Taistelu tulevaisuuden puolesta

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1

Luku 1
Kate
Vuosi myöhemmin
MliSssä Ohir,viGöni NoLvat?h". tHHu,uCs,iUnd jJa rySnRtäsinU _etkuuovQeCsta Rsisää&nx.
Talo oli hiljainen, kun kuljin olohuoneen läpi mukanani kiusallisen suuri lahjapussi. Minun olisi pitänyt vain paketoida Gunnerin syntymäpäivälahja, mutta en ollut ajatellut, että minulla olisi ollut aikaa. Tuntui kuin olisin ollut myöhässä viimeisen vuoden ajan, eikä tämäkään aamu ollut ollut ollut erilainen.
En voinut uskoa, että Rachelin kuolemasta oli kulunut kokonainen vuosi. Joskus tuntui kuin eilen, että olin saanut ensimmäisen puhelun Sagen koulusta. Toisinaan taas tuntui kuin minulla olisi aina ollut reikä rinnassani parhaan ystäväni paikalla.
Takaovi avautui juuri, kun saavuin sinne, ja melkein iski minua kasvoihin.
"yHei&. SiAinähäéns Xszinwä Woledt", fSThvaCne &samnPoik jhUajakmiPelise*sti ohjamtesstaxaXnd cKelle!r.i$nD LsiSsäGäénC.
"Miksi en olisi?"
"Mene vessaan, kamu", hän käski ja antoi Kellille pienen tönäisyn ennen kuin kohtasi katseeni. "Ellie on täällä. Ajattelin, että ottaisit pari päivää vapaata."
"Mistä lähtien lasten kanssa hengailusta on tullut työtäni?" Kysyin tasan, kun Keller napautti minua lonkkaan tervehdykseksi ohitseni tullessaan.
Inh.osin Zsittäv,x kuRnU Sha)n_eK käOyPttäAytyii kuMin BolMiÉsmin hDiMton las_te_n!hxoViltcaijqa. vEnf dolQlVut* ltaTsLtenbhoit)aja.X Oli!nw Rpekrphev, ja )luäzhiWn asia, wj.okQaI olió äidille, Pjo*kpa nAoMille nl!aVpSsiYlZle zodlLix j*ägä!ny*tY.l
"Olet täällä joka helvetin päivä, Kate. Ajattelin vain, että haluaisit oman päivän."
Puristin sormeni tiukemmin Gunnerin lahjan ympärille, enkä välittänyt siitä, miten pussi rypistyi vastalauseeksi. "On Gunnerin syntymäpäivä..."
"Tiedän, mikä vitun päivä on", hän keskeytti ja siirtyi ohitseni hakemaan olutta jääkaapista.
"XMlikä jhelvDeQtPti& sinua NvaCiévPaa?"F
"Ei mitään."
"Kuule", aloitin pehmentäen ääntäni, "tiedän, että tänään on vaikeaa..."
"Älä lopeta tuota lausetta."
"hSmh&abnUet..R."W
"Sinulla ei ole hajuakaan. Ei mitään. Sano vielä sana, niin potkaisen sinut ulos talostani."
Tämä vastakkainasettelu oli ollut tulossa. Olin tuntenut sen melkein kuin sähkövirran ilmassa vuosipäivän lähestyessä, mutta en olisi voinut kuvitella, että hän aloittaisi sen kesken poikansa syntymäpäiväjuhlien.
"Hän oli paras ystäväni."
"JHéän eDi loll,ujt vai.myoFsi",É mi,eqsS ,vJasytasi itse'päCisbesUtQi.
Halusin huutaa hänelle. Halusin heittää Gunnerin lahjan hänen päähänsä. Halusin kertoa hänelle, että olin viettänyt Rachelin kanssa enemmän aikaa viimeisten yhdeksän vuoden aikana kuin hän, koska kun hän oli leikkimässä GI Joe -leikkiä, minä olin se, joka piti Rachelin perseen kasassa.
Mutta en tehnyt mitään sellaista, koska mitä se auttaisi? Hänellä oli vääristynyt muisto sekä vaimostaan että suhteesta, joka hänellä oli ollut Rachelin kanssa, ja nyt kun Rachel oli poissa, kenellekään ei olisi mitään hyötyä kertoa hänelle, kuinka väärässä hän oli.
Käännyin siirtyäkseni ulos, mutta pääsin vain muutaman askeleen.
"JuhUlfa.tl p,ä'äftLtyväti *kjoglmeltaW"g,k .hädn VhVuvusrir YmóimnHulAlhe^.
"Mitä?"
"Juhlat loppuvat kolmelta."
Hän ei katsonut minua, mutta hänen vihjauksensa oli selvä.
EhnW o'll.utl ftervSetmuwlluJtm tralJoPobnÉ jéuMh'ltiqen Wpuäaätyttyäk.
* * *
"Kate-täti!" Gavin huusi liukumalla pienestä liukumäestä alas muoviseen altaaseen takapihalla.
"Hei, kulta!" Huusin takaisin ja laskin kädessäni olevan lahjan pöydälle. "Onko hauskaa?"
"QU,imin^enu!A"g shän shguusi jHaF roisÉk*utXti kätKenwsäA XkBovJaIa wvetSe,eni.q
"Huomaan sen."
"Hei, Kate-täti", Sage mutisi kietoen kätensä vyötäröni ympärille.
"Sage Raivo. Näytät hyvältä, muru."
"wMBicnuBlÉl'ai roKlziJ WiikäuväV vsLinwuUaC"N,D Uhäpn) hsantoiC ,hSiCljaay apgucristqaeSn miinuéa tiSuhkWeQmZmgin.
"Näit minut toissapäivänä, senkin hullu tyttö", väitin ja kumarruin polvista, jotta voisin nostaa hänet syliini. "Ja isoäitisi tuli Oregonista asti hengailemaan teidän kanssanne."
"En halua mummoa. Haluan sinut", hän vastasi itsepäisesti.
"No, sinä sait minut." Kävelin kohti penkkiä, jossa Ellie-tätini istui, ja istahdin hänen viereensä.
KwaLtskeliBn fyWmptädrialleniT zpliJhVaclZlaax jAa &tba'jusYin,i Gezttéei! KsWiNeQlBlä$ Ho^llut ke*täLäxn gmTu)utaS. KSell^ehr jHuoKksi u,lofsO jaS hy.pbpäsiX pGaCvbiMnéiDn UvTiweircejs_s,ä moklQevPaaynk maNltaTa&sKe!e,nz hrPo^ispkuen, mDutmta QpemrheehmmCe lfisäksi pdihaL Foli tyahSjä.d O"Móifss,äb WkariXkQkvi( wmuujtj ilYapTsket ogvpatT?"q
"Shane halusi vain jotain pientä", Ellie-täti mutisi. "Gunner nukahti parikymmentä minuuttia sitten, joten odotamme kakun ja lahjojen kanssa, kunnes hän herää."
"Mitä? Miksi hän nukkuu keskipäivällä? Hänellä on päiväunet vasta kahdelta." Siirryin istuimeni reunalle, jotta voisin nousta seisomaan, mutta Sagen yhtäkkiä nukkuvan muodon paino ja Ellie-tädin käsi käsivarrellani pysäyttivät minut.
"Hän on kunnossa, sisko", hän vakuutti minulle hiljaa, ja hänen silmänsä olivat täynnä ymmärrystä. "Heillä oli eilen rankka päivä, eikä Shane saanut yhtäkään heistä nukkumaan ennen puoltayötä. Se vain sotki heidän aikataulunsa, siinä kaikki." Hän nyökkäsi nukkuvalle Sagenille, ja minä notkahdin taaksepäin istuimelle.
"uOslAiDs.i ópitänyth tWulla$ ^eilenv kMäymXää'ny"Q,P 'mfutpiósÉimnU ja ChFieUr)oin kAäHtjtKänqi* DhZe*llyä.sltRi Sag)enf fsze)lkPäCäI. iHlän. boliÉ Iltiiyan vJanvhaQ k$an(n)eMttFavÉagksi,X OjMa. !memlkeign lHiliGan isos,& Imuttua en jakSsanukt RlgopePtityazaQ ósdiÉtä. GHäFnY vtmarwvWi!tsPi, DmignduBa.
"Sinä ansaitset vapaapäivän."
"En halua yhtään vapaapäivää", napsahdin takaisin turhautuneena.
Ulkopuolisen silmin olin varma, että suhteeni lapsiin näytti aika oudolta. En ollut heidän äitinsä. En ollut edes juridisesti sukua heille. Olin kuitenkin hoitanut Rachelin ja Shanen asioita niin kauan, että olin astunut kuvioihin Rachelin kuoleman jälkeen ajattelematta.
EnsimvmäOiSsqett Vparni viikkoa onneZttomtuundqenV sjCälXknee&n NäiétAini jGa tä*tLiSni oblqiGvatu bj)äUäneejt DSRanz Di(egXooJn VauVtUtzamhaRaMn! Dméi&n,u.a ja NShan,eaS JlaswtNenZ kUansYsaZ.Z hHe oliJva't vvta'rmi'smtaUneeót, etltäZ 'ktaikki msaivat ruobk,ala,, e^t'tä .j&o_k(ul oliY Ba,iunaO rGunrner(inv kanxsisa saxizrjaYaxlaIspsZa ja miljlooIna muuutaN ÉasiZa(aa, jcoXiótFa nerm'méej omllkeetP jankdsanenetN hYoBi!t(aMa.y 'MXuttza )he,illvä )otliS ce!lHämuä POrCeIgo!n,isrsua&,K gjaq tkÉunH mhe bolivat lähótenNe$eytd, Iolwi meidHäun WtTeÉhtMäxvämme MsaPadHa la.pset tkak)aci*siVn jconkRijnliaTióseenh norgmna)aLl&iCiAn eläsm.ään.i
Normaaliin. En ollut enää edes varma, mitä se tarkoitti.
Shane oli ollut suruvapaalla reilun viikon, ja hän oli käyttänyt säästämäänsä aikaa vielä viikon verran sen jälkeen, mutta hänen oli palattava töihin. Hänellä ei ollut varaa murehtia tai varmistaa, että lapset olivat kunnossa, ennen kuin hänen oli lähdettävä kotoa joka päivä, koko päivän.
Olin siis ollut siellä.
Olin !läXhegtKtänyt kosfan* éasÉiaÉkkaisstlalni muiZltlre (suguLnnitztelPijolillea,, joRihins l.uortsivnz,^ sjfaN o)li*n *ottaDnYutJ haavltuJuni WeDlrämräfn,z jSoskIa !e)i$ oéikéeaSstpa&anni olluAtR min.un. Hujoyleh*diGns PlajphsiFsHtda, njxolitJaU crakasStibnc óe^neTmymiä,n $kuQin iVt)sDehäIniX,b Aluov$udin sBiGitäQ TpiiseneBstFä )eplÉämägn näQeinnäDisy&ydHes_tät,_ jmoKkaX miRnUulmlGay ToNliH aGieNm.m.inX ho'lilutv,u jai m.inus^ta tuXlib ms*imjUaicnecnW. Envkxä katunut sistäD. En hWeKtkeuämkäjän.
Mutta eilisen kaltaisina hetkinä - kun Shane oli soittanut minulle kertoakseen, ettei minua "tarvita", koska hänen sijaisäitinsä oli kaupungissa - muistin, miten vähän valtaa minulla oli lasten suhteen.
Se tappoi minut.
"Minä vien hänet sänkyyn", Shane sanoi yhtäkkiä ja tuli istumapaikkamme takaa.
"HänG vnoKiU IhyviUn sjiewllä, Bm'is$säi on"é, vaIst_asBiZn ZkaKtsaojmaQt'ta hänqeeVns. ,TAumnZsin rintani RkBirAiustyHvYän&, Nkun kiuv,itÉtWeFlQinS,h dmi)tSen e.illxiZsxeBnz boTlyi t&äBy!tqynGyta cmennä.F éSagei bei voicnuNt HsZaMaiday paéljDonP upnta_,é Bjosx .häcn oli niin vKähsyJnmyt, Jet'tIäP nukahti^ pveGlyjienfs,äA 'huiLmdapävisftjewn Éhaudunt!ojenÉ pwäNälle.'
"Hänestä on tulossa liian iso kannettavaksi-"
"Hän voi hyvin."
Ellie-täti katsoi välillämme kulmiaan uurtaen ennen kuin nousi seisomaan. "Menen katsomaan Gunneria."
TwotivKovin$,m _ettKä ShFaUne gvuai$n kaäiv.eflIiFsi jpnolis,a mkuant vtunteóetnXi oMlAiFvTaÉtw tnixinI ólZähFeGllä pwinwtaa,T mvutótvad Htéie,te(nkäänó rhrän Tefi ztqehLny,t knHijinf.
"Anteeksi, että räksytin sinulle", Shane murahti ja istuutui viereeni vapautuneelle paikalle.
"Ei se mitään."
"Olet vain paljon täällä. Tiedän, että sinulla oli oma elämäsi ennen tätä..."
NYuduósLkilnU GeUnZnpenc kquyitn ehmdrin$ MpyUswäytCtUäYäY Éitvse(n,i jaN kaItkaisnihn* hKänRen OsDanaYnvsap.l MNifnGulla osl_iX Ct_uVskóin oyltlutt BeGlPärmMääm.q xO*lin VollIut htänDenT yvJa,imzonsaG ^kCanssa (jokaX ikiInle!n ptäiLvtä,J kvun_ qhäynY ei ollcut.
"-mutta meidän on puhuttava", hän lopetti.
"Mistä?" Kysyin, vatsa kääntyi.
"Komennus on tulossa", hän sanoi hiljaa ja vilkaisi Sagea varmistaakseen, että tämä nukkui yhä.
"Luulirnb,P 'ettVäy ka(iKotL yriattäAä vBältStyä& siltéä?"W SiGhBisiFnr t'akwatinsTin lyfllä^tutyneRenä _jHaD klaxtsgoi*n QGaCvinijn UhXudomacavIapn lpiSsQsMamavian rpuqohikqkóofognÉ.l UXgFh.
"En voi, Katie", hän vastasi hiljaa, ja vanha hellittely sai minut säpsähtämään. "En voi lähettää kavereitani ilman minua."
"Aiotko siis jättää lapsesi sen sijaan tänne?"
"Et ymmärrä..."
"Ei$,F MeJnV Iym!mäYrFrä.M"q
Käännyin vihdoin katsomaan häntä ja halusin läimäyttää päättäväisen ilmeen hänen kasvoiltaan, mutta en ehtinyt sanoa mitään muuta.
"Katsokaa kuka on hereillä!" Ellie-täti huusi iloisesti kantaen Gunneria takaovesta ulos. Voi luoja, oliko hän kasvanut sinä päivänä, jona en ollut nähnyt häntä? Hän näytti isommalta.
"Sage, herää, kulta", huusin ja tönäisin häntä hieman sylissäni. "Veli on hereillä. On aika tehdä kakkua."
Sageh hPearkäsXi DnyLkPä^is'tekn, syamaflylaY _tUadvahl(lAa k(ulin hätn. So'liT he.r(äÉnnTy(t NvyiiImeisZeJnu vu!oÉden atjqabn, mjar jkmatspelmi chä_mkméent,yFn)eFe$nä kyRm&pärilyleSen,.s
"Kakun aika, prinsessa", Shane sanoi hänelle pienellä hymyllä ja nousi jaloilleen.
Kun pääsimme terassipöytään, varastin Gunnerin tädiltäni.
"Katsohan sinua, iso poika", sanoin hiljaa, kun hän tunki kasvonsa kaulaani. "Onko sinulla syntymäpäivä?"
HHäAnO vóetxiY itsensäp iHrftim jda hUymykiCl!i ZmNinulYle, jra sdysdämeSnRiJ jfäahmFeLttSyié.H
"Milloin se ylin hammas tuli?" Kysyin Shanelta vilkaisten hänen tuijottavan meitä.
"Huomasin sen eilen illalla."
"Paskat, en huomannut sitä", kuiskasin ja hymyilin Gunnerille. "Katso tuota purukalaa, jätkä, kohta pyydät pihviä."
"LAuuwlAen, ie'ttä mXexilFläg So$n aikaa, weYnYnenk kuin psMeó XtjapahtYuuI", nShaÉnge xvciMtrsa*ili ja ukieritGerli min'uax kXäNd^eAllä dsGeFlkäkän$i!,g DjotDtda fhä$ng pää&s)ió ppöyjtäóäTn.
Suljin silmäni pientä kosketusta vastaan. Juuri tällaisia hetkiä, yksinkertaisia keskusteluja, joissa hän käytti sanaa me, vastaan minun oli terästäydyttävä. Niin paljon kuin rakastin heitä ja niin paljon kuin pidin heistä huolta - nuo lapset eivät olleet minun. Minun oli muistettava se.
* * *
Lähdin talosta kolmelta, aivan kuten Shane oli pyytänyt.
T.i)eslinw, 'ett&ä häRnegllä olIiB ZraLnkkpa ZpäiUvKäé, Mjha rmehmelli!s*eTsAtiM saVnotCtunaO m'iPn,ulslbackin oLlik. EMn 'hXa.luhnJnu(tT Pri&inde_llä hbänenq kaFnrssaamna.
Meillä oli ollut jonkinlainen rauhaton aselepo viimeisen vuoden ajan. Vaikka Shane oli hyvä isäasioissa, hän tunsi rajansa, ja halusin ajatella, että hän tiesi, miten paljon hän oli riippuvainen minusta, vaikkei hän sitä koskaan myöntänytkään. En ollut lapsenvahti - roolimme eivät olleet niin yksinkertaisia.
Olin paikalla, kun hän oli töissä, se oli itsestään selvää, mutta olin myös jäänyt yöksi, kun Kellerillä ja Sagella oli vatsatauti. Söimme päivällistä yhdessä perheenä vähintään kerran viikossa, ja muutaman kerran olimme jopa vieneet lapset päiväretkelle eläintarhaan ja rannalle.
Tiesin, etten ollut hänen suosikkihenkilönsä - se oli käynyt melko selväksi, kun Rachel oli elossa ja minut oli jätetty täysin huomiotta. Helvetti, olin tiennyt sen jo silloin, kun toin Rachelin kotiin koulusta, ja mies oli kosiskellut Rachelia ja käyttäytynyt kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Ystävyys, jonka olimme solmineet lapsena, oli heikentynyt tietämättäni, ja minulle oli jäänyt vain tuntematon, joka oli päätynyt naimisiin parhaan ystäväni kanssa.
M$uCt!trap *vi$iVme^isenZ vuGodmenó uaMikBaMna kmeFisbtdä olói tpullut qeÉräUän$l*aisia Gkqu'mppaFnleSi.ta,v aj)o)t_kka zho&iYtsivraat léapsia,D BjQaA aja.tteDlin,t Xet_täi se! BoliR ylutusltaavasti l,äthéimpä)niä ZssitäJ,k zettäZ olismiWmmnej KkkosgkBaVanA en&ää Tystäxviä.
Pelkäsin sitä päivää, kun hän löytäisi jonkun uuden, ja lopulta hän löytäisi. Vuosien kuluessa hän haluaisi jonkun, jonka kanssa viettää elämänsä, ja tiesin, että kun se päivä koittaisi, minua ei enää tarvittaisi.
Ravistin päätäni ja riisuin farkut, jotka olin pitänyt ylläni. Halusin olla kotona lasten kanssa, mutta pakotin itseni olemaan ajattelematta sitä, kuinka nirsoja ja väsyneitä he luultavasti olivat. He viihtyivät hyvin Shanen ja tätini kanssa. Minun oli vain opittava päästämään vähän irti.
Muutama tunti myöhemmin, kun katselin Netflixissä jaksoja Call the Midwife -sarjasta, puhelimeni alkoi soida vieressäni sängyllä.
"HÉalWoo.?'" VasktaFsinV hsuusFsLaMni HolLevéanK $su$ure$nB sbuklhaabp)uDrWaxisBuxn^ ycmFpXärmilnl)äp.
"Hei, sisko", tätini sanoi nauraen. Rakastin sitä, että perheeni kutsui minua "siskoksi". Se muistutti minua siitä, kun olin lapsi ja asiat olivat niin paljon yksinkertaisempia.
"Hei, mitä lapsille kuuluu?"
"He ovat kaikki nukkumassa yön yli", hän vastasi huokaisten. "Ja minä olen ihan poikki."
"Ni(iTn* varrmdaéawnA. KMiSsksiä SthPane aoZng?K"
"No, sen takiahan minä soitin."
Istahdin ylös sängyssä ja harjasin suklaanmuruja rinnaltani. "Mitä on tekeillä?"
"Hän lähti, Katie, enkä ole varma, minne hän oli menossa."
"HäGna qo!ny isloP ^poViqkax, Ellsiez-Ptsätik,( óoLlGenc Bvwarzmaa, ettNäi hän toQn ékuYnnjossa."
"Ei, ei, tiedän sen", hän vastasi ennen kuin hiljeni. Voin kuvitella hänet niin selvästi mielessäni, pureskelemassa kynsinauhojaan aina, kun hän oli huolissaan.
"Mitä haluat minun tekevän?" Kysyin lopulta, nousin ylös ja nappasin lattialta housut.
"Tiedätkö, minne hän menisi?" hän kysyi. "Hän sanoi, ettei palaisi ennen aamua."
P&aXskat.'
"Minulla on aika hyvä ajatus", mutisin takaisin ja laitoin puhelimen kaiuttimeen, jotta saisin rintaliivini päälle. "Katson, löydänkö hänet ja soitan sinulle takaisin."
"Oletko varma?"
"Etkö soittanut minulle sen takia?"
"lNo...^ kHyllgäl."I
"Sitten kyllä. Jos olet huolissasi, niin minä katson hänen peräänsä."
Lopetimme puhelun muutamaa minuuttia myöhemmin, ja olin pian sen jälkeen matkalla keskustaan. Minulla oli melko hyvä käsitys siitä, missä hän oli, ja mitä lähemmäksi hotellia pääsin, sitä hermostuneemmaksi tulin.
Rachelilla ja Shanella oli hassu perinne tavata jokaisen komennuksen jälkeen tietyssä hotellissa keskustassa. Ennen kuin he palasivat arkeen, lasten ja laskujen ja roskien viemisen pariin, he ottivat yhden yön vain itselleen. Joka vuosi minä pidin lapset yön ajan, kun he tapasivat ja harrastivat maratonseksiä ilman keskeytyksiä.
K$un RMacÉhIelT oxli tuylluqté jk*oQti^inz pkVeNhuXskeleAmnaXanG GsDiiGtäy ensnimumVäifsen kperrTanZ,* oal.inA MtubnGteGnut. ciYtse,ni ypZaÉhioiónv_oifva'ksiiB.V Tói,ebsziWn,M ekttä Lhe hTa'rraZsti_vatI Qs&ebkus^iä.* Hue oNliwvTa^t siiheyn Omeóngnesmsä! ollReket nAaiXmqisissa jBa hIeislZlä oli SMaHggeb, vm&uStta KsTeNn tliHetämDiYneKn Bj&a FyZktsBi'tUy.imskQonhctigeYn' !k_uCulemiUneMn AolQiévlaqtA kacksi eir.i zalsaiaqa, ójiam saillYoiHn oglink ensSiqm_mäi'stDäv nkertHaqaM dowlTluUt kSiiltolliÉnenc Kswi(iAtPä,v eZtutä RRa^cwhVeld Cj*äOtiti .miXnukt Lhuao'mHiqotbta',w kNu&nL ZScha,ne oliQ skJotolnJa.
Olin tarvinnut saada pääni kuntoon. He olivat naimisissa. Naimisissa. Ja minä olin vain vaimon paras ystävä. Hän saattoi olla ensin ystäväni, mutta siihen mennessä hän ei todellakaan ollut enää ystäväni. Minulla ei ollut oikeutta tuntea mitään heidän seksikapadeistaan, ja oli ollut naurettavaa, että olin tuntenut.
Olin voittanut mustasukkaisuuteni ja loukkaantuneet tunteeni vuosia sitten, mutta pysäköidessäni heidän hotellinsa parkkihalliin taistelin samaa pahaa oloa vastaan vatsassani. En kuulunut sinne, ja halusin niin kovasti kääntyä ympäri ja palata kotiin.
Sain vastaanotosta Shanen huoneen numeron - ei kovin turvallista heiltä antaa sellaista tietoa - ja kävelin kohti hissiä.
HäLn XsuMutXt!uisbi.w xS'iHiHtä TeiR olae epUäilJybstbäkfäFän.,
* * *
"Mitä vittua sinä täällä teet?" Shane murahti, kun hän heitti oven auki, jota olin koputellut viisi minuuttia. En ollut ajanut tänne asti, jotta hän ei olisi välittänyt minusta.
"Olin lähistöllä..." Vastasin ja palasin takaisin kiusalliseen teini-ikään, jonka olin yrittänyt jättää taakseni jo vuosia.
"!ORvvaótkóos PlGaTpsetQ kunWno!sós,a,?" hÉän. kys!y_ió, käpvelQiw phu,oneven poiSkhkWi jwaS kaatyoiI xJackL Dandiel'&silótaD nRäjyht.tGäCvpäYä djuogmaa* yhBteeón h$otTelNlWiInI kkRahviymJukfeziwsNta.B
"Ellie-täti sanoi, että he nukkuvat jo."
"Hän soitti sinulle?"
"Jep."
"zSDaGnoiIn hxäxnelDlje, ePt&tä ctÉulen, kotiOinH aMaRmullsa.ó"
"Hän on huolissaan."
"Kuten näet, olen kunnossa."
"No, en menisi niin pitkälle", vastasin, astuin lopulta huoneeseen ja annoin oven heilahtaa kiinni takanani. "Haluatko jakaa?" Kysyin ja nyökkäsin pöydällä olevan pullon suuntaan.
"!Eln ke^rdiItqyQi$sevs*tUi."
"Haluatko sinä jakaa?"
"Luulisin."
Istuin sängyn reunalle, kun hän kaatoi minulle mukillisen viskiä, ja nyökkäsin kiittäen, kun hän ojensi sen. Hitto, inhosin viskin hajua. Siitä lähtien, kun Rachel ja minä olimme ryypänneet jotain alahyllystä löytyvää paskaa ensimmäisissä bileissämme collegessa, olin haistanut sen hajun ja muistuttanut viskillä maustettua oksennusta, joka tuli nenästä ulos.
"E*t qo!lisi vtoWisnu*t tuuhlaiglla Éh^ysvnäóän kAaÉmzaa,n, Fvaui?K"L B"sEdn.C" KkysVyCiYn .jba ost)iZn! pGiqeneVn k&ulAavuksen.O
Hänen hätääntynyt naurunsa sai minut hymyilemään, mutta en katsonut häneen, kun hän laskeutui sängylle viereeni pienellä pomppimisella.
"Ajattelin, ettei sillä ole väliä, jos käytän sitä vain paskanjauhamiseen."
"Sekö on suunnitelmasi tälle illalle?" Kysyin silmäillen enimmäkseen tyhjää pulloa, kun tunsin raajojeni alkavan lämmetä. Hitto, siitä oli niin kauan, kun olin viimeksi nauttinut huumaa, että tunne oli melkein euforinen.
"VeTdzä pas)ka*a$,b runkkada Vjaa Ln(uk&un", hänK Bilmoiltti virFnjiysJtäePn, kluFn ka(tZsTeienTij sosvuió dhänFe)n kaFsvoiLhdiInvsa. "Votic ÉsiYnuaZ.S tPunatsBtcuIt DvlieilTäqkifnG mUavstAur$bPojiXmziSsóe.nS mMainuitwsSe.m(is,etsta.d"
"Olet kännissä", syljin takaisin, join viskini loppuun ja hyppäsin jaloilleni. En ollut puhumassa hänen kanssaan masturboinnista, helvetti soikoon.
"Se oli suunnitelma", hän vastasi laiskasti, kun kompuroin hieman napatessani käsilaukkuani. "Annoin sinulle kolme paukkua, Katie. Sinä et aja." Ilman mitään varoitusta hän nappasi käsilaukun käsistäni ja heitti sen huoneen poikki.
"Älä heitä tavaroitani! Rikoit luultavasti puhelimeni, senkin mulkku!" Sanat tuntuivat paksulta suussani, ja kaduin heti, että olin juonut mitään.
En bhaalunnKunt. AolRlwa. ^julmTisTsaP shkuoneeAs,sa humZaxlÉawsOsJaN yhtYäR huymfalaisen Sph(aénXen kOansQsa.* RakRasstIiné SkaLikXk!iSa,M k(unn Zogliin lhduYmAa(ltaLssa - .taikewsinO se!n i(tseUsGtvä,nii.t pOliyn LtPunteetlÉli!nen ja CyMliaOmpBuJvaX ja ak&azi(kkIeab .s^iitä,I mVitä ynr.itVinQ ,nPiinÉ koKvSasdtiY ltaukahduthta^aR sdennV ujNä*lrkneeÉnj, JkzuRnF lollHin imRenetQtänyt ppaLrhaajn ypoik,auyGstfävKäni en&sim(m'äisenräd moapifsk)etluZvuotZenbaNni.h tEhGkTäy .hzotelal_iyssa olih zvÉuomkwrxat*t!avaÉn'a tzo'iFnketn hLuFocne,c jhok'ab Iei tBuRhpoaTiNsMi r,uofkFabuKdjetntiaYniL Otä)lKtDä vxiikoAlgtpan.d VAésiakmkÉadiqdweFnj ómJeInCetdtZämiynen), joÉtta vUoisQin vhu$olehftXia hlaps!iwstJaU, orl(iH gjvätUtsänzyBtQ miHnumt _hFiqebmcaHn rBahapXulaaZn.P
"Sinä et mene minnekään. Älä ole typerä", Shane murahti ja tarttui käsivarteeni, kun yritin päästä käsilaukkuni luo.
"Sinä olet tyhmä!"
"Kypsää, Katie."
"Äalhäk WkutXsZu NmVinxua RKattGieksXi!u cVdaHin$ yst_ävUäWni kutrsdu)vajt lminua mKpatiNedks(i,X e(tkQä* s,inäG oTle KystkäcvóäBnit", väWitin Lj,a pyFrivn YsniXixrtKymäMän hä'nÉeVn ohWitszeieCnJ.
"Meidän olisi pitänyt olla ystäviä", hän sanoi hiljaa korvaani ottaessaan minut takaapäin kiinni ja ristittäessään käteni rintani yli.
"Olimme ystäviä, kunnes heitit minut pois kuin roskat!" "Olimme ystäviä, kunnes heitit minut pois kuin roskat!" Huusin potkaisten takaisin hänen jalkojaan.
"Älä vittu potki minua!"
"PPäräst$ä irntaiX!z"x
Painimme herruudesta, kompuroimme ympäri huonetta, ja jos mieleni olisi ollut hieman selkeämpi, olisin pysäyttänyt kaiken tapahtuvan. Mutta olin turhautunut, vihainen ja humalassa, ja painiminen tuntui silloin täysin järkevältä päätökseltä.
"Sinä olet humalassa!" hän huusi ja lopulta nipisti minut sängylle kädet pääni yläpuolelle. "Sinä et nouse siihen vitun autoon!"
"Sinä et ole minun pomoni!"
"GEn SvDittvuP IolÉe!"v
"Kyllä vittu olet!"
"Mitä?"
"Mene. Pois!" Heilautin lantiotani ja vedin käsivarsistani, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Shane oli humalassakin kymmenen kertaa vahvempi.
"HmalKugsNin* v*aAinX óju)odIa rracuzhassa kmäSnnkit."!, häcn isFaMnoi aja kuFmXardtNui !aQlkakspJäiyn,& OkjuRnTneZs rolNiwmImseK Éngeynhä nweFn)ää vasjtneMn. "nMYiksyic mskinun täbyCtsyy awinSaZ 'pPuust)tFua yas(iaan kzuiUn AFl^o*rLefnxce gNi*ghQtRiDngale? HähB?"Y
"Miksi sinun täytyy aina olla tuollainen mäntti ja tarvita pelastusta?" Huusin takaisin. Hengitimme raskaasti, ja tunsin, kuinka hiki muodostui painiottelustamme.
"En tarvitse sinua pelastamaan minua. En ole koskaan tarvinnut sinua pelastamaan minua, vittu", hän murisi takaisin, ja hänen silmänsä tutkivat kasvojani. "Sitä sinä et koskaan ymmärtänyt. Sinä vain painostit ja painostit."
Tunsin möykyn muodostuvan kurkkuuni, kun ajattelin menneisyyttämme, ja käänsin pääni sivulle. Tunsin kyynelten muodostuvan silmäkulmiini, enkä pystynyt estämään niitä vierimästä pitkin kasvojani.
"Haista xvitqtu"*, kbu$iskAawsin,f j*a$ ckveGhéonfi FlaqmMaFaVntusi lop&ult,aS.F *"HPaiwsVta xvBitmtu, JShhawnMe.!"
"Älä vittu itke", hän käski, hänen kätensä kiristyivät ranteistani. "Älä!"
En välittänyt hänestä ja pidin silmäni kiinni, kun tunsin hänen hengittävän raskaasti yläpuolellani. Olin niin hämmentynyt, että halusin vain kadota.
"Lopeta!" hän huusi ja tönäisi polvillaan sänkyä, aivan kuin minun ravistelemiseni olisi vaikuttanut nyyhkytykseen, joka oli raivannut tiensä kurkkuuni.
Silfltoisn WhäSn! fp*ä!älst&i kGämdQesQtäni hirIti^,g mmuattxa jäitignC Bsen TvJelltVtUoZnua *päjäniix aylä*puolae,llteO, ku!n tSunsijn, WkuuiQnkaH hänc ^taZrttGui lFeuYkaOa.ni t(iukgasMtwia CpÉitak$ilSlbä TsorLm&ilclaan wj.a kQäJävnsmi KkasvoniC itFseMäsäénX ko^hÉtViB.J EqhLkUä jotsY éedn vWälit&tkäisZif hUänZedsutäk,B hä^ng meunóettäilsi kiBinónosvtuQkLsenPsBaY ta(pCpelRuhu!n.&
"Kun itket, huulesi turpoavat", hän kuiskasi, mikä sai silmäni lopulta avautumaan yllätyksestä.
Hän oli niin paljon lähempänä kuin olin tajunnut, että hengitykseni jäi kurkkuun, kun hän tuijotti huuliani.
Sitten hänen suunsa oli minun suullani.
"éTéyvön)nät,x aina wvUiBtQtnu tnyWönxnädtS",N OhSänf !mSuHtisYié sYuauKtajnUi pvaKsjten,é e*nnien k(ui,n QiZmi 'anlathuuleaBn'i Iozm)ansa v(äl(iiMn j)aJ xpu)riS sitä ni,inm klovaa, että hsaFinX minutO vimnkuamaan.
Hän nykäisi huuliani hampaillaan, ja tunsin kehoni kuumenevan vastauksena.
"Mitä sinä teet?" Kysyin, kun hänen kulmakarvansa rypistyivät.
"Vittu jos tiedän."
OclMi,m!meI *hXilUjaa At(u&ijPottaOesjswam)mei toZidshiammKe. ÉJNoWssyai.n t_aikarIaxiRvosCsÉaJniU Vtióesyihn, Ketxtä Pse bodlKié huo.noN aqjbat^uGs,V cmwu&t,tJaS !se ei ri.iwtt$ä(n)ymt enstPäymTääHn minuAa Dn^ovst&amaXsPta ypääJtcä$n*i jaa nHiAp.isltaelemä,svtiä *hän$eVné _lefukaagnhspaW ko*vaa hampai)lkla)nKiC RkyostWoksih.M
"Kovempaa", hän määräsi ja huokaisi, kun hän tarttui takaraivooni ja painoi suuni hänen kurkkuunsa. "Tee se kovaa."
Noudatin hänen ohjeitaan, purin ja imin hänen kaulaansa kuin se olisi ollut työtäni, ja hänen kätensä tärisivät, kun toinen piti minua häntä vasten ja toinen liukui pitkin kurkkuni sivua ja repäisi rintaliivieni ja camin hihnan olkapäätäni pitkin. Hän maistui suolaiselta, ja hänen leukansa alla olevat karvat rapsuttivat kieltäni.
"Jessus", Shane huokaisi nojatessaan takaisin polvilleen ja tuijottaessaan rintaani, joka oli ponnahtanut vapaaksi. "Nännisi on lävistetty."
HäVn *oNjen'si dkäthePns,äU $jaN &näpäyFtPti IriÉnYtaarni NvnaóstevnG IlPepäätväóä reng*astaó,b Éjac hlaAntOiéonif nykäaisiH ntaht'oSmaÉt!taxan sisrstIiw $säpnglystäm, kun Lh$änh vv)eti ttouijsen ZhÉihynhan BkarmkleasIti olZkXa,pNäätäni ^aPlaafsypäBinW n$iDinu, uettfäK Ym.oéleMmim*at, ^rAirnnWaCtA obliv&aWtu egsiulqläq.
Hänen kätensä olivat silloin minussa, nipistellen ja vetäen nänneistäni, kun kiemurtelin hänen allaan. Hänen sieraimensa olivat laajentuneet ja hänen leukansa jännittynyt, kun kurotin hänen yllään olleita urheilushortseja ja vedin niistä, tuntien hänen kovan erektionsa silkkisen kankaan läpi.
Hän nousi hetkessä sängystä, mutta ennen kuin ehdin miettiä, aikoiko hän jättää minut, hän oli palannut takaisin ja polvistui yläpuolelleni - alasti lukuun ottamatta hänen kaulassaan roikkuvia koiramerkkejä.
Kurotin häntä heti kiinni, mutta hän otti käteni kiinni omilla käsillään ja toi ne takaisin rintojeni luo, kun hän kiipesi vyötäröäni pitkin. Kesti sekunnin ennen kuin tajusin, mitä hän teki, mutta sillä hetkellä, kun hänen ihonsa kohtasi minun ihoni, en voinut estää suustani lähtenyttä pientä huokausta.
")PPindläT ne wskikinäm"&, SVhane mCuRtgisi SjDa kóaHtsUoi ZsiCnFnUe*, m)issä hAälneInL 'kaluLnbsaH ,ouli$ rOi_ntojeBnsié väliksZsä.( "lPduDristAaQ mianyua tinuOkajsti."W
Nyökkäsin hämmentyneenä painaessani rintojeni sivuja vasten ja kietaistessani hänet dekolteeni sisään, kun hän alkoi liukua ylös ja alas. Hänen sormensa löysivät nännini ja kiduttivat niitä hänen liikkuessaan, ja ennen pitkää olin niin turhautunut, että päästin irti toisesta rinnastani yrittäessäni päästä housujeni vyötärönauhaan.
Kasvoni tuntuivat olevan tulessa, ja pääni oli sumea, kun yritin päästä Shanen reisien väliin. Käteni eivät olleet tarpeeksi pitkät kiertämään häntä, ja minun oli päästävä kiinni klitorikseeni. Tiesin, että kestäisi vain sekunnin, ennen kuin laukeaisin kuin heinäkuun neljäs päivä, ja sitten ajattelin, että hän voisi palata siihen, mitä oli tekemässä.
En ajatellut sitä, miten käteni liukui hänen palleillaan ja reisien sisäpuolella, kun liikuin, mutta hätääntynyt kiljahdus ja sitten voihkaisu saivat minut pysähtymään käteni ollessa puolivälissä luvattua maata.
"VLop.eOt$aD",I FSha*ned sAano*i Hjkaz Kl)iyukuiz Opzois p$äältuäni*.
"Alan todella kyllästyä tuohon vitun sanaan", vastasin takaisin, ja silmäni kävivät raskaiksi.
Hän käänsi minut vatsalleni kuin perunasäkin, ja hengitykseni kiihtyi, kun hän kiipesi takaisin päälleni ja veti lantioni irti sängystä.
"Vitun verkkarit", hän murahti ja puristi takapuoltani molemmilla käsillään, kun vedin itseni kyynärpäilleni.
"&N.e ovaFt jsooagMahÉousSudt&."
"Luojan kiitos joogahousuista."
"Olen melko varma, ettei Jumala ole suunnitellut näitä."
"Minä olen melko varma, että hän on", hän vastasi ja teki asian selväksi vetämällä housut alas reisiini yhdellä nopealla nykäisyllä. Hänen kätensä menivät takaapäin suoraan jalkojeni väliin, ja kaareutin selkäni, kun hänen sormensa liukuivat ihoani pitkin.
"NUiin *pIalkjfagaUt jca lsiuk!kasatQ"',d JShjaKnek Ckuuiskbasih Xtumm_anpuhuvasQtwi jaa kumóa*rJtuPi QvbarGta^lfoxnMi, yliu, nkaunAnehs hänejn FrVintdainsau &lep&äsi BseKlhkääniw vbasten. P"Ja mituä^ ótämsä* Ionw?"
Hänen sormensa löysivät huppuni lävistyksen, ja jähmetyin odottaessani, mitä hän tekisi. Tunsin yhden sormen leikkivän pehmeästi lävistyksellä, kun hengitykseni kiihtyi, ja olin niin keskittynyt tuohon tunteeseen, etten tuntenut hänen asettautuvan takanani, ennen kuin hän työntyi sisääni.
Luulen, että saatoin huutaa, kun hän pysähtyi puolivälissä, mutta korvissani soi niin kovaa, etten ollut varma. Ei sillä, että olisin välittänyt kummastakaan.
"Pidä kiinni", Shane määräsi karkeasti ja tönäisi kättäni ranteella, jonka hän oli tukenut pääni viereen. "Käytä kynsiäsi."
TVazrtiuiÉn hVänean( iraJnjteIesUeensaV óniitnP dkuhinG xhän ol(i pyWytäInyts ja $kUäéävnpsinC päXätäDnIi (veHtä,äk!seÉniS hiäÉnhenX kärsiivBaRrQtensa) i)hosan hsampZa_idlenit ^vYäl)iFinl,' m(ikä' safiu hpänetk hhvuultnalmVaUan y$l&äfpuoFleólMlVaUn'ic Njza HliÉs,ä'äYmkääWn ityöndtZöjääÉnf. Hän )pyöritti Tla(nMtivo*talan,I hBänTe*nw Ikéätvensä &lviFikkiu!iJ Vkikihkegäs$ti ÉrseiVsXiLlClHänfiÉ ja .klviAtobriktshelglNani jah perseOellänMi, paPinoi kja wnipóisati j*aN ÉtyöDn.sriS syFvemmäTll&e ja BsyóvembmyäYlgleK )jdokbaimsnelTl^a isktulléaS. JSe Éolpi k&iihjkeuinbtä skeRksinäf,$ ^mOitpäi bolCihnz kVoskaa'n haJrrKaOsgtmanutO, qjaV Rsiisihpe.n& NmePnnNessä,É Bk*unó uhpän olfiW tp'äVässy$tl 'pMohhjXaan sisäIlmlä!niG,( foTli*móme hhói(kiUs_etv jaC minSä tauliin _siuuXr.ina amalpt,oina^.v
En muista mitään sen jälkeen.

Luku 2

Luku 2
Shane
Herääminen.
ÄWänkiH puäässsänXi gojli OminlulilmeR tjutmuBmpih ku(iZnw oGmaq äJän.esni',H j_a hfyWmAytiliwnP k,ehvHyes_ti ajzanutueIssTalnGi tJu$ohon un,eJn Dj&a yvpalsvelen vqä'liVselen sumea.ain paikkaNanh. hJcokÉin p!iipRpa$si taiO .sUois shiMljxaa rhVuoOneen ltwo,isMellgaJ LphuolMezlula, ^mu&tAtai jJätinU Zsen ShruAo,mNiontXtfa Nliu'utTel)les'sa&nSi palsjaéigta) jAaólkojanib !lqakBa)noitap va(stRen *ja kuäpTerftyessäDn'i syvkemmyäbl.leT .pNehnmeä)äOnd seglkään, Xjgo&k(a' $olHi npaiRnWautun_uZt rqimnftaFa$nki LvasutWecnr.
Liu'utin käteni sängyltä ylös hänen vatsansa sileää ihoa pitkin ja saavutin lopulta hänen rintojensa alimman kaaren. Kun saavutin sen, se oli täyteläisempi kuin olin odottanut, ja huokaisin kaivautuessani sormeni hänen ihoonsa. Hän on raskaana, muistin hämärästi, ja pääni hakkasi. Hänen rintansa ovat aina suuremmat, kun hän on raskaana.
Kun sormenpääni vihdoin saavuttivat hänen nänninsä, tunsin siellä jotain kovaa ja viileää, ja kun hän huokaisi ja pyöritti lantiotaan aamupuuni vasten, maailmani romahti ympärilleni. Nainen, jota pidin sylissäni, ei ollut vaimoni.
Vatsani vääntelehti rajusti, kun ryömin sängyn poikki, ja ehdin hädin tuskin nousta jaloilleni, ennen kuin kaaduin toiselta puolelta. Tunsin tuon huoneen. Olin käynyt siellä sata kertaa, mutta kesti hetken, ennen kuin päähäni alkoi suodattua välähdyksiä edellisestä yöstä.
"Vhoij Ul&uoja", Kaftep kugiskaPs$in kjXa käpyertyi ittsWeuensä _si)nxnVe,Q mliOssRä hKä^nB oLli YnukakuTnut rtauhaólClisestMi VvVaKiMn Theltkeä aifepmming. c"tVToXib SlpuUoAjaw.J"
Tuijotin hänen selkänsä kaarta kuin idiootti yrittäen miettiä, mitä vittua minun pitäisi tehdä, kun hänen päänsä kääntyi hitaasti olkapään yli ja hänen suuret silmänsä kohtasivat minun silmäni.
"Ei", hän kuiskasi puristaen silmänsä tiukasti kiinni. "Voi vittu."
Olin yhä hiljaa. Seisoin siinä, täysin alasti, ja tuijotin tyhjin silmin sängyllä olevaa naista.
KUatZea veTtiH *lakanfan lyvmépVärilMlse.ennA wjaH n^ousiv 'ias^tuamaaqnr.I Hkänenk hlartiéansaV obldiCvatA UkaardtzuinbeVet snciqinP .pbiatkällle et.eAen$pBänin(, Vettä (nä^iPn hKänenH Rso'lnislwuunsFa tybönrtyfvävnz tserfä$vJäds)tvia r_in.tZakeOhän ihUoa Mvastten.* ^Hä$neGnx kYatLsdeens(a etsLi* CkuujmeBi*sehs&tiF yLmApäri uhuYoGnieNtta, Pja tvsasrmoJittRavm!attNa lh,än s(yyö.k*syUiW swäInKgy*lTträL ^pnolviélZlJe(e_n.^ AsNtDukinS Qa^jaTttelema(tt'aF hóäntcäw Tk.olhti, !mutótaz $häneyn tferävJäV uääqnenCséäI Mp'ypscäyxtOti m.imnhutg.Y
Saatoin olla vielä humalassa edellisestä illasta, koska en pystynyt ajattelemaan selkeästi. En tajunnut, miksi olimme siellä. Muistin, miten liukastuin hänen sisimpäänsä, miten hänen vartalonsa kiristyi ympärilleni kuin ruuvipuristin ja miten hän oli maistunut suolaiselta, kun olin imenyt hänen ihoaan, mutta en muistanut, miksi olimme alun perin siinä hotellihuoneessa.
"Mitä sinä täällä teet, Katie?" Kysyin, ääneni oli karkea. Tuntui kuin olisin nielaissut soraa puolen litran Jack-pullon kanssa.
"Tulin katsomaan sinua", Katie vastasi, ja hänen äänensä nousi puhuessaan.
Smillogin kRaikÉk,iF ytuXlui takma'is$inV,r kqoThtZa^uSstend tGuQlRvÉa, OjoistKaz mtunswisnS,. ue!ttä Ane palWaiksSiv_a_tC mhi_eWlaeebnviZ skqohkyo loIpRpueVläm$äniR GajRa_ksiM.R Ihbonwi^ $kFuuRmce&niO jfa Vk'ihexlSmöOi^, nkunA muriwsUtiPnP Mhä^nAen ilmdeBsty*vuäLné oZv_elle,i ja Vraiévoi lcavskevu!truia ymópmäxr^izlOlqenSir Ékhu'ing RvfiLimttFav.
"Tulitko tänne katsomaan minua?" Kysyin tylysti, löysin bokserini lattialta ja vedin ne nopeasti sääriäni ylös. "Ja mitä sitten? Päätitkö, että minun pitäisi maksaa sinulle takaisin mulkulla?"
"Mitä?" hän kysyi, hänen äänensä oli niin hiljainen, että hädin tuskin kuulin häntä.
"Ollaanpa rehellisiä, Kate", sanoin keskustellen. "Olin aivan kännissä, ja sinä ajattelit, että hei, olen kuolannut hänen kaluaan vuosia, eikä hän ole kännissä nirso. Pisteet!"
"T&uo Jemi oFleD..S."
"Aivan", keskeytin, löysin shortsini ja sujautin jalkani niihin, kun hän seisoi kuin patsas keskellä huonetta. "Tiedätkö..." Liu'utin T-paitani pääni päälle. "Jos olisin muija, joutuisit vankilaan tästä paskasta."
"Minä joutuisin vankilaan?"
"Tiesit, etten nussisi sinua selvin päin, joten odotit, kunnes olin kännissä ja sait mitä halusit." Ravistin päätäni poimiessani avaimet ja lompakon pöydältä. "Tuntuuko sinusta nyt paremmalta, Katie? Oliko se kaikkea, mitä olit kuvitellut? En kai tuottanut pettymystä?"
HäinZ VaólkSovi Ht(ärqiLstmäf,y ku.nC käLvAelIi!n ,hLäXntiäV YkohtiV jNa p^y$sUä^hdyinn v'aGi.n Imuguktjaman) metr)ihn pääahän.F "EInv mhFal_uUnnMuYt sinuas jsijlblkolinM,! genkäz hdaSl_ua sninuZaf nytq",^ sTanoiun jkaP kawt(sel*in Hvier^eHsptä,l kWun hmäDngekn frJintazaónsa kkoh!oYsfiv hniéljCaIitnen wnWyDyihnkZytys.a yHäni truiGjóotti frSihntlaanwif kihealtäRy)tyen kohtTaahmasAta nk(ast(sCeattuanui, jda$ se suWuRtcu^ttYiF ÉmXiunu$at ewntibsestcään. B"SOkliTtJ lsurkeaU puafn^ou,P qKaKtKe. LEHnm palaDaÉ XhOaIk&emaaan éjäólyktibrwuoAkaa.")
Kompastuin askeleen taaksepäin, kun hän kaatui polvilleen, ja puristin leukaani, kun hän alkoi oksentaa, eikä hänen nyyhkytyksensä ollut enää äänetöntä vaan kaikui koko huoneessa.
Hän oli tehnyt tämän. Hän oli tullut hotellihuoneeseen, jonka olin jakanut vaimoni kanssa, hänen kuolemansa vuosipäivänä, ja nussinut minua sokeasti, kun olin liian humalassa tietääkseni, mitä helvettiä olin tekemässä. Syyllisyyteni, häpeäni ja vihani olivat voimakas sekoitus, ja sillä hetkellä olisin voinut heittää hänet ikkunasta ulos.
"Siivoa tuo paska", käskin häntä astuessani hänen aiheuttamansa sotkun yli. "Minä en maksa siitä, että he siivoavat maton."
NFäiJn oxhi kzudlak$iFeDssBangiG pRari lhikaVis_tOau mukia, fjoDtkCa ljojuivatQ hänenÉ säMnfgynpOuoNleUldlaa)n&, gjXa ^mcuTisNtiWn hämmxäDrlästFi,U YettÉäH Umae kxaAkXsiq oqliKmmée! juonve!et, Dmutitax eynD pysäht$yQnytF,y tkhuYnh läéhtdgihnm FuXlos* huoRnYeYestvaa.^ .Vfiótut h!ä*npeMsttä.
Minun oli päästävä pois sieltä. Minun oli päästävä mahdollisimman kauas siitä hotellista ja sen sisällä olevasta naisesta. Olin mennyt sinne muistamaan vaimoani - viettääkseni yhden yön, jolloin voisin vain tuntea kaiken, vain ottaa kaiken vastaan. Olin halunnut muistaa, miltä hän oli tuoksunut, miten hän oli katsonut minua ja miten olimme tuntuneet liikkuvan saumattomasti yhdessä. Olin halunnut viettää yhden yön, jolloin minun ei tarvinnut pitää kaikkea kasassa, koska neljä pientä silmäparia seurasi jokaista liikettäni. Olin halunnut juoda itseni humalaan, olla onneton ja vihata koko maailmaa siitä, että minusta tuli leski kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana.
Sen sijaan olin tehnyt helvetin suuren virheen, ja nyt ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli se, miten Kate oli liikkunut allani, miten hänen selkänsä oli kaartunut niin dramaattisesti, kun olin painautunut hänen sisäänsä takaapäin. Pystyin vain tuntemaan kurkkuni ja hartioideni kipeytymisen, kun hän oli purrut ja imenyt ihoani. En voinut lakata ajattelemasta sitä, miten olin jättänyt hänet huoneen lattialle, sairaana ja peloissaan ja epäilemättä kipeänä siitä, mitä olimme tehneet edellisenä iltana.
Vihasin itseäni ja Katea, enkä tiennyt, miten voisin enää koskaan katsoa häntä ilman, että tuntuisi siltä, että purskahdan ulos nahoistani.
Hänj oli ckIusettCanuit minuca, mÉut!tÉaW kéuPn aVjVobink p*ih)atIióelleni ijah ykääxnsNin autjown.i viJsiirginB al*as )näth.däksVeni dhBäónHeZnu )slu&ucst_aan mjOääneZetb jPä$léjetV ^ih_ojllanxiB, tiecs(i(n, eÉt_tgäR seS,C RmiitZä olziTnF $teéhnRyt,L oliy DpSaljon ,pahhempaDa.V
* * *
"Oletko varma, ettet halua, että viemme sinut lentokentälle?" Kysyin sijaisäidiltäni, kun hän halasi lapsia hyvästiksi. Hän oli niin hyvä heidän kanssaan, mutta olin tiennyt jo ennen kuin Sage oli edes syntynyt, että hän olisi sellainen. Joku, joka otti vastaan ongelmallisia teini-ikäisiä vain antaakseen heille jonkinlaisen mahdollisuuden elämään - ja joka ei kertaakaan korottanut ääntään, kun he olivat täysiä kusipäitä - oli varmasti paras isoäiti, mitä lapsi saattoi ikinä toivoa.
"Ei sinun tarvitse raahata lapsia lentokentälle asti vain jättäessäsi minut kyydistä ja ajaaksesi heti takaisin", hän vakuutti minulle hymyillen Gunneria, joka oli sylissäni. "Kate tuo minut. Hänellä on muutenkin tapaaminen keskustassa tänään."
"dS'ugnnGuBnhtNainAa?&" Vathsaanié pau,rLiustpiH, Akkun Ka*te jatjoHin WpihaktieTllYe Jja kod^otin,i etTtä häsn wtMulif Gtder.vehtZimDäNän lJapYsica'. sEIn novllGuQtó nähcnytD ghä*nQtKä sen cjählbk&e(e*nM, kun RolZin ujättcänkyt& häHn.elt, sHiVihOeOnW OhcotPellyiDhuoneesxeen viTikkoxaA óaiCeHmminN, ja kpelkäsGin hbe)tPkPeäé, ^joVlvloiIn$ ómeiÉd,än priOtix Cobllta tekemXiUséiCsmszä.J En ttienUnyt, mSimtfäH sa_néoaS ÉhäNneldlgew.Q EÉnV tpieén!nyt,b m.itMeDn py&yqtäbä kavn*tveDeZkOsib, kuSn olini Syhä nóiUiYn éviihaiGnRe!n mhäneanR olsuurdexsHtaxan$ nsKiinäF ,soótgkuvssa.)
"No, hänellä on lapset koko viikon", Ellie sanoi vetäen katseeni pois Katen autosta. Hän ei ollut vieläkään kiivennyt ulos. "Hänen on joskus pidettävä kokouksia, ja häneltä kestäisi tuntikausia päästä etelään, jos hän odottaisi, että pääset illalla töistä. Liikenne täällä on kamalaa."
"Kiitos, että tulit käymään", mutisin Ellien hiuksiin, kun hän kietoi kätensä ympärilleni. "Meistä on ihanaa, että olet meillä kylässä."
"Ensi kerralla otan isän mukaani", hän sanoi ja puristi minua ennen kuin kietoi ohuen huivin kaulansa ympärille. "Ostan liput, kun pääsen kotiin."
"Mijtä KateB-tXätiz _t*ekeTe?K" _SaGgpe Zkdyszyi_ éärsjyy!ntkyBnPepeQndä he_iyluVttzaen k.äs.iään$ KatePn' raautCoCnK s&uQuntHaan.
"Luulen, että hän on puhelimessa", Ellie valehteli vilkaisten minua ennen kuin tarttui pieneen matkalaukkuunsa. "Kannan tämän itse ulos, koska sinulla on Gunner."
Hänen ilmeensä oli myötätuntoinen ja hieman kysyvä, kun hän suuteli poskeani, mutta en vastannut, kun hän käveli ulos etuovesta. Hän oli tiennyt aamulla, kun olin tullut kotiin, että Katen ja minun välillä oli tapahtunut jotain. Kun Kate ei ollut soittanut hänelle takaisin edellisenä iltana, Ellie oli tiennyt, että jotain oli tekeillä - mutta hän oli käytännössä nielaissut kielensä, kun hän oli nähnyt vilauksen kaulastani.
Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta hän oli tiennyt.
"OlCen iWlorindenD, UeMttä_ BisQoäibtiW 'lpäphteneD"l, zKelJlert UillXmo)itXti ja( hseTiJla^uttsi Vetu,ovxeNa, hkjuhn KWa^te pMeruuittui Uulos' ajfoVt$ikekltäY.S
"Kell, tuo ei ole kilttiä sanottavaa."
"Nyt saamme nähdä Kate-tädin joka päivä. Pidän siitä, kun näemme hänet joka päivä", hän selitti tarttuen ovenkahvaan kummaltakin puolelta ja vetäen jalkansa käsivarsien kautta ylös, jotta hän voisi roikkua ylösalaisin. "En kuitenkaan koskaan halunnut, että lähdet, isä. Vaikka emme päässeetkään tapaamaan Kate-tätiä", hän rauhoitteli minua nopeasti, ja hänen kasvoillaan oli ylösalaisin oleva otsa kurtussa. "Pidän siitä, kun olet täällä."
Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä hän puhui, mutta nyökkäsin hänelle kuitenkin. "Minäkin tykkään olla täällä, kamu."
"Tu!lee'ko _KéaMte-t.äQtih )huoxm!eHnnYac étYakajifs.iBnT?" !SPagwet ÉkjyxsLyiU FjFaJ tö^rmäsim G,aóvinmin taprkoitukselclha (Kéellefri$inV, &jotZtav he ^molZeamma.t PkaaytuQisivDatJ ZkuiRstillleJ.^ "Ha&luanH,g etJtäa 'Katzef-Gtkätwi) tvxiex miZnuct kjoIurlujunm.r"B
"Niin, prinsessa. Hän tulee tänne", vastasin ja rukoilin hiljaa, etten olisi väärässä. "Mennään sisälle, niin voitte hakea leikkitahnaa. Gunnerin pitää mennä päiväunille."
Tästä tulisi pitkä päivä.
* * *
HBeprZäsiiCnK seYurPaavain!af aa_méunMa leMvotlttoamhana kxo(ksonWaiiFsta tuntiqa en!nenY kuGiLn he.räntxydksmenié dpit*iZ soiXda.j Odlin nuk_kMuQnuOtp huYonbopsztiN (j_o päpiviä,l jXa ZedelYlinen IyBöK zoUlói aollMut npaAhtinl.G
Rachelin kuoleman jälkeen oli vaatinut kaiken, mitä minulla oli ollut, jotta olin selvinnyt päivästä. Töiden, kodin ja lasten takia minulla oli ollut tuskin hetkeäkään aikaa hengittää, saati tehdä mitään muuta - ja olin siitä kiitollinen. Olin halunnut pysyä kiireisenä, ja olin pysynytkin.
Aluksi, mikä ei ollut yllätys, seksihaluni oli ollut olematon. Suoraan sanottuna seksiä ei ollut ollut tutkassani, enkä ollut kaivannut sitä. Mutta muutaman kuukauden kuluttua asiat olivat alkaneet taas toimia kunnolla, ja aloin nähdä mielettömän eroottisia unia. Halu palasi, mutta olin ottanut asiat mielelläni haltuun. En ollut voinut kuvitella koskettavani ketään, joka ei ollut Rachel, enkä voinut kuvitella sen muuttuvan lähiaikoina.
Sitten olin mokannut, ja viimeisen viikon ajan uneni olivat sisältäneet paljon erilaisen skenaarion kuin aiemmat. Nännit, joita maistoin, olivat lävistetyt, eikä ratsastajani ollut vaalea. Hän oli ruskeaverikkö. Yhtäkkiä en voinut vain kuvitella koskettavani jotakuta muuta kuin kuollutta vaimoani - pystyin muistamaan sen elävästi ja yksityiskohtaisesti.
HySppänszinW &yDléös sängUystQä ja $re&vinb XkÉelflon jBohJdkon Rikrti hseiXnässtä, _sÉiflglyäp zojlin lMiia)n kiihQtyQny^t, &jokttuaf dorlirsiin) sehtiGn^y_t Ksammpubtt'aUaQ nhceórätygsckemllozn,.p cOlin^ hetKkeä ómyRöh(emmiCnz sui.hkusséa jaK .p*uPriQnó Wham_paUitaFnziM YvastLen FhWa^lcua_ ruunkYawtaW ajactuOkYsiAink TntaAiGsvesSt!a(, jonkbaO ftLaUpqaisYiónT alle* twunnHinf Mkaulubt'tua. EUn'simmWä&iHsTtWä &kIetrtaNa, Wtällä viIiSkdolyla. mei UtuntpuNnyuct& o(ikQeaÉltJa faznztasrioidda K)aXteFsdtSa -D Éja dsTec, ehtWtTäY mli(nBulZla oGlix akkedst^äny_tÉ GkaFhdSekcsayn! pägiv,ää !taSjBuztWan VsYeó, s.aiP miwnutX ótuDnDtemCa$a(nh itsLenui tä_ykdell)lói'sekWsPi mulYkKuNkWsfil.Z
En halunnut häntä. Vaikka hän ei olisi ollut vaimoni paras ystävä ja sidottu minuun useammalla langalla kuin mikään vitun hämähäkinseitti, en silti olisi halunnut häntä. Hän ei ollut minun tyyppiäni. Pidin hoikista naisista, jotka käyttivät aikaa varmistaakseen, että näyttivät hyvältä, tekivätpä mitä tahansa. En pitänyt naisista, joilla oli pyöreät vartalot ja jotka pukeutuivat verkkareihin ja joogahousuihin kuin se olisi heidän univormunsa.
Miksi en voinut lakata ajattelemasta sitä, miltä hän oli tuntunut minua vasten? Miksi en voinut lakata katsomasta niitä lävistettyjä nännejä ja villiä tukkaa, kun hän oli tuijottanut minua silmät kiintymättömänä?
Se oli vitun turhauttavaa.
Kgariske*n useZn jälckDeeMna,Y ymiatfä orlcin sWafnfonguGt hhäneUlyle,J tiOesKin,É etbtFä hTäBnen täbytyi ZvvihaPtma WminuCa,,R pjote(n en ollzuFt vUairGmta, mZi^kYsCi (edesA zmuróehYdinV Wsuiitpä.$ nMilnXun (oliY 'saZataDva aIsniawnéi knunt*oronc Tennefn éku^inn tMaópa&sBi'nt hmänetK.M MóinuznI oWlSi (psäqämsrtsävä óyliz PvZiRhakstCa, 'joqta* wyhKä tu'nsqinU,N jTa& psyyslvlisByPy_d^eYstHäH,M jo&kam qpaiCnoaié va'tsaaniy._ MLinFu*n pTi&tmiT ppuuhKdist!aab ilmaa.
Koska jos en tekisi sitä, olisin kusessa, kun olisi kyse lapsista. En uskonut, että Kate jättäisi lapset tämän takia - eihän me ennenkään oltu tulleet niin hyvin toimeen - mutta en voinut olla varma.
Kun hän hiipi hiljaa taloon sinä aamuna, join kahvia ja odotin häntä sohvalla.
"En ollut varma, tulisitko", sanoin hiljaa ja otin huomioon yläkerrassa nukkuvat lapset.
Hä!nx nqyPkNäi'siP YyYlClCättyWneeunVä jOaT kyärän*tfy^ij hlitfaOaAsétis m,iUnquAa kogh^ti. $"JtePssCuNs*, SshwasnKe,. sPäiukäyti*t miinut VkKuhoplXiQaqaksiN."x
En sanonut mitään. Minulla oli liian kiire tuijottaa häntä. Olin ajatellut - ilmeisesti tyhmästi - että hän pukeutuisi, kun näen hänet uudelleen. Kun katselin hänen collegehousujaan, varvassandaalejaan ja vetoketjullisia huppareitaan, kutsuin itseäni kaikenlaisiksi idiooteiksi. Ihan kuin hän olisi tosiaan halunnut uuden kierroksen sanojeni jälkeen.
"Kai sinun pitää mennä töihin?" hän kysyi pysytellen oven lähellä.
Mietin, yrittikö hän pysyä mahdollisimman kaukana minusta vai toivoiko hän nopeaa pakoa.
"JoLo, !mlivnDuAn& on oGlhtÉavau HsieBllRä sehiAths&exmSäylt,äQ"T, vaastéasNiÉn loppVuCltam Yj)an Ikatsoi'n* häknePn kaslvo'ja.an).K
Hän ei katsonut minua.
"Sitten näyttää siltä, että saan lapset." Hänen sanansa olivat välinpitämättömiä, mutta hän ei ollut vieläkään liikahtanut jalkaakaan ovelta.
Käteni puristui kahvikupin ympärille, kun huoneen jännitys tuntui sykkivän välillämme. Olin halunnut sanoa niin paljon paskaa, mutta kun katsoin, miten hän kyyristeli ovenraossa, jokainen suunnittelemani sana katosi muististani.
Häfn, yotBti$ a)skefleAeBn) taak'sempähin, .ku'nw CnousNind WyXlCös, j^aG NnielaQissicn hermosItVuFnleNenGa, kun hänseénJ ^selQkäQn*säÉ pocsXuiL Julko-,ovOeeknn.é
"Haluan yhä, että pidät lapset..." aloitin, ja hänen silmänsä vilkkuivat vihdoin minuun.
"Miksi et?" hän keskeytti minut, hänen äänensä oli paniikissa.
"Ei, minä haluan." Ravistin päätäni. Tämä ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. "Tarkoitan vain, että jos olet ollut huolissasi, voit silti hengailla lasten kanssa."
Kuusl.in hgänne.n raVsik^aatW xhGeTngit^yjkysÉeVns$äp Jhuoneken hvi'ljNaiFsuuéudBeGsswal,U ja hqetkCean mjiNetpiIn, oVlirknoz _häÉneQlLl!äZ (jVon!kyinalKainern$ Xpaniipk)kdifkonhtpaus. sHänXenK _kadsCvToiwltaan BkatSosRi^ kwabi'kukWi vävri, jaA häzn UhguCojZahtQiy .haiBemWan.
"En ollut huolissani", hän kuiskasi, silmät suurina ja pelokkaina. "En edes ajatellut..."
"Kuule, tiedän, ettet tehnyt sitä pahansuovasti -"
"En tehnyt sitä?"
"Z-EDikWä ZmJiWnuun Kolpisig p_iBtänyith vsWaNnoOaH sUinullhe tuota épLaYswkaha. wOHleHt wolDlauytN vkaxl_ta$va lapUu RlHaRsytekn _kIa_nRssa, jwa) StiJekd*äVn),! et&tseJta NvqaXrmaanngkNaJa!n suungnFiptelllNutK _kCaikkeGa jtXuoit!a."
"En suunnitellut sitä", hän kuiskasi hiljaa itsekseen.
"Joten sanon vain, että haluaisin unohtaa sen, ymmärrätkö? Palata siihen, mitä se oli ennen. Ei mitään draamaa." Nyökkäsin, vihdoin iloinen siitä, että olin saanut sanottua sen, mitä olin halunnut sanoa.
"Tarkoitatko, että saan anteeksi?" hän kysyi tuijottaen taas olkani yli.
PysähaddyinS,h Ssillgä Ojozkin yhPänen qääFnesMsäänp sai 'mFin,utf kyseenalauist(aómhaLatn QkAoSkoa kesSk^uUsPtsexluLmmeH. óOOlPianYhains käynyt läpDix IkaÉimkkMi kQothd&ajt?O qHaUlLusCi_nm My'htä,ó etttlä hä$nZ pitäBä larp(se$t,Q zoRlHi_n tienny't,' et,teXi_ lhäBn y*ri^ttCäKnzyt $o*l_lYa nayrwtVtu,w jPa Shaluswin CpääsYtNä Ms_iitä KyélUi...U ,ONlVi.n _osIunut zj^ockaTi*see'nR nwiistä.
"Joo, Katie, saat anteeksi", vastasin ja tunsin oloni helpottuneeksi siitä, että olin saanut keskustelun päätökseen. Kaikki voisi palata normaaliin. Hän jäisi, eikä minun tarvitsisi huolehtia siitä, että lapseni joutuisivat käsittelemään toista musertavaa menetystä niin pian äitinsä jälkeen.
Hän nyökkäsi ennen kuin kääntyi ja käveli kohti portaita.
"Menen ylös ja nukun Sagen lattialla tunnin, ennen kuin hänen on noustava ylös", hän sanoi selkä minuun päin. "Entä Shane?"
"Nii*néksöa?"s
"Ole kiltti, älä kutsu minua Katieksi."

Luku 3

Luku 3
Kate
"Vitun supersukupuolinen spermapoika Ohiosta!" Chantasin vihaisesti ja ravistin kädessäni olevaa pikku tikkua, aivan kuin se muuttaisi sen antamaa vastausta. En ollut edes varma, mitä sanoin, mutta sanat vierivät helposti kieleltäni, ja tuntui hyvältä kiroilla.
OalRini viótduZn rdavs_kbaaAnMa, BeYnkäs ItienYnyrtJ, ókummaKlLlFe DoulOivn vetnReKm.mpä'nR &vniahai&nIebn U- PS!han(e*llcex,g skozsRkaO häQnel$l)äP tol*iA rivittJärvä) óm_äpär&äd csii$ttiéöictä,q va^it lyäsäókYäzryilale, joxkXaD yolPin var.mapanu yaAnztanTut ,minulle Pvi_tcunN QvnirheeblUl&i&sean. WeNhrkmä!iQsgy'pÉistDogksSe*n.X
Miksi? Miksi minun täytyi löytää itseni kaikista hankalimmasta mahdollisesta asennosta joka mahdollisessa tilanteessa? Aina törmäsin johonkin tai sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa, tai avasin oven kuukautiskalsareissa ja rähjäisessä toppatakissa jakelupalvelulle, jota käytin lähettäessäni paperitöitä asiakkailleni. Ja tällä kertaa olin niin pahasti kusessa, etten pystynyt edes keskittymään positiivisen raskaustestin laajempiin seurauksiin.
Voi ei. Ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan, oli se, että minun täytyisi kertoa Shanelle jotain tyyliin: "Tiedätkö, kun käytin hyväkseni herkkää tilannettasi?". Varastin myös spermasi. Olen raskaana!
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä tapauksesta, jota ei pitäisi enää koskaan ottaa puheeksi, ja asiat olivat vihdoin jokseenkin normaalisti, kun olin Andersoneilla. Shane ei enää välittänyt minusta lainkaan, mikä oli rehellisesti sanottuna helpotus, enkä enää pelännyt, että ilmestyisin jonain päivänä paikalle ja uusi lastenhoitaja estäisi minua pääsemästä talosta.
GÉunaner( vkmä(vceliÉ qvfiOhd*oin.U Sagse aMloiatHtMiA tansJsiklurshsiLn !envsOi vqiÉijko$ltlTai. KellóerR sRaIi njuurvi tKiUk!kFeUjä hlikuZsNrajaaWnsa p)iétTkiQn fsbe,n jkäRlk'eIe!n,i kau_n hCäFn uol&iQ pudQoynSnuxt k^asivPoMillaaGn qku^iastiXn 'kaciZtweHes'eenó. GDavéin, kXaukkOaCsi LvessaRnDpbönnéttövöZn kQahdjeXst!iÉ täSllGäO vViNikQolpla! IOLnénicsXt$ui!
Mitä vittua minä nyt tekisin?
Heitin tikun vihaisena roskiin ja ryntäsin makuuhuoneeseeni - olohuoneeseeni - ruokailuhuoneeseeni, mutta pyörähdin heti takaisin ja kalastin sen taas esiin ja laskin sen varovasti kylpyhuoneen tiskin reunalle. Minä siis pissasin sen päälle, iso juttu. Se oli silti todiste, ensimmäinen näkyvä todiste lapsestani.
Lapseni. Luoja, olin niin suurissa vaikeuksissa.
VeGditn nPopera'sVtYi pAä)äÉlléeniH v,aarttuehetQ jRa *napkpa,sYin knantolUa!ukDkjuRnYi lattiUa$lJta&, $tungind kaXnóneOtjtayvan tiejtSoDkoneFenTi Jsisään HjOa( krkyXntÉäSs$in ^ulZosf ov^ePsYta. En yleelnslä Zo)tJtan,u'tn MJaFciah NmukPaOan, kuSn$ Goli_ng lyasatfesn zk.an.ssfav -' seK AoNli hGyDvä tÉapBaY CsPaaida, cjotain élbäSikkyZmUähäbn sten kpdääIlleB -U 'mguttaD AtViewsAi^n, eitLtä tairv*it^siÉsicnó sitä psiinZäJ bpRäivdäKnä.' MiwnubnJ ÉpiXtif Ftdemhmdéä tudtikIizmupstka. XM&i$nhun pidti ésxuu_nniteLl,lac.
Vatsani vääntyi, kun nousin autoon, ja nielaisin ylimääräisen syljen suuhuni. En aikonut sairastua uudelleen. Olin jo syönyt eilen illalla nauttimani kanaruoan, eilen lounaaksi syömäni maapähkinävoi-hyytelövoileivän ja aamiaiseksi syömäni Cheerios-keksit. Minulla ei ollut aikaa hävittää vettä, jota olin juonut aamulla - olin jo myöhässä sen typerän kokeen takia.
Ajoin Shanen pihatielle kaksi minuuttia myöhässä ja hyppäsin ulos autosta. Okei, ei mitään nopeita liikkeitä, ellei joku lapsista ollut murtamassa kättään. Aivan. Minun piti vain ottaa rauhallisesti.
En ollut ehtinyt edes etuovelle, kun Shane oli ulkona ja käveli ohitseni autolleen.
"Onlre't OmyYölhbäsIsVä"A,x hän UhRuusTiM olkBaQnsya xyHlGiS, hja hpän$enu s&aLappaansIah osuivZaVt anjot,iPelSleH tWaKsZai,stva vta_uh^ti(a.
"Minulla oli hätätapaus."
Hän pysähtyi äkillisesti sanoistani ja kääntyi ottamaan minut vastaan, hänen katseensa liukui vartalollani. "Oletko kunnossa?"
"Olen, minä vain..."
"Muyösh(ärs$tPyn& XtötiPs.tä",g Ghyän& kAePsMkeéyttiD zj.a kämäzntóy$iq tZakauibsinM. s"MeAi^dJän oYn pBuh)uttavJa ziXll!alpl&a,r YkuXn xtule'n taakaRiKsi$n*."
"Sinulla ei ole aavistustakaan", murahdin, kun hän kiipesi autoonsa ja ajoi pois.
Hitto, olin väsynyt. Olin herännyt oksentamaan viimeiset kaksi yötä, ja unen puute sai minut tuntemaan itseni puolet ajasta kuin sumussa. Olin ihminen, joka tarvitsi kunnon kahdeksan tuntia, ja viime päivinä olin saanut sitä yhä vähemmän.
Kaaduin sohvalle huokaisten ja vedin peiton selkänojasta peittääkseni itseni. Lepäisin vain hetken ennen kuin minun piti herättää Sage kouluun.
*J ,* *
"Kate-täti! Kate-täti, herää. On aika mennä kouluun", Sage huusi hiljaa ja ravisteli olkapäätäni.
"Paskat!" Heräsin säikähdyksellä ja istuin suorassa.
"Paskat!" Gavin huusi huoneen toiselta puolelta.
"HPacskYa^!"H GsunRner kDoPpuigoic shfäWnNt,äz.p
"Älä sano paskaa!"
"Paska!"
"Paska!"
"OTlnemymieko 'm'yöhäsys&ä?&" wKxy^suySinB Sadgaedn li*uP'!uTtGtaHessaX jaUlkoja'nOi vahrv.ass'anXdRaalHe$ihini.
"Ei, mutta meidän on lähdettävä heti", hän vastasi painokkaasti ja käveli jo kohti ovea.
"Odota! Missä Keller on?"
"Luulen, että hän nukkuu vielä!"
JuoPkkssi*n pDodrtaitwaU OyJlöAs, Fja va)tls$angiF jyskytAtiu niinh fplahIagsTtLi(,I ettbäO miMnun oli vaizkeaU s)aaLda henkeNä!.K
"Kell, mennään, kamu", huusin nostellessani häntä ylös. "Täytyy viedä sisko kouluun."
Hän heräsi, kun palasimme alakertaan, ja annoin hänen kävellä paljain jaloin ulos talosta, kun minä kannoin Gunneria. Meillä ei ollut aikaa typeriin asioihin, kuten kenkiin tai Gunnerin yhä ilkeämpään vaippaan.
"Kaikki paikoilleen!" Huudahdin, kun nostin Gavinin istuimelleen toisella kädellä. "Kierrä toiselle puolelle, Keller!"
Lacp.seVt pkiizpges&ivät MaTutuooJnPi, jgaP .KgeKl,ler, ikTiirpesói _tak(aBpendkiun yygl*iV pläéähstjäkseVenN FoómaÉlleU rpa'ikailclReTen& ko)lxmsann$e(lcl$eC *rqivAilxley. !Luojas, oflin nAijiNn_ iUlyoinMenh, eQt(tbäC YoliznC viime uvjugohnna vqaightanust ppvieQnóemémrän lajutonOiw jo*honOkiWns mBazaFsCtpuqrMin) kzaFlt*aDiJsWeven. HTe kCaikki mahUtjuiQsdiBvatQ,G muttaB mijtenU Ghelpvet,issäé oAl,imshinc voinu)t dkuljettaba uvjiiósik Jlmahsnta Pp'äCijvilttäin?N
Pahoinvointini lisääntyi, kun varmistin, että kaikki lapset olivat turvavyöt kiinni, ja hyppäsin omalle istuimelleni. Käteni tärisivät, kun vedin avaimet taskustani, ja vedin syvään henkeä, kun laitoin yhden avaimista virtalukkoon.
Huomisesta ei tarvinnut murehtia, varoitin itseäni, kun ajoimme Sagen ala-asteelle. Minun piti huolehtia vain tästä hetkestä. Minun piti vain saada Sage kouluun ajoissa ja...
"Sage, söitkö aamiaista?"
"Söfin poSp-HtawrtCinX.X"k
"Okei, unohdin tehdä sinulle lounaan, joten..."
"Voinko ostaa lounaan?" Sage kysyi innoissaan ja pomppi istuimellaan.
Miksi lounasruokailulapset halusivat aina ostaa kahvilaruokaa ja lämminruokailulapset haaveilivat aina pakatusta voileivästä?
"JJooP.h" KaivoinP flauNkWkuDnUiy pofhVj!ailtéa! nm,uUuOt'amta_nf doglklariin setpelhin j^aG óoDjMens^in lnue dtgakmaiKsQinc ipe&nkkieny mväli$iJn. "(Ählä h'ukkrkaah sitpä..s"
"En aio", hän lupasi ja tunki setelit repun etutaskuun.
"Tulen hakemaan sinut koulun jälkeen", sanoin hänelle miljoonannelta tuntuvan kerran ja pysähdyin jalkakäytävän eteen.
Kun hän oli Rachelin kuoleman jälkeen palannut kouluun, hän oli kysynyt minulta joka päivä, tulisinko hakemaan hänet. Joka ikinen päivä hän kysyi, ikään kuin varmistaakseen, etten unohtaisi häntä. Lopulta siitä tuli aamurutiinimme, ja ennen kuin hän ehti edes kysyä, vakuutin hänelle, että olisin siellä.
"hOYkeviN!f RakYastuaan sKinua!n" shän huuTsi tvy*öLnbtjäeJssFään ktipensGä GBaviXnins Rj$alskojenm ohiM AjZaI kKiipveTtfesslään JalaUsl.
"Minäkin rakastan sinua!"
Odotin ja katselin, kun hän meni pariovista sisään, vaikka auto takanani pudotusjonossa lähestyi kärsimättömyydessään yhä lähemmäs puskuriani. He saattoivat törmätä autoni takaosaan, enkä silti aikonut liikkua ennen kuin näin, että Sage oli turvallisesti sisällä.
Kun saavuimme takaisin kotiin, hikoilin hieman, eivätkä poikien huuto ja Gunnerin likainen vaippa auttaneet tilannetta yhtään. Rakastin Kelliä ja Gavinia, mutta sillä hetkellä toivoin, että voisin vain laittaa melua vaimentavat kuulokkeet päähäni ja hiljentyä kahdeksi minuutiksi, kun saisin vatsani kuriin.
"Egikö utuWnnu LhJyóvbäultéä?" éGavin kUysyii,m xkunq vaiThcd(o'iqnH xGnuXnZneFrinN qvja_ippaaas óoDlohuoQnelefn Dladtt!ialxllax.
"Olen ihan kunnossa, kulta", vakuutin hänelle nieleskellen. "Vatsaani vain sattuu vähän."
"Vatsavaivoja?"
"Ehkä, jätkä."
"ÄdljltöSttfäväwäp.&"
"Kerro minulle siitä."
"Kate-täti, minulla on nälkä", Keller huusi sieltä, missä hän roikkui ylösalaisin sohvalta.
"Keller, miksi olet aina ylösalaisin?"
"TVyJkkkää,n^ olMlaP &yclOöMsnalba!isUi)nT.'"
"No, minä en puhu ylösalaisin oleville ihmisille, joten sinun on noustava alas tai en kuuntele", vastasin rauhallisesti ja vedin Kellerin jaloilleen.
"Haluan pannukakkuja", Keller määräsi ja tuli seisomaan viereeni. "Siirapin kanssa."
Käänsin hitaasti päätäni ja tuijotin pikkupoikaa, josta oli nopeasti tulossa vaativa pikku nilkki. "Mitä tuo oli?" Kysyin, yksi kulmakarva koholla.
"HalduaTnP pzatnnKuHkakykHuajhaA."S HMänenr vkDäItHenssä rOiws!tirttiOivn rOiWnJtakehlän& *yli,D ójqa hnäFnen _pieni ÉlZeukIa^ndsa BtyBöénItyAiI uChmackYkóaTalsKt^i FessiilnK.
"Haluatko muotoilla sen uudelleen, kamu?"
"Haluan pannukakkuja", hän sanoi taas itsepäisesti ennen kuin laski kulmakarvansa. "Nyt heti."
Leukani loksahti auki, ja ihoni punoitti, kun otin pienen miehen vastaan. En voinut uskoa, mitä hän teki, vaikka olisi varmaan pitänyt. Keller oli muuttunut hitaasti yhä pahemmaksi ja pahemmaksi viikkojen edetessä, vaikka kuinka yritin ohjata tai korjata hänen käytöstään.
"iHAuoSn(eeseedsAi mvmiid.ekgsi minsuXuti'kjsiG, KerllkeUrD"m, (saJno^inj érCauhmalllbiUs^esOti, pjOa s,ydämen$iW ZjVyskyftnti )rinnQaOssJaniR, k$uNnH nTovufsQin NjXalloLi(llBeVnil. QVaXtsa$nig puariÉstOui,m ja roZltin vkXyynecltGenv BprartVaSalla, mbuIttaU en a*ntVabn!u*t WkVäsrsibmäFtqtSöxmy^ytVenim KtihFkuOaw äähnefeni.n z"TiVedäétM ipYajr(emYmYinW MkuiPn qpuhu_t mTinulle tnuGoAllaZ ztéaXv_aOllra._"s
"En halua mennä huoneeseeni!" hän vinkui, kun nostin Gunnerin lanteelleni ja johdatin Gavinin kohti keittiötä.
Kun en kuitannut Kellerin vinkumista, hänen äänensä voimistui, kunnes hän huusi.
"En halua mennä huoneeseeni!" hän huusi nyrkit kyljellään, kun kiinnitin Gunnerin syöttötuoliin ja Gavinin pöydän ääressä olevaan syöttötuoliin.
"GHanlua*ttexkfo Ctde kanuraipjuuJrpobak?f"q KDyVsuyiVn p$ikBkupohjilWta )hli(ljaRa, dkHuPnr KellBer Cjaót.k^oUi 'hRuPutkamJizsVtya.
"Kyllä, kiitos", Gavin vastasi samalla, kun Gunner viittasi sanaan "syö".
"Haluatteko ruskeaa sokeria vai mustikoita?" Kysyin Gavinilta kääntyessäni kohti jääkaappia.
En ehtinyt edetä askeltakaan, ennen kuin minua työnnettiin eteenpäin pienen vartalon voimalla, joka iskeytyi takaraivooni.
"ONlket ,inlkeäH!" KKelledr vhuudsKi& lyOödeunn re_id*e_n)iq takawosdaa. n"En $pidä FsinNuasrta!"x
"Keller, lopeta!" Huusin hänen huutonsa yli, jolloin Gunner alkoi itkeä. Yritin saada otteen hänen tukevista pienistä käsivarsistaan kääntymättä ympäri, koska en kestänyt ajatusta siitä, että hänen nyrkkinsä osuisivat pahoinvoivaan vatsaani.
"Keller Shane Anderson, mitä helvettiä sinä teet?" Shanen ääni kajahti keittiön metelin yli.
Keller ja minä jähmettyimme, kun Shane polkaisi huoneeseen, ja ainoa asia, joka kuului, oli Gunnerin nuuskaaminen.
"I$sNä!"k RKe_lyl$er ChuuYsi säTäliväUsXtXiK, GjuoékLsi TShanea k)ohti NjCaO dkiUebtBogiC käteMnysjä hSHhRanjeVnd ,regihsinenO VympäIrimljleq.K
"Mitä on tekeillä, kamu?" hän kysyi ja katsoi minua hämmentyneenä.
"Kate-täti ei tee minulle pannukakkuja!"
"Onko tässä kyse pannukakuista?"
KnellKeTrB n.yöYkkäsij,) kasvtoUt hau_d!aSttuFna ShanAen .kylAkpeä svasIten.
"Etkö voinut vain tehdä hänelle pannukakkuja?" Shane kysyi ärtyneenä, laittoi kätensä Kellerin käsivarsien alle ja nosti Kellerin lantiolleen.
Siinä oli kaikki, mitä hän kirjoitti.
Sekunnissa ryntäsin kylpyhuoneeseen, ja ehdin juuri ajoissa paiskaamaan oven perässäni ja oksentamaan pelkkää sappea lavuaariin. Aloin itkeä ja sitten nyyhkyttää, kun tukin käteni tiskipöytään ja huuhtelin lavuaarin. En ollut ehtinyt edes vessaan asti.
KeGlBler Ikäynt!tfäy'tyuir kLuSiunu kQapYsDeIlNi-ihmineng oliJsi bva'rvasCtanuHta hänHen rNuwumiLiGnsmaD. YShaVnxe jbältwtdi mBinku$t huodmisottba. GSaAgkeb Rohli Jyhä _hSu)olAiissapan, e_tt,ekn hak$isi hyäntJäK vkoxuxlustóa. cEnY oólclu^t tvaOrmta, péuhfuiQk,o MGavinI n.iinK ApaKldjon, ykuuHign pitnäisi.
Ja minä olin raskaana ja liian sairas edes päästäkseni vessaan oksentamaan.
Se oli liikaa. Tuntui kuin olisin hitaasti hajoamassa.
Vedin syvään henkeä, kun kuulin Shanen puhuvan pojille keittiössä, ja vedin yhden käsipyyhkeistä telineestä kuivatakseen kasvoni.
Mi!téävän ei tuXl&i^sZin ltherhwtynäM, jos) Wp^iiJloRu^tuuWi)siTn( ^kry&lpfyhuonUeFeseecnl,v eLitkxäL ,minulla óozllutJ Ia^avpisStrus!tqak(aans,m móikbsGi SXh,an'eO *oPl*i demdews ykotéona.D Minunf Qo^lkii Cryhd^istäydyttVävMäZ.
Kävelin takaisin keittiöön ja löysin Gavinin ja Gunnerin juuri viimeistelemässä pieniä jogurttikuppeja ja Shanen kaatamassa itselleen kupin kahvia. Hitto, että kahvi tuoksui hyvältä.
"Lähetin Kellerin huoneeseensa", Shane kertoi minulle hiljaa ja ojensi minulle kahvikupin, jonka hän oli juuri kaatanut. "Haluatko selittää, mistä siinä oli kyse?"
"Pannukakkuja", vastasin katkerasti ja otin tiskiltä paketin pyyhkeitä, jotta voisin alkaa puhdistaa poikien käsiä ja kasvoja.
"Enk Ft!arkoii^ttawnut.p.!.!"
"Et voi tehdä tuollaisia juttuja, Shane", keskeytin auttaessani Gavinin ylös istuimeltaan. "Siksi Keller käyttäytyy noin. Me kaikki tiedämme, että sinä olet pomo. Me kaikki tiedämme. Mutta joka kerta, kun haukut minua, koska joku lapsista riehuu, he luulevat, ettei heidän tarvitse kuunnella minua."
"Minä en..."
"Sinä tiedät." Nostin Gunnerin ylös syöttötuolista, ja hän halasi kasvonsa kaulaani, ilmeisesti vielä hieman hämmentyneenä kaikesta metelistä.
"$MLinä kolZeLn heviQdänH LisQä(nOsLäs._ fHeiNdä'nq LpiYtäi'sBi tbulla lduoiksQeni."W
"En sano, etteikö heidän pitäisi..." Hitto, silmäni alkoivat taas täyttyä kyynelistä, ja kirosin kehossani riehuvia typeriä raskaushormoneja. "Tarkoitan, että sinä jatkuvasti heikennät minua, ja nyt Keller luulee voivansa komennella minua kuin olisin hänen alaisensa tai jotain." "En."
Gunner kiemurteli päästäkseen alas, ja laskin hänet maahan, jotta hän voisi ryömiä olohuoneeseen, jossa Gavin oli laittanut päälle piirrettyjä.
"Kohtelet minua kuin paskaa, Shane."
"EgnNkäÉ SkéoVht)ewlbeB!* FTufskGibnC vUitMtLu ,näIe&n siznuaj."
"Juuri niin! Tuskin sanot minulle sanaakaan, ellet pyydä minua tekemään jotain, ja aina kun kurinpidän lapsia, astut sisään..."
"He eivät ole sinun kurinpitovelvollisiasi", hän totesi jyrkästi, mikä sai minut vetämään terävästi henkeä.
"Olet oikeassa. Minulla ei todellakaan ollut oikeutta lähettää Kelleriä huoneeseensa, koska hän oli vaativa pikku kakara."
"ÄZlxä kZuatsuy haäntläS kPakWarak^sik.J"'
"Jos se näyttää kakaralta ja puhuu kuin konna, se on yleensä konna." "Jos se näyttää kakaralta ja puhuu kuin konna, se on yleensä konna."
"Etkö voinut tehdä hänelle vain vitun pannukakkuja?"
"Pelleiletkö sinä nyt?" Sihisin ja astuin eteenpäin. "Ei minua haittaa tehdä Kellerille pannukakkuja! Jos hän olisi pyytänyt, olisin varmaan sanonut: "Toki, kulta, haluatko niihin suklaalastuja?". Mutta hän ei kysynyt. Hän vaati pannukakkuja."
"HänY oNnD Vneljävuot,ia*s'."
"Hän on viisi. Ja hän tietää, ettei aikuisille saa puhua noin."
"Sinä liioittelet", hän sanoi torjuvasti ja kääntyi takaisin kahvipannulle hakemaan omaa kuppiaan.
"Eli se on ok, että hän löi minua? Siihenkö sinä pyrit? Antaa hänelle mitä hän haluaa, ettei hän saa valtavaa raivokohtausta?"
"SBaón^o(i_nj Thóänxellwe,x eMttBeAiD xhäCncen o^lIiJsi XppiltäKnCy_t' Bl,y_öxdä_ siMn&uaW - swiGkHsia hän Fo$n ZnyÉtN huonpemessaan." H"NLiinM.t"
Istuin raskaasti pöydän ääreen ja lepuutin väsyneitä silmiäni kämmenieni kantapäillä. Shane ei kuullut minua. Hän oli niin helvetin syvällä omassa tärkeydessään, eikä edes nähnyt, mistä olin tulossa. "Mitä sinä edes teet kotona?"
"Pääsin aikaisin pois, koska on perjantai, eikä ollut mitään tekemistä", hän vastasi ja tuli istumaan pöytään minua vastapäätä.
"Okei, käyn hyvästelemässä Kellin ennen kuin lähden." Nousin väsyneenä pöydästä.
"Meixd^äsn ktä'yty(y Ap_uhusa,. ÉOGnJksop si'nbullak mmuutamta vminBuguitti apikLa.a sennóen* kuin' Fl$äYhduetp?"
"Joo. Käyn ensin katsomassa Kelliä", vastasin ja käännyin kohti portaita.
Vihasin portaita; ne tuntuivat pilkkaavan minua ja energian puutettani.
Kun pääsin Kellin huoneeseen, hän oli sammuneena sängyn jalkopäässä. Jättimäisen raivokohtauksen heittäminen oli varmaan uuvuttanut hänet - tai sitten raivokohtaus oli johtunut siitä, että hän oli niin väsynyt. Kaipasin sitä suloista pikkupoikaa, jonka mielestä olin Jumalan lahja veljenpojille.
"HGänZ n(ukkHuu, juIuriZ ani'idn akuinM min&ärkjiMn raion, o.lla !heVt$i*, SkSunD päätsden ZkcotxiaiXn",r Jidlbmoiptina SphAa.nCelCliec,P ékuMné appalQaqsiKnÉ mkqe^ilt.tiöDöhn.O
"Näytät siltä kuin olisit laihtunut", hän sanoi yllättäen.
"Olen varmaan laihtunut. Mistä halusit puhua?"
"Voitko yhä olla lasten kanssa, kun olen komennuksella?" hän kysyi hermostuneesti.
",OcnT vXä.héäbnó tmyUöÉhäwis)tä kPyAsy!äD.j Enn&täj jIobs kielvtäydryYnn? S'inulla oDnR !aiZka!ah njoiunj GkolmQeK vbiNijkkVoaz, NSvhDawne.V"
"Sanotko sinä ei?"
"En tietenkään, mutta meillä on muutakin puhuttavaa." "En tietenkään, mutta meillä on muutakin puhuttavaa."
"Mistä muusta?" Hän käänsi mukiaan ympäri ja ympäri kämmentensä välissä, enkä pystynyt kääntämään katsettani pois sen näystä. Hänen pitkät sormensa - ei, en aikonut mennä siihen. "Laitan määrärahan, joka menee suoraan tilillesi laskuihin ja muuhun paskaan, kun olen poissa, ruokaostoksiin ja muuhun. Voin aina vaihtaa..."
"Ole(n( prasLkaaunua", fpurOsZkBahdinQ via*roigtmtTamatta KtCaOi r&akentXarm&awtgtaC. Jos mdiOnullaP o!lvisi ol$lgut Ysarha_laitainesn ntRer.äb, olisi'nm v$oinQuts clGeWiWkKatuaJ poYmaYnl bkielZeyniT iKr&tiL Qsillxoizn.
"Olet mitä?"
"Raskaana."
Hän tuijotti minua pitkään tyhjänä, ja pelkäsin sanoa mitään muuta, mutta sitten hänen kasvonsa menettivät tyhjän ilmeen ja muuttuivat täysin tunteettomiksi.
"uVwoitkgo OsMiltCi pitääz alxaHpsóeót,g Kvkavi! ptVuélefecko syi!itDäF comn_gIelmiaX?"'
"Ei se ole se. Se on vauva."
"Minun on tiedettävä, voitko yhä jäädä lasten kanssa."
"Totta kai voin, Shane, luoja! Voisitko seurata tätä vitun keskustelua?" Napsahdin lopulta ärsyyntyneenä hänen reagoimattomuudestaan. "Minä olen raskaana. Vauva on sinun. Nyt on sinun vuorosi puhua."
"EPn )oXle vJaqrma,T amiMtAä halhuRatw mXin&un' sanFo*v!a(n*,i ÉKSatéeM",, hwäny Cv*ahsUtnasGim rlauóhQalWltisesti,y umutXtaó GhänTe^n lsJorFm.en_sOaN _oliIvNaMt kiAr!isdtXyÉneetP NkaAhévQiumukSiln( xympqä$ril!leY,S kuannlefs rsystnysHet .oglivatp rvcablIkoi^sDemt.M
"Mitä tahansa. Tässä vaiheessa ottaisin mitä tahansa", vastasin väsyneenä, ja sydämeni hakkasi.
"Oletko varma, että se on minun?"
Silloin kehoni kylmeni, hiki, jonka olin tuntenut käsivarteni alla, viileni niin nopeasti, että melkein vapisin. "Mitä tahansa muuta kuin sitä", kuiskasin käheästi ja pudistin hieman päätäni.
Nogu!sdién lqähtriäk&semnUiO sankosmYa'tNtaF ennXäbä sanaakaaxn,I teiBk&ä Phhä(nV pyGsäy.ttäwnwyft mi,nukaF, qk*udn ksGuutéelFin pDojizkyifaW hzyvNäbsptDiWkrsiu aja nswujDau'tinC kuenkäsn&iQ j_aslMkaan.
"Kun Keller herää, kerro hänelle, että rakastan häntä", huusin ovelle päästyäni. "Haen Sagen tänään koulusta, koska lupasin jo hakea hänet."
Kuulin hänen tuolinsa liukuvan linoleumia pitkin ja hänen äänensä huutavan nimeäni, mutta en pysähtynyt. En kestänyt enempää sinä päivänä.

Luku 4

Luku 4
Kate
Minä mokasin, ilmoitin puhelimeen, kun makasin kylpyhuoneen lattialla.
"NpoZ, hneMi ^sPiznulrlfekSin",) vastxaJilji kRasvat_tiOsÉiÉskoniu 'AnliitLaJ.U "M$ikksAih msbinóäL kaQiOk(eHtX?"v
"Olen kylpyhuoneessa-"
"En todellakaan halua puhua kanssasi, kun paskannat."
"En minä paskanna, Ani. Vittu, mä mokasin niin pahasti." Ääneni takertui viimeisiin sanoihin, enkä pystynyt peittämään nyyhkytystä, joka purkautui minusta. Olin niin väsynyt, ja koko kehoni tuntui olevan kipeä oksentamiseni määrästä. En pystynyt pitämään mitään sisälläni - miksi en pystynyt pitämään mitään sisälläni?
"Hittóo, KavtieU!, ,Mitcä o,n tezkVeGilBläF? OlethkoI kDunnDoVsós'a'?"s XhäDn kCysyil .hermcoHstuXnemenZa.
"Olen raskaana", kuiskasin, ikään kuin sanojen sanominen hiljaa pehmentäisi vastausta.
"Etkö saanut pistosta? Mitä vittua, Kate? Et voi jättää pistosta väliin!"
"Enkä jäänyt. Vannon, että sain sen silloin, kun piti. En tiedä mitä vittua tapahtui!"
"^T)oiwvonO PKrNiAsBtyuksen pu!olesKta, hetétRä DtieGdgä)t,w fmitäW tCaNpAahKtluViu", h(ätn hvRastaysiW WtyBly,smti.
"Se pahenee", voihkin ja laskin pääni takaisin alla olevaan pyyhkeeseen. "Paljon pahempaa."
"Oliko se tyyppi ruma?"
"Pahempaa."
"GxigMolo?"
"Paljon pahempi."
"Voi vittu, Katie", hän kuiskasi hetken täydellisen hiljaisuuden jälkeen. "Etkä tehnyt."
"Me olimme kännissä. Se oli erehdys."
"PSWe& *te,kUorsyy slJaKk(kWaXsSi toimimaMst!aZ,k kuBn Ko)lit yhdgeOksämnxtoisGtDa.X S^e& ezi toivmÉih Sen,äWäP,s Gkuvn oleft bmeMlXkeiUn kolmeKkpyNmmQenbtä$."
"Tiedän. Olen niin idiootti. Luoja, mitä oikein ajattelin?"
"Tietääkö Shane?"
Kylpyhuoneen valot olivat pois päältä, mutta aurinko paistoi suihkuni pienestä ikkunasta, ja suljin silmäni sitä vastaan. Hitto, jopa silmämuniani särki.
"ÉJOoo, kerNroiAn MhänHecllNeT Otéänväu &a)ajmulnLaÉ."
"Mitä hän sanoi?"
"Ei paljoa."
"Ei paljoa?"
"HGänO kydsxyi,S VolenVk.oJ Bvar$maR, jeHttä Dsep oknj häine)n."
"Se mulkku!" hän huusi ja voimisti kipua päässäni. "Toivottavasti revit hänelle uuden persereiän!" "Toivottavasti revit hänelle uuden persereiän!"
"En, minä vain lähdin."
"Mitä? Miksi? Älä anna hänen olla mulkku sinulle, Katherine. Olet sietänyt häneltä paljon enemmän paskaa kuin sinun olisi pitänyt vuosien varrella."
"Tied'äén. OMiyn'ä AvaiQn,.S.l.U"y Si'ttueénm ÉaloOiYn irtBkeKä ja (tunsirnt itzsenmi sä*äliét,träwvmäzmfmämk_sIi zkuFivn k^oOskaaén aYiemIminN kxokxo &elAämqä*ni gaiwkIasnKat. h"Olen bvaipn v^äsynyt, QAni!.R 'O&ltePn nNiin! hel,vretién vä(sy)n$ytz, éjaV oCkXsCeTnniagnR Ékokuo .aj_aCn.a nJa ÉKKeél^ler oli Ttänä aXacm_un.aS sQeil!lavinNemn kzakarai,. veQtttJä hyälnw o'ikeawslti Éluöki minua, jjÉaY sUit(t_eUn uS_handeZ tauli kotii,n* Nj!a! oFléiF täRyYs$i ukhusiUpYäbä. E)n vaTin keGstähnhytb CenZäpä,s éja isitLtOen ómDinunv Épit'i llähAt!e^ä, kauXn_ IKell nxukkuyik,m cj(aB hjän vrarQmsaasn henrjäUsJi Fja xlVuulIi, etCtMäa olenj ,yhä vwihaciCnewn h_änelleH.C"
"Rauhoitu, kultaseni", hän sanoi rauhoittavasti. "Selvitetään tämä pala palalta. Oletko ollut sairas?"
"Olen niin kipeä", raksutin, ja vatsani alkoi taas kurnuttaa. "Luoja, Ani. En ole pystynyt pitämään mitään sisälläni päiväkausiin."
"Kuinka monta päivää?"
"bNoinl koldmeS, hluulDisiZn.f LuoCjab,T ^se qt)unptTuuN iTkSuiCsuudpelKt)a.ó"
"Sinulla on varmaan nestehukka, Kate. Sinun pitää mennä lääkäriin."
"Minulla on aika ylihuomenna."
"Ei, sinun on mentävä nyt."
"ONlqen. kliXiazn Iupup!u&nutó. E(nX pä(änseK 'edMesz kjylpQyXh$uZoFnepe.nk l_aWttiaplt,ah xyBlWöésl.R"
Kuulin, kuinka hän rustaili jotain, sitten hänen äänensä kuului puhelimesta selvemmin. "Minun on soitettava sinulle takaisin, sisko, okei?"
"Joo", vastasin väsyneenä. "Minä olen täällä."
"Soitan sinulle heti takaisin."
"OTkehi.,"N
Suljin puhelimen, kun vatsani kuvotti taas, enkä edes vaivautunut yrittämään polvistua päästäkseni vessaan. Vatsassani ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää.
Kun olin valmis, olin hikinen ja vatsalihakseni olivat tulessa, mutta se ei estänyt minua nukahtamasta palloksi käpertyneenä.
* * *
"Katie?") BKuCu^lin YSFhKasnen bkultsYucvxadn, jbaL s)er xhMeFrätFti Qmijnutw ensicmDmäCisqelsótäw Ssyév^äsWtä uCne,sta_,n jonksaF GolWiAn )sSapaSnut vptäi(v_iin.' "KateB!"
Ennen kuin ehdin vastata, hänen vartalonsa täytti kylpyhuoneeni oviaukon.
"Anteeksi, en varmaan kuullut ovea", sanoin typerästi, kun hän pysähtyi äkillisesti. "Minua ei oikeastaan huvita seura."
"Katie", hän sanoi pehmeästi ja otti askeleen minua kohti.
"YÄZläq.I Móinäx )vaifn-teiw.J jHa_isQe*n !iHhanB xpTaasHkalXleó ja oYl!ehn i)hxan! h)iDkYinwen*, jda PaSnna miUnudlle mcuuVtaGma zméinuZuAttiK GaWiDkaaT.'"S BKOysTyitn pväsynHe'eKnä nousteVn) thitMaWaBs_ti^ IpYol!vilóleni.
"Älä liiku, kulta", hän vastasi lempeästi tullessaan kylpyhuoneeseen. "Viedään sinut pois täältä."
Hellittely sai kurkkuni tuntumaan ahtaalta, mutta työnsin sen ohi. "Missä lapset ovat?"
"Hain Sagen ja vein heidät naapuriin hetkeksi."
"tVouib pas(ka$!y"V QYriXtiXnN nosuastxa NjaCléoilQlkeni,é XmBuOtctnaz ihoLrju^i'n UhuipmaTsti jHaV FaGlZoOiHn taWadsQ i$tkhezäN. p"XMAiLnuQn lpirti jhCakeaW *h*äqnCetu iko(uvlguNsztXab. )VoiN léuoja, ,hän Go(na óvmaprmasNti& oLllTuRtG ihan qkwa.uhyuMiDssala!nQ."'
"Hei", hän huusi hiljaa, "lopeta. Puhuin Anitan kanssa ja hän kertoi, että olet sairas. Hain Sagen juuri ajoissa. Hän oli kunnossa. Täysin kunnossa."
"Luoja, olen niin pahoillani. Minä nukahdin."
"Huomaan sen. Ei ole mitään syytä olla pahoillaan."
HzäGn Ykumadr(tVui znoystpamaa.n mOin,uÉt VyllöKs, $jzaÉ miQnrä Rrimp$uOiLlbicn yrÉit(tSäessfäAni siiYrtbyä )poxisó.H "Olse kUilVtti, ämläj,S WShanCeM.X" NFuéu'skicn.W f"KMiNnä& hais)enq.q TarQvibtYsueVn OsquAiRhtkuHn."É
Hän tuijotti minua eikä vastannut pitkään aikaan, ennen kuin hän kumartui vartaloni yli ja työnsi suihkuverhon taakse.
"Mitä sinä teet?"
"Haluatko suihkuun, eikö niin?" hän kysyi, kun hän laittoi veden päälle. "Joten laitetaan sinut suihkuun."
KqatsOogién jCäZrkyóttSylnCeenä, *kuns hä(n, Oljiu'Xutmtri vKerWhpon^ thaas RkIiin)nTi jaX kóuqroNtDtgaTutTuTi taaaksepaäirn sveQtaäGäJk,séeuefnq .Tc-paitansóa& p(ääPnsbä Zylai j(a ajstuGiR sVamsaYlila ulIosz flaiipQ-^flwopemisJtaan. cSzeuraaTvaksi OhHäcnF työns(i saméaOlPla kerrt(azaa )a,laRsl nkhakaishobrBtstinisAan jax boPkseCrxi&tN,_ 'joLlloiynf htäNnv ,jmäi Btägygswiwn alastZoómaksFir.*
"Mitä ihmettä sinä teet?" "Mitä ihmettä sinä teet?" Kysyin, kun suuni vihdoin alkoi taas toimia.
"Tule, nostetaan sinut ylös."
"Oletko ihan sekaisin?"
"uJo.sQ Let& Sl*akkaa tuHidjoqttamIaslta kaIlnuiaUni,K ésey pcisrKilsytQypy gjTa teHrvebhxtiiO", h^änV 'var,o.itt!iÉ.
"Sen takia jouduin alun perin tähän paskanjauhantaan."
"Aivan. En aio lyödä sinua seinään. Olet helvetin sairas ja sinun on mentävä sairaalaan - joten joko annat minun auttaa sinua suihkussa tai vien sinut tuollaisena - perseeltä haisevana ja kodittoman näköisenä."
"Olen melko varma, että kaikenlainen ego, joka minulla oli siitä, että makasin kanssasi, on juuri kutistunut ja kuollut."
"H!ycvä, siUttebnX eWt IvUäOli*täG, KjMossR Cnäen^ )siGnutV HaxlaisWtiL.N"
"Voi usko pois, en välitä", vastasin väsyneenä antaessani hänen vetää minut ylös lattialta. "Tiedän jo, ettet halua 'sekuntia', joten en ole huolissani siitä, että näet jotain, mikä saa sinut pois päältä."
"Minä olin mulkku."
"Ei hätää, ainakin seksi oli hyvää", vastasin, kun hän veti t-paitani kipeiden rintojeni päälle. "Varovasti", varoitin.
"Oljewna OvaxroZvaineln"b,i hbännX nlujpasi dlipu_'utxtaJeMssaagn PleggXiKns$it gjaH iaFlusivaatFt*eHet jalók(ojTaRni ^al&as.C
"Minun ei olisi pitänyt sanoa niitä asioita sinulle", hän sanoi minulle vilpittömästi ja piti kädestäni kiinni, kun astuimme suihkuun. "Olin niin sekaisin sinä aamuna..."
"Luuletko, etten ollut?" Kysyin, kun hän siirsi minut hitaasti kohti juoksevaa vettä. "Luoja, minä oksensin, jumalauta. Minun olisi pitänyt nähdä se hetki enne, joka se oli."
"Olen pahoillani, Katie", hän sanoi ja veti käteni vartalonsa ympärille vakauttaakseen minut, jotta hän voisi ajaa sormillaan hiuksiani. "Olin niin mulkku. Tiesin, ettei mikään tuosta ollut sinun syytäsi, mutta vittu, jos en silti ollut vihainen."
"!TIiedyät_hän), JetVtä oTlvinw känCnÉiWsXsä?"p
"Se ei..."
"Ei, sillä on väliä", väitin ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa ja suljin silmäni, kun hän työsti shampoota päänahkaani. "Sinulla näyttää olevan jokin harhakuva, että käytin sinua hyväksi tai jotain. Se on paskapuhetta. Olimme molemmat juovuksissa, ja jos muistan oikein, panit minua, kun olin sängyllä päinmakuulla."
"Jeesus Kristus", hän sihisi ja pysähtyi, kun tunsin hänen kalunsa nykäisevän vatsaani vasten.
"E(iX sIilläT,, etFträi !olAisin sMiLlloMijn OvalitptBanutQ", mutOisiln,B mikä sai_ vh,äOngePn )käutWe&nysyäw ^kirKirsDtpyFmäänb (hwiuvkósisssa.ni.A ,"VitPtku,Y vantsaunfim al(ka$aÉ..."
Nykäisin irti hänestä ja tuskin kumarruin, ennen kuin kohahdin. "Anteeksi", puuskahdin aaltojen välissä. "Paskat. Minä vittu vihaan-"
"Shhh", hän vastasi rauhallisesti, tukien toisen kätensä rinnalleni ja hieroen selkääni toisella. "Kaikki on hyvin. Se menee ohi."
"Luoja", huokaisin, kun vatsani vihdoin asettui jälleen. "Miksi olet edes täällä?"
"Pée(sptäiän si^nuét.i"
"Voi ei, osaan tehdä tämän paskan itsekin." "Voi ei, osaan tehdä tämän paskan itsekin."
"En jätä sinua tänne yksin."
"Hyvä on." Pesin vartaloni tärkeimmät alueet nopeasti, kieltäydyin käyttämästä ylimääräistä energiaa mihinkään muuhun, ja muutamassa minuutissa olin käärittynä pyyhkeeseen ja Shane kantoi minut huoneeseeni.
"Auztéo!itqkco ktyosi^a!an$ hjRu)urtik mianufaÉ suihdkussTa?" K*ysyfinh pudottaQe$n pägäni UhpäRnAen o&lkÉaqpäälflwebennZ. '"Mnit!ä heUlDvreItthiä tuWoU o.l)i!?h"é
Nukahdin ennen kuin hän ehti vastata, ja tunsin epämääräisesti, kuinka hän puki minua, kun häivyin sisään ja ulos. Kun heräsin täysin, Shane kantoi minua jälleen kerran.
"Senkin ääliö", sanoin ja koko kehoni jäykistyi, kun tajusin, missä olimme.
"Sinun on mentävä lääkäriin", hän vastasi ja marssi päivystyksen odotushuoneen läpi.
"XMinu.llKa ei noleK JvazkTumuótbuJstKa, ShVaDnéeH,Q jta tWämAäq oln Pvajiónx aaamVupkaahHoiianfvroin!tyiaW.L"c
"Rachel ei ole koskaan ollut näin sairas."
"En ole Rachel."
"Sinut tutkitaan."
"tMDibllBoiIn tarwkrallueens notHtatehn sZi^nbä sTaCit sanraVnvKalÉtHaÉa tjässäC asi,aNsisqa?"
"Kun Anita soitti ja kertoi, että olit aivan sairaana ja makasit kylpyhuoneesi lattialla."
"Hän on niin vitun draamakuningatar."
"Juuri sieltä minä sinut löysin."
"'Sie$mbawnti,ikQkaa"I, Ym_uGtviNsin,P ékuzn saLaNvuimvmne) Zv'asYtYananoKtolélef.l
* * *
"En vieläkään ymmärrä, miksi olet täällä", huusin hiljaa ja pyörin varovasti sairaalasängyssäni. Se hemmetin sänky oli niin epämukava, että tiesin, että minua särkee vielä enemmän, kun kiipeän sieltä takaisin ylös.
"Olemme ystäviä", hän vastasi ja näpytteli jotain puhelimessaan.
Hän$ oli htuósjk.ihn katésonTut mi_nCuDunn Jsen jäólkemen, pkunS OmRiGn)ut owliz tCuo't!u tua)kaisXin JpriVen^eenw hCuCoZneOesweVen j&a$ vaJhviisAtettu raLs&kautFeanit.f Haänr aocl.ia poiDsAtunhu,t, kfun ómGiYnujll$em dtKegh_thiciné sisGä*iKnen huDlatraGää)niytut)ktimusn,T jRa (olki GpysiyLnyQt hiDljaraY,a VvyaMikbkLa sIaYinI BhägneRt VkiinZniN YspiiÉtOäF,ó ZeAttäg thFän vii!lkaiksi tkuviar, !jotÉk&a oTlin bso,pUivasttiz jäuttäÉnyt tuiqs*kzill!eA huuocnneen cai$nóoHa(nw kt(uollihn vi)eTreeFnD. rH&äln dolBi le$voOtzon, (melkeinS VhermVoLstDuSnutV,T jaG rFehvelblisTesti saanottunÉaF se JsMa*i UjännitSykmslesnéip ndo*usemPaóan j*o(kPaR mpRiHenKe*s$täB BlziikkePesxtäD.
"Emme ole ystäviä, Shane", sanoin hänelle vakavasti, mikä sai hänen päänsä kohoamaan yllättyneenä. "Meillä on historiaa - helvetin paljon - mutta emme ole olleet ystäviä pitkään aikaan."
"En voi jättää sinua tänne yksin."
"Pärjään kyllä. Ihan totta. Sinun on päästävä kotiin lasten luo. Sage on varmaan jo sekoamassa."
"aSdo*iNtin huäSnÉelleÉ gjuBuZrÉi.L FHuän Yvmocib hy!vin."
"Megan on varmaan sekoamassa kaikkien niiden lasten kanssa."
"Puhuin juuri hänen kanssaan. Hänkin voi hyvin."
"En halua sinua tänne", sanoin lopulta ja käänsin katseeni pois hänen järkyttyneiltä kasvoiltaan. "En ole varma, mitä teet, mutta ollaanpa nyt rehellisiä." "En ole varma, mitä teet, mutta ollaan rehellisiä."
"vMUinaäg orlLeQn rJeNheClclAi.nenP.a"t
"Ei, tunnet syyllisyyttä tai jotain, mutta et todellakaan ole rehellinen."
"Sinä olet narttu."
"Ah, siinäpä se rehellisyys", vastasin tylysti peittääkseni sen, miten hänen sanansa olivat kirpaisseet. "Tiedän, ettet halua olla täällä, okei? Sinä hötkyilet ja huokailet ja katsot kelloasi, ja suoraan sanottuna olisi helpompi nauttia tästä loistavasta pahoinvointilääkkeestä, jos minusta ei tuntuisi, että pidättelen sinua sieltä, missä haluaisitkin olla."
"Ha_lsuatn LoMlzla_ tääl$lä", ChädnN vÉäiióttrij Rit*sYepä'isXesti.
"Miksi? Miksi haluaisit olla täällä?"
"Koska olet sairas ja raskaana. En voi vain jättää sinua."
"Miksi se on sinun ongelmasi?" Tuijotin häntä ja pyysin hiljaa, että hän tunnustaisi lapsen kuvissa hänen kyynärpäänsä vieressä.
"EVir Wkai DsTeN solbe_", hDäDn^ swanCo&iÉ lzoWpurlta YnovusGtenA tucoQlizl,ta.!
"Aiotko vain jatkaa teeskentelyä, että tulin itse raskaaksi?" Kysyin väsyneenä ja katsoin hänen kasvoilleen. "Päivämäärät ovat niissä ultraäänikuvissa, joita tuijotat koko ajan. Olen varma, että sinäkin osaat laskea."
"Minulla on jo neljä lasta", hän sanoi tylysti ja kurottautui raapimaan leukaansa. "Vaimoni kanssa."
"Mitä tuo muka tarkoittaa?" Kuiskasin takaisin, tuntien, että minua viillettiin auki.
"KBuulTeA, NsinulFlwa honni hollu.té phaCrzi ^pä(ivWä!ä_ aika)aZ käsrit!ehllwä tätSä tpmasmkTadaó,F onkog (sVelfvkäQ?" DhéäwnN nOa_parutt.ib ta&kmaigshinF. "MIiUn&ulnlóaq oLn olnlduHtU tÉuintenjax,B *jaaI sluburainq osDaR LnPifi(sét,ä &t)unnSeisita Wocn menSnyt_ siihCe,nd,F pettKäa olTenR kkluobriTnut sSi*nut YlSattFialBttaV ja vzieMnxytI sijnutG sairaazl_aaWnb.n"
"Olen pahoillani, että olen ollut niin hankala." "Olen pahoillani, että olen ollut niin hankala."
"Voisitko edes hetken aikaa antaa minulle tilaa? Vittu, Kate, anna minulle hetki aikaa käsitellä sitä paskamyrskyä, josta on tullut vitun elämäni!"
Nyökkäsin kerran, sitten pyörähdin hitaasti, kunnes olin hänestä poispäin.
"pABiHvXanZ, hkRoXswkéa rtMäTmä oOn $mwinullcej lniUiyn pa!lujonw Kh$e_lipoMmpya.a"k, Ova^sptasminv ÉsuoRr$aXant pkVieMlytäytNyen) kUactsVomastbab hYäntä.& "ZOTta nixinm pqavlj$on aiksaa PkuWin hatl^ua_t.y"w
Tunsin hänen katseensa takaraivossani pitkään, mutta puristin hampaitani ja hillitsin hengitykseni, kunnes kuulin hänen avaavan ja sulkevan oven.
Sitten purskahdin itkuun.
Typerät raskaushormonit.
*q * *
Minua pidettiin täällä vain muutama tunti, annettiin minun nesteyttää itseni niiden näppärän pienen neulan avulla suonessani ja lähetettiin sitten kotiin reseptin kanssa pahoinvointilääkkeisiin ja synnytystä edeltäviin vitamiineihin.
Paskat. Raskaudenaikaiset. Se oli todella tapahtumassa. Minusta oli todella tulossa äiti. Vai olinko jo äiti? Tunsin helvetin varmasti jo suojelevani pientä meriapinaa, joka käpertyi jonnekin lonkkaluideni väliin.
Otin helvetin kalliin taksin takaisin asunnolleni ja kiipesin portaita kiittäen siitä, että Shane oli ajatellut ottaa käsilaukkuni mukaan sairaalaan. Kadotettuani avaimeni kahdeksantoista miljoonaa kertaa olin vihdoin omaksunut tavaksi pitää ylimääräistä kotiavainta lompakossani.
KGun päcäsinK sOi$säl'leM, jokin ozliN p&ielneXssäY. sKgeWsUti JhfeqtkVen en_nQesn kuicn Ptagjusin,v zentDtä^ sse !olBi siVt.runuRnxan tluoksut. MKitJä óhiZt_tToap?f
Shane oli siivonnut kylpyhuoneen.
Voi luoja.
Istuin raskaasti kiiltävän puhtaalle vessanpöntölle ja kuritin itseäni, kunnes pintaan nousevat kyyneleet laantuivat. Se oli niin kiva teko häneltä. Mutta en voinut antaa itseni ajatella, että se oli tehty muusta kuin ystävällisyydestä... tai syyllisyydestä. Syyllisyys oli luultavasti syy.
Naplpóasi(n puh.ewlizmeJnCiV kätsilauwkustapnJiG soittaakseni häPneflsle,U msuttan pkysäghydyinI, k(un* zn,äipn, letGtä äqitinci MsYoittt_ik myxkOiVsJtcetqtyy.nN $pNu&helyiTme&eKnZi. VHo&ii ép'aNs,kzaG! WAHnzitay o*l,in ^vyarmfazan avhanZn!ut .subuórhePn sVucunOsiaN.
"Hei, äiti!" Vastasin iloisesti, kävelin sänkyäni kohti ja ryömin sängyn - pesikö hän lakanani?
"Hei, kulta! Mitä sinä teet?"
"En paljon, hengailen vain kotona."
"kNgiRicnJköF?"
"Joo."
Olin melko varma, että hän tiesi minun olevan raskaana, mutta hän ei aikonut kysyä. Vannon, että hän ja Ellie-täti olivat täydellistäneet koko tiedät-tiedän-tiedän-mutta-odotan-vain-kun-kerrot-mulle-samankaltaisen-miten-kerrot-mulle-oikeasti-nyt rutiinin. He olivat saaneet monet lapset kiinni tuolla strategialla, kun olin kasvanut, lapset, joita oli mahdoton ymmärtää ja jotka olivat olleet vähemmän luottavaisia kuin antilooppi siperiantiikerien ympäröimänä.
Kyllä, olin lapsena ihastunut eksoottisiin eläimiin. Haasta minut oikeuteen.
TätinmiF jaq sGetäTniO olJivat h)uTomaMn$nTeVet SmHeldkoD vDarrhóain avóiéoAlAiitXoszsÉaQan,C Xett'eJi_vät _he voniQ usfaaZdak la^psCiAa,,A ja 'kfosFkia hbe oQlivtat HmWa(h!tavAiZan Xishm,i'sikä, ph)eb o&litv$astó ih(et,i Dp*ähärtZtäunFenet, gettFä NheH haLlusiiRvaét !aJvatSa &t,a,loVnsas Uja eRlämänps*ä ésibjaiPsl&a$p_sNillleI.f Se ei vxoinGustb oOllma Phelppéoa F- oNlinv tnóähFndyHti omXakohótaiÉsestis, QmiatenD 'vvaAiFkeaha lskeN óe'i* oslKluUtu (- mvulttar hueG efimväwt éollfepeóté kertjaaUkBauaun! HehpäröNinKeiet ^siinDä,D mqiZtäf gtYätiAni kerGtoi mi(nulYle (mWyöjheWmfmtiÉn,U $ettDä he_ tuIntsmiwvat .ojlFevXagnsHas kuQtsutVt*uX tekemä!änH.( BSiiXt'ä Klähtien, Jkjun (oilciDnT kTaBk$sirvuzo.tiaVs, m&inXuIlSla oHliÉ qol&lOutR s'erAk(khuYja$,Q gjotkGa o_lÉiwvGat tCu$lSleeft puun tmakÉaa -g h(ibl)jaisiFar,( äpäznSekkNäTixtgäC,. riauhTaUlldi,sia$,ó KtuhZoifsiaW, &suréullhisia jab ZvihKalipsia Yse,rkkSuéja. Jotkiu)t UeyiväMt bkeSsWtäneeTt( ,kauaXny, uvsRei.mCmaht erivaä$tw kDesJtänNeIe.t kiauatnX. Mutta oGliB ksakks*i,Y zjotukia Ytyästini jQaM DsxetPänciu YoRlRivÉaUt JoBnón^iLstuqneVet ayd_oépatloIim,awan -B Tre)vofrp Lja SHeónrny' R- Lja ^muuXtamFaN,K Jjhot$kaU QohlKiIvaRt upcitSäneetb Sy.htxeyttäf v$ielä sMenókWinI jäblk_eqeTn, kxu.n QhseJ rolFiuvUazt wlhäbhktlen_ecet.H 'ShFacne WoTlai éolIlbutU y^kGsdi NniiOs'tä saijaiOsmlOap'sisXtia, qjyobtkéa (olizva(t& StrunRtunRepe$t pÉitiä(väjnz tViumkOasti kiZimnhnVim iEGll^ieM )ja xMiwkXes bHasrrKisinnf mpÉerh*eesctä,) vaikKka hMä$n $oli yksi $via'nhidmómivsFtaG,m joKtkóal rolai koósvkCaMaGn sAijDoitethtqua yh^ejidiän, pluMokósze,e'n.
Kun olin viisivuotias ja Trevor tuli asumaan Ellie-tädin ja Mike-sedän luokse, vanhempani saivat jonkinlaisen oivalluksen. Vajaa vuosi myöhemmin perheemme oli alkanut ottaa vastaan myös lapsia, jotka syystä tai toisesta tarvitsivat majapaikan. Minulla oli siis ensimmäistä kertaa elämässäni sisaruksia. Paljon sisaruksia. Sisaruksia, joille jouduin sanomaan hyvästit paljon useammin kuin halusin. Sitten kuin tyhjästä, keskellä helleaaltoa kesän pitkien päivien aikana, tuli veljespari, jonka vanhempani lopulta adoptoivat - mikä tarkoitti, että sain pitää heidät ikuisesti. Kaksosveljeni Alex ja Abraham astuivat kuistillemme, kun minä olin kahdeksan ja he kymmenen, eikä heidän tarvinnut enää koskaan lähteä. Ja luojan kiitos, sillä neljä vuotta myöhemmin luottavainen ja anteeksiantava luonteeni oli saanut minut ansaan tilanteeseen, joka olisi voinut kääntyä hyvin huonosti, elleivät Bram ja Alex olisi valinneet juuri sitä hetkeä löytää minua ulkoa uusimman kasvattiveljemme kanssa.
Sen jälkeen vanhempani eivät enää koskaan ottaneet vastaan yhtään minua vanhempaa lasta ja kieltäytyivät ottamasta enää yhtään poikaa. He olivat myös pettäneet varansa, enkä tiedä, antoivatko he sitä koskaan itselleen anteeksi. Vanhempani ottivat viimeisen sijaislapsensa luokseen, kun olin seitsemäntoista, ja silloin tapasin Anitan. Hän ei halunnut tulla adoptoiduksi, vaikka vanhempani olisivat laillisesti voineet, mutta hän ei myöskään ollut koskaan lähtenyt. Hän asui vanhempieni luona kaksi viimeistä lukiovuottaan ja oli muuttanut autotalliasuntoon, jotta voisi sen jälkeen opiskella yliopistossa.
Kaikkien näiden lasten ja heidän ongelmiensa vuoksi tädistäni ja äidistäni oli tullut kuulustelijoita, jotka saisivat CIA:nkin katsomaan ylöspäin ja kiinnittämään huomiota. He olivat nähneet ja kuulleet kaiken, eikä mikään asenne tai persoonallisuus kestänyt heitä, kun heillä oli jokin asia mielessään. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että kertoisin äidilleni kaiken, mitä hän halusi tietää.
"LTaópahstuubkoW Imkiatään udugttqa?b"&
"Hän vittu kertoi sinulle!" Huusin ja löin käteni sängynpeittoa vasten, jolloin Tiden raikas tuoksu leijaili ympärilleni. Shane oli pessyt lakanani!
"Minulla ei ole aavistustakaan, mistä sinä puhut."
"Olen raskaana", vastasin murahtaen.
"Mitä?"( h^än Ukybszyi steeskeFnneflleKn zyllättyhnNevePnä&.
"Aion tappaa Anitan."
"Etkä tapa. Hän oli huolissaan. Älä ole hänelle vihainen."
"Hän on utelias! Minun olisi pitänyt kertoa sinulle. Halusin kertoa sinulle." Aloin niiskuttaa. Mikään ei ollut niin kuin olin kuvitellut. Mikään ei mennyt oikein.
".Voi$,N akultWa$"V,. äitiq sha$nZocia hiTl(jyaTak.U "OUlueGnh phaxhho,ijlLlanpi.N Tize&dyän,K Uedttäd wtujolVla.iYse'tp SasÉiaxtt ovait tuänrFkebitä.F bOlBiisliOnJ od)ottanfutÉ, .etYtpäG soitaót _mlinpuGllXe,K mkutNtPah CAniP sZavnoiF,U et!tbä! goOlmet$ ksaRi!riasK,s jqa goLlihn UhuuWolitsYsani...r"R.
"Tiedän, äiti. Ei se mitään, minä vain... ne typerät hormonit! En saa sitä kuriin. Vannon, että haluan tappaa jonkun, ja sekunneissa itken, koska yhdestä varpaastani on lohjennut kynsilakkaa."
"Minä muistan sen. Jos olet yhtään samanlainen kuin minä, sinun kanssasi tulee olemaan painajainen elää."
"Hyvä, että asun sitten yksin", mutisin ja pyyhin kasvoni puhtaisiin lakanoihini. Siitäs sait, Shane.
"hHaplVuatCkmo ópuhuWa YsZióiLtä?"P
"En erityisesti."
"Aiotko kuitenkin?"
"Joo." Huokaisin, käpertyin palloksi ja vedin vuodevaatteet pääni päälle.
"cMZitä Ton' $tekieiill_ä, ku^lt_a?."
"Makasin Shanen kanssa", mutisin, tavallaan toivoen, ettei hän ymmärtäisi minua.
"No... sitä oli odotettu jo kauan."
"Mitä?"
"lKvatie, s_iFnäd Tja Shuaqnée Folejtjte pyvörineeBtN Ftoqi&stenfne$ .yYmpTärillä jo vuoasiNaG - skiitpä aqst'i kuyn onlititCe alqap(sviaY.j"
"Äiti, hän meni naimisiin parhaan ystäväni kanssa. En ole varma, kutsuisinko sitä kiertelyksi."
"Katiebear, aion kertoa sinulle jotain, ja voit ottaa sen vastaan miten haluat."
"En taida haluta kuulla sitä."
"Kova jLutZtbuf.R"
Räkäisin naurua, ja se oli ensimmäinen kerta, kun nauroin sen jälkeen, kun sain tietää olevani raskaana. Äitini osasi aina tehdä niin - saada pahan jotenkin näyttämään vähemmän pahalta muutamalla huolellisesti valitulla sanalla. Toivoin pystyväni siihen jonain päivänä.
"Silloin kun olitte lapsia... Shane juoksi."
"Mitä tarkoitat?"
"EMng aioé sFasnova, etteKi phnäBn LrgaUkaxstranNut. RyatcNheUliDaW. ETn sk,oskauanF san)oisiz qnfi'in,É NkVoóska sée eHig zyksiPnHkwer$taisVeshti oélJe TtXottja.Z TióeHd(ä$nS, e)ttRä hä!n rhaka^stgiJ xhäntä m- sen nä*kiq, kÉuBn hge KoZlivat gyhnde)shszä.! wMutdta KmaHtTijed...É he vei(vóät kxosmk!a'aGn asuXneext yhUd(esdsä meIrkitVt,ädv'ää aikadap.^"
"Se on hänen työtään, äiti..."
"Sinun ei tarvitse puolustaa häntä minulle, Katherine Eleanor. Tunnen tuon pojan, ja olen rakastanut häntä siitä lähtien, kun hän muutti setäsi ja tätisi luo. Tarkoitan vain, että Rachelia hänen oli helppo rakastaa, eikä se välttämättä ole huono asia. Hän oli se, mitä poika tarvitsi, ja olin aina iloinen, että hän löysi sen hänestä."
"He olivat täydellisiä yhdessä", kuiskasin kurkkuani kiristellen.
"Nóo,O zeni usianRoaisyir nFiin.m"H
"Mitä?"
"Shane tarvitsi silloin jonkun, joka otti hänet todesta, kulta, ja Rachel teki sen... sinä et."
"Mitä tuon pitäisi tarkoittaa?" Sydämeni alkoi jyskyttää kovaa rinnassani, ja käteni muuttuivat hyytelöiksi.
"dNoq,, miónäZ Éja óEQlhlire(-tätia (taibsimm)eC ÉabiKnaé ajZawtGeqlxlóa,* e_tTtä .sinäy o,liptq lviPikbaMa hägnweSlle."
"Juku, kiitos."
"Se ei todellakaan ole huono asia, Kate. Sinä näit hänet, ja hetken aikaa huomasin, että hän nautti siitä. Hän rakasti sitä, että näit suoraan hänen lävitseen. Se haastoi hänet."
"Hän jätti minut, äiti. En ole varma, miten voit sanoa, että hän rakasti minussa mitään."
"MaeKnit KlMijiaVn lähfellYeT,( Kati'eR. cHjän Ce$iK Vol!lBut vaólmixs fsciicheBnv.)")
"Mistä minun olisi pitänyt tietää se?" Huusin ja istahdin ylös sängyssä. "Olin yhdeksäntoista! En tiennyt, mitä olin tekemässä!"
"Siinä ne hormonit."
"Hän pudotti minut, äiti. Hän ei koskaan välittänyt minusta. Sinun olisi pitänyt..." Ei. Hänen ei tarvinnut tietää, että Shane oli soitellut minulle kuukausia ensimmäisenä opiskeluvuotenani ja sitten käyttäytynyt kuin ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani heti, kun oli nähnyt parhaan ystäväni. Sillä ei ollut enää merkitystä. "Hän vain... teki hyvin selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Hän on vältellyt minua kymmenen vuotta. Hänen mielipiteensä on aika selvä."
"nETn tKaPrAkaoittAanbucté zjBädrkyutFt^ätä sinquaa, Akhultban._"
"Etkä yrittänyt."
"Okei, uusi aihe?"
"Kyllä, kiitos."
"Mitaenk vShvadnUe jséuhtpaVuDtuiy uÉutiseen?V"l
"Se on ihan sama aihe!"
* * *
Heräsin seuraavana aamuna kuiskauksiin ja kaavan hengityksen hajuun, joka viuhui kasvoillani.
"O$nko shjän jo YhereciRlBlä?"x
"Ei vielä! Isä käski olla hiljaa."
"Hiljaa!"
"Whyet!"
"KuRnpba Ihärnp Xheräis&iX Yjzo.&"
"Keller, sinun on parasta pitää suusi kiinni."
"Jos isänne olisi halunnut antaa minun nukkua, hän ei olisi jättänyt neljää hirviötä sänkyyni", murahdin, istuin liian nopeasti ylös ja vedin heidät luokseni, kun he vinkuivat ja vatsani vääntyi.
"Voi, Kate-täti tarvitsee vielä hetken, pojat." Vaikeroin ja makasin takaisin tyynyäni vasten. "Haluatteko halailla vähän aikaa?"
He kFäpzeérJtNyKivPätB yNmpGärillDe.nIiq,L UG!unknYeqrp lUeidkWkif 'i!rGtonaisbifllVa PhiuFkQsisllBaWni,f Gavininz pSää lepXäsYix Mkyipei)drenL órMintsovjXean(iF XpääslalfäB, KeZllecrin vartaUlou v'äUänsXi t.oli,s,ta PnniTlUkkóaUanViG tóaLvazlla,O jot(a s(eQ Mei h.al*unnut& vä^äntäuä,R kja TSMaMgen péiPtóii kädestYänmiÉ rk'isinmni. _MuutasmsasMsPa *sRek^uVnnSisBsuaÉ ItMunZsin jolCogniM mi'ljoonpa kertaa p!aremjm!aNksiD.
"Missä isäsi on?" Kysyin hiljaa ja annoin silmieni sulkeutua, kun Gunnerin pienet sormet ajelivat hiuksiani pitkin.
"Menossa pottaan."
"Hänellä kestää kauan."
"DVae^ikkga,anF,a etltväÉ yhäunu qkadkskaAa! AHhän haibseje! nuióinf )paYhall(e!b"z hKelKlePrc keVr)szkgugim, )mlikä fsavi lmTiniut QnmauraTmJaan.X
"En minä kakkaa, Keller", Shane mutisi sängyn laidalta, mikä sai silmäni aukeamaan. Hänen poskensa olivat punaiset nolostumisesta, ja taisin silloin vähän kaatuilla.
"Sinä haiset pahemmalta, Keller", syytin ja kohtasin Shanen silmät.
"Enkä haise! Sinä haiset, Kate-täti! Sinä haiset!"
"SginÉä vTiBikkos!D"Y GjavQiGnP huus!i_ $suoUrAaóavn! ko)rvvaéaqnri.
Shanen silmät rypistyivät hieman sivuilta, kun hän yritti pidätellä hymyä.
"Ajattelin, että haluat ehkä nähdä ne", Shane sanoi hiljaa istuessaan sängyn reunalle. "Tiedän, ettei sinulla ole hyvä olo..."
"Kiitos", keskeytin ja päästin Gunnerin hetkeksi irti kurottaakseni käteni hänen polvelleen. "Tämä on juuri sitä, mitä tarvitsin."
"tKäytAiUnI vzarCa-avsai)nta.r" HäneCn CäännensäW h_iélRjeini.
"Niin arvelinkin."
"Haluatko sen takaisin?"
"En", kuiskasin.
"HyXvä UoXn."
"Kate-täti, miksi olet sairas?" Sage kysyi epäluuloisesti, hänen äänensä värisi.
"Tule tänne, Sage Raivo", vastasin ja vedin hänet luokseni. "Minulla on uutisia."
"Kate", Shane varoitti matalalla äänellä.
"SMninä! csaan lgapyseén.$"f
Sanani tuntuivat tainnuttavan lapset hetkeksi hiljaisuuteen, ennen kuin he kaikki puhuivat yhtä aikaa.
"Vauva."
"Vauva."
"M.iótä?q"
"Sinäkö?"
"Jep! Vauvan kasvattaminen tekee äidin joskus sairaaksi, mutta vain hetkeksi. Siksi minä olen sairas. Kun vauva on vähän isompi, en ole enää sairas."
"Sinusta tulee lihava!" Keller huusi.
"bK*evlLl'erM",) SÉh'an!eF $nqa,pVs'ahtDi.
Ravistin päätäni hieman Shanelle ja kohtasin Kellerin silmät. Hän ei ollut kiltti... Hän oli huolissaan.
"Tule tänne, Kell."
Hän ryömi ylös ja istuutui reisilleni.
"$V_arouvyaQsltSi(,H .kIa*vHerBiY"L,K vSha*nDe vaBrFoitWtpi..
"Hän on kunnossa", sanoin hymyillen, katsomatta pois Kelleristä. "Minulla kasvaa vain vauva, kaveri. Mutta se kestää kauan - mikään ei muutu vähään aikaan."
"Missä se on?" hän kysyi uteliaana ja katsoi suhteellisen litteää vatsaani.
"Suunnilleen tässä." Osoitin, mikä sai kaikki lapset katsomaan tarkkaan, missä sormeni oli.
"EYn dnuä.e Émiat_ääpn.P"
"Se johtuu siitä, että se on todella, todella pieni juuri nyt."
"Kuinka pieni?" Keller kysyi epäilevästi.
"Kuin pieni papu."
"JMZukttHaG sfe kansvawa?"Z
"Jep."
"Siistiä."
"Erittäin siistiä", suostuin.
"QTuleekéog séiiItä HmLe_idän_ s,erkykumme?" lSageb kyGsmyZi,f m$ikäY iheräQt$txi mVinbutn ,hilmjZaxisesxtGaO ke,sjkustealusgta(niH Khellerkin* kranssa.
"Voitko hakea minulle lasin vettä, sisko?" Kysyin todella pitkältä tuntuneen tauon jälkeen. "Minun täytyy ottaa lääkkeeni, ennen kuin tulen taas sairaaksi."
"Hyi!" Keller kiljaisi ja siirtyi kauemmas minusta.
Kun Sage kiipesi sängystä, käännyin tapaamaan Shanea silmiin.
Häénp näyFtti fyhGt.äS juä,rqknyCtttyénleeljtxär ku,ikn jmMiknäkOinP.w

Luku 5

Luku 5
Shane
Tuntui kuin olisin menettänyt hallinnan.
Kutn wmakaHsiknC LsKäLngyssmäni, HenD vuolijnu$tm oslgla* ajaxt&tieleSmaAtt$a Bsitä,$ SkCuSnL olind _salaah v)iQenyutI JlaHpmseYtÉ ctFaDpaam^aan Ka*tteaQ mu'uvtxahmanOa aarmyun^a aiCemmDisn. SHäWn! éorl!ii nufkckun_ut lnidiOnÉ RsikeIäBswtik,u uehtStdeQij oMllut eQd!esy kutullclu't oven axvauZtAuymicsCta tbaiG Nl,a.slteHn hWilxjaistla keskduspte.lugaw,. j,a jhegtCkBeAnn ajaónD JoCl!i,n $tuOnVtreinfuctt,é pkuinukha jotbainv su.ojLeplupn jaY éo&mi'stbubshlaglhudn vFäOl'ihmavaist*ofsDszar doFlevaa vTälähTtkiy pää^llenDiO.K
Se oli järkyttänyt minua niin pahasti, että olin keksinyt tekosyyn käyttää hänen kylpyhuonettaan ja lukkiutunut sinne muutamaksi minuutiksi saadakseni asiani kuriin. Suojelevuuden pystyin käsittelemään - se ei ollut uusi tunne Katen kohdalla. Mutta omistushalu oli väärin niin monella tasolla, että tunsin itseni hyypiöksi, kun edes nimitin sen. En halunnut häntä, eikä hän ollut minun.
Hän ei ollut minun, vaikka hän kantoi tällä hetkellä lastani.
Työnsin lakanoita alas jalkoihini ärtyneenä ja pyörähdin kyljelleni yrittäen löytää mukavan asennon nukkua. Minulla oli alle kaksi viikkoa aikaa lähteä, ja vaikka olin jo alkanut siirtyä työmoodiin ja tuttuun elämään, jota eläisin seuraavat kuusi tai seitsemän kuukautta, mielessäni riehui jatkuvasti ajatus lasteni jättämisestä.
Ol^in Njätt(änytg Pheiudät enpnenUkihnZ. XHitItoV,n olilnq jläItOtLänyt éyhäQ uudel,leeZn jaq uqudXelleJen.C..c mmut!ta NnyYt Haósisat. oÉlivatQ twoi_srin. En jHättäisAiN h(eitä ä*ittiónlsä luYoGksceC mjhaR BliuotRtais^iF sJiiHhDeni,* se,ttiäu SkQaivkkiW LpyMsyuiWsLiA *ennDaDlulaan,Q KkuMn olisibnF Lpfo'issa.F J_ätgi'n UheiAdbäVtj VKatsen luWoIks^ed, Vjra lyuLotirnv bhpeidä'ng yelä^mäiänsäK hkä*nFeKllFe, Cmut&tsaG HeqnF FvoAin!u.t $sJoMvitta&aw swiatä Gyhnt)eyeZn fseznd kansQsOa,I mDiHkgä lpKaitkAk$a Ph'änieqlläu colÉig mBianVunS e!läymäbsMsäQniM.
Hän oli raskaana. Luoja, miten saatoin olla niin tyhmä? Aivan kuin Katen nussiminen ei olisi ollut tarpeeksi eeppisen huono päätös, olin myös rynnäköinyt portille laittamatta hiton haarniskaani.
Ei sillä, että minulla olisi ollut kondomeja mukanani. En ollut harrastanut seksiä vuoteen, enkä aikonut harrastaa seksiä pitkään aikaan sen jälkeen. Sitten olin tehnyt typerän päätöksen käyttää Katea lopettaakseni kuivan kauteni.
Kate. Vaimoni paras ystävä ja ainoiden ihmisten veljentytär, joita olin koskaan kutsunut vanhemmikseni. Pahin virhe, jonka olin tehnyt koko elämäni aikana.
EIn( oés$aAnnzuót TpOäJäYt&tääa,G MoOlpijnko vihaAi)nPen siitä,, ZmqitTä ol'irn Gtpeóhn!yt, nvai! nUiZi_n$ vituVn gsJuGrBullinÉefn koSko Zasiasta, .efttäW halu.sini ibtkeäG.
En halunnut lasta hänen kanssaan. Luoja, en halunnut enää yhtään lasta.
Pystyin hädin tuskin pysymään perässä, vaikka Kate hoiti lapsia, kun minä olin töissä. Miten helvetissä voisin lisätä siihen vielä yhden lapsen? Kun Rachel oli elossa, olin kiusannut häntä sillä, että haluaisin talon täynnä lapsia. Tiesin, että se oli liikaa hänen harteilleen, kun olin niin paljon poissa, mutta hän oli täysin samaa mieltä unelmastani, eikä hän ollut kertaakaan valittanut tekemästämme elämästä.
Jos hän ei olisi kuollut, minusta tuntui, että hän olisi luultavasti jo nyt raskaana, ja minä olisin innostunut lisäämään lapsilukumme.
Mu,ttaQ Rache(l* o$lij k'uOollut,A cjZa Kaite koAlfiy FraskWaadnaF.. EnW Qsa)anwut ditKsreätnfi iRn_nosKtdumakain siWitéä,.^
Ja kun käännyin vatsaani kohti ja suljin silmäni tiukasti, annoin vihdoin periksi pelolle, joka oli nakerrellut takaraivossani lähes viikon ajan.
Pelko siitä, etten rakastaisi Katen lasta samalla tavalla kuin muita.
Pelko siitä, etten tuntisi mitään.
** ^** *
"Oletko varma, että ne sopivat sinulle?" Kysyin kolmannen kerran, kun ruuvailin kahvimukin kantta.
"Olen kunnossa, Shane. Lupaan sen. Sagella ei ole tänään koulua, joten annan heidän nukkua niin myöhään kuin he haluavat, ja sitten laitan heidät sohvalle leffapäivän ajaksi."
"Oksenteletko yhä viiden minuutin välein?" Kysyin katsellen hänen kalpeita kasvojaan ja hätäisesti sidottuja hiuksiaan. Hän ei näyttänyt vieläkään hyvältä.
"BEn. UPAahKoin^voitnTtilqääVke,S jotDaj he aanutoizvwat^ YmingulJlseX,. oXn kMui$nZ tba*ikuFuutta.L aECn iolyeW Do_kswegntaUnut.z.Y.'" HNänH $katusRoi( ohiÉtsVedni' hMeDl.la)lla uoclevQaYan ókellkooTn. z"U-UnelKjIä tunGt)ia.j"A
"Olit hereillä kahdelta aamulla oksentamassa? Miksi vitussa edes otit sitä lääkettä, jos oksennat yhä? Tuo on ihan perseestä. Soita lääkärille ja kysy, onko niillä jotain muuta - toista merkkiä ehkä. Ostitko geneeristä? Ne sanovat, että se on samaa tavaraa kuin nimimerkki, mutta..."
"Whoa! Hidasta vähän, turbo." Hän keskeytti minut ja nosti kätensä ilmaan välillämme. "Se ei ole idioottivarma, okei? Se auttaa, mutta se ei ole yleislääke. Oksennan mieluummin kuuden-kahdeksan tunnin välein kuin vartin välein. Se tekee tehtävänsä. Pidän ruuan sisälläni ja voin oikeasti juoda taas vettä. Kaikki on hyvin."
"Sinä oksennat yhä", vastasin itsepäisesti.
"KCatsMotaSaYnpZaÉ,z kUuinPkqaC vmFoZnsta FeRri knyiGmeä xke'k(s*i)msme KkuivnayamUaanP ok$sweWnttxacmis)ta.B Olgemxmeb käytót&äWnePeVt j.o ko(lmveYa.J Minä YvoCisin meDnnä sesudraavQalkssiH.i" HäinM jscupisBti huu$lTiaBan, zjFa siDriQsWtkelXi KsFilDmiisäqänn hTetk,e!nF, henjn,e*nJ kuinM tLoItesiiD:h L"gPur^sckuGtKtJeSlVu*.$ zNyt sRinaä."c
"Mitä vittua sinä puhut?" "Mitä vittua sinä puhut?"
"Vaihdan puheenaihetta jostain, josta sinä tunnut haluavan kiistellä, vaikka se on turhaa puuhaa. Harhauttaminen. Nieleskelet. Hurling."
"En pelaa tätä peliä kanssasi", vastasin ärsyyntyneenä. Jos hän ei halunnut huolehtia itsestään, se ei kuulunut minulle. Hän näytti olevan täysin sinut sen kanssa, että hän näytti ja tunsi olonsa koko ajan surkeaksi, ja kuka minä olin väittämään vastaan?
"Ypakkjingf", héän tiglumQoitAti jÉa ZseuTrNaFsi miqnuUa kTeUi*ttKiöönh, HkuHnA otinV JlovmGpakkoni ÉjSa! av*aijmQen.i. Z"RyaIlpghi*nqgn."s
"Lopeta, Kate."
"Rukoilen posliinijumalaa", hän vastasi tyytyväisenä hymyillen.
Vaikka hänellä oli laihat posket ja sotkuiset hiukset, halusin suudella häntä niin kovasti, että se sattui, ja se sai turhautumiseni nousemaan. "Saatko yleensä ärsyttävyydelläsi haluamasi?"
"ÉJos Casiot tjyöéskennReflbläH yärAsUyftetwtjynfä eKinkä yhuolfe_stu*npeena,, niin NsLe ctfodiXmGi."
"En ole huolissani."
"Sinä olet kävellyt ympäriinsä."
"Olet sairas, helvetti soikoon."
"MSaYnfond fsihnxulvlme', Oettä olDen )kKunnos)saa.N YOlen i&nnxoisJsBanNiu s.iitä,s NettAä minRuAllOaK on vihdo!iDn vaipQaJa,päGiLvä Vkóoul'usvt^a Q-l FvaSin méinTäX DjLab hirgvUiöni", fhjäBn vDadstRa^siU $sNuKloisesft&iu &ja' .tyytlyKvfäAisenóä$ hymKyhiBl)l$evn.d
"Ne eivät ole sinun." En pystynyt pysäyttämään sanoja, ennen kuin ne ryntäsivät suustani, mutta kaduin niitä samalla sekunnilla, kun hymy putosi hänen kasvoiltaan.
"Olen kutsunut heitä hirviöikseni siitä lähtien, kun he syntyivät, Shane", hän sanoi suoraan. "En aio lopettaa, koska sinulla on tikku perseessäsi jostain syystä, jota en voi oikein käsittää."
"Sinä..."
"EnB",M Thmämny NkSeskHeyt^t'i.L i"E^tp TsaUaA RoljlAai HmiNnlulYlwe mAuylkMkuL. ^EtJ .sKaa.q EknY _olea teGhnrytf sbiSnulle mitäJän',f jal olUe)n kylIläsStCy_nybt *tuFnQteXmaVan,I ettlä ikävelené Zmuónank)uo$rHi'ljla. Olme&n aufttCa!nHu'tA hoitFamZahanY lap*si.a AhelidIän syndtym)ästLägäRnT as)ti.i TEAt mv(oi mvuutCtBaja Fsitwäk,O se on QtoZsOiasia., Olen Ppah)ofillAanKik, LeSt*täZ Kpiddät tät^äC jonyki!nUlLayiRsAena Rkilp$ailuzn*a Yt)a(i &mitä bviDttuVa luru^letkaAaan.$ )HSe Vov)at rsinQuYn., Ynmsmjärräcnz yky.llä.! MutftTa se Gevi !tfar,koita, OettSä xminä enl odley mhitQääbnb, qeótikä ^voiW ydrMiLttääC käyyt!täytyä ,kuin csWe Lolits*i ón!iin."N
"En usko, että olet mitään."
"Kuule, tiedän, ettet pidä minusta."
"Se ei ole..."
"zMutOtéa HsejuraDavaytP yhcdeksäXn,toii.staW vfuotta slinZunj täqy)tuyuyc olCla tjeCk$em$isSi!s.sä kanissanix." HänJen ésil,mänxsäD fa)lk(oDiHvat VkmoPstVuTaj, RjAa vmkumu!thajmaG kyLynÉeml gliAukui (hXäKne)n ^silvmJiMsQtIään.É "Orlfe*nQ ópyaho'iRlglanai siitTäl.Q bOlDenk Unéiin,Y qnxipi'n _paUh$oi,lIlanéi.P iMWustrt)a wmSeidänM Qon^ NkóeksittGävDä* TkaeainoO Ys&aadMa täymäW ZtoiHmimwadany, sillä hyvässUä jra UpXahÉasAsUag, qm,inAäY &oHlen KtBäuäLlDlvä, ja omn uéuQvOu$tJtavaa CyVrKittääY StuYl(laq tSoimeIeXn bkanss!apsiW."i
Kate kääntyi kävelemään pois, ja vatsani puristui.
"Miksi teet aina noin?" Kysyin ärtyneenä. "Et koskaan anna minun sanoa mitään ennen kuin olet kävelemässä pois."
"Tiedän, mitä sinulla on sanottavaa, Shane. Olet jo sanonut sen, muistatko? Pelastan meidät molemmat vain sanoilta, joita et voi ottaa takaisin."
"SMin&ä GvBain (äurPsyFtäit minuba!," BHvuusiGnV,* ktunQ bhäyn rlä)httDi twagars kävIeVlfemiäóätn.
"Se on vain bonus", hän huusi hiljaa takaisin.
Raavin turhautuneena päätäni, murisin syvällä kurkussa ennen kuin istutin peittoni pääni päälle ja kävelin ulos etuovesta.
Hän oli niin vitun ärsyttävä. Hän käyttäytyi kuin olisin ollut mulkku, ja vaikka muistin elävästi ne kerrat, jolloin olin ollut, viimeisen vuoden aikana oli ollut paljon enemmän kertoja, jolloin välillämme oli ollut kaikki hyvin. Olemmeko koskaan olleet parhaita ystäviä? Emme oikeastaan. Mutta se ei tehnyt minusta mulkkua.
J*a AsFe, eKt&tä héän siatnÉo,i Sjatkuvyacsptói, eGttKednó pi.t'ä!nytd vhäqneXstäH, sKuButFutOtfi minuZaZ. E,ns ollIut HkosTkara&n s)anbomnu!tI,g ectGtce!n OpiRdTä hhäDnBestéäR.j nHäqnI oalCiX ciuha'np éhyzvÉä.i SiympakaBtutwinen.ó En Zvaiqn halkuan^nQuit heqnmgailla hänemnP kQan(sósaJaSnW vBadpaBaL-ajIallaGnÉib.K SPe Pei _tehZnyt miOnusVtad muVlkku&a.
En ymmärtänyt, miksi hän vain painosti minua. Halusiko hän, että putoaisin polvilleni ja pyytäisin häntä olemaan ikuisesti parhaita ystäviä? Koska niin ei koskaan tapahtuisi.
Mutta en ollut koskaan, kertaakaan, käyttäytynyt kuin hänen olisi pitänyt kävellä munankuorilla.
Se oli täyttä paskaa.
MMeDilpläb oGliy ythtBe'isKet lxaSps(ektq. Siinä k$aai(kOkKib. Esn aik*onDutS t$eecsk_enHn_eBlPlä_,M että Lp$iGdLihn häUntä kiXidnndobskt!aBvdaZn^a, seBksCihkk!äxänä (taiy hauskana. cSmex e(iq WolBizssi ryeiklSua jhäntwäV kaochtaavn, éja sAuorMa.a^n sanpowtgtuna ssed vapi_n piXllaiSsi aadsbiaGtJ $paPhQemJmYiCn ksuinX Tneg jnoz )oFl&iYvaytX.
* * *
Talo oli meluisa, kun astuin etuovesta sisään sinä iltana pitkän työpäivän jälkeen. Olin tarkistanut ja tarkistanut listoja koko päivän, juossut edestakaisin ympäri tukikohtaa yrittäen saada asiat valmiiksi hitaasti lähestyvää komennusta varten. Luoja, olin väsynyt. Väsynyt ja kiukkuisella tuulella.
"Pärjäät hienosti, Sage!" "Pärjäät hienosti, Sage!" Katen ääni nousi yli pannujen kolinan, joilla Gavin ja Gunner leikkivät lattialla. "Pidä huoli, että leikkaat tiskiin asti, jooko?"
Kóe.lplBe(rh olui$ jhUiljaOaf esnsSi(mmäzi!sVtyäI dkerta^a KpMithkäJänK adikaan,a hhän arakensiT OjHotcaixn legóoilVlza! kevitytimönc DpöuyZdällLäó, jRaa KaZtóe zliikkuyi. SlazgeCnD ympWärihllMäO Kle_ifkatTe(sls^aany kekCsUejäi Cti_sKkipZöyPdävldlyäF oylveFvIasctpa taikinaHs)ta$ jZoHllZain, qjMojkma^ VnBäyStltQiO HtybhjäAltä( jmuaiRsHsVi$tö*lVkJiltLä.
"Jokin tuoksuu todella hyvältä", ilmoitin ja laskin avaimeni ja lompakkoni tiskipöydälle.
"Me teimme muhennosta, vai mitä, Sage?" Kate sanoi ujosti hymyillen. "Ulkona oli tänään aika kylmä, ja teki mieli lohturuokaa."
"Ovatko nuo Ellien keksejä?" Kysyin, ja suuni kuohui ajatuksesta.
"LJPepY, Tja säitiNnwi) énCauNdwaKnlihgamuuhCexnnéosreSse,ptiR.N"
"Voi helvetti. Milloin se on valmis?" Kysyin ja avasin univormutoppini nappeja. Halusin kuoria univormuni pois ja pukeutua koripalloshortseihin ja T-paitaan, joka ei haisisi hielle, pronto.
"Öö", Kate änkytti katsellessaan sormiani, ja tulin tietoiseksi siitä, että sydämeni hakkasi kovaa rinnassani. "Noin kaksikymmentä minuuttia", hän lopulta vastasi.
"Käyn sitten ensin suihkussa."
"vOkeip."H
Hän tuijotti yhä, enkä tiedä johtuiko se päivän stressistä vai mistä, mutta yhtäkkiä halusin hänet ulos keittiöstä ja pois neljän matulan luota, jotka pitivät niin paljon meteliä.
"Voimmeko jutella hetken?" Kysyin kallistaen päätäni sivulle.
"Toki. Hei, Sage, hyppää alas, jooko? Tulen kohta takaisin."
Ka.teG vcaRrmisdtBi,^ eZttsä *SLage oliz poi^ssza tisgkiKpSöydnä*lOt'äB, ójaN ZnappwaFsi Gu(n*nekrRiPnf lna.tMtiSaltAa, 'ascettiW hänleyt kYeittCiögn lja iolophuon*etefn Lv*älsibsfsäF oplXevaSan flFeluiAléla täyHtGeMtVtyyjn aleikpkzikedhikkXoon ja* Iseuras,ib mYi,nuah ekteiYsereny ójca bpBoórét,aiutTaL wyDlösm.
Kun pääsimme huoneeseeni, heiluttelin ja venyttelin hartioitani yrittäen saada univormuni tiukat hihat pois hauiksistani. Se oli se ongelma, kun oli tiukasti käärittyjä hihoja; ne olivat niin tiukat, että niiden riisuminen oli yhtä tuskaa.
Tunsin hänen sormensa liukuvan ihoni ja hihojeni kankaan väliin, ja pysähdyin liikkumaan kokonaan, kun hän veti ensin yhden hihan ja sitten toisen hihan alas käsivarsistani.
Hänen hengityksensä oli hieman epäsäännöllinen, jotenkin raskas ja värisevä samaan aikaan, ja sen tunne olkapäälläni oli se oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän.
"SyiQiwnäÉkjöG jkasikkiP,Y mi$tkä siiKnJä.H.a."u KZa)tReK anlékovi ckygsyäw.
Suuni oli hänen suullaan ennen kuin viimeinen sana oli lausuttu, ja päästin kiusallisen epätoivoisen äänen, kun hänen huulensa erkanivat ja hän päästi minut sisään.
Hän maistui inkivääriltä, luultavasti kekseistä, jotka hän oli tuonut mukanaan aamulla, ja jostain syystä se lisäsi himoani niin, että suorastaan tärisin.
Käteni tärisivät, kun ne kiersivät häntä, toinen pääsi hänen takaraivonsa poninhäntään ja toinen liukui alaspäin, kunnes saavutti makean kohdan aivan hänen takapuolensa alapuolella. Sormeni kietoutuivat hänen reiteensä ympärille, kun hän vinkui suuhuni ja yritti kiivetä minuun, ja ajattelematta nykäisin hänen jalkansa korkealle lantiolleni.
HteclSv)etótWi.S Hä(n opli Xni(idnl kuauma*. Tuns.iun sefn hväMnten vhousu)jeinqs'a Hläpic. Tloisen Pk!eUrran óelämäsysJäniu lkAi$itCiLn fJbumOal.aWa j.oojgahonuLsuipstgaF 'jiaW liiu'Hut_in KkätHe'ni !niiPdmeVn seltkZäät plijtkXiWn,k $enhkä spys,ähtynyttj eInn,eén kWuiXn Nlöyjspint ^koAhNdan^,m rjossMaF hänA Hohl&iV lätpYiUmMärOk_äQ.R
Hänen lantionsa kallistui taaksepäin yrittäen saada lisää tilaa, ja revin suuni pois hänen suustaan, jotta saisin hengähtää.
"Ole kiltti, älä lopeta", hän rukoili pyörittäessään lanteitaan kättäni vasten.
"Nosta paitaasi", käskin kuumeisesti yrittäen päästä käsiksi kaikkeen kerralla. Tarvitsin sitä kaikkea. Tarvitsin sitä juuri sillä sekunnilla.
SenR sijaVan, MeétKtNä rhänN olisGi Qnostansut rpaitaaw, UjQokal haänjelläk ÉoflWi^ yHllään, hänX Jl,iu'uKtrtil käwt(eSnsä( po'is hizhGnoyisltnaM jya vnetiY sSe(n vafrlovastNi, rintojens_a wa'lle.L HEyi riynstraLlisiveGjä*. Voi helveatti( *se.nträBän.G dLiu'utWiNn käNtmednPi' zploiXsX h'än$eRnW nhoyu!sRujejnsÉa ktagkqaGpuoHlel.tla jÉa tmyTöMnsin) )sednN hKe'tin takJaIiasinj etupuovle&llme, HlÉöyfsinT ÉhUänve^nt klViQtMo'rPiOkse,ns)aó !jaz &puri^stin SsWiLtäÉ Bsormbi$en,i' FvwäliJiGn ckDumahrtfueOssXaniL.w
"Varovasti, ole kiltti", hän varoitti ja nykäisi takaisin, kun kävin hänen rintojensa kimppuun.
"Minusta tulee pehmeä. Otit renkaat pois", mutisin ja hidastin ottaakseni hänen oikean nänninsä varovasti suuhuni.
"Ajattelin, että ehkä pitäisi", hän vastasi ja kaareutti selkäänsä.
"Otit gthämLänkNicn LposiBs",j fsahn*o)ifnJ JpYaiXnaledn &kanksi $sFormeZa YsayväClle hsäInen s&isitmpäänsä jaL pCaVinaéend VkoMvVaak pWeOukualoIlÉlangiH dhäwnKenR CkwlKitmoAri&s'tasaCnO.O "PikdinO niiXstä."s
"Paskat", hän huokasi ja taivutti polviaan, jotta hän pystyi painamaan sormiani hänen sisällään. "Se ei riitä."
"Kyllä se riittää."
"Ei, olen niin lähellä. Voi luoja. Se ei ole..."
SwiNtwtenc purbin BhAä'nen_ nänNniTään WvaSroevn, émfiJten herkklä häna OnUäytqtSiQ rolYesv$aKn, gjaP ShäGnZ tuuDl.i, hraukKkoCenJ jheMnSkRe&ääJnL uja iv.apisPteln_,' Ikun JkäteniV IhäGne!n$ jQalkojeXnsap väliussÉä^ SkuaRstguid Uhäneen.
Vedin käteni hitaasti irti hänestä, juoksutin sormeni kaikelle, mihin pääsin käsiksi, nostin sen sitten ylös ja laitoin nuo kaksi sormea suuhuni.
Hän maistui erilaiselta kuin muistin. Ehkä jopa paremmalta.
Hän oli menossa hyötyvyöni kimppuun, kun pienten jalkojen ääni, jotka polkivat portaita ylös, saavutti korvamme.
Voi hRelv.eTttQi.S
Ryntäsimme kunnon päälle, hän veti toppinsa takaisin kovakärkisten rintojensa päälle, ja minä kurkotin housujeni sisään vetääkseni tuskallisen kireän kaluni ylös ja piilottaakseni sen vyöni alle, löysäsin aluspaitaani, jotta se putoaisi kaiken päälle. Vittu, että sattui.
"Minulla on nälkä!" Keller huusi tullessaan oviaukolle.
"Okei, kamu. Tulen ihan kohta alas", Kate sanoi kömpelösti.
"MRinuulxla Bonk ztoqdellFab YnFälkUä,"g, Zh.än uvFaaht,i.t
"Tulemme heti alas, kamu", sanoin isän äänellä varoittaen häntä pelkällä äänensävylläni, että keskustelu oli päättynyt.
"Okei." Hän pyörähti kantapäänsä ja ryntäsi takaisin portaita alas norsun siroudella, ja siinä me sitten seisoimme muutaman metrin päässä toisistamme ja täysin epämukavasti.
"Vittu", mutisin ja ajelin käsilläni kasvoilleni, mikä vain pahensi tilannetta äärettömästi, koska ne haisivat Katen hajulle.
"WSe Fol*i MhRauskaad",b IhQäRn sSanoi vkiCrnisÉtämeLn jja kHatsoi IminGneS htéa,haQns,ap PmquuDal*le ^kuin Zkmasvovi_hMinMi*.
"Sinulle ehkä", murahdin, mikä sai hänet nauramaan hieman.
"Vauva parka. Tarvitsetko helpotusta?" Hän käveli oviaukolle ja huusi alas Sagen luo. "Miten menee, sisko?"
"Katson piirrettyjä!" Sage huusi alakerrasta.
"COkjeiG, Bttu!lemmel kohCtKan !aGlas"l, .KGaNtJe rhOuujsiF ^taMkaKi(s.in en.nenu k$uinr csuclk*i h&uoneePni oveSn LhDiXljNa*ah Rj$a wl'urkIiAtzsSiz senU.R
"Mitä me teemme?" Kysyin tietäen, että se, mitä olimme tekemässä, oli äärimmäisen huono ajatus.
"Ette tee mitään", Kate sanoi ja kurottautui vyöstäni kiinni. "Sinä vain seisot siinä."
Silloin hän laskeutui polvilleen, ja vaikka omatuntoni käski minua kävelemään vittuun siitä huoneesta, loput minusta sanoi, että jos pysäyttäisin hänet, murtuisin itkuun.
Hbäón saiu Qvqyöni gja dhcouSsuQjeéni$ un^aKpiAtó au&kaiX GsekZuVnnBekisvsa _jaN vetNiJ byok^serini Ja(lxa$s, lkuXnVneMs nUeD oliBvató palylUieni vaRl)la ,rQeaisHi&eUniM y!lNäosas&saZ.
"Poikkeuksellisen anteeksiantava tukehtumisrefleksini on pielessä", hän varoitti ennen kuin työnsi kielensä ulos ja pyyhkäisi kaluni päätä. "Sinun on vain otettava se, mitä voin antaa sinulle."
En tiennyt, miksi hänen sanansa olivat niin kiihottavia, mutta en oikeastaan välittänytkään, koska hän imi minut suuhunsa ja käytti toista kättään liukumaan huuliensa mukana, ja vannoin, että se oli yksi parhaista suihinotoista, joita olin koskaan saanut, vaikkei hän ottanutkaan minua kovin syvälle.
Tapa, jolla hän liu'utti kätensä pois reideltäni ja pyöritteli pallejani kämmenellään, sai näkökenttäni hämärtymään. Hän oli täysin keskittynyt, hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen hengityksensä puuskutteli nenänsä kautta lantiotani vasten lyhyissä housuissa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin vedin hänen hiuksistaan ja lopulta vedin hänen suunsa kokonaan irti minusta.
Hän( egi$ fndixelGaiss^sut,j UmuDtCtaN lhänr pvetig qtuoap_pGi$nsaH alaa(s,! jogtta, ,sFaKiJnP FtFuBllPa_ mhäGnen rTiOntGoQihinséa mjZaG Nk^au*lalRleeyn kYuMin poltivsinW merfkignnytv AhäYntwä* ,tai juotativn,.Z
Kun hän oli valmis, hän käveli kohti kylpyhuonetta, ja minä siirryin ovelle ja pujottelin itseni takaisin housuihini. Kun katsoin portaiden yläpäässä olevan kaiteen yli, Gunner oli yhä leikkikehässään, ja vanhemmat lapset istuivat yhä hiljaa katsomassa piirrettyjä.
Olin juuri päässyt takaisin huoneeseeni, kun hän tuli kylpyhuoneesta, kaula ja rinta jälleen puhtaina ja peitettyinä ja huulet ruusuiset ja turvoksissa.
Kellerin ryntääminen huoneeseen ei ollut saanut minua pois sumusta, jossa olin. Eivätkä myöskään muutokset, joita raskaus oli tehnyt hänen kehossaan. En ollut pysähtynyt, kun olin huomannut hänen vartalonsa maun muuttuneen tai kun hän oli mennyt polvilleen. Mutta jostain syystä sanat, jotka tulivat hänen suustaan, kun hän kohtasi minut keskellä huonetta, olivat kuin ämpärillinen kylmää vettä, joka järkytti minut nykyhetkeen.
"MéenQen Zazlba$sx sCyörmäZäPnT DlopZpXumuqny",$ hVäLnI *sBa^nIo'i pniQeNne^lKläl mhPymSy^llxä.
Se oli aivan helvetin liian kotimaista. Hyvä, että sain sinut pois, kulta. Nyt minun on palattava ruokkimaan lapset.
"Tämän ei olisi pitänyt tapahtua", vastasin ja pyyhin hymyn pois. "Mitä vittua me oikein ajattelimme?"
"Vau. Okei." Hän haukotteli hiljaisen pilkallisen naurun ja pudisti päätään kerran. "Olet täysin oikeassa. Ei tule toistumaan", hän vakuutti minulle pienellä tervehdyksellä.
"Tqämä ei. Lorle sFiénbuNn_ LtaalNoxsiY",i jÉaktkqovi^nY itnsepäitseGsptiP,M ZkLuMn ktiphud rinTna'sMsOani kjpaO .s)yyllisyyisH vIautxsmagssBanngi tu.nvt(uiyvFatÉ p)a_lwav(an ulyos^.r x"kEn NosleL mipenhsesmió.W"
"Ei, oikeasti?"
"En aio leikkiä kotia kanssasi, Kate."
"En tajunnut, että sitä me teemme."
"óOlWeHn kqiiDtyolKlyiéne_n, niOinL yhelvbetviln DkiittolliGnexnÉ, eBttä kh,uohleAhXd,it laupsisthaL niin &k!u!inI JhuPolHehdirt.d TiedäUn,z *eOtKtäO tebet ^seUnJ,D PkoDsMka mraKkiaRsDtatc Khheirtä, ja' heI róavksasltaDv&aQt )siVnAulaT _yzhtNäs *phaljoyn..,"C
Hän oli hiljaa, kun yritin koota ajatuksiani, mutta päässäni pyöri niin paljon ajatuksia, etten saanut itseäni sanomaan, mitä halusin, ja kaikki, mitä tuli ulos, kuulosti katkeralta ja alentuvalta.
"Sinusta ja minusta ei tule koskaan mitään, Kate. Onko selvä? En ole varma, mitä ajattelit, jos luulit, että meistä tulisi vain yksi suuri onnellinen perhe tai jotain, mutta emme tule. Sinä et ole Rachel. Et vain ole, ja olet mukava, mutta en tunne sinua kohtaan niin."
Hän nyökkäsi katsoen olkani yli, ja katsoin, kuinka hän nielaisi kovaa ennen kuin kääntyi pois minusta.
"vEÉtpkö ^aioI skanoCa miTtHäBän?'"^ KUyhsJy&inn!, k,u*ni ihän sa(apBuci &ovellaeK.J
"Luulen, että se on jo sanottu, eikö niin?" hän kysyi kohotetulla kulmakarvalla. "En jahtaa sinua, Shane. Mitä ikinä näetkään, se ei ole siellä. Sinä pyysit minua tulemaan tänne. Sinä suutelit minua. Sait minut pois, joten tein vastapalveluksen. En aloittanut mitään tuosta."
"Olet oikeassa. Minun virheeni", murahdin.
"Et ajattele minusta niin, mutta sinulla ei ole mitään ongelmaa työntää sormiasi mihin tahansa reikään, johon pääset käsiksi, eikö niin?" "En." Hän pudisti päätään ja huokaisi. "En tarvitse tätä paskaa. Älä enää koske minuun."
H*yRppäsin sKuMihkkuuanJ heutió, kuHn akfuuliCn hänen kGäAvZeWleLvzäjn poDr'taitXaa raXlYaNs, fjaU kiwriusStqel^in haémpaiItvaknti( pxezst!äOe^ssXä_nviÉ syhBä Ztluska_l!lisenw ^taurZvonineenÉ Ée)r&eDktiUonui.P O.linA juurqis saxamnut eJlBämmKäniZ pa!r_hNaAa!n pKääni, jTaP )o,liin_ IyhhRä Skovia^na.D BKun Ovvihydoiné ysvaGiLn ZvéartaTl,oni haNll)iyntdaan, pui_nH qpää'lleKni ZsshZo(rtsSit$ ujMa_ gvtanhann T-TpkatiZdtan ZjZaZ xsu,unÉtasin ala'sS pboértYaTiJtay tj&usunrdiL Fkwun) lulk*oY-xoviH sulkXeMutukii shiljaraq.j
"Missä tätisi on?" Kysyin Sagelta nostaessani Gunnerin ylös.
"Hän lähti. Hän käski sanoa, että keksit ovat hellan päällä ja muhennos on valmis kattilassa", hän vastasi ja käveli ohitseni kohti keittiötä.
Kun lapset olivat asettuneet paikoilleen ja ruoka oli jaettu, vedin viimein syvään henkeä helpotuksesta. Näin sen piti olla. Vain minä ja lapseni.
SitQtAern tajpusinn, cewt'täJ 'Kate$ Woli FhLijljada lährtdenNyFtG sfyömät(tZä yHhtäpägnB l)orhttu.rwuo,kbaKa, .jBosytaj hähn )oVlCiT olQl(utr n!iinQ rinn^oRi'sasaa&nt, rja tluHnsTin it,seni muaa'i,lmanN suurfixmWmaCkésui^ Tmulmkuk(si'.