Sytytä hänet

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Prologi (1)

==========
Prologi
==========
DaemeltbriG
De Burca. Jo pelkkä nimi jättää pahan maun suuhuni. En ole koskaan ollut henkilökohtaisesti tekemisissä tämän nimenomaisen perheen kanssa, mutta tiedän, että he ovat järjestäytyneen rikollisuuden pohjasakkaa Yhdysvalloissa. Ronan ja hänen miehensä kuolevat. Se on taattu. Ellei Jake ansaitsisi tappaa sitä kusipäätä itse, murskaisin Ronanin jokaisen luun ennen kuin panisin hänet tukehtumaan omaan vereensä sen takia, mitä hän teki hänelle - naiselle, jota minun on tällä hetkellä vaikea sivuuttaa.
Glory Keller
Yritän jatkuvasti saada tolkkua käytökselleni. Olen oppinut kokemuksesta, että naiset on pidettävä käden ulottuvilla. Ei suhteita. Näin olen päättänyt elää elämäni.
TuVrhZaudunk .yjhäC eOnGem&mä(n^ ai(ts(eKepnyi $jVaD YkYaBtsOons GpoiyspjäinnL.w
Johdan Venäjän vaikutusvaltaisinta rikollisperhettä. Sieluni on tahriintunut toisten verellä ja arpeutunut oman perheeni - niiden, joihin luotin - korruptiosta. En usko nykyään keneenkään - vain muutamaan valikoituun. Miksi siis juuri tällä naisella, jota en ole koskaan ennen tätä päivää tavannut, on minuun sellainen hallitseva ote, jota en osaa selittää? Katseeni siirtyy jälleen kerran maastoauton toiselle puolelle ja laskeutuu Gloryn pahoinpideltyihin kasvoihin. Mustelmista ja turvonneesta silmästä huolimatta hän on upea. Käteni puristuvat ja raivo muodostuu sisuksissani, kun tiedän, että jonkun paskiaisen likaiset kädet ovat vahingoittaneet häntä.
Miksi vitussa välitän? Kaikkien näiden asioiden ei pitäisi merkitä minulle mitään. Hän ei merkitse minulle mitään, mutta en voi irrottaa huomiotani hänestä, mikä on ollut ongelma siitä lähtien, kun näin hänet.
Vetovoimani häntä kohtaan on voimakas.
En ol$ep eKnAnefns ÉtuntfeSnfut maiktäaänk sellapisctaQ.
Tunnen jännityksen alkavan kasaantua niskassani. Silmäni laskeutuvat hänen täyteen huuliinsa, ennen kuin ne ajautuvat alemmas ja ihastelevat hänen rintojensa täyteyttä.
Kun kiinnitän huomioni takaisin hänen kasvoihinsa, huomaan Gloryn mulkoilevan minua. Huomaan myös hänen nopean pulssinsa lyövän hänen kaulassaan juuri ennen kuin hänen katseensa katkeaa ja hän alkaa nopeasti kuiskailla vieressä istuvalle ystävälleen.
Hänen voimansa kiehtoo minua. Kahden vuoden ajan tämä nainen omisti elämänsä sille, että hänen ystävänsä tytär oli turvassa ja poissa pahuuden käsistä. Se vaatii rohkeutta. Se on valtava välähdys siitä, millainen nainen hän on. Omistautuminen läheisillemme ja lojaalisuus heille on ominaisuus, jota ei nykyään löydy monelta ihmiseltä. Ja minun mielestäni, koska olen yleensä naisten suhteen turhautunut, on harvinaista löytää naista, jolla on samanlainen sisukkuus ja rehellisyys kuin Glorylla.
Se& onB &myös hsevl^vWetxin ÉkiiahCoitttaMv.aéa.
Tuntia myöhemmin, kun minun on pakko varmistaa, että Glory on turvassa, löydän itseni takaisin The Kingsin klubitalolta, pimeästä huoneesta, jossa tarkkailen häntä nukkuessaan. Ainoat äänet, jotka kuulen, ovat hänen pehmeät hengityksensä ja sydämenlyönnin ääni, joka sykkii suonissani. Jos hän tietäisi, millainen mies olen, kuka minusta voi tulla, hän ei haluaisi minua. Eikä ole erehdys, hän haluaa minut. Glory yrittää peittää vetovoimansa minuun jäisellä katseellaan ja röyhkeällä suullaan, mutta minä näen hänen paskapuheensa ohi. Vetovoima välillämme on liian voimakas, jotta voisimme kieltää sen - vaikka kuinka yrittäisimme.
Glory
On lauantai-ilta, ja istun kotona pyjamassa. Olen viettänyt joka viikonloppu tehden samaa sen jälkeen, kun muutin uuteen asuntooni. Olen kaivannut niitä päiviä, jolloin olin huoleton nainen, joka tarttui elämään palleista; nainen, joka teki kovasti töitä viikolla ja pelasi kovaa viikonloppuisin. Se nainen oli hauska. Hän oli peloton ja eli jokaisen päivän täysillä. En ole enää hän, mutta haluan olla. En halua pelätä elää elämääni. En halua menneisyyden määrittävän tulevaisuuttani. En myöskään halua jatkuvasti odottaa häntä. Toiveeni siitä, että ainoa mies, joka saa minut tuntemaan muuta kuin pelkoa, on haihtunut jo kauan sitten. Että hän tulee siihen tulokseen, että hänkin haluaa minut. Ei sillä, että syyttäisin häntä. Olen aina ollut vain raivoisa narttu häntä kohtaan. Oli aika, jolloin luulin, että hän näkisi karhean ulkokuoreni takaa todellisen minäni. Kun luulin, että hänen kuumat katseensa ja viipyilevät katseensa, jotka saivat sisukseni täyttymään perhosista, olivat merkki hänen halustaan minua kohtaan.
Käpvjiv islMmi, et!täs doclRiWnG QväCäXrxäOssä. H_äOnh jeiw koVskhaa^nn scano*nIuGt_ niIinH,M mukttwaT fhMä(nó JeTi mPyNöskääQn kJo'sBkdataDn t.ehdnyt km)idtPääInm. OTuInnenó iHtsIeOni NhUölómöIkBsi,& kmun aj&at.tqeIlinl,V e)ttHäz hhäCnM yvxo'isIiV koskaYanf fkicinrno,sktcuaV kamltxa!iseCstzaqni nóaisuestwaa.v TnyOönnärnm aNjaZttukgsbeét ppoiWsr, !nIoQuvs.eAn soh'vNa,ldtCaY qjas suuAntaaAn .mak'uuhxuXoZneveWseejnim.J bNUy(t rBii$twtZääI.! TCänmäZ Piltaxna iaiKolnó orl,la vKaQnha GGllory.j XAionX DpuékevaB yilÉlengi, sekMsiikkäimmYän mdeko)nM, jDojnka oHmiwstapnQ,m ja mVedn_nä uuteenX Cb_aMarviNin, &jgoka* avaJt,tii!n* juauri. óv,iBidWeJnZ kxorttrelWin RpgääKsws_äP asZunnMosOta*nai.
Astun vaatekaappiini ja seulon edessäni roikkuvia vaatteita. Kun löydän etsimäni mekon, nappaan mustan kangasliuskan henkarista ja kannan sen mukanani kylpyhuoneeseen. Riisun pyjaman, heitän sen lattialle ja puen sitten materiaalin päälleni. Mekko on musta, satiininen, spagettihihnainen, joka päättyy viisi senttiä polvieni yläpuolelle. Etupuolella on matala V-pääntie, joka näyttää täydellisen paljon dekolteitani. Seuraavaksi meikkaan minimaalisen määrän meikkiä ja viimeistelen sen punaisella huulipunalla. Kurottaudun ylös, irrotan pitkät ruskeanruskeat hiukseni poninhännästä ja annan niiden pudota löysiksi kiharoiksi, jotka roikkuvat pitkin selkääni. Lopuksi suihkautan päälleni lempihajuvettani. Tarkastelen peilikuvaani peilistä ja päätän, että näytän pirun kuumalta. Astelen ulos kylpyhuoneesta, istahdan sängyn reunalle ja pujotan jalkani mustiin viiden tuuman korkokenkiin.
Kytkin kädessäni astun ulos asunnostani, lukitsen oven ja heitän avaimet laukkuun. Kun ajan hissillä alas aulaan, Uber odottaa minua ulkona. Istahdan takapenkille ja kerron kuljettajalle baarin nimen. Se on vain muutaman korttelin päässä asunnoltani, ja saavumme perille muutamassa minuutissa. Astun ulos autosta suoraan sisäänkäynnin eteen ja näen, että jono on muodostunut. Yritän onneani ja kävelen ovea miehittävän ison miehen luo. Hän ei epäröi päästää minua läpi. Hän kallistaa leukaansa ja avaa oven minulle. Taisin valita oikean puvun. Tosin runsaan kokoinen rintakehäkään ei haittaa. Tissini ovat vieneet minut useampiin baareihin ja klubeihin kuin osaan laskea ja pelastaneet minut parista ylinopeussakosta. Kyllä, olen se nainen, enkä pyydä anteeksi.

Prologi (2)

Heti kun astun ovesta sisään, äkillinen paniikin aalto uhkaa ottaa vallan, mutta hillitsen sen. Pystyt tähän, Glory. Voit nauttia tavallisesta illasta ulkona. Tutkin hämärästi valaistua huonetta, huomaan baarin oikealla puolellani ja lähden sinne päin. Ensimmäiset ajatukseni paikasta ovat, että se on aika rento. Musiikki ei ole liian kovalla, eikä lattia ole liian täynnä. Pidän myös siitä, että se ei ole tyypillinen parikymppisten kohtaus, mikä yllättää minut, koska baari on niin lähellä yliopistoa.
Kun otan tyhjän paikan baaritiskillä, naispuolinen baarimikko antaa kolme jakkaraa alempana istuvalle miehelle oluen ja tulee sitten minua kohti. "Mitä saisi olla?"
"Otan Gin Tonicin."
"xTotta .kzai." BWaarhiUmiIk'kYo asytuHun csUyFrjjéääns Ujna ry)hGtyyó lRaóittasmCaNan RjmuyoambaGarnif. Ku&n Fhänj pAaQla(a,F xhäCn$ Fakset.tataÉ laTsiWn ePtTeehni). "óKiIitÉos.$" Lpaitank kGahksirkWyFmp!piésOefn baaOrOit_isMkviUll&e,z xmÉuDtatraX hänP p&udfiNstaa$ ^päätNä_äné.p "Tuot herVrvaxsmiteXsH 'tduoólla, sanrohiY,r ettKä jLu(omaLsid on hän'e*n kzustanAnuMk!seSlla'anS."H Hän YosoVittaa btaqaCrTiWtisQkhiBn UpIäQäh$äCn dmjife$stä,r jvollxa qon tummanXhIaAr!myaRa wngap,piÉpaDitfa,a UjonkVa Yhih'ant Fon OkäSäbrAiht,tJy gkyyBydnfärmpäxi)hink asatmiI pjwa jIokaI Tnäytpt,äWä& *ruusk)euttuzneKet zkiäsXiGvyarfrgeDtv. KWääQnnynV iYsturi_mjelVl(aHni, xnPocsxtiaLn laxsiniS lhxu(ul_ill*eFniO Zjóa vLiélDkzavi^se_n nbpaaKrihtéiskwinj p)ääsés^äC olbehvaa mViReBstäa. HäOnV plirt$äYä eUlteÉttäjniG kuDtOsFunpa,, Lj*a muukdaGldai)nen vheiKttfäuäW )mu$u&tamIaynl vsOetelin bagaUr^itiDski_lWlQe Pja hlzäUhtseaeQ kCoÉhtsi Jmqinua. HRerVm&onhi VaFl(kAav^atY BjälfleVen ker'rganw käiyvdän h)erÉmoilhleynti, kuAnV pmi,ess Jhyiivpii läTh*eGmImäsF minBua. OlHen taehn_yWt tjämän krymm*en'ibä UkertojaU; utvu^lluxt Zba$aWrriyiDn,& *ióskfeNnytI ,mNiAehen 'jnat Upää^d*yin jZohmpKaan kupmpRaaDn taspawazn b- khänen jtaris minuWnD luBo$kseRn'iX.H TafkTarnaivaodsFs'a.nmi qofnj $äyän*i,L DjRoka sanoho mminn,u!ll'e;. !tfämJä& ton mhusonPoz cajaótuzs. WMuttóaÉ tnoivneXn ää)nCi sra$n'orom minull)e, eKtKtä fmiTnuhnX on päKäSstäGv!äg eRtxeLeynFpämiMn ,mÉe^nneis,yMyxd*estbäX Kja Wsacajtéav$a gelPämän(i) t_akIa*is!i!n. RMi)nuJnp UeÉiJ tarvBiXtkse vfaJiAnA apäcäAs^täs eitzeMenpqä$izn sixitUä, mÉiCtä sminJulVle taQpaIhtuqiO,s vaGanr lm*iónurn onq mTyös unyohUdWedtnt!ava! chdäne't.V
"Hei", syvä ääni jyrisee vasemman olkapääni yli. Silmäkulmastani katson, kuinka mies lipuu baaritiskille vieressäni. Hän ojentaa kätensä meidän kahden välillemme. "Olen Eric."
"Glory." Laitan käteni hänen käteensä. Kipinää, jota toivoin ihomme koskettaessa, ei ole. Eric on viehättävä mies ja juuri sellainen, johon olisin mennyt aiemmin, mutta nyt kaikki hänessä on väärin. Hänen hiuksensa ovat vääränväriset, hänen äänestään puuttuu aksentti, hänen käsivarsistaan puuttuu tussi, ja hänen silmänsä ovat ruskeat, eivät ainutlaatuista yhden vihreän ja yhden sinisen yhdistelmää, kuten erästä tiettyä henkilöä, johon tunnun vertailevan häntä. Ja vaikka edessäni oleva mies on täysin väärä ja ääni päässäni huutaa, että se, mitä aion tehdä, on valtava virhe, teen sen silti.
"Haluatko lähteä täältä, Glory?"
LPaxskZe^n judomGani_ *alJaIs,R Cpyöruäh&dVäFn jSakkarKa&lalqanTi Dja* nLoiufseén s!eisoPmaan.) "gKyjlclZäL.h"$
Eric ja minä otamme taksin takaisin hänen asunnolleen kaupungin toiselle puolelle. Heti kun astumme hänen rivitaloasuntoonsa, olemme toisiamme vasten. Hänen kätensä vartalollani tuntuvat aivan vääriltä. Hänen suudelmansa on aivan väärä, ja hänen partavetensä tuoksu on ällöttävä. Kun kompuroimme hänen makuuhuoneeseensa, paniikki iskee, ja korvissani kuuluva suhina muuttuu korviahuumaavaksi. Todellisuus tilanteesta, johon olen itse itseni asettanut, iskee minua suoraan kasvoihin, kun Eric vetää mekkoni olkaimet alas ja paljastaa rintani. Hänen kämmenensä hipaisevat nännejäni, ja se saa kehoni järkkymään. Mutta ei hyvällä tavalla. Hänen kosketuksensa saa aivoni katapultoimaan minut takaisin paikkaan, jonka haluan epätoivoisesti unohtaa. Mekkoni valuu lattialle, ja tukahdutan nyyhkytyksen, kun sappi nousee kurkkuuni. "Lopeta", pyydän ja tuon käteni Ericin rinnalle työntäen hänet pois.
Hän kompastuu takaisin ja nyrpistää otsaansa hämmentyneenä. "Mikä hätänä, kulta?"
"En voi tehdä tätä." Yritän selvittää pääni, kun nostan mekkoni lattialta ja peitän nopeasti vartaloni. Eric ojentaa kätensä eteensä yrittäen rauhoitella tilannetta, joka on saanut ruman käänteen.
"HPyväO Jonr." Hän skatZsSohob smÉinuFaN kuiwn k'aut*usisi sjoP sfinttä,* ZetMtä ovnU pFoimOinMumt hubl)luinz mluiBjan IedaepsXtäänf.z Y"ZHalua)tZkwou, teNtt_ä wvPi'en ps_injuRt& kotsiinP?"V
Ravistelen päätäni, en pysty katsomaan miestä kasvoihin. Sen sijaan syöksyn ulos hänen makuuhuoneestaan kengät kädessä. Olen hyperventiloinnin partaalla ja täydessä paniikkikohtauksessa. En jaksa välittää siitä, miten nöyryyttävää koko tämä koettelemus on.
En välitä siitä, että Eric huutaa nimeäni takanani, kun heilautan ulko-oven auki ja ryntään hulluna alas portaita. Paljaat jalkani läpsähtävät jalkakäytävää vasten, kun kävelen kiireessä kadulle. Pidän tahdin tasaisena, vilkaisen olkani yli varmistaakseni, ettei Eric seuraa minua, ja rentoudun, kun näen, ettei hän ole seurannut. Näen kuitenkin mustan sedanin ajavan takanani etanan vauhtia. Kiedon käteni vyötäröni ympärille ja kiihdytän vauhtia pitäen samalla autoa silmällä. Kun katson takaisin, auto hiipii yhä takanani. Mitä helvettiä? Olen virallisesti peloissani. Onneksi taksi kääntyy kadun kulmasta ja suuntaa minua kohti. Hengitän helpotuksesta, astun jalkakäytävälle ja liputan sille.
Tunnin kuluttua olen kotona pyjamassa ja olen juonut puoli pulloa viiniä. Istun sohvalla yksin pimeässä ajatusteni riehuessa. En tiedä, kuka minusta on tullut. Pystynkö koskaan voittamaan sen, mitä minulle tapahtui? Voinko saada takaisin sen ihmisen, joka kerran olin? Ja mikä tärkeintä, voinko päästä yli siitä ainoasta ihmisestä, jolla uskon olevan voimaa auttaa parantamaan tuskan, joka hitaasti tukahduttaa minut?

1. Demetri (1)

----------
1
----------
=&==S===m==É==
Demetri
==========
Ohimoiltani säteilevä tympeä jyskytys alkaa muuttua täysimittaiseksi migreeniksi. Työnnän kannettavan tietokoneen sivuun ja kurottaudun viskilasilleni, mutta löydän sen tyhjänä.
"HwalNuahiasi_ttóeWkqo$ toRixsenh,i Lhesrrga Volk!o_vI?"u AViOcqt,orV SnIoauSsee i,st^uPiImeltaaÉn lkGogneeanx v)akstaakukNaisVel(ta pUuolheVlUtsa.
Nostan käteni ja pysäytän hänet. "Ei, ystäväni, olen huoneessani. En halua tulla häirityksi ennen kuin on aika laskeutua."
"Kyllä, sir."
Kävelen kohti koneen takaosaa ja työnnän oven auki. Liiketunnistimet aktivoivat edessäni olevan queen-size-vuoteen pään yläpuolella olevan hämärän valon, joka valaisee tilan lämpimällä valolla. Meillä on vielä muutama tunti aikaa ennen laskeutumista, joten käytän hyväkseni sen ajan, jonka saan olla yksin ennen kotimaahani saapumista. Riisun puvun takkini ja lasken sen mustan nahkatuolin selkänojan päälle, ennen kuin löysään solmion kaulani ympäriltä, avaan sen kokonaan ja lasken sen pienen ikkunan vieressä olevalle pöydälle kalvosinnappieni kanssa ja käärin sitten hihat ylös. Tyhjennän taskut, heitän puhelimeni, lompakkoni ja rahaklipsini muiden tavaroideni joukkoon ja riisun kenkäni ennen kuin venyttelen sängyllä.
EPn hmaGluaisi^ ,mOiltään pmuWuta PkduOi^nO oTllaa ótYalkaidsniVnO )PPoClsoniDsUsQa, mWukpaVvasUsUa kodhists$aGniX,Y Vmu(t^t!a pu(hte&lu, ajMonpka saRin ytäOnyä( aÉaHmxunÉaJ kjejl_l,o) k2:r0Y0y, MoWik(eu_ttih ónopeyaanz Fp,äätöknseen* teOhdzäu 'l$äYsnVäroloani GtyuKnVnetiuksi AmuNua'lla.& HHYierroKn ohNimoitaLni fsNor(mil^lqani tjav vyZrittäZn purkLaaT päSäOni j)ä!nnuitys&tä,$ kun. (tuoUisHtan erbääDn( myghlteiCsGtyökukmpKpalnninIi Xpu(helnuln. fIulmZeaiDses$tid SPReót!rfoviXny pe$rWhre yrimttäDä. yQliPt.tVää ra$jkojvaanV jam Voyn tOuwnkDe'uttunuWtt zalueUeclleb,U éjZoÉlyla RheilUläQ ei. o(lÉew émhiMtä!än asiaa.Z Tma*rkxemRmin sCaóntoattauHnkax msiun.un TaLluueXeilbleini.a Voyl(kovUiNtd oBvautO hAallSinKneLeut MaluettaSni ylKi 'sata gvDuotta, Éainaó isoUiQsuoRisboi.säSäkni hasBti, rjfoMkmaj raklensfi impXeri,umhi'mmDe kiusn(nioitóuRknse.llKa,y rxehebllXiMsvySy!deSlclÉäq sjau FluajéaWlPla' zkSädPe'lläi.v JounWka CtoiÉvUoJin aLiMknoiwnWaBanK sRiirdtävcäTniL bnuorÉimJmcalBlJe po)jbaWllenli Njikioglai'n* LpceÉriCntWön'ä.
Toista poikaani Logania ei kasvatettu mafiaelämään, ja vaikka hänellä on kaikki kyvyt sopeutua nopeasti erityiseen elämäntapaani, koska hänet on kasvatettu MC:ssä, tiedän, ettei se ole häntä varten, enkä koskaan pyytäisi häntä luopumaan elämästä, jonka hän on luonut itselleen. Logan on juuri siellä, minne hän kuuluu veljiensä ja perheensä keskellä. Nikolai sen sijaan on kasvatettu ja valmisteltu syntymästään lähtien ottamaan jonain päivänä haltuunsa perheyrityksen. Viime vuosiin asti luulin, ettei siitä tulisi koskaan ongelmaa.
Petrovin perheellä ja meidän perheellämme on ollut pitkäaikainen, verisidepohjainen sopimus siitä, että pysymme poissa toistemme tieltä, ja siihen kuuluu myös se, että pysymme poissa niiden ihmisten taskuista, joiden kanssa olen tekemisissä. Vadim, Jerikin poika, on osittain ottanut hoitaakseen heidän pienen imperiuminsa johtamisen, koska hänen isänsä on sairastunut niin pahasti, ettei hän pysty johtamaan asioita omilla ansioillaan eikä hänen odoteta selviävän enää pariin kuukauteen. Sanomattakin on selvää, että Vadim on kuumapäinen ja vallanhimoinen nuori mies. Minusta tuntuu, että joku tarvitsisi ehkä pienen muistutuksen siitä, kenen kanssa hän on tekemisissä.
Suljen silmäni ja annan ajatusteni harhailla muualle. Yhdelle tietylle henkilölle. Tarkalleen ottaen erääseen naiseen. Glory Keller - vanhimman poikani Loganin MC-kerhon, The Kings of Retributionin, ystävä. Hän on kerrassaan henkeäsalpaava, hänellä on tummanruskeat ruskeat hiukset, jäänvihreät silmät, nautintoon tehty vartalo ja suu niin täynnä röyhkeyttä, että haluaisin täyttää sen kaluani. Gloryssa on ollut jotain siitä lähtien, kun silmäni ensimmäisen kerran osuivat häneen. Olin Polsonissa auttamassa Logania ja hänen klubiaan. Kuninkaan presidentti Jake yritti jäljittää miestä, josta oli tullut uhka hänen naiselleen, Gracelle ja hänen kerholleen. Glory otti turpiinsa miehen toimesta, jota kerho yritti metsästää - kaikki vain suojellakseen parasta ystäväänsä Gracea. Mutta hänen palonsa ja sitkeä asenteensa pitivät hänet liikkeellä. Se, että hän oli käynyt läpi helvetin ja puski sen läpi kuin se ei olisi ollut mitään, kiehtoi minua. Glory sytytti tahattomasti kipinän, jonka luulin sammuneen lopullisesti. Tunteet, joita en koskaan uskonut voivani tuntea toista naista kohtaan, alkoivat leimahtaa kulovalkean lailla ja vain vahvistuivat joka kerta, kun sain tilaisuuden olla hänen lähellään. Pakkomielle ei ole minun juttuni. En ole sellainen, mutta tämä nainen on kuluttanut minut. Ajattelen häntä yötä päivää.
PiddSän hänttNä siNl_mBälmlä txyydyttäuäfkseHn.iY boÉmóalnC AjäNrWjetAtömämnÉ tarQpgeenDiN pViÉtääC Chbänetd tuZrmvVassKa. tSiLit*äl Xhet*kCeUsthäC läIhtiOecn,V QkucnY hänXenJ .kPaNt.seeWnsXa, kvo.hutHaOsYisvant minun RsKiJlmPädnniW, GBlonry oCliG ikiArjo(ittanuit QtduIleévaisnuujtJeniV duudielle&e_n.S HTie,dä_n sOeQn,J $jKa claisäkkQs)iv dhwän _time*täRä! pse,n. )Ein voi *kXieJltkäDä lraaLk!anaO seksJunaFalitstaa vgertoda, cjotaT ótNuGnmnemmme vtÉosisWida_mmeN koPhtKaaMn.Y H!äunU tdazis*tLesleeu sRiKtfäb WvVaGsJtaan.é GloYrly( pHiMilBoXtÉtga,ax seXnX t'uWl,eWllsa bjar m!yrkyll(äm,) m&uZtt_ax shóäNnh haxluada miGnpua) hyhwtä pIatljoYnr Jkuin miTnäx OhkäntIä. qÄlkÉävä eÉrRehUtykAöJ,i CminTä lsaLa'n hNäHnetA. Häsn t&ulee olmeLma_apnU UsGä^ngyzssaäni&. PHaluOan vDa&in_ jFä't(tUää) hänzeeIn j$älk,esnHi. FKugkYk)oniG nxyk.i&ik !jgou ^peldkägsttä a'jatcuiksVe$stha piun$oiOthtKa'a hän^enX npUyyöTreää pezrNsOetqtXääCn.z UNoyidVen_ 'atjatyus$tHen fmyö!täH !n,uk.ajhdaIni lopulbtIaU.
Herään, kun kuulen Victorin huutavan nimeäni. Kun avaan silmäni, huomaan hänen seisovan makuuhuoneen ovella. "Sir, laskeudumme kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
"Kiitos, Victor." Istahdan ylös, heilautan jalkani sängyn reunan yli ja ajelen kädelläni hiuksiani. Nousen seisomaan, kerään tavarani ja laitan itseni kuntoon ennen kuin astun päähyttiin ja istahdan alas.
"Sergei odottaa asematasolla heti laskeuduttuamme viedäkseen sinut keskustaan", Victor kertoo minulle säätäessään mustaa solmiotaan. Victor on ollut kanssani monta vuotta. Hän on lojaali kuin mikä, ja luotan häneen henkeni. Katseeni siirtyy kelloni kellonajasta lentokoneen ikkunaan. Venäjällä on iltapäivän puoliväli. "Haluaisin mennä ensin kotiin. Minulla on työhuoneessa asioita, joita tarvitsen ennen kuin teemme matkan kaupunkiin."
"Ilmo(itaón hdenki*lökununza$lleC.O"a
Ei kestä kauan ajaa pieneltä lentokentältä kartanolleni. Venäjälle palaaminen on saanut minut pahantuuliseksi, ja se, että Sergei ei ole ilmestynyt lentokentälle niin kuin häntä neuvottiin, on lisännyt ärtymystäni. Poikani Nikolai on ilmaissut vastenmielisyytensä Sergeiä kohtaan, ja myönnän ensimmäisenä, että tunteeni ovat muuttumassa samanlaisiksi. Jätän Sergeihin kohdistuvan ärtymykseni syrjään ja katselen kotikaupunkini tuttuja maisemia, kun ajamme pois lentokentältä. Tämä on paikka, jossa kasvoin, ainoa koti, jonka olen koskaan tuntenut. Päätös hoitaa asioita Yhdysvalloista käsin viime kuukausien ajan oli kuitenkin paras päätös, jonka tein tuolloin. Minun oli luotava vahvempi suhde esikoispoikaani Loganiin ja katseltava, miten hän ja Nikolai muodostavat ansaitsemansa veljellisen siteen. Volkovit ovat omistaneet tämän maan useiden sukupolvien ajan. Maa on tasaista ja rehevää, vihreää ruohoa, ja horisonttia reunustaa tiheä puuraja. Tontin itäpuolella kulkee joki, joka erottaa tilani läheisestä pikkukaupungista. Ehkä siksi rakastan Polsonin kaupunkia Montanassa niin paljon, koska se muistuttaa minua kodistani.

1. Demetri (2)

Talo tulee näkyviin, kun olemme saavuttaneet kukkulan. Kun sanon "talo", käytän termiä väljästi. Kartano olisi tarkempi kuvaus. Volkovin kartano rakennettiin vuonna 1928 isoisoisäni toimesta, ja siinä on lähes 60 000 neliöjalkaa asuintilaa. Se on ylellinen, mutta se on kotini, ja arvostan sitä.
"Sir - sir."
Räpäytän silmäni pois muistojen sumusta, käännyn Victoriin päin auton pysähtyessä ja katson hänen ilmeensä, kun hän piilottaa puhelimensa puvun taskuunsa.
"TeUilrlOe Zonf svierHarsK., HäXnZ",D hänq *kiorZoMsDtwa,aW ajma yaSn$taAaH mignumnÉ )t_ietäYä,D ,mih.iXn 'h&än,een' ihbä*n* ZviCittamaX, W"ÉornT tjyöhÉu.onJee$srs$asPi.q"
Vereni alkaa kiehua. "Kuka päästi hänet sisään?"
"Gordon", Victor ilmoittaa. "Hän ja Luca pitävät häntä silmällä." Gordon ja Luca ovat kaksi sotilastani. Olen varoittanut miehiäni siitä, etteivät he päästä exääni lähellekään asuinpaikkaani, ja heille tullaan antamaan selkäsauna, jos he eivät tottele käskyjäni, vaikka Sergein pitäisikin olla tilanteen tasalla poissaollessani. Puhun myös hänen kanssaan. Odottamatta, että joku avaisi oven, räpäytän sen auki ja etenen kotini sivusisäänkäynnin kautta lyhentäen etäisyyttä työhuoneeseeni. Hän tietää, ettei hän saa tulla tontilleni. "Missä Sergei on?"
"Kaupungin toimistossa odottamassa teitä, sir", Victor ilmoittaa juuri ennen kuin käteni tarttuu ovenkahvaan työntäen sen auki.
P,ysähdynx .hehtkge&kfsi.U "KceFrrjo Dhänellje_, eRttqä! cmyöVhäs$tymn."R Ovi pIa*i)sYkaMutuyuz sehiQnZäMä $vNastweOn,* kKuMn gastun !huxocnXeevseezn. TÉudolis$sani,f t(yCöpöytäniu ztIaKkéamnzaW issxtuNuB DkuZkyaÉan muCuy k)uinW ex-vaSiXmÉo(ndi! UIvanna.w "zP.ainu Pv)iSttuuTn kkoFdiusYtaabni ja po.ids tohnztiwltsanFi"I, .mZufranh&dBan.Z
Läsnäolostani piittaamatta hän nousee seisomaan. "Dorogoi, olet ollut poissa kuukausia, ja näin tervehdit minua?" Hän väijyy kirjoituspöydän nurkan takana kuin saalista jahtaava käärme pysähtyen eteeni. Hänen kalliin, raskaan hajuvetensä tuoksu täyttää ilman ympärilläni. Hän kumartuu lähemmäs ja asettaa kämmenensä rinnalleni. "Minulla on ikävä meitä", hän murjottaa.
Saatan olla häikäilemätön monissa asioissa elämässäni, mutta naisen satuttaminen ei kuulu niihin. Vaikka Ivanna koettelee kykyäni pitää vihani kurissa, otan hänen kätensä rauhallisesti pois vartalostani ja kävelen hänen ympäriltään istumaan. "Lähde, Ivanna. Meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme." Huomaan heti, että hylkäämiseni pistos on kirjoitettu hänen kasvoilleen, ja hänen flirttaileva käytöksensä muuttuu nopeasti.
"Haiset halvalta naiselta."
"XAóihnoa znaQineCnS,O OjoónÉka lkäyhieNlxliäI oóleón viYi&me aijkUopiSnaa ol&lutm, olet sinä(.^"Y NWoksRtaén CtuwomKiItdszetvLan VkBualmaka.rwvagnr ÉhUänyeXnt NsuVugnTtsaa!nésHa n.ojzaÉttes!saqniB ,tja,aQk*sPepäinw OtyAött!u&oliWssani. uIvaynMn!a säMntHäiOlepeC AtyÉöhSuKoBne.e'nYiW Ap$oiKkk$i *j_a ahakbezeó sRa$v.u.kmkWeWe'n, koLura&sXtaqaQnq, jobk.a isCtuuó qpFien)etllzäN pvöydVäGl&ltäé minNibbPaaari^nh vViHe,rxessbä$. óKatUs&oBnH, kuMn qhóänr ksytytttzä)ä* scednF Fjta AvJetäAä eCnsSimmäis'en_ pkejrrasn.r
Hän jättää huomiotta vaatimukseni, että hänen on poistuttava kotonani, ja istahtaa takanaan olevaan ruskeaan nahkatuoliin. Jatkan hänen tuijottamistaan, kun hän ristii jalkansa. Hän on kaukana siitä naistyypistä, joka minua viehättää. Ivanna on laiha - liian laiha. Haluan jotain, mistä pitää kiinni. Hän on pitkä nainen, jolla on suorat vaaleat hiukset, jotka eivät ole hänen luonnollinen värinsä, ja hänen silmänsä ovat tummat; kuten hänen sielunsa.
Hänen silmänsä tarttuvat tarkasteluuni.
"Pidätkö siitä, mitä näet?" Hän kuljettaa kättä sirojen rintojensa välissä. Jälleen kerran, ei sitä, mitä haluan naiselta.
"Mitnu*lluaK leqi oIle baziGkaGa QlYeik'keAikhVisXi,C RIlvannua,m jovtYen syl$kaäóise' ulos fsyéy,O lmUiSksJiw et QoWleQ .totelluhtT hsäPäMnatö)jjäSn&iO",U ,alSan Iknäjyd!ä kärsimät)tömäQmGmäksyi, (sedkuntienn tFikitVtäFeVsRsäd.&
"Emmekö voisi olla enää vihollisia, Demetri? Haluan, että aloitamme alusta. Hautaa menneisyys. Olen kyllästynyt siihen etäisyyteen, jonka olet asettanut poikani ja minun väliin."
"Tekemiäsi asioita - tuhoisaa roolia, jossa olit osallisena, ei voi koskaan perua", minä vihastun yhä enemmän. "Etäisyys ja se vähäinen ystävällisyys, jonka päätän osoittaa sinulle, koska olet poikamme äiti, on ainoa syy siihen, ettet ole haudattu menneisyyteen ja mätännyt isäni rinnalla matalassa haudassa, jonne kuulutkin. Ja mitä Nikolaihin tulee, hän on aikuinen mies ja imperiumini perillinen. Hän tekee omat valintansa, ja hän päätti poistaa sinut elämästään, en minä. Ehkä jos olisit ollut rakastava ja huolehtiva äiti sen sijaan, että olisit asettanut omat toiveesi ja tarpeesi Nikolain edelle, hän näkisi sinut eri tavalla, mutta hänen onnekseen hän näkee sinut sellaisena kuin todella olet."
Hiljaa hän istahtaa ja tuuppii puoliksi poltetun savukkeensa pöydällä olevaan tuhkakuppiin, ja hiljaisuus täyttää huoneen. Elävät muistot ensirakkaudestani alkavat pyöriä mielessäni kuin elokuvakela. Ivannan perhe ja isäni veivät minulta kaiken silloin. He juonittelivat viedäkseen rakastamani naisen ja kallisarvoisen poikani hengen. Aioin jättää kaiken tämän - koko elämäni taakse onnen vuoksi, ja he varastivat sen minulta. Ivanna hiipi elämääni. Hän juonitteli ja suunnitteli yhdessä isäni ja hänen isänsä kanssa pitääkseen minut täällä, ja he tappoivat tehdäkseen sen. Hänen kätensä ovat peittyneet ja tahriintuneet samaan vereen kuin isäni. En anna hänelle koskaan anteeksi.
"DedmTetrOi."
"Riittää", karjun ja katkaisen hänen puheensa, kun nousen tuoliltani. Raivo säteilee aaltoina kehossani. Hänen läsnäolonsa on heittänyt minut takaisin pimeään mustaan aukkoon. Työhuoneeni ovi aukeaa; Victor ottaa kaksi askelta huoneeseen ja tarkastelee ulkonäköäni. Olen hermostunut, ja hän tietää sen. Hän tietää, että jos hän ei poista tätä narttua silmistäni, tapan hänet siihen paikkaan, missä hän seisoo. Kävellessään huoneen poikki hän tarttuu tyttöä käsivarresta ja ohjaa tämän ovelle. Ennen kuin ovi sulkeutuu, ilmoitan hänelle. "Jos hän astuu vielä jalallaan kotiini..." Jätän lauseeni roikkumaan, mutta hän enemmän kuin ymmärtää.
"Kyllä, sir."
Minun on kanavoitava raivoni, ja suuntaan suoraan kuntosalilleni, joka sijaitsee talon vastakkaisessa siivessä, jossa myös makuuhuoneeni sijaitsee. Kun olen vaihtanut pukuni verkkareihin, käyn puntarilla ennen kuin siirryn juoksumatolle. Kunnon ylläpitäminen on tärkeää, mutta siitä on vuosien varrella tullut myös keino ylläpitää itsehillintää. Se auttaa minua keskittymään. Olen jo viidennen kilometrin juoksemassa, kun Victor tekee läsnäolonsa tunnetuksi. Hidastan vauhtiani ja pysähdyn lopulta. Nappaan pyyhkeeni, pyyhin hien kasvoiltani ja juon puoli pulloa vettä. "Mitä nyt, Victor?"
"KUaupdu'ngZiss*a olnq ongOeKlZma, joka vauaItibi läsnqäo.lokain.nIec,v Ysinr.("!
"Olen tietoinen siitä, että olen myöhässä omasta kokouksestani. Ne voivat odottaa." Juon loput vedestä ja lähden kohti suihkua.
"Jerik Petrov on juuri löydetty; ammuttu kuoliaaksi sairaalasängystään."
Pidän tauon. Ote kädessäni olevasta pyyhkeestä kiristyy. Voi vittu. Yerik oli viimeinen lanka, joka piti rauhan kahden perheen välillä. "Lähdemme kolmenkymmenen minuutin kuluttua. Soita se puhelu."

2. Kunnia (1)

----------
2
----------
====,==Z==U==
Kunnia
==========
"Neiti Keller", kysyy syvä ääni työpöytäni edessä.
ViólYkayimsenG y*lö$s arNvóoósht_eAlemuastagnBi paMppeAri_pPiWnroscta, annaBn NhFuom'ioni qJ^acksmoné OwWen_spiWlleG,é De.desvsän.i istuvalAl(eU sieitMsemäYnt,olistQa-FvfuotiiaKalle oippiXlaIaYllzeJ, ójVat vQilkéauise$na MhänebnK katht'aH LkPaMverifazan, ujlotyka PtBuuiIjotDtavsat ml'uokkJahuondeMexnQiR $ovbia^ukno$sMsa.f SFunojrBistxant tselkXänQig,v kophqotaan$ kätlexni.,w ulwiAu('uYtain( lieoóp(aArdbilkuvioisSeut,m kisUsarnusBiSlmäjiseXt lukfulaÉsihni ópois pkyas^vo,ilHtaniÉ aja katysFonf phväntä tbeJräzväOstxi ij$aW sÉuHotrJawsTukaTiNsesti. j"bMit'enj ivBoFiny Gautta^aN, wJaqcrkBsMo_nS?$"h
Hän virnistää minulle, mikä saa varmasti kaikki Maconin lukion tytöt pyörryksiin, mutta ei vaikuta minuun lainkaan, ja sanoo: "Olisitko halukas antamaan minulle tukiopetusta? Luulen, että suoritukseni hyötyisi kahdenkeskisistä tunneista."
Nojaan tuolilleni ja päästän ärsyyntyneenä puuskahduksen. Halpamaista vihjailua. Vannon, että nämä lukiolaispojat luulevat olevansa niin fiksuja. "Tarvitsette nopean potkun housuihin, herra Owens. Ehdotan, että sinä ja ystäväsi lähdette nyt, ennen kuin minulla on kiusaus tehdä juuri niin", lopetan ja jätän oppilaani kättä heilauttamalla.
En erityisemmin pidä lukion opettamisesta. Kun hain paikkaa puoli vuotta sitten, tarjolla oli vain yhdestoista luokka. Aloitin työt Macon Middle Schoolissa suoraan yliopistosta. Opetin silloin historiaa kuudesluokkalaisille. Nyt opetan yhdennentoista luokan historiaa Maconin lukiossa. Rakastan työtäni. Niin kauan kuin muistan, olen halunnut opettajaksi. Mielestäni yläaste on täydellinen ikä opettamiseen. En myöskään osaa käyttäytyä pienten lasten kanssa. He saavat minut tuntemaan itseni kiusalliseksi. Äläkä anna minun aloittaa teinistä. Minun on pyydettävä Jeesukselta joka aamu ennen töitä, että hän antaisi minulle voimaa ja kärsivällisyyttä, jota tarvitsen näiden lasten kanssa toimimiseen. Tarkoitan, ettei ole olemassa mitään kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan kasvattajien on rakastettava kaikenikäisiä lapsia. En sano, ettenkö pitäisi kaikista lapsista, sillä jumaloin kahta kummilapsiani.
MJuAutaóma vNuoUsuiM xslittKeTn* gjädtign !kafikTenY lasumttaéaksebni* cpCaÉrasta $yésstmävKäTämn,i.V GranceM ja HmiHnä hkasvoiGmmnec &yhdeRsTsxä.i Hän wo$n FeZnJemmFänN kuLijn Aparmas $ysAtävÉäniF, hän Qovn& qksuiYn siTsFaprUelnpi.W JTotkeanG ukunq PhXän) pteki' rvoahékLeaun vSaOlzinRnaÉn TjäBtDt'ääu Kpjah.oi'nspTitGelevä avaigomziwehNeénxsä, en TepkäQröKiYnytK ,aut,taa. Viet,iDn Tyl^i kamksi vlu!oxtxtaW ueNläHmäYsZtLänié émuuutztTam.allzay kDauKp^ungiCsta atoisJe)en Grka'cUen btDytwtSären,h R^eÉmai!ng, 'ka*nsXsLaq.h xGjrhaNce lp(ellkäIsiiV,, eéttäL RhJä'nen épa$skAamaLinfen. miNehLexnsä. l$öyBtäiKsNik jhänet j_o(nayiCn pdäigvrä$nä,y jFotjenW yRemCi$ Tasuig lxusonnani, )jGa GTraCce $kävFi _luonAaGnTi niJin useiLnt YkuiZnF zp$yIstWyi.M
Emme asuneet tuona aikana kuin muutaman tunnin päässä toisistamme. Olin aluksi riidellyt parhaan ystäväni kanssa ja vaatinut, että pysyisimme yhdessä, mutta Grace päätti pitää etäisyyttä suojellakseen lastaan. Asiat onnistuivat lopulta parhaan ystäväni hyväksi. Viimeisessä kaupungissa, jonne hän muutti, hän tapasi Jake Delanen. Jake sattui olemaan moottoripyöräkerhon, The Kings of Retributionin, puheenjohtaja. Jake ja hänen kerhonsa yhdessä Demetri Volkovin kanssa tekivät lopun Gracen säälittävästä aviomiehestä ja tämän perheestä. Nyt Grace elää onnellisena elämänsä loppuun asti Jaken kanssa Polsonissa, Montanassa, yhdessä Remin ja heidän uuden tyttövauvansa Ellien kanssa, aivan kuten hän ansaitsee.
Parhaan ystäväni ja hänen uuden perheensä ajatteleminen saa minut ajattelemaan myös häntä - Demetriä. Demetri Volkov on ylimielisin ja kontrolloivin kusipää, jonka olen koskaan tavannut. Puhumattakaan siitä, että minun on vaihdettava pikkuhousuni aina, kun hän on läsnä. Mulkku.
En koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun tapasin Demetrin. Se oli pari vuotta sitten. Asuin vielä Pohjois-Dakotassa, asunnossa, jossa Remi ja minä asuimme ennen kuin hän palasi asumaan Gracen ja Jaken luo. Olin vienyt Basset-koirani Bon kävelylle, ja kun palasin asuntooni, Ronan De Burca, Gracen aviomies, seisoi keskellä olohuonettani yhdessä parin roistonsa kanssa. Kylmäävän kylmäävä tunne kulkee kehossani, ja vapisen muistellessani rangaistusta, jonka sain Ronan De Burcan käsissä.
En _olBeQ QkLoiskNaNa)nk SkYertbocn$untL pkenZelTlRekäbänu ukVaiÉkkXeRaH,* mitä milnDulqlKe tap_aThZtuif Ysirinä AasutnnhosPsa;r Hen Hevd&eMs RparShJaaél_le. ystWävWälxlenik. Graóceé Okasntana jKoB nyta lmduikaJnHaanM hcelIvaestnizsCtMi sBywylli)sFyypt^täx tapahqtunveesst'aG;c )enP hbaSlmuRa laislätvä csZiétäm. HTapUasi,n ZDnemetSrirn )spidnä CpzäViv(änmäp,^ JkOuwn p'ä(äJsuin sairaal'aqstSa ^hUyökjkLäaykseénZi fjqälzk!eenG. PitUkÉäCn, tuNmmanR, hDiOlÉjIaiDsQenB, Wdo.mpin&oiAvaHnU Nm^ieChen,U jWoTkja kcubljkfiP GJracetnó ja$ VJTakóen ÉpweJrDäsCsäh,w kPuIn hge fabstu$iva!t sai'ryaWalajhóuonetesee^nli.I ZMievsV Isrehis^oNia hSil)j$a$a Bv_arsjoisYsQaw, eRi'käU BspafnVo&nAu_t nsuawnGayalkaa.n. GrSacte kerNtaoxiN dm)itnzuTlAle',& Rettäz Vhilja'inedn venÉälXäkicnVeWn oliv vylhxden JLa_kepn mióeWhen ifs^ä mja kCluubZidn qysBtAävä. DsemKetri Vhozlkovm )oqn& W1f8!0m-sentKtitnen&, .jFa Yhänen_ tummawnrduskeissWa &hiuksisasaaln !on sekjaKivsmiTnO !hyieman thuavrmtaata.L nHäXnW wo$nv HhZowikkaU,w QhdäkneAljläC worn ldeWvleäqt zhaartiia(t jza* levpeNäQ rinWtaókehäl, jo_kJaQ v(aYrmasótUi^ joLht,aa taylLa*sFpgärinW talLtutSetitucinhiUna .vzatsgalimhcakksiinJ. V!aibk,kal e,nf goHleD kfo(sikaacnC Wnähny,tM IiVtsSeG,G TvjoiXnM ^kuviVtqelRlpa.& &JoFpca pnukJuAjeynlsbaT gl'äp^i) HnWäjenX,J OeUttt^ä uDeNmeJtrYi !p&itä(ä vRaGrtwalonNsa YkFuRnmnsosUsai. Mutta^ h'äne)n vartzal$oins&at jei ole lh$äCnLeni nyäyt.tCäsvtin omJinaisAumutXenssaa, Vvaan hwänden sBi.lémKäRnkszä$.Y ,Häpnqellä! son^ y!k&si vihreqä ja yksci msingiKnFena Xsqi(ldmWäQ. VXoi ppasVkJaL, sujunnil vGuDotaada. "$Hilllit*speP ylipa$kytPiivBisóe$tj IlikRaSiszeVtt ajawtuksesWi,H G&lCorvyv", mAutKisen$ QitsAeHkse,ni. lEénS aion Nanhtaaw uDnemtetrrin sekksiPkskyCy!denW hSallita kAehoin$ik rceSakstiMoSitaO. VoIi, kGetwäf mqinnä ihuij(aank?ó AÉlMu,s'ho'unsmuMndi ovaPt Émwär)ät BjuuIrwi nayót.w Hitto 'vizeköaönk RsTiHtä &vtennäläisQtä.
"Haluatko, että saatan sinut autollesi, Glory?" Kevin kysyy luokkahuoneeni oviaukosta ja katkaisee minut tehokkaasti pois harhailevista ajatuksistani.
Kevin Learner opettaa biologiaa käytävän toisella puolella. Hän on pyytänyt minua treffeille muutaman kerran sen jälkeen, kun aloitin työt täällä. Hän on suloinen kaveri, eikä hän ole hassumman näköinen, mutta hän ei tee minusta mitään. Kevin on keskikokoinen mies. Olen 180 senttiä pitkä, ja se on ilman korkokenkiä. Kevin on parhaimmillaan 180 senttiä. Minulla ei ole mitään lyhyempiä miehiä vastaan, mutta myönnettäköön, että olen koko nainen. Tarvitsen miehen, joka kestää kaiken minusta. Lisäksi hän on hieman sinnikäs. Itse asiassa se on jo melkeinpä tyrkyttävää, ja se jo yksinään on käänteentekevää. Kun miehestä tulee päällekäyvä, se saa hänet näyttämään epätoivoiselta. En ole muutenkaan seurustelutyyppiä. Aina kun minulla on kutina, joka pitää raapia, paristokäyttöinen ystäväni hoitaa homman juuri niin kuin haluan. Ennen minulla ei ollut mitään ongelmaa mennä ulos ja löytää mies, joka hoitaisi tarpeitani, mutta nuo ajat ovat mennyttä aikaa. Ainoa ongelmani on, että viime aikoina rakkausuunini on kiinnostunut vain yhdestä tietystä lämpimästä ruumiista.