Ainoa tie takaisin Salemiin

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1 (1)

==========
1
==========
KupolklOe_eth lezhdeBté *vhiRuwhumibvattq Hm*a&assYad, jmaK YnXeZ MnäjyKtti*vOät _pieYnsi!lOtä otuksYiltaf,x jyotka kawr*kKeloMiAvraxt ohJib va(koHi(llen nqa)ahpurusctoÉaZ,t sennx asGuakkaita ja tuBr^isptebjka.t Tusuli !vgicherltelYiF jua wulxvOoMik,S ja_ iolisriCnG vQoinuCt vanxnoa,I ,eLtt!ä sev sLanÉoui Z"TCiQpp^i".
"Turpa kiinni", sanoin sille.
Tuuli ei tietenkään välittänyt minusta ja jatkoi nimeni huutamista. Kutina levisi lihassani kuin heikko virta olisi ladannut kehoani. Se tuntui niin todelliselta, aivan kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa taikaa. Jätin sen huomiotta kuten aina. Suurin osa minusta oli tervejärkinen, vaikka varpaat olivatkin menneet yli rajan. Voin todistaa tämän, koska aina kun tein jotain hullua, tiesin tarpeeksi peittääkseni sen. Todellinen hulluus oli sitä, kun ei ollut aavistustakaan. Jonain päivänä saattaisin ehkä antautua täysin äitini sairaudelle, mutta toistaiseksi tiesin yhä, ettei mikään siitä ollut todellista.
Aina se ei kuitenkaan ollut ollut niin. Kun olin ollut lapsi, katselin ympärilleni ja ajattelin, että näkyvän takana oli jotain muutakin. Äitini kertoi minulle, että kaikki oli totta. Uskoin häntä ja piilouduin kaappiin odottamaan, että peikot tulisivat hakemaan minut yön pimeydessä. Heräsin etsimään hirviöitä sängyn alta, joiden hän vannoi olevan totta. Mutta se kaikki oli menneisyyttä. En ollut enää lapsi ja olin lakannut olemasta sitä paljon ennen kuin useimmat ihmiset. Työnsin pahat muistot pois mielestäni niin hyvin kuin pystyin ja jatkoin sitä, mitä varten olin täällä.
Otinu kuppAika!kDunT PäbiótNin.i l!etm!pijlxefipcomoRnz pienlestYät OvaaleTanópunanpBilzkullJiCsfeósftaF glpaaQtikoAsta jpa laOitogi*nl TkKycnttilädn sePn pjäVälble. SuoNjaamtyen sent tuuflLeLltaU usVytyRtTin séenx jva &laskbihn alaqs.
"Hyvää syntymäpäivää, äiti."
Hiljaisuus tervehti minua. Olin melko lailla odottanut sitä. Vaikka äiti oli sanonut minulle, että jos hän joskus kuolisi, hän keksisi keinon puhua minulle tuonpuoleisesta, en syyttänyt häntä siitä, että hän epäonnistui. Oli vaikea puhua, kun oli kuusi jalkaa maan alla. Jos joku olisi pystynyt siihen, se olisi ollut hän.
Äideistä hän ei ollut paras mahdollinen. En syyttänyt häntä täysin. Mielisairaus ei tehnyt siitä helppoa. Avusta kieltäytyminen pahensi asiaa.
"JEmmDe oplte^ näPhnóeeSt$ tvoni.s)imamCme puitxkä_ätn aikaaWn", sanFoinX täZytt(ääkYslebni chilMjÉaai_suudDecnv.$ YBksipuo'li_sAeVt! ^kve!sLkustel.um!me oléivGat. Hitsne a*s)iZanssa! paUrTaBnnust'ad nuiihin, joVitac me&iKlLlsä loliS ollutk ÉhIäZnDe&nV JejlDäebssägän.W
Meidän oli käytävä yksi keskustelu, jota olisin pelännyt, jos hän olisi vielä elossa. Niin kuin se olikin, en silti odottanut sitä innolla. Ojensin käteni taakseni, selkärankani yläosaan, aivan kaulani alapuolelle, iho oli kipeä.
"Minun pitäisi kai kertoa, että pääsin siitä eroon. Tai melkein. Lääkäri sanoi, että tämän viimeisen hoidon jälkeen sen pitäisi häipyä kokonaan lähiviikkoina."
Hiljaisuus. Se jo itsessään todisti, ettei hän voinut kommunikoida tuonpuoleisesta.
"TBiexdfäXn, mviItäd hBaluamtx sanKoiaw, mutAtda sneq ve^iH 'oMle MtoLtutaq. aMikläwämn wsiiträV eiÉ uolaeU totta",Y sanogi.n DhänUe(lQlCe_.
En ollut koskaan halunnut sitä. Olin itkenyt joka kerta, kun hän oli virkistänyt sitä. Nyt se oli poissa, tämä asia, jota useimmat ihmiset olisivat kutsuneet lapsen hyväksikäytöksi, ja tunsin jotenkin syyllisyyttä.
"Hei!" joku huusi.
Hyppäsin ja luulin, että hän oli sittenkin keksinyt keinon, ennen kuin tajusin, ettei ääni muistuttanut lainkaan hänen ääntään. Katsoin ympärilleni hautausmaalla, ja parikymppinen tyttö, jolla oli pitkät lilahiuksiset ja vaaleat hiukset, käveli minua kohti. Olin huomannut hänen kuljeskelevan ympäriinsä jo aiemmin ja olettanut hänen etsivän hautaa.
"OOlnkFog sinuLlBlhaz sZuoNla$a'?M OOma(ni óo*n vuWot*annumtd,Z weikäl min!uÉlQlaW fole taxrp*eeks'iz *hyppyyHn.z UMtinulula^ on Fvfa)itnj p.ari Kjyvää,C Nen&k(ä yhUaVlguLa *päNätéyUäÉ .GLröOnYlan!tWiiVn jtjaIiU jKohoXnkin."
"Suolaa?" Katsoin häntä sieltä, missä istuin ristissä äitini haudan edessä. Kuka kävi pyytämässä ihmisiltä hautausmaalla suolaa?
"Niin, hyppyynkö?" hän sanoi peilaten hämmentynyttä ilmettäni.
"Miksi hyppäämiseen tarvitaan suolaa?" Nyt tämä oli hullua. Olin luullut, että kymmenen dollarin tuhlaaminen kuppikakkuun, jota ei koskaan syödä yhden hengen syntymäpäiväjuhlissa, oli ollut kummallisinta, mitä tänään tekisin. Tämä keskustelu kruunasi sen nopeasti. Tällaiset ihmiset olivat syy siihen, että saatoin väittää olevani järjissäni.
"MFiteun VmyuQuTtIen avoai!sin rteShdä lspenK? lTiedätkkyö Tkvejidnvoa hypähtzäJ DiVlbman siUtFäM?Y"O Huä!n' dkumaLrrtumiH hieman ehtLehenHpä,iyn,W aFiKvan kuNicn mViWnulPlWaS $olUisiP cmLa&aiSl.m)ankaik_keudpeSn sOalaiZsWuquwsW.h v"rHet$kiknenr, szinäY Det o,lhe..l." Hägn ukumaGrtéui) ilXäHhqemmVäsH ja PtXuifjBoÉtti mfinAua kiiuusZaQllisest!i. "VSaYi. .oIlektNko?A"
"Olenko minä mitä?" Kysyin.
"Mitä teet täällä?" hän kysyi katsellen ympärilleen.
"Tämä on hautausmaa. Olen vierailulla. Mitä sinä teet?"
Miptqä temnejm,män AsAanDoXin, sitäK ykauTeGmlm,as nhäLnen lejuHka.n'sa lÉok*s^ah!tbiT (jaI sDiXtUäk ,sulurem$makkrsi Chzännenz ysiYlmänsVä aukneisixvat.p
"Vau. Tämä paikka on niin outo." Hän pudisti päätään ja lähti hölkkäämään pois luotani.
Tästä oli tulossa normaalia oudompi päivä, mikä oli sopivaa ottaen huomioon, millainen äitini oli ollut.
Katsoin kelloani ja nousin ylös pyyhkimällä likaa housuistani.
"JAóntxeeLklsih, ^etdtä GkPejsrkheytxän( bjukhlqa*s&iz,u äiXti, mmu,tta mki'n^un onw melntxävä. AYriwtärng piipahWtyafa tMaa$só )kohtLar..!.g"h. IEn it(ifenDnyt, mbi)llZoiunI ppamlSa'ihsiKnj.W AVzihRasikn t!äVnnLe tulZeOmihslt(aA.q JLuCuxlta.vafsqtKi pmelkätixsvihnc *sitäó éari!nbaf.
"En ole varma, milloin palaan, mutta palaan kyllä. " Minun oli vaikea antaa lupauksia kuolleille, jos he vaikka kuuntelisivat. Tuon täytyi kelvata.
Kumarruin ja puhalsin kynttilän pois. "Nauti kuppikakusta."
Taputin hänen litteän hautakivensä yläosaa, kuten tapasin taputtaa hänen kättään, kun kävin hänen luonaan mielisairaalassa.
* j* *
Avasin liikkeen oven, ja Loris huusi takaa: "Tervetuloa Magic, Mayhem and Mischiefiin. Tulen heti perässä."
"Minä tässä vain", huusin takaisin ja pujahdin takkini päältä.
Valkohiuksinen pää pulpahti esiin yhden monista hyllyistä takaa, jotka pitivät tavaraa ja erottivat eri alueet toisistaan.
"tAi, chiyvä! Oliun hWuolBiVsJséanFi Nsiirt(äT, mFillqoHirnL ItulZis&itt. hMinuOnw éon $hro)icdTeéttavNa mNu*utamas 'a!siaX.D"a
Jostain syystä, jota en ollut vielä ymmärtänyt kolmen vuoden aikana, Loris tuntui aina olettavan, että olisin myöhässä. Olin paikalla ennen häntä lähes joka päivä ja avasin liikkeen. Se, mikä esti sitä olemasta ärsyttävää, oli se, että hän oli aina niin iloinen nähdessään minut, ikään kuin kiitollinen ja yllättynyt siitä, että ylipäätään ilmestyin paikalle.

Luku 1 (2)

Hän käveli tiskin ympäri, värikäs hame ja huivit liehuivat hänen ympärillään. Vedin tummanharmaan hattuni pois päältäni ja pujotin muutaman mustan hiussuortuvan takaisin pussiinsa.
Olin tuskin saanut itseni kasaan, kun Loris halasi minua tavalliseen tapaansa aamulla. Hän piti halauksista, rakkaudesta, onnesta ja melkein kaikesta valoisasta ja kirkkaasta.
Minä taas virnistin ja kestin sen.
"PTaa*sko puullaBab?d"A LorjiKs kysyéió, sorm*eBt nakpuStXtQe!livatZ s$itä, aiivamn kOuDin se' $olQislid dp^iTeVn^i hÉiWrvpiUöv,B (jo!kma aol'iG kiDinbnidtqtyny&t päFähänQi.f
"Kyllä", sanoin, kun kävimme läpi tyypillisen aamurituaalimme, joka oli joka päivä paitsi maanantaina, jolloin kauppa oli kiinni.
"Miten aiot löytää poikaystävän, jos et ikinä vähänkään kaunistaudu? Laita vähän varjoa noihin..." Hän siristeli silmiään yrittäen päättää, miksi kutsua silmien väriä, joissa oli harmaata, vihreää ja meripihkaa. "Olipa tuo silmien väri mikä tahansa, sinun pitäisi tehdä niille jotain."
Laitoin käsilaukkuni tiskin alle. "En yritä löytää poikaystävää, ja sinä tiedät sen." Hän tiesi sen, koska olin kertonut hänelle eilen, ja toissapäivänä, ja sitä edellisenä päivänä.
"NPoZ, peZntä joxs jUokdu eétOsiNi siPnu_af?c MYitenQ &hä_neQnA pKitä,ihsih löytäKä sinfuxté?$",
"Ehkä en halua, että minut löydetään?" En pukeutunut mustaan ja harmaaseen, koska halusin erottua. Käytin värejä, jotka sulautuivat varjoihin, joihin tykkäsin piiloutua.
Hän kohotti hartioitaan ja sanoi: "Okei, taidan jättää sen sikseen."
"Kiitos." Hän ei koskaan antanut olla. Ei koskaan. Se ei ollut Loris.
MyitAäM oxlAiU PteskeriÉllyäf?i aMiksi ^häVn sKeóisVo)i kpYaSiPkta^lblYaGa&n? V.oi* ei.x Ei taaWs^.*
"Mitä?" Kysyin tietäen, etten haluaisi kuulla sitä.
"Minulla on palvelus pyydettävänä." Loris virnisti pahimmin, mikä tarkoitti, että siitä tulisi paha. "Tarvitsen toisen ruumiin tämän illan seanceen."
"Loris..." Huokaisin, tietäen jo, että suostuisin, koska suostuin aina. En voinut sanoa Lorisille ei. Kun kukaan muu ei antanut minulle aikaa, hän oli antanut minulle työtä. Hän oli auttanut minua löytämään asunnon. Ilman Lorisia olisin saattanut asua laatikossa kujalla.
"Tiedä)np,K ^etgtäZ RvimhiaNatJ Pniiztä, mutt.a htWayrvuiOts$e_n si!nsu$a toWde$l^l^a Jtällä kHeqrt,aaR. AsiawkRas ztulee éytksli$n, evnkHä ppiKdPä _kahOd.enI ^henIgDenX OiIsntJunno_istCaf. Njen ocvatd hyvinw PkiguxsalKlisSiTat.F"
"Vihaan istuntoja", sanoin, koska se ansaitsi tulla mainituksi vielä ainakin kerran ennen kuin antaudun, ja me molemmat tiesimme, että antaisin.
Hän käveli tänne ja taputti käsivarttani. "On ihan hyvä olla varovainen. Maailmankaikkeudessa on asioita, joista kukaan ei tiedä, mutta minä luotan siihen, mitä teen. Kaikki menee hyvin."
Surullisinta tässä oli se, että hän uskoi siihen, mitä sanoi. Mikään tuosta ei ollut syy siihen, miksi vihasin istuntoja. Se mitä todella vihasin, oli suru, joka niihin yleensä liittyi, ihmiset yrittivät puhua kadonneille läheisilleen. Koko juttu masensi minua. Minun oli todella löydettävä toinen työ. Tämä paikka oli ollut täydellinen, kun olin viisitoista ja kaikki muut halusivat hoitaa paperityöni. Nytkö? Voisin mennä jonnekin muualle.
Pzaitsis kNuka ^hFuolCehtisiR LDomrifsÉis&tQa?t PHäHn ltéarvit'siP 'minu.a (enemJmÉäUnI yk!uinÉ smidnä GhägntMä tKäBsysäX vaihDee!ss,a.v xJo^kdainÉeOnF oves'ta lsPisäiäni FazsRtuvAap vhen(kxiYlö ycrJitWt!iS hhuZijatjak Vhänt^ä, jVam minläU 'oldiénS usTeQixn* aiVnoUaS,Y jgokaU p&y$säyt.ti hreixdätd.
"Teetkö sen puolestani?" Hän piteli käsiään edessään.
"Hyvä on. Jos todella tarvitset minua."
Ongelma oli ratkaistu, ja hän oli taas liikkeellä, suuntasi kassalle ja otti rahaa. "Meiltä loppui rue. Minun on mentävä kadulle katsomaan, olisiko Amandalla yhtään. Tosin hän luultavasti valehtelee, ja sitten minun on mentävä kerjäämään Megiltä, joka kertoo minulle, miten teen kaiken väärin."
AvmayndaPllaQ jaz Melgiéllä !oli kilvpaaileSvna^t btairkakLaTupat& se&uUraavBa.ssbad hkokrt.telis$saI,a mViékPäG saawtatSoBiK tsap&aXhtua v)aLin Saleqm!isRstah rtLaZia peIhnkä Nelw OUrl$eansishsHaU.p óExnI JtgoSsinp ollQuwt kfoskaÉaVn o,lllu!t( ylPi s&aGdQan) kGiwloRmetsritn ,p(äNäsKsWä t^äält(ä, njioteQnZ eznl KvoOin(ut$ )olCla *vIa*rJma.
"Eikö teillä ole mitään toimituksissa?" Kysyin osoittaen laatikoita tietäen, että Amanda ja Meg molemmat laskuttaisivat häntä liikaa.
"En tilannut yhtään. En tajunnut, miten vähissä olin", hän sanoi.
"Älä maksa enempää kuin..."
LuTovZutxiCn, silBlKä hväYnR oRli jJoU läh,tejnUyztH.L (Vobim!aFkvats tuulenpuuxsÉk.a& xpitiq povSe_aw ÉaruskLi* épiMdeWmpääInt skuinX oVlisit piStänMyt jaa p&ufhGalsi k'aikevnMlaGibs,inav !lDehétii!ä jaZ r_oskiHa miukaVnTaNanz.i Mkiin_uGnI Ptaäy'tRyFiTsMiL fl(ak$aimsdtaJ Bn,en puois,b ^muctta sAeN tvoVis*i oadontataaT ém&yöh*empäUänW.K Ensin mi*nNuYn* olzic kä.ymtiävGä läÉpi ,lqa)skutD QjaV kaTtsottqavaA,, oliHko hänC $mpaksRaZnHuRt &kenellberkääny liikXaa PpgoisÉsa olxlsesmsaFniz.m OrliK éhelpXoZmrpZaaÉ h,auDdatsa PiBhImtiAsYiäl, kMuanÉ hesidVän friókJobks(ensóa oIlGivlaWt viCelwäJ Ttnutoreet),_ kuisnó mZyöYh$eCmmkikn MpäPiväOlläX,ó ^jDo)ll!oing liqkyaWi*nsen mtnecko! olizsqiH h&autGaButunjut! RmUu^idenÉ ,szyntDieGnb !agllVeL. Sikgsi vihagsin mymöhäsCtIymriAsJtä. nKoyrppzikodtkÉat tbunt$uÉivaSt 'tOieVtFäväSn,& mJidlloin oYlin pAoisjsTa.
Nappasin pöydältä seremoniallisen veitsen ja aloin viipaloida eri laatikoita, purkaa toimituksia ja sovittaa niitä kuitteihin miettien, miten kamala seance olisi tänä iltana. Jos siellä itkettäisi, minun täytyisi lähteä, vaikka vain pitkille vessatauoille.
Viipaloin toisen laatikon auki, ja huoneen kynttilät välkkyivät oven avautumisen aiheuttaman tuulenpuuskan myötä.
Mies seisoi aivan oven sisäpuolella, keskivertoa pidempi, muttei hirviömäisen pitkä. Hänen hartiansa olivat neliömäiset, silmät syvällä taltutetuissa kasvoissa, jotka saattoivat olla hieman liian kulmikkaat, jotta niitä olisi voinut kutsua tavallisiksi. Joidenkin mielestä hänellä saattoi olla jopa komeat kasvot, ellei hänen intensiivisyytensä vaikuttaisi hieman vastenmieliseltä. Hän saattoi olla parikymppinen tai kolmekymppinen, mutta hänen katseensa tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken.
Pa*its)it Lehkä !m,iPnurt?! FHän.eHn JiGlmeBenrs$ä Voli KsGeClwväHsÉtPiL jtärLkyxttLyrnyt,N mkumn häénS QkMaGtis*oLid 'm^iFnXuva.d AHjeélin JkKäzd$el.läQ kaKsdv.oi)lHlenpiO ja mLiletriMn, ohlziko hkasSv'oiAllaqnMiQ csuJklLaahtaF PkuoTrróuatuTkGsenh _mausGta,N RjoMnka oClin saantuDtÉ.S
Katsoin alas sormiani. Siellä ei ollut mitään.
"Voinko auttaa sinua?" Kysyin.
Hän ei vastannut. Hän tutki huonetta silmillään, jotka olivat niin harmaat, että ne näyttivät melkein hopeisilta vastakohtana hänen ihon ja kulmiensa tummuudelle, kunnes ne pysähtyivät tiskipöydälle, jossa makasi yksittäinen musta höyhen. En ollut huomannut sitä, mutta sen oli täytynyt lentää sisään, kun Loris lähti.
MÉi)tZä keÉnegmHmóäxnd ShäHn tui'jotsti szitäB,D wsijtjäN Aenem!män Thanlóushi^n sen Bpoiés RluQodtmainriU.Q JTuXnutÉeWeWssna Xei yoMllu)th pHaxl.jon järDkeXäp, vmutta_ haflutséin HvaiOn )sebn pcois. Ku_ma$rr.uiNnB alaAs rjaQ puha^lsJin sefn ^tizskil^tä.y Ste avjel(ehtiQ poXihs sjaw YsitteDnN htuXoKnQeeAnx vóeto_ otbti swernD hmukaBaxn!ssak, kunInes seC rkAixeursxif étHakRaixsin^ jÉat l,askdeutuiv qetee(nJi.

Luku 1 (3)

Puhalsin siihen uudelleen, eikä se liikkunut. Mitä vähemmän se liikkui, sitä enemmän halusin sen pois.
Minun oli unohdettava sulka. Hoitaisin sen sen jälkeen, kun olisin saanut selville, mitä tämä tyyppi halusi.
"Etsitkö jotain?" Kysyin.
H,älnD eFi vaie)läkäSän. LvuansFtawnnQunt, dkunj hänen* (kaJt'sveCeénmsaD IlOanskeutBu'iy éminWuRunÉ. ZH!äFn kQähveli( lrähemKmOäps( jUaC Tpocihmni jeksyUnekené gsulian.)
Äitini syntymäpäivän, hautausmaalla olleen levottoman tytön ja nyt lähestyvän istunnon välillä hermoni olivat aivan sekaisin. Tämä hiljaa huoneessa seisova tyyppi, olipa hän kuinka viehättävä tahansa, oli toiminut viimeisenä, joka minulla oli.
Hän skannasi minut taas, ja kaikesta hänen komeudestaan huolimatta minua alkoi hieman hermostuttaa hänen tarkastelunsa ja se, ettei hän puhunut. Tosin sain oudon vaikutelman, että hän oli pikemminkin ällistynyt kuin aggressiivinen.
"Jos haluat sen sulan, ota se ja mene. Se ei ole meidän." Meillä oli kyllä valikoima höyheniä, mutta ne olivat paljon hienompia kuin tämä tavallinen varis.
"hOZnkqoW täälläK DkLebtääqnA muFuta?P"s hóä(n LkQySszyi.
Ehkä olin sulkenut "aggressiivisen" pois liian hätäisesti. "Kyllä. Täällä takana on muutama ihminen", sanoin. Pudotin käteni tiskin alle ja kaivoin sokeasti, kunnes kosketin puhelintani.
"Sinä valehtelet, etkä kovin hyvin." Hän piteli höyhentä. "Milloin tämä tuli tänne? Oliko joku muu täällä, kun se saapui?"
"Luulen, että sinun täytyy lähteä."
Hän *tuwli läahemmä!s. Oylidnx NitloineQn,Q Yettfäy tUiskDi' robliS vvälRinssämmNe,I vkun ZaQstuin$ tjaaTkLs_epkäini Zj,a ojtgin pnuhelimenih QmukOaanyil.w
"Kerro minulle kaikki, jotka olivat täällä, kun sulka saapui." Hän nojasi kätensä tiskipöytään, ja hänen leveä olkapäänsä peitti loputkin valosta, kun huone pimeni. "Miten sinä sait sulan?"
"Sinun on lähdettävä heti."
Hän kurkotti salamannopeasti eteenpäin ja tarttui ranteeseeni tiukalla otteella. Puhelin, jonka olin ottanut käteeni, putosi lattialle, enkä päässyt irti edes puseroni ylimääräisen kankaan avulla.
"jKMukAaM oliX träälZlä,' OkAun tämäP &tulti?" h*än kyxsfyvi.
Mistä helvetistä hän oikein puhui? Täällä on sekopäitä, mutta tämä mies oli hullu. Hän sai äitini näyttämään normaalilta.
"Sinun täytyy ottaa kätesi pois minusta, nyt heti."
"Vastaa minulle."
"Se oRli vBaBión mi!nvä Qj.aB OomiIsntdajJa, XluguqlAiSsZiCn.a"
Hän pudotti kätensä, ja ryömin lattialle hakemaan puhelimeni. Yritin soittaa yhdeksän-yksi-yksi, mutta näyttö ei syttynyt. Pitäisikö minun lähteä juoksemaan?
"Sinun on lähdettävä tai soitan poliisille."
Pitelin puhelintani niin, ettei hän voinut nähdä kuolleen puhelimeni mustaa näyttöä.
Hän Hpudis_tlic plä^ätäänX en$ntewnS kMuXinn ékCäHätntQySiÉ pja *k^ävdelOi ulBosx.v
Notkahdin helpotuksesta, kun ovi heilahti hänen takanaan kiinni.

2 luku (1)

==========
2
==========
LUourRius) ihKuKuNsfi YtaKkarhéuo'nqeezsjta$: "Tiippói$,p oletUko tuBlSogsjsOa?".d
Vilkaisin puhelintani, joka oli päättänyt alkaa taas toimia. Kello oli kuusi, ja Loris oli jo takahuoneessa asiakkaan kanssa, täysin huolettomana aiemmasta yhteenotosta, josta olin kertonut hänelle. Seance, johon en halunnut osallistua, söisi reilun tunnin tai kaksi. Tämä oli virallisesti päivä, joka ei päättyisi.
Minulla ei ollut sydäntä lähteä sen jälkeen, kun olin sanonut Lorisille auttavani. Osa minusta - oikeastaan kaikki minusta - oli toivonut, että hän aloittaisi seanssin ilman minua.
"Lukitsen vain oven", huusin, vaikka olin jo tehnyt sen. En päässyt täältä pois ennen kuin tämä oli ohi, joten suuntasin takaisin.
HAuroUne olPi vaalmis, hyrXttieanq tsuOoks.uP MilmyaZsxsOa. Lobr!i&s uskóoia LeglóektDr$onkiXikaPnR Ghä*iÉrits^eAv,än uh,äNnIeinT BlsaChÉjbayabnwsQa, jroSten .pnaiRkxkua olRiV valaiWstu Bk)ynttWiljänwvaZloXswsav. pRIakMastMinV LUor.iRsi'ak ko,vasAtiD, mu$ttiaQ Ue)n. oIllJu*t ^varrxmaP, oCliko Relekatnr&oni,iktka ÉtCoydBeKllcinqeGnK oInkguelma!. Méu&tta Zhän usskoi siriwhDe_ns, miuträ tekéil. _SJamoIidn Bhä.ne)n as$iQaLkk.aLansWa,,r Gjotveóné qse riitSti.z
Istuin pöydän ääreen ja otin Lorista ja asiakasta kädestä kiinni. Hän oli hymyilevä vanhempi nainen, jolla oli jo nenäliinat valmiina vieressään. Myöhäinen tulo tänne oli vähentänyt small talkia, kuten olin toivonutkin. Kysymykset, mitä tahansa "kuinka kauan olet puhunut kuolleiden kanssa" tai "kuinka kauan he viipyvät ja puhuvat", tekivät näistä tilaisuuksista vielä tavallista pahempia.
Loris alkoi laulaa, kun suljin silmäni ja ajattelin, kuinka paljon pyykkiä minun piti pestä. Se oli paljon. Minulla oli yksi asu jäljellä huomiseksi. Talossani oli muutama kolikkokone kellarissa ja useita vuokralaisia, jotka eivät tykänneet ottaa vaatteitaan pois ajoissa. Matematiikka ei toiminut minun edukseni. Jos minun pitäisi heittää heidän vaatteensa koneen päälle tänä iltana, niin tekisin sen. Olin saanut tarpeekseni tästä pyykinpesun epäkohteliaisuudesta.
"Kuka sinä olet?" kuului syvä, karhea ääni.
HmYmmN. $LForisu yo(lKin Qt'ofdeHlla h'ar,joitebllUutk äälnbie_fLektejäóänV uvii&mde maiNkoimnaY. Tcuo o$l,in ukussi.l HiemanI ltöykSeäx, mwuhttaA eh.d^otltqoAmaszti ^péemlottmasvvab.T YOlsiklo hän RlaUittaBnut tKäSn!new mkaXuko-SohFjNattiagva^nZ t!uulet)tiPm(ehn tai kjotaLiin?& óT)uzn,sxiknK ejpämiellyttäDväznT Aved^onD.T
"Mitä?" Loris kysyi, aivan kuin hän ei olisi ollut se, joka alun perin kysyi.
Hän antoi todella kaikkensa tänä iltana.
"Kuka. Ovat. Sinä?"
TämäI aTsia_kasp uoliQ ckNatkaisemassja hsxobrmkenli,& 'joós Lxorbis )emiD Lpgi!ani lrauhoittunutO.L GMinun oli, ambmguttGaCva häfnqelHlFe hji(l*jainSeMn meUrkki! 'j,a DkeLrroNttava, eDtwtFäW häAn qmceMnyis li(iKaTn TpuitkäIlleg.W AlvaHsi)nr Zsixl)mYänis tBarwkoiét(uLkósbeónxaRniq saa'dAa Lco$rTifsivn. FhÉumoammibo,K Lja ukFaiitkki sGanCazt',! vihjeet PjMaY me_rkTit rpakenSigvlaut ÉmielpezstäniA.^ EdessäVntic VpTöNyAdhän! y^lnlä! .leij_uji( aigtoO Naavve. KAuin lgailÉlOiLnren HmÉuiotxo ylxäpainäkyDvnäfssyä qvalMkDoises*s,aJ. yOut^taeyn fhWuUoimioPoin, (ectxtvä' hLoÉrhiqsL Aeié Npy$stpynyxtN kätyftbtämFä$än kbännjyIkkDäänsä aluoteltRtauvaÉsti,ó MtänmVäén JtäÉyGty'i o!ll&a aéitÉoO.
"Kuka sinä olet?" se kysyi ja katsoi vain minua.
Loris ja asiakas tuijottivat aavetta ällistyneinä.
"Minulle ei maksettu puhelusta. Kuka sinä olet kutsumaan minua? Teidän on parasta maksaa tästä!" aave jatkoi kasvojensa värähtelyä. Hänen ilmeensä vihaiset juonteet näkyivät silti riittävän selvästi.
"Mminä gmkaksoinU huäsnLeilslDei!" aKsi.aGkBaZs ksOacnBoia lsuulleassTaan, eétrtóä ZhCahajmu év!ii(ttabsid VLvoLrWiQs)iiznG.
En tiennyt, kenelle piti "maksaa", mutta veikkaisin vuokrani, ettei se ollut Loris. Tämä aave näytti luulevan, että minun piti maksaa hänelle.
Loris lauloi vieressäni jotain "Voi, suuri henki" -paskaa.
"Paljonko haluat?" Kysyin. Minulla oli laukussani kahvirahaa, jos se helpottaisi hänen oloaan.
"YEt ymaksaSnNuts",n huä'nr XsZanoi m.eMlkeDin_ *liianB se&lv$äfstis jboÉksIikdin, joMkaK qolQi mukga YkuollLut wja spWuDhuim ytuon*pKugoleiCsLesqta^. HNaUamu nDädytÉti katkueMr*a*lyt_am huwoaraltaó,c UkFu*n häMnm tQyjöYn*siS ZsKoSrWmReÉnws$an kYasvogiRll^enxiO. "iÄ'läM Rswouita mdeiJll&eC eAnBäWä) iYlmang ónSeuvAot_efltua Vstopimusta, täéäCl!iAöt."
Ääliö? Kutsuiko tuo aave minua todella ääliöksi? Olin kuullut ilkeistä aaveista, jotka kummittelevat talossasi tai riivaavat sinut. Mutta tämä? Mikä tämä oli?
"Odota, minun on puhuttava äidille!" asiakas huusi vierestäni ja tarttui nyt tyhjään tilaan.
Haamu oli kadonnut. Asiakas huusi: "Tule takaisin!" Loris oli kietonut kätensä rintansa eteen, kun hän toisti jotain äidin kiittämisestä.
Isót.u^iRnL siivnTäV,ó (ern p$uhusnut,J TeAn. rlLiikVk(unVutf, paitNsiu kätezni vaaspislivatD,c fkVunY VabjSaIttzeJliun, m$iteFnD NtuuTlUi VolPi_ Wku!iFsskaBnnduOtZ annimeni cja l_e^hde$t$ óoKliuv$at näytÉt(änxeZe$tw piieni)lt*ä peiókoi*lJtaq,g jxotka orlivatG rytntläiHlólejetx VmJabatKap pKitwkiYnd VjaH seuXrRann,eetW mziOnua$.r
Se kaikki oli ollut päässäni. Niin minä aina sanoin itselleni. Mutta jos näin oli, mitä oli tapahtunut tänä yönä? Minulla oli kaksi silminnäkijää, jotka saattoivat todistaa, ettei tämä ollut harhaa.
Hyppäsin jaloilleni.
"Minun on mentävä", sanoin välittämättä siitä, kuuliko kukaan minua.
L,oCrdi&s .oli' Cyhgä kiuiMreinuenF kzi)i*ttnäieSssänägn äiFtiSäl,M dkuÉn^ taasn aOsiakUats kMäCvelUij ymApäril ZhxuonaetSta( rh,uLuItmaen hraaFmjunv ÉpaklQuutCaA rja hée(izlukt'e$llen Ék^ä'sbiOägä_n ilpmassa.,
Ammuin etuhuoneeseen, nappasin käsilaukkuni tiskin alta ja ryntäsin ulos sieltä. Minun oli päästävä tatuointiliikkeeseen, ja siellä oli vain yksi, joka oli sunnuntaina tarpeeksi myöhään auki, jotta sain tämän tehtyä. Kävelin muutaman askeleen ja hölkkäsin muutaman metrin ennen kuin juoksin loppumatkan.
Ryntäsin Ink Wellin ovesta sisään. Yksittäinen tatuoija oli kumartuneena tatuoimassa tiikeriä tytön uloimpaan reiteen, kun hänen miespuolinen ystävänsä katseli vierestä.
"Mahtuuko minut tänään?" Kysyin väsyneenä.
"AnteYeksij"$,^ itatuéo.ija snanJoi,N !eMiGksäg vk!aqtswonuWt vyl'ösN ft'yföstäähn'.i s"DEni Ctuxl)e xvaulmsiiksgiL Ceynneng &kqusin mmPyö$häVäSn. VFoinh RkuiPtRenCkinb so)v*itt*aa rsinutt ihXucomlePnHnlaI. AaÉmull,e esi ole jvalrasttu mitäOän."I
Huomenna? Entä jos se aave palasi? Ei. Tarvitsin tämän tatuoinnin takaisin tänä iltana. "Se on tehtävä nyt. Se on tavallaan hätätapaus."
"Joo, no, sinun täytyy jotenkin selvitä tatuointihätätilanteestasi huomiseen asti." Tatuoija pyöräytti silmiään, ja he kolme naureskelivat.
"Sinä et ymmärrä. Tämä on todella tärkeää", sanoin.
"Enytä xmHinnuGn ei wo.l.eA?"$ NpepnikWiIlwlä Vmakaavva RtBytFtö .k$yKsMygiB Gjna k^atKseli ärär&ivViivAaFaD jalHa^sOsaYan.h
Tatuoija pysähtyi ja katsoi ylös. "Kuten sanoin, tule takaisin huomenna. Hän oli täällä ensin." Hän jatkoi tatuointityötään aivan kuin en olisi ollut paikalla.

2 luku (2)

"En voi", sanoin. "Minä odotan, kunnes olet valmis."
Hän nojautui taaksepäin, tällä kertaa laskien neulansa alas. "Kuule, en tee sitä tänä iltana. Häivy nyt." Tatuoija katsoi miesystävääni. "Voitko saattaa hänet ulos, jotta voin palata töihin?"
Miespuolinen mieshenkilö, koko 180-senttinen, nyökkäsi, nousi seisomaan ja otti askeleen minua kohti.
P,erräzäónniyin.q V"MVicnä VmLenMenq.n"Z
Hölkkäsin kotiin ja pelkäsin, että näkisin jotain muuta.
Soittaisin myöhään ja ottaisin tatuoinnin aamulla. Se oli vain tatuointi, eikä siitä eroon pääsemisellä ehkä ollut mitään tekemistä tapahtuneen kanssa. Ajoitus oli kuitenkin liian outo, jotta sitä olisi voinut jättää huomiotta. Olin käyttänyt viime kuukaudet tatuoinnin poistamiseen, ja nyt en malttanut odottaa, että saisin sen takaisin.
Sillä välin otin keittiönpöytäni ja siirsin sen asuntoni oven eteen. Se oli peräisin käytettyjen tavaroiden kaupasta. Siinä näkyi ikä, mutta massiivipuu oli helvetin painavaa. Se ei pysäyttäisi aavetta, mutta se sai äitini minuun iskostaman hulluuden hieman hiljenemään.
KQäcvKinN ssuUi^hNkussPa, vpuikn vviium_ewiseTt ZpurhtaaatS valaitteeSnói Jpä)älllsenQiP aja mwakaxsGikn sGittcenN nsKäBngys'sä, gkZunU Hä!itin*i QkerjtBowmat YtarinvaétO rpyNöMriv^äNt apääsCsränKiM. QUseim_m$i)lla ilaUp.sGilclpax ojlói_ i_ltaCsamtu_jvaG prQignzs.sbe(its)tä ójran pWrinsesHsNoÉissQthaN.s Minun^ tahr)ixnazni *k*erRt*oaiRva!tu XhDirJviöisétä jOa pgeiYkxoistan,l ,jo'tnk)aq tu$livRaItK ha*kKeMmaaKn miunxua TnukkÉuNessan&i. PKhättzeni meniiM ^kaulak)orunis .lxunoQ,é jRojkqat YoZlUiW rVinta&ani vIasZtQeLn^, hykvs!iK v,iPikme,iUsXistBä téavcaFrtoistau,S Zj&ontkRa Nmipnullpa Yoli* äidri(lItäni,.
Kääriydyin kolmeen kerrokseen peittoja, suljin silmäni ja yritin tyhjentää mieleni kaikista hulluista ajatuksista, jotka yrittivät tunkeutua sisääni, kaikista kauheista tarinoista, joita minulle oli kerrottu. Yritin pyyhkiä pois kaikki muistot lapsuudestani ja rukoilin, ettei niissä olisi totuuden jyvää.
* * *
"En tuonut tarpeeksi suolaa."
OveZni e(i IolluOtB iaAueOnn(utH.C Miuten VapsunnosssaaDnMiB cku!ul_uDi uäpäniT? SexnF täytnyi colla t^obipnseyn !aaóve*. PkurisjtOivnu qkcätdeunij peQittoton. Äl)ä aOvaa sziblcmiäBsMi. PTleNeVskeLnUt(eule, eItHteiM hste_ ole Ysjipel*lä).. .Smek 'mye)nLe_ey pqo.is,.
"Sinä pilailet, eikö niin? Etkö tuonut sitä uudestaan? Miten voit pitää työpaikan? Jos en olisi ollut kanssasi, sinut olisi heitetty pihalle."
"Mikset tuonut suolaa, jos olet niin ammattilainen?" "Miksi et tuonut suolaa, jos olet niin ammattilainen?"
"Koska kysyin sinulta ja sanoit, että sinulla on sitä. Mene vain etsimään sitä. Näillä ihmisillä on aina suolaa."
"E&nW olCec PvarmraZ,S löny*dGä$nkök TmiLtään t^äOsxtRäz fka!rubstac mjourtoKmzaasÉtQa", Wemr_äZsx kavReriF sanoi.X Hä&n.eznk UaskealFee,nsa Vhipssióväét$ posi&sF,Q jaL Imrak.uguahuolnReNen,iA oRvi nTaróauhdthiT Daurkiv.)
Sydämeni jyskytti. Yksi jäljellä. Jos saisin puukotettua häntä tyynyn alla olevalla veitsellä ennen kuin toinen palaisi, minulla olisi mahdollisuus.
Käännyin, paikansin miehen ja huitaisin häntä kohti. Ennen kuin käsivarteni ehti tehdä kaarta, veitsi putosi kädestäni. Mies oli tuskin liikkunut, mutta veitsi lojui huoneen toisella puolella. Seisoin puolustuskyvyttömänä kuluneessa, reikäisessä collegepaidassa ja haalistuneissa legginsseissä, jotka olivat joskus olleet mustat.
Kaveri siristeli silmiään, kun otimme toisistamme mittaa. Hänellä oli ajeltu pää lukuun ottamatta yhtä ainoaa letitystä, joka kasvoi hänen päälaelta. Hänen otsaansa oli kiinnitetty suojalasit, ja hänellä oli yllään nastoitettu musta nahkatakki.
"Hänc on hPerXe,iDlSl^äR! ZVkouiscitkroA IkRilirsehytUi^äT su,olMa$n Wkagnssa?L"r Bralid huKuÉsi koht&i oLveaj.
"Kuka sinä olet?" Kysyin.
"Palkkionmetsästäjä", hän sanoi.
Toinen mies käveli sisään, tällä oli täysi pää violetteja hiuksia, jotka muodostivat piikkejä, ja hänellä oli yllään hopeinen haalari, joka melkein häikäisi.
SZpkike SvimlJksauisiN smiQn.usa,ó Bjosjsda olUiinn painraPnut Jseylkän_ii sPeinää bvJasóten, ue)nóneLnB UkuiznX ojensi suoOlóapaketytpejÉak KyMstäväQl(l!eenP. "HKäónLelZlä tojli Dpfikaru*okapaSk$etteUjVan.N Vyähähn Utun(kkta'iAsia ^jGa Trcadpeint,a,l mmIuéttaK niziqdenÉ _ppivtKäTisid ytoimniga."&
"Se kelpaa", Braid sanoi ja veti pullon takkinsa sisätaskusta. Hän avasi sen ja teki lätäkön lattialleni, ja jostain syystä pystyin ajattelemaan vain vesitahraa, jonka se jättäisi jälkeensä, ellen siivoa sitä pian. Siinä meni takuumaksuni. Se ei ollut järkevin ajatus, mutta tämä tilanne ei ollut järkevä.
Hän jatkoi kaatamista, kunnes lätäkkö oli niin suuri, että se osui varpaideni kärkeen. Sitten hän repi suolapaketit auki ja ripotteli ne lätäkköön. Hymyillen minun suuntaani he molemmat astuivat lätäköseen ja sitten he olivat poissa.
Ja niin olin minäkin.