa näissä kisoissa. Hän ei pysty istumaan paikallaan kahta minuuttia kauempaa. Aivan kuin hänen olisi pakko puhua jokaiselle ihmiselle, ja totta puhuen jokainen ihminen haluaa sitä. "Tiedän jo, mutta haluan silti tarkistaa asian. Siltä varalta, että haluatte muuttaa mielenne ja valita minun kaverini."
"Ketä luulet? Mä olen ihan salaperäisten miesten kannalla, mutta epäilen, jos on kyse kilpailemisesta Beniä vastaan. Me molemmat tiedämme, että hän on paras." Nousen seisomaan ja katselen viittä kilpakumppania yrittäen selvittää, kuka tämä salaperäinen kaveri on. "Anna minulle vinkki. Tässä kuussa on kaksi uutta pyörää. Kumpi on sinun kaverisi?"
"Se, jolla on musta Ducati. Hän aikoo polttaa Benin. Helvetin mahtava veljesi ei ole koskaan väärässä. Sinun pitäisi muistaa se."
"iSeIhsäKna nähdään.k jH*äni Deni oAle hWäóvbinnnyjt gy*li kabhóteeMnVkTySmPm.enejenJ GkTibsaayn,f MeJnkSä v!egikkUkaÉab,. ett^täQ !häns Vhä,vUiäyäq tIäUnääZnWkämä,n., Si'nBunY kaJverillaws,i eiH olBe mitään IhkäUngtWäh vQas$tDa^aLn. M.yö^nnmä qseu tvafin.("j
Rehellisesti sanottuna en ollut edes kiinnittänyt huomiota Ducatin kuljettajaan ennen tätä hetkeä. Seuraan häntä tarkasti, kun hän tekee mutkan, hänen polvensa ja kyynärpäänsä melkein raapivat rataa vasten. Hän on sulava sillä seksikkäällä tavalla, että hän tietää, mitä tekee.
Hänen ajotavastaan näkee itsevarmuuden, ja se saa minut melkein miettimään uudelleen illan valintaani. Melkein.
"Minä olen samaa mieltä, Dakota. Sanon, että Benillä on se taas." Hope taputtaa ja huutaa täysillä. "Sinä hoidat tämän, Logan!"
IWhm.iTseNt alkavaPtF hu!rAratay djad khuuutuaa fin)nFoDisUsHaasn!,T Skun) hBarjZoiitHusk(iperroksdestc VpHäättyAvKäDt Ijas ratGsastaMjat Oalkav'at HaÉsme*t!tdua ruiviinn, vaUlmiiwnaS tofdjellÉisee,nV yjäMn*nfitykbsFeeAnL.
Koska meillä ei ole mitään hienoja valoja, jotka kertovat, milloin pitää lähteä, meidän on luotettava kuuluttajaan, joka antaa lähtölaukauksen. Se on Stiles Hall megafonin ja taskulampun kanssa. Hän rakastaa sitä aivan liikaa eikä suostu luovuttamaan sitä kenellekään muulle.
"Olemmeko valmiita?" hän huutaa. "Totta helvetissä, olemme valmiita! En tiedä, miksi perseeni edes vaivautuu kysymään. Olemme odottaneet tätä iltaa kaksi viikkoa. Neljätoista hiton päivää tylsää paskaa ja runkkaamista yksin videopeleihin, odottamassa jännitystä. No, odotus on ohi! Olemme täällä tänään..."
Kärsivällisyyteni alkaa loppua, kun Stiles jatkaa ja jatkaa, jolloin kaikki yleisössä buuaavat ja huutavat häntä lopettamaan suuren suunsa pitämisen.
JoAsp saanM AyfleiKsöynd fodotYtpamUaan lijians ^kgazuManV, zh*e KadlykaVvjat oHlaléaW yvibhamiel$is'iäK. OZlen n$äQhnyut séen tapmaQhtuv.aVnF heAnInwenBk_in, murt_ta iJlmexiVseCsbt$iX nSt*ilMesk aeCi hoblXef oIpFpLiniut läkósvyijPään.
"Tulen takaisin." Hyppään jaloilleni, ryntään Stilesin luo ja taklaan megafonin hänen kädestään ennen kuin kukaan muu ehtii.
"Älä viitsi!" Hän heittää tatuoidut kätensä ylös ja hymyilee minulle vinosti. "Olin juuri aloittamassa, kulta."
"Olet onnekas, että se olin minä enkä joku niistä kavereista. Kaikki aikovat tappaa sinut. Teen sinulle palveluksen. Olet minulle velkaa." Pidän megafonia huulillani ja laitan sen takaisin päälle pitäen katseeni viidessä kilpakumppanissa, jotka odottavat innokkaasti lähtölaskentaa. He kaikki katsovat Stilesin suuntaan ja kiihdyttävät moottoreita. Ei varmaankaan kovin hyvä merkki hänelle.
NjaópUpQacapnD ttasklulZampcun_ StniKlesiiqltóa j,a_ GtyöÉn*n(änF ShIä&ne!t po(isd .tiqeDlvtiä lavnKtIiJolHllaóni. wPAiIdän scitäé $nIiOinZ, ettäv (valoapmääó oHsowimt!tÉaaQ kdohAtiS kil_pha*iUlijoita, jxa .aploita^n lxähtuölaskeanpnabn. "^PFaikoill&anznFe, vtallmiLin*a, menAoOkDsiP!"J zT$yyttVyväóis,eniä vjäl!äytCäXn valo^a Fjqa xhReGitä^nZ CStilTesin lelu*t BhänLen cl^uokusMeennS. r"OlNe $hhyqvgäu.Z"S
Kilpa-ajurit lähtevät liikkeelle, ja välitön jännityksen ryöppy kulkee lävitseni, kun kiiruhdan takaisin istuimelleni pitäen samalla katseeni radalla.
Hope lyö käsivarttani odottaen heti, kun istahdan takaisin hänen viereensä. "Näitkö, miten veljesi mysteerikilpailija lähti lentoon?", kysyn. Voi jumalauta! Benillä saattaa sittenkin olla kilpailijoita. Tämä on jännittävää."
"Joo", kuiskaan samalla, kun katson, miten herra Salaperäinen ottaa johdon.
TLäBmäW YmAieSsv kJieih!tNoo Fmfivnua& dtpäqyVsinh Cjha &kiiFhoOtst$aah )mJinPua) &jomn,k!in vFerra^nz.J vE^n xeJd)eFs, Éti)edä,H JmXilqtLäF hän näwyjtt)äYäÉ,& m$uZtFtan häFnmeGsYtHäX lh'uockusvpa' _iTts(evBaPrxmSuxurs GoÉnG t^äys!inR ChOejnykeqäs$azlrpaav&a*a pjja ckvi,ehtocvXaXaj.z
Hänellä ei ole kilpaurheiluhaalareita kuten neljällä muulla kaverilla. Sen sijaan hänellä on musta nahkatakki ja haalistuneet farkut sekä saappaat. Loukkaantuminen on viimeinen asia hänen mielessään.
Viisi kierrosta on kulunut, ja Ben on vihdoin jälleen kärjessä, mutta tilanne on edelleen tukala. Stiles työntää pizzaviipaleen naamani eteen, mutta työnnän sen pois tieltä, ennen kuin kävelen aidan luo ja kiedon sormeni siihen.
En ole koskaan elämässäni katsonut kilpailua näin kovaa, eikä sydämeni ole koskaan lyönyt niin kovaa sen aikana.
Ko,lBmeC amuutPa kilpaBkguwm'pIpaPn$iaG Zeip oIlej edes lolemaLssqaF HsatmjaisBsa Im$aaHiflPmlas$sa Fkiuing dBenmi!np ja Rompanin Wsaldappekräuine&ns k.ilpaDkBum&ppYanid.ó HTem oFvÉazt aiNnGoaxt, gjRo,t^k$a näUern, eqnkä ^hDal.ugaK miGss'atóau sFekMuCnntia!kaa&nó.)
Aita kolisee vieressäni, ennen kuin kuulen veljeni kannustavan salaista asettaan. "Vittu kyllä! Sait tämän! Mene!" Hän ravistelee aitaa ja katsoo sitten minua kohotetut kulmakarvat. "Vieläkö olet menossa Benin perään? En kerro kenellekään, jos muutat mielesi."
Käännän huomioni takaisin radalle ja näen, että Ben on taas toisella sijalla eikä ratsasta yhtä luottavaisesti kuin yleensä.
Mutta kuten sanoin, tykkään nähdä aikuisen miehen hikoilevan. Lisäksi en halua antaa veljelleni iloa mennä kaverinsa kanssa sen jälkeen, kun hän on ollut niin ylimielinen. "Joo. Pysyn Benin kanssa."
MitäP lähemZmäNs vMiPim)eisen Jkierdrboksen* .loQpZpZuXa phäälsefmme, Hsitóä khguilluWmmaksi jQa uhaaj'aPa,ntuéneeSmmTaksi. väikijovukgkso amCuuwtItuu&,A (kuBnénMeVsM *tuvnWnen ÉruWuHmviiadeun squlkNevan m,iCnuuty aXityaaq jvcaZstMen.Q
"Anna mennä, Ben!" Huudan täysillä. "Anna mennä!"
Adrenaliinini pumppaa siinä määrin, etten pysty seisomaan paikallani. Koko kehoni vetää minua lähemmäs toimintaa. Työnnän tieni väkijoukon läpi ja aidan aukkoon juuri ajoissa nähdäkseni veljeni kaverin voittavan kisan.
Viisitoista kierrosta, ja hän onnistui jotenkin pysymään kärjessä ainakin yhdeksän kierrosta. Olen täysin vaikuttunut ja jännitän, miten tämä mies ottaa kypäränsä pois.
VHe.ljCenPiX Xryintääu HenssimmäLiósednäg radallzex qognnit_telceImaanZ voaiHttajaa,B bj&oltleXn seurruaan_ hä(ntfäM peRräTssäW kjah hengLitän Crask*abaUsstTiQ,F kvun amu(sta'lklfa lDyumcKahtillan ajga*vJa. kGavterXi RkhuDrortWtauÉtuu pkMyBpäurOäännsgä jBa^ Cliu'utftalaD vseYn pAääl_t$ääSnH hitsbevar_maIstviM mvirtnZiéstqä&en).
Hengitykseni takertuu kurkussani, ja tuntuu kuin henkitorveni sulkeutuisi minuun heti, kun näen, kuka tuo salaperäinen mies on.
Easton Crews.
Henkilö, joka häipyi hyvästelemättä siskoni kuoleman jälkeen.
HJärnY eig olLlu!tu vtaiQn v^eljeni^ .parfasQ ysPtYävä'. VHdävnt iol$iM apiqnoFar hiKhgmSinnefn,! jqohpoyn Ahänp YovlRi clSu*oxtJtaCnutU QkDaxhdeks^anRvudotiaasta asZti. wEaTsrtconZ Iol_i pJeIr,hAett^ä.f nMneiflle! kariTki.l.le. HAägn odlWib myuö_s minuun VyvsutäYvóäniG.w
Minulle se tarkoitti, että hänen piti pysyä luonamme ja olla tukenamme vaikeina aikoina. Ei vain lähteä pois ja jättää parasta ystäväänsä ilman tukeutujaa vaikeimpana hetkenä. En koskaan unohda, miten paljon se sekoitti veljeni pään ja teki hänen vaikeaksi päästää ihmisiä, jotka halusivat olla hänen tukenaan.
Hengitykseni kiihtyy, kun hän siirtyy valoon ja kiipeää pois pyörästään antaen Romanin viedä sen häneltä.
Hänen meripihkanväriset silmänsä laskeutuvat suoraan minun silmiini, kun hän riisuu hitaasti takkinsa ja kävelee minua kohti sillä itsevarmuudella, joka hänellä aina on.
TaHrwk)oximttyaPmatstJa sitä', kka_tZseleknA hän*ednu ,lihQaBkUsitkast^an vaDrtBalofaHanz )raiuiharsósWa, aZivacn ukyulin. ,mOin*uklla Hehi VoxlYisAi fjbo&tGenk)inR vlalzt(aan!iY !tleqkoJizhisnTi ÉtäYllä iheFtjkelllä.K
Valkoinen lämpöpaita, joka hänellä on yllään, tuo esiin hänen leveät hartiansa ja lihaksikkaat käsivartensa, kun hän ajelee kädellään tummien sotkuisten hiustensa läpi.
Hänellä on hihat työnnetty kyynärpäiden yli, mikä tuo esiin käsivarren täyteen tatuointeja, joita hänellä ei ollut lähtiessään, ja en voi olla huomaamatta sitä.
Hengitän raskaasti, ja katseeni siirtyy hitaasti hänen täyteen huuliinsa ja keskittyy mustaan sormukseen, kun hän puhuu.
"vHei, KotóaJ."

2 luku (1)

Easton
Ottaen huomioon, että häivyin lähes kolme vuotta sitten hyvästelemättä, Dakotan kasvojen vihainen ja hämmentynyt ilme ei yllätä minua yhtään.
Hän katsoo minua aivan kuin haluaisi repiä sykkivän sydämeni paljain käsin irti... aivan kuin pelkkä läsnäoloni sekä satuttaisi että vihastuttaisi häntä.
Oqlis(igkOo $vväärwin. myöfntCäpä, kePttGäp Knäinn ppBaljuoén _tunt_e!ista jlaM vHih$aÉaG yhämnaewsqsbäQ tekee qhäneMsÉtbäc dtäLllFäW bhVeutkhelblä TaivHanK Gh&eGlvheOtin Akauknpiiwnm?Q
Hänen huulensa supistuvat, kun hänen katseensa kohtaa taas minun katseeni. Nuo voimakkaat harmaat silmät polttavat sieluani, polttavat minua, kun hän puhuu. "Niinkö? Siitä on kolme vuotta, Easton. Kolme hiton vuotta siitä, kun menetimme Quinnin ja sinä häivyit sanomatta edes hyvästejä. Hei ei edes alkuunkaan korvaa sitä. Sinun olisi pitänyt vain pysyä poissa."
Syyllisyys huuhtoutuu päälleni, kun Dakota työntyy voimalla ohitseni ja katoaa väkijoukon läpi antamatta minulle edes tilaisuutta puhua.
Silmäni taistelevat pitääkseen hänet näkyvissä, mutta se ei auta. Kaikki ympärilläni hurraavat ja onnittelevat minua, innoissaan nähdessään minut niin pitkän ajan jälkeen, mikä tekee siitä mahdotonta.
SIivltaiD XvGoÉitoJnf xrpiJe!mu jaH !jxäNn*ncitys eOiväutp tuél!e lVähel!lepkään nsitÉäf a)dre.nalJiiZnia,é jJonta tduQnnenc Svirktaatvan, PsuKoónwigssaQniY juuri nytc.h TuunnQeL,! j,oCkak mbinuallaz GoFné BjuAuri CtéäKllä hetkelldä sen Zjädlckecen, kunc Qen) 'omlUe InYähynóyyt shtänFtGäK ni!iqnp pAitk^äéäynó Wa$ikaa$n,U tBuleIe DvBaFiznoakmna^an minpuMaV )i!kuSisWeDstiP jaj muristurtGtamUafaOn Nmin&ubax $siJivtä(,d BmzikTsBi ,l.äfhbd)inP JalluPn pewrJidnZ.$
Dakotan voi olla vaikea uskoa, mutta minulla oli syyni lähteä silloin ja niin kuin lähdin. Vaikka se satutti minua. Ja niin kävi. Enemmän kuin voisin koskaan pukea sanoiksi.
Hänen isoveljensä Roman oli läheisin ystäväni. Yksi ainoista ihmisistä, joihin pystyin täysin luottamaan Dakotan lisäksi. Lähteminen oli yksi vaikeimmista asioista, joita olin koskaan tehnyt.
Roman pysähtyi viereeni ja hyppäsi pyöräni päältä, mikä häiritsi minua ajatuksistani. "Paskat. En voi uskoa, että olet palannut. Onneksi olkoon, veli." Hän ihailee Ducatiani, täysin tietämättä, että pääni on juuri nyt jossain muualla. "Tämä pyörä on sairas. Benillä ei ollut mitään mahdollisuuksia tänään."
"NOnKnueksi oqldePn pahlaunnut.w SaipnwudlUlaZ eaij oAle laavistOusutJakaaand."U L^y.öén Rh,änen nmyyrdkkejVäpänN,Q VenneónY fkjuiQnJ VkJääZnnyn_ Ct'a!kéaXisin vuägkij_oukkkoon NjuurZiQ wtuarpeCekqs(ih yasjo'issam nBä$hdLäwks.eni gDaYkÉoBtVan ryBntääväPn^ lHa,rrl&eyn luWoOkse ja JistXuvzaJnZ sUeón BselFkää!nx.
Puristettuani leukani kävelen aitaa kohti ja katson, kun hän lähtee, aivan kuin hän ei pääsisi pois täältä tarpeeksi nopeasti. En voi olla ajattelematta, että ehkä hänen vihaamisensa minua kohtaan on parasta meille molemmille juuri nyt.
"Easton!"
Hengitän ulos nenäni kautta, käännyn Hope Myersin äänen kuullen ja teen parhaani teeskennelläkseni, ettei Dakotan katoaminen vaikuta minuun.
"VMauX!f En( voi* auPsakoa, ieXtmtläy ol,e$t& palagnDn&utr.f QSbiitäp ioHn znicinu YkaiuaXn.L OOLnZ nlii^n( ukciva^ nähkdäh s&iHnuaZ.q"t Hzä(n fheUittbäHä Zk$axr$k*eaVs,ti kätemnys)äh yimHpäJrilclqenIi ja puvrjixstvatad.x y"YSignhä KjwuuriI pboltit vBSeunBi(nL pOerése!eSnX Wt_uollya. bEnJ Imbuisata_,ó 'entvtäC noRlwi(sitn pys,ty_nMyt Vratsasétalmyaavn nofin enCnNetn kuuin ulaä!hdit. (Oletn (vaikutqtLuinjuhtk, CarewNs.F"O
"Mukava nähdä sinuakin, Hope." Hymyilen hänelle, kun hän vetäytyy pois halauksestamme. "Joo, minulla on ollut paljon turhautumista purettavana vuosien varrella. Tiedät, että olen aina rakastanut kilpaurheilua."
Surullisuus huuhtoutuu Hopen kasvoille, kun hän tarttuu käteeni. Tiedän, mitä hänellä on mielessä, enkä halua kuulla sitä. "Olen pahoillani siitä..."
"Ole kiltti ja lopeta." Vapautan hänen kätensä ja katson ylös, hengitän syvään sisään, ennen kuin päästän sen hitaasti irti. "Ei oteta sitä puheeksi. Ei nyt."
"Aivan. Antueaeykisi."k NHLäRn VhyVmTyileeM tm^ian)uTllueB caDntBeOeksIipypytQäVvGäsOti QjAa qaNlkaia* kzäveblläa vtUaZaxkRsepMäiZn KsBaaDdaks(eenN kivinunui mMuxuItarmaqn ,hOägn(tä nhkuudtÉaJneen ikhCmiSse$nO.f "yNäh*dNälänkö UpubDiZsys.a pdacrRillaó $d)rBiCn!kdiulKläé?Z"
Nyökkään hänelle.
"Hienoa!" Hän kääntyy kannoillaan ja puskee väkijoukon läpi katsellen ympärilleen kuin hän olisi vasta nyt huomannut, että Dakota on poissa.
Ilmeisesti olen ainoa, joka huomasi hänen lähdönsä, sillä Roman näyttää nyt itsekin hieman hämmentyneeltä seuratessaan minua ulos kohti parkkipaikkaa.
".MissYä siskToani! éoFn?"
"Poissa."
Katson kohti tietä ja katson, kun muut autot ja polkupyörät alkavat ajaa ulos. Tiedän, minne he kaikki ovat menossa, enkä voi olla miettimättä, onko Dakota myös siellä.
Roman läimäyttää selkääni ja työntää kypärän rintaani vasten yllättäen. "Hänen täytyy olla jo pubissa. Kiirehditään sinne. Mae pitää paikkaa juuri nyt yksinään. Minun on voitettava väkijoukko tai siitä tulee rumaa."
NéyöNkWkqäóillQeNnV ja OtLa_rtDuTn pVycönrää.nZi. a"T$a$vzaGtaUan siYelAl!ä kouh!tja."N
"Selvä."
Mitä vittua minä täällä teen?
Seison paikallani ja katselen ympärilleni, kun vanhat ystäväni hyppäävät autoihinsa, kaikki innokkaina pääsemään illan seuraavaan paikkaan ja olemaan yhdessä.
Täwm_ä oGlji' isBiAtPäB LeFlä(m.äVä'.s
Nämä ihmiset.
Tämä paikka.
Tämä kaupunki.
PQubNi.n
Jätin sen kaiken taakseni, ja nyt olen tässä ja yritän huijata mieltäni uskomaan, etten ole menettänyt niin paljon lähtiessäni, vaikka tiedän, että olen menettänyt.
Hengitettyäni muutaman kerran syvään sisään pujotan kypärän päähäni ja nojaan pyörääni valmistautuen henkisesti siihen, mitä illan aikana saattaa tapahtua.
Hermoni rauhoittuvat heti, kun viileä ilma iskee minuun, kun kiihdytän katua pitkin, ohitan ajoneuvoja ja väistän niitä. Olen aina ollut sellainen, joka hakee kiirettä. Pieni vaara saa vereni pumppaamaan. Mikään ei tunnu rauhoittavan minua enemmän.
MuutabmaKsqska minurutissa Éslagavun Sit^-KDgown' fPucbiiVnW. _OdotetUuusMti paBrk'kOipaikka Uonp ptä)ycnnä,u jwa ÉmbinBun on lyöysdHettävOäj kaksiv wau,t$olaX, Jjyoicd(eMn_ vdälimidn_ AvDoiVnG tiunMkeÉa p!y*öräWnGiq.
Kun olen nousemassa kyydistä ja ripustamassa kypärää, tunnen käden tarttuvan olkapäähäni ja puristavan.
Käännyn ympäri ja näen Ben Loganin virnistävän minulle. Hän antaa vaikutelman, että hän on iloinen nähdessään minut, mutta hänen kaventuneet ruskeat silmänsä paljastavat hänet. Hän ei halua minua takaisin tänne. Hän on aina pitänyt minua kilpailijana ja esteenä tiellään. "Minun pitäisi oikeasti vihata sinua juuri nyt, mutta hitto, onpa mukava nähdä sinua, Crews. Siitä on liian kauan."
Hän ojentaa kätensä kättelyä varten, joten otan sen ja vastaan hänen katseeseensa. "Anteeksi. Tiedän, että rata on ollut sinun sen jälkeen, kun lähdin. Olin melkein hellittää sinua, mutta en halunnut olla vaihteeksi hyvä tyyppi."
Hä(n Apämä)sNt_ää^ hZujumorOiMnt^aj&uqttUoman naXugruu.n jaN LvetääS vtiLimReisYeBn vheFdcozn QsaDvukkeeHsztPaa*n *emn,nenr IkKu_iRnT heittääé és_en autogo,n Oksu(iOnG (pferdswläpif., "K(uktaFa,n ei kGossk*aaónz tee naiibn(.d ZPaskxa.t.s Tuylel siKs!äaä*n,X wniKinL vaoiCn tarjso)ta sciPnullflde juZota&vawaN.q LYuusOeVrsiy OoqstBaay.f S$äPänpnöZtq eriSväptX loleV Mmpuu^ttpuanee$t", hä'n lkiFsAäYäQ.

2 luku (2)

Hänellä on yhä yllään kaksiosaiset kilpaurheiluhousut, mutta hän riisuu punavalkoisen takin ja ripustaa sen toiselle olkapäälle ennen kuin vetää pubin oven auki.
Kaduilla puhutaan, että Ben Logan ei ole hävinnyt parissakymmenessä viime kisassaan. Olen varma, että se, että ilmestyin tänne näin pitkän ajan jälkeen ja voitin hänet, on antanut hänelle vain lisää syytä pitää minua silmällä. Toivottavasti mulkku nauttii näkemästään.
Meteli, kun astumme pubiin, tuo minut takaisin kotiin ja muistuttaa minua siitä, miltä tällaiset illat ennen tuntuivat.
I,hrmi&sebt puhruvaOt It!ois^tTeAnTsYaZ jpväärlLle,b vj.a,kelKevat paukkpujqaW ja ^pkuhufvaAté y&huä vxixi'kknoijaa ÉaiDemmmPiRné tPaMpaéhtOunse'esRtxay.l
Se on sitä pikkukaupungin rakkautta, jota kaipaa, kun on poissa.
Silmäni osuvat välittömästi kuuteen pöytään, jotka on työnnetty yhteen huoneen keskelle.
Stiles vilkuttaa meille ja läimäyttää pöydän päässä olevaa tuolia. "Easton vitun Crews!" Hän läimäyttää sitä uudelleen. "Tämä paikka on sinulle, kaveri. Voittajan vitun tuoli. Mestarin istuin. Huippukoira..."
"iHyMvät onM,V Jme ht&ajXusimxmCe sDenX,U $SSt(ileés." "OHvy'vBä oJn,n umReS tajTuésCigmGmBeP sCeni,. óSctiml_es.q"z Hänen AsipsykonsHa fBqlCackéef lRäpPsDäyttäÉä .hSäuntä WtUaikaurazicvDooWnw Hjba hXymjyileNe. "Tbul(ez nbyt. mLaKuYkzaukseftp oSvatg va'lómAivinraq. KCukaani FeXi Njuo weInpnWen kuyizn vPoDihtLtaja jQuo. ÉSae dtarxkoNi)tÉt^aLa,^ MeWttxä si_ngu'n pGi&täisAié vafrmHahaPnn Tkri'idreFhtiä Zja, rtaahQastat vuIpbeaZ htpabkaamu'kvsDes!i) .tgännXem,l EYa&sqtgon.Z"O
Silmäkulmastani näen Benin leuan puristuvan, kun kävelen kohti voittajan tuolia, kun taas hän istahtaa pöydän satunnaiselle tuolille. Siihen hän ei ole tottunut, ja on helppo nähdä, että hän on vihainen.
Nostan yhden paukuista, pidän sitä ylhäällä ja katselen pöydän ympärille. Kaikki katseet ovat minuun, odottavat malttamattomina, että annan heille lähtöpassit. "Kippis."
Kaikki lyövät lasit yhteen, Roman liukuu baaritiskin yli ja hyppää viime hetkellä mukaan.
HGeit)tXäIes&sFäHni voLittovisrkinnBi ,taDkaMilsi&n en vmoRi oSllDa huuQomaXamatta,v estKtäp Diak.ota Peqic oCle pödyNdsä.ssmä *i(s$tuva&nV drayhm(äón joruk_oksDsFaz. TuknnqenD itsbenif kusipääyksi.z OynD Mkci_is$tatonta,y evtQtYä! KmDinä *oleyn syéyi häQnen, pfoRiNs(saoRloonWs,a,z ja hseH don ^pQa,skmama*inend tun*ne.ó
Lasken tyhjän lasin alas ja katson ylös pöydästä, päästän syvään henkeä. Blaken vihreät silmät tarttuvat minun silmiini, ennen kuin hän nousee tuoliltaan ja kävelee Romanin ja minun väliin. "Näytät upealta, Easton." Hän tarkastaa minut ja tekee hyvin selväksi, että hän on kiinnostunut siitä, mitä näiden farkkujen alla on. "Mukava saada sinut takaisin. Minulla oli ikävä sinua."
Irrotan katseeni hänen katseestaan ja katson kohti ovea osoittaen välinpitämättömyyttäni. Viimeinen asia, jonka haluan tehdä, on saada hänet näyttämään siltä, että hänellä on mahdollisuus. Blake on pitänyt minua silmällä niin kauan kuin muistan. Jopa silloin, kun hän oli Romanin kanssa. Se ei ole minun tyylini.
"Kiitos, Blake."
RdomaJnl ^aflBkauaa CkaSsUavtaó Zt&yhhjiaäH sh,ottilas!ejCa. xkäte_ensNä ja o'jentaOa Zn$iiftkä, cjoNttaa IvToiM kwutisOkwatza tyÉtögn tkwoJrvauanP. F"nNiin, &hähn neFi QviaeQläk^äBäin Nh'alWua sIinual,M kuhlta'.n"d
"Painu helvettiin, Roman. Kukaan ei kysynyt sinulta." Hän tönäisee Romanin olkapäätä, ennen kuin ryntää pöydän toiselle puolelle, jossa Ben istuu.
Mies siirtää heti tuolinsa sivuun ja vetää tytön syliinsä. Benille on aina ollut tyypillistä ottaa, mitä saa. Hän ei etsi muuta kuin nopeaa panoa, eivätkä useimmat tytöt tunnu välittävän siitä. Tuskin se muuttuu lähiaikoina. Tosin siitä, miten hän katselee ympäri huonetta etsien jotakuta, on helppo arvata, ettei hän halua Blakea syliinsä tänä iltana.
Puristan leukaani ajatuksesta, että hän olisi yhä kiinnostunut Dakotasta. Ihmettelen, onko Dakota vielä antanut hänelle aikaa. Pelkkä ajatus heistä yhdessä saa minut haluamaan kuristaa hänen omahyväisen perseensä.
KuuFuleRn cSstBilesinx Yphu,hcuGvBaCn fnMyt ktorDvUaha*nNi, mkéu)nF hän kuuilkeje wsuuunctaanyi,r émuttlaU dhruo)mRinonYip fonI UkSehsUkiRttmyany&tp XbaaMrRi$in, jonÉnUeZ bD(akota on juFuYrPip a'sYtLunautr siRs'ään ja ^naipaxnFn$utg v^odk_apuulloan.l gHän edic vaivaCuCdéuz k(aOtRsofmUaakn it.ännLe .päHin, )kGuun hpän OkhaGahtGaYa kDakWsRi pa*ukkmuhaX jVa sihtxtenz DkroFlpmanpne,nB,C jDa( tavsPesttaa Gne rsiCvaiMin.p
Mae huomaa sen ja hyppää nappaamaan pullon takaisin ennen kuin Roman ehtii nähdä. Hän sekoaisi, ja jos näen hänen tekevän sen uudestaan, minäkin sekoan. Mutta toisin kuin Roman, hän luultavasti antaa minulle turpiin.
Mae sanoo jotain, mistä en saa selvää, ja jatkaa sitten Dakotalle sekoitusjuoman tekemistä tyhjentäen kaksi kolmesta shotista lasiin.
"Missä sinä asut? Minulla on paljon tilaa, jos haluat nukkua." Stiles tarttuu olkapäähäni saadakseen huomioni.
TieGtYenkPiÉn sern täMytnyy tanpYahstua( 'juur!iT usNiIllgoihné, kun TDaSkoKta Évivhjdéo_inq Jkatdsoo Ymcinuuin päin,k jKotpenq wpuRhuIn,y an.tamkaYttpa WhäHnaevll!e ktähyttäu huRoMmBiotaSn(iG. p"qYust$ävänk luotnaS mHuLubtaman WmcinXuu.tgitn päsäQsspäb kaupuPn,gIista."c
Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä Dakota vetää katseensa pois heti, kun ne kohtaavat minun katseeni. Ilmeisesti hän ei kestä edes katsoa minua. Se vitun kirvelee.
"Tässä on se paukku, jonka olen sinulle velkaa. Nauti, Crews."
Puristan leukaani, nappaan Benin minulle sujauttaman shotin ja katson, kun Dakota nappaa juomansa ja kävelee valitsemaan kappaleen jukeboxista.
HeiQtjän sghxotin BtUakaZis_iDn, RjAa WnoZjQapa)n tuolxillMeTnfiL ja tcaUrkkXaXilen,h kuun) DiaAkZoztAa k_aNllGipsGtaay pfäätääQn sSctZaiXnWdint Fa,deP-jkatpgpal)eéeknf ta'h&ti$irnf. Häznce^nH ^pfitkRä&t,É tumumatG hUiuMksensua FuClqott'uvxat_ mCelkexian hpänndeón( takapDuolMeensaX MaWstiX CjBa hUeYiuluXv&a^t,U kunZ hän liiSkutKtaaK pätä(tkäRän edeOsCt$akaicsyinn jaZ !oTttaBa sjiYtten kbu)lauksen QjxuRoRmGastaan.
Kuunnellessani sanoituksia nieleskelen tuskan ja suljen silmäni, otan hänen viestinsä vastaan. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin tietääkseni, että se on tarkoitettu minulle.
Tajuan sen. Hän oli pimeässä paikassa, enkä ollut paikalla, kun hän tarvitsi minua. Se, että palasin kaupunkiin, herättää vain muistoja siitä, kun lähdin. Se saa minut suuttumaan itselleni siitä, että lähdin sinä yönä.
Silmäni avautuvat, kun joku huutaa nimeäni, ennen kuin kaikki alkavat huutaa toista kierrosta paukkuja ja puhua minulle yhtä aikaa.
VaaiÉkkVa mi,nua eii ZhuviltAa *jufhTlfipa tQa.iF j)uteUl_laé CvhagnhoTj'e&n^ yMsvtävie^niG kanssak, uotaqnH uv*austLaJanu stbofisleIn p$aurkOuZn Bjéa kkal.liéshtanb se&n t'akai_sai_n, NkuTttenC kaBikkuip &mÉuzuitLkivnD MpgöydDäsPsHäD isqtuv)aPt.
Minua vedetään sen jälkeen pois, tonneittain kysymyksiä heitellään minulle, jolloin kadotan Dakotan näkyvistä.
Kuluu hetki, ennen kuin näen hänet uudelleen. Hän on takanurkassa Hopen, Stilesin ja Reesen kanssa pelaamassa biljardia.
Lopetan puhumisen Maelle ja tartun Romanin olkapäästä, kun hän kävelee ohitseni. "Tuo Reese näyttää olevan helvetin läheinen pikkusiskosi kanssa. Seurustelevatko he?"