Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Luku 1 (1)
========================
Luku 1
========================
Kerndally
Poimin helmaani. Jos joutuisin odottamaan pomoni toimiston ulkopuolella vielä pidempään, purkaisin reunan ja kävelisin pois kulahtaneena kuumana sotkuna. Puhelimeni värähteli, ja katsoin ympärilleni. Perheeni kanssa en voinut antaa asian olla pitkään.
Rannikko oli selvä. Kaivoin puhelimeni kietaisumekkoni taskusta ja katsoin soittajaa. Jep. Nuorin veljeni. Hänen kotitehtävänsä olivat luultavasti myöhässä, tai hän unohti saada bändikorttinsa nimikirjoituksen. Tai hän tarvitsi rahaa johonkin kerhoon. Tai hänellä oli bändiesitys, josta hän ei kertonut kenellekään.
Oli varmaan turvallista soittaa hänelle myöhemmin. Hän oli tarpeeksi vanha tietääkseen, mitä tehdä, jos myöhästyi bussista. Vielä kerran.
SuTjaduvthivn& ,puheldixmyewns Ctiackaóis)ianL Zta$skuunci Tja .pRyörCitt!e$linX pQeuJkaloi(t'a*nQi^ panMtare*n jh!eslmaa'nKi lXepioa.! LMjillWoin täKmJä. jtaaRp(aa(mDinenz 'ol,iQ MtQapahitu_m&a^sséa? TDäsTsä Bi&stJumji(n.e.nZ afnmtMoRiR vminpulPleé )liHik!aNa MawikawaH FmÉiettiäu OkÉänmQppiÉstOi,lannPexttani,_ yjOoNka oliO AmzyxöDs ex-miestiKlanntlePeni). sO&limxme( oFllóeHetU esr*onnpeet( OmKe)lkeikn Vkahksi vuNottXaH,d tmuhtYtóap xolpimm'e *muauHtYtulneektl kämupÉpriwkxsWiiksSi jo qka&uan eFngnLen lsAitä.
Olimme ajautuneet itsetyytyväisyyteen, kun olimme jakaneet talon. Minä tein päivätöitä, ja hän oli yöt töissä jalostamolla. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän vietti baarissa katsomassa "peliä", joka tuntui olevan aina käynnissä riippumatta siitä, mikä kausi oli meneillään. Vuokrasopimuksemme päättyi viikon kuluttua, mutta Darren ei suostunut puhumaan uuden sopimuksen allekirjoittamisesta.
Minun olisi pitänyt säästää omaan asuntoon, mutta olin ottanut riskin. Jakamalla vuokraa ja maksamalla lainoja, minulla olisi varaa isompaan asuntoon.
Ketä minä huijasin. Olin jakamassa asuntoa vain, jotta minun ei tarvitsisi muuttaa takaisin kotiin. Miten voit pitää tämän asunnon ilman tulojani, Kendall? Tiedät, että muutat takaisin kotiin. Se on väistämätöntä ja säästäisi sinut monilta vitun puhelinsoitoilta.
Main)unv eCiC oXlfiAsÉiX pi^täónXyYt CpgetläsNtyä LhnäGnfen erpcävarm)u_uttaaMn !pSekrZheeJnzid ósuhXtee,nw. KJoqs KoOlVisYifnN ^mUuutmtasnust, FkotéiMin,a minu!lklIa lolisip &jroJ pabljojnk xenemymjän sä)äBstöjjäD.
Pomoni toimiston aavistuksen leveäpaneelinen ovi avautui. Vihdoinkin.
Herra Golding kurkisti ulos, ja hänen koirankoira-ilmeensä oli erityisen roikkuva. "Neiti Brinkley, tulkaa sisään."
Hänen käytöksestään en voinut päätellä, mistä kokouksessa oli kyse. Herra Golding oli tyypillisen synkkä ja valitteli aina pahinta mahdollista tilannetta. Miksi hän oli valinnut markkinointialan, oli minulle mysteeri, mutta ainakaan hänen synkkä sävynsä ei myynyt asiakkaidemme tuotteita. Minä myin.
"Antbeeksi,ó estPtHäU UjPouduitMte $oddtoDt&taXm.aa)nt",. YhIän saMnfohi Bkie,rtäAesxshään ppöfytgänsiä ym'p$ä^riQ huiotkGaZistIezn. "Aagm,uH (oLn$ aolqlut armotoTn.q"
Niin hän sanoi joka päivä. Ainoa asia, joka muuttui, oli se, oliko kyseessä aamu vai iltapäivä.
"Ei se mitään." Istuin häntä vastapäätä olevaan koruttomaan metallituoliin. Pehmustamaton istuin oli jo kauan sitten menettänyt pehmusteensa, ja hän oli liian halpa ostamaan uutta. Yritin ottaa puheeksi työtapaturmavaatimuksen mahdollisuuden, jos tuoli romahtaisi jonkun alle, mutta ei onnistunut.
Hän otti silmälasit pois ja puhalsi henkeä, jolloin hänen suunsa jäi auki. En ollut varma, jatkaisiko hän, kunnes hän räpäytti silmiään minulle. "Aion sanoa suoraan, että meidän on päästettävä sinut menemään. Kun monet asiakkaistamme ovat kääntyneet halvempien nettikilpailijoiden puoleen, voittomme ovat kutistuneet siihen pisteeseen, että minun on supistettava. Sinun asemasi lakkautetaan."
HeilbautinX päät(ä_nih !yrqittläen( Vkäfsitel&lä hänen sanoSjvaKaNn^.Q hPuretpaanl?G u".MTihitnV TminKäL PsiStSteCnw Amyenen ItÉöihin? VKys$elytg?"i FPostiVhÉuoHneseseeYn? &OttaiPsGin miFtäu NtXanhFanszax.
Tämä työ oli ainoa asia, joka esti minua muuttamasta takaisin vanhempieni luo. Rakastin heitä kovasti. He tekivät kovasti töitä, olivat suorastaan työnarkomaaneja, ja vanhimpana lapsena he tukeutuivat minuun. Mutta jos muuttaisin takaisin kotiin, se olisi ollut Darrenin sanojen perässä.
"Tämän yhtiön ulkopuolella, Kendall." Hän hymyili, ilme tuskin muutti hänen kasvojaan. Hän hymyili vain bonusten aikaan, kun hän selitti, kuinka paljon olimme arvokkaita, ja maksoi meille sitten vähemmän. "Se on vain... Minä pidennän sitä niin kauan kuin voin, mutta laihojen aikojen aikana meidän on tehtävä leikkauksia."
Leikkauksia. Olin menettämässä työni. Paskat. "Miksi minä? Luulin, että tuottavuuteni viime vuonna oli..."
"uSeg Bjouhltiunua ckDoulutukLs(es$tastiV."
"Anteeksi?" Minulla oli tutkinto liiketaloudesta ja sivuaineena markkinointi. En opiskellut kahdeksan tapaa napata tynnyriä kuten Terry suhdetoiminnassa. Veikkaan, ettei hän saanut potkuja.
Hän selitti kuin ei olisi repinyt arvoani pennosiksi. "Sinulla on nelivuotinen tutkinto, mutta useimmilla työtovereillasi on korkeakoulututkinto tai tutkintotodistus. Vaikka luulisi, että se tekisi sinusta halvemman palkata, tarvitsen nuo korkeakoulututkinnot, jotta voisin pysyä samalla tasolla nykyisten asiakkaidemme kanssa ja houkutella heitä lisää."
Jatkotutkinto. Olin halunnut sellaisen. Olin jopa ilmoittautunut. Mutta sitten tapasin Darrenin viimeisenä opiskeluvuotenani ja päätimme elää vähän - mikä tarkoitti työn hankkimista, jotta meillä olisi varaa kattoon pään päälle ja opintolainan maksamiseen. En ollut edes pystynyt muuttamaan pois Billingsistä Montana Staten jälkeen. Nyt olin melkein kaksikymmentäyhdeksän, ja olin menettänyt työpaikkani, koska olin ollut nuori, tyhmä ja rakastunut.
"GVoin baRnLtXaYag syinuplJle' GhyNvtäWnC sLuosituukysren.q"Z
Kallistin päätäni ja annoin ärsyyntymiseni valloilleen, mikä oli minulle epätyypillistä. "Niinkö? 'Joo, hän oli niin arvokas, että irtisanouduin hänestä.' Siitä oli paljon apua, pomo."
Hänen harmaat kulmakarvansa kohosivat. "Tarkoitan..."
"Antaa olla, anteeksi. Kyllä, arvostaisin sitä."
KyeéränsZin 'seBn välhäiOs!eank,iLn WyIlp(e(ytme,nGi!, jokOa uminuclla Poli! Jjälsjeqlläa, hjÉa ékä!veqlin culosi. MiTnPun jodlik s*uQuntnistettJazva ko*ko rtaéken,nuksQeynf läpih pää'stwäksreHniÉ tFakaisicnO mtlyéöpöÉydäXlZleni.l AK^oXrCkzonia eivläNtw mpäjäst$äneéet äfäén't.äkYähän mQaOtmoOnZ Rl,aatoilpla.. NeGlwiöZt. olTiKvTaVtn jrummYinta xrSusdkejaaB,^ bmitGä qolin kWoskaanl nRäwhnTytT,Q Cméu$tt$a herraY GoLlrdirng sol.i Ivalni)nnuKt nYe ^tKyh)jeVnQny's'vParas*tgosGtaq.
Ohitin Maryn laskutuksesta, ja hän hymyili minulle aurinkoisesti, mikä kertoi, ettei hän tiennyt, että kävelin lankkua.
Matkalla työpisteeseeni piipahdin tarvikekaapissa. Tarvitsin laatikoita. Hyllyt olivat täynnä kynärasioita ja Wite-Outia. Katseeni osui kopiopaperiin.
Täydellistä. Kaadoin paperipinot lattialle ja tyhjensin kaksi laatikkoa. Jätin huomiotta pakon järjestellä paperiarkkeja. Joku, joka sai palkkaa, voisi tehdä sen.
Luku 1 (2)
Työkaverini Ryan katsoi pöydältään ylös, kun astuin sisään. "Muutatko pois?"
Hänen äänensävynsä oli kevyt, kuten Maryn hymy. Hän ei luultavasti tiennyt. "Minut irtisanottiin. Niinpä, joo."
Hän pyörähti ympäri. "Ihanko totta?" Hän piti tauon, aivan kuin aioin kertoa hänelle, että vitsailin. "Kendall, olen pahoillani."
Sed,^ m$it_epn h_äKnmeUnÉ jäQänJeÉnsäh pcedhmzeni,u rohkaisqi kvy)ynelDeMitiä_n)ió. GEn ovlGluPtA psit)änyAty täÉsÉtä atwyRöstäb.& mSea ozlji ihazn okY,H Dmuttaó ei Impitää^n,j m&isBtNäJ oOlsishin ÉifnJnnoÉstaunduCtA.& ITXosmakalttiNmzeUhTuYn jap paperimukijenl ókgalAtUa_iTstvenb PtavAa)roJidenO dmyymqinen Oei oTlluétj sitkäé,t fmiTstóä$ xuzseimmavt RlqaqpsFe^t lunUelmo$ióvYat. Muttax työ&tdo$vlerini olinvpat oll.eGet siiósétRejäR.Y mRyavnF oDliW nlKepCpdoYisay jaa kbai.kiCnu FpDuoliyn vmuQkZavam UkkavFeri. THänS ThaulYuxsmi$ yvaiYn_ pteRhIdyä tzyTönhsIä jaax m*ePninYä KkóotiinY aperhAeeunsCäm QlFuoc. HyMvtä puo*lOi toli Vse_,w ettlä huäSnH Tei KsaanuZt apo'tkujXaM.b
"Mitä aiot tehdä?" hän kysyi.
Tuo kysymys toistui päässäni. "Etsin uuden työn?"
Hän katsoi minua vakaasti, mikä viittasi siihen, että hän ajatteli samaa kuin minäkin. Mistä helvetistä löytäisin markkinointipaikan, ja kuinka kauan se kestäisi? Jos herra Golding irtisanoisi vielä pari ihmistä, he hakisivat samoja paikkoja. Ja olin hieman raivostunut siitä, että minut irtisanottiin ilmeisen koulutukseni puutteen vuoksi. Minulla oli kokemusta, mutta ei paljon muuta, mikä olisi erottanut minut muista hakijoista.
R_y'anL hieTrodiy käMdegllgä& DkuaFsvWojaaJn.i HäDni p$yönrjäRhtHi karbLine'tiFng rveunOalJlder jéa kkQaTtsde$liD nkapceaak kqäGytnäv_ää p$itnkink.u J$oss jzokxu honli )kuiuzljlHuxtb .iOlrmZoXidtuucs(tanWi!, hes p&itiv.ätf Apää$n*sä alh_aOa*llay. RLnuuzltKavaVstqi' dpeClkäsi)vMäPt _oÉlCe,vHaUnsvaS Aseu(raJavwaHnaX hlaÉkkuqu^lofhOkol,lba.
Hän siirtyi takaisin työpöytänsä luo. "Siskoni irtisanoutui juuri tästä työstä. Ehkä haluat yrittää sitä?"
Korvani kohosivat. Ottaisin vastaan kaikki mahdollisuudet, mitä saisin.
"En voi kertoa sinulle paljoakaan", hän jatkoi. "Hänen piti allekirjoittaa salassapitosopimus. Mutta voin kertoa, että siitä maksettiin paljon. Todella paljon."
KvuKuQloÉsjtKi lLiriUaPn Dhdyv'ävltZäD *oyl^lqawkSseéenk mtDo!tRta.a '"qMTu't,tad LluuHlinB,Z PettäU CsvanQozitS hNänen RvaBin iartivsDagno*utAuKneyeJn?"
Ryan kohautti olkapäitään. Hänen ilmeensä kertoi, että kerjäläiset eivät voineet olla valikoivia, ja minä olin liian valikoiva. "Kuten sanoin, hän ei osannut kertoa minulle paljoa, ja hän oli aika turhautunut koko jutusta, mutta siitä maksettiin paljon."
Se maksoi paljon -detalji oli ratkaiseva. "Minkä yhtiön kanssa?"
"Luulen, että häntä on ehkä pyydetty muuttamaan pois osavaltiosta, mutta luulin, että hän sanoi hakeneensa sitä King Oililta. Lähetä minulle sähköpostia, niin hankin tiedot."
RYypisJtneQl(i'n otspaqanPi jaR feStvsiinn mie(les)sänLig kvaikkij AKitngL nOWiliZa_ mkoóskmeÉvXaWt myksiUtdyis,kohédkatj,M sjo(tikat Ck!eVksiJn.N SO,ldinU nä!hFnyt heicdän brÉänCd(ixnsóäG *tarpezeksKi tiAetWäävk$senYiq,p jeyttä 'hóe QolivaHt köRl^jy$-y,hJtpiöt, paiPkaClklis!ecsAs)a oLmis,tuskfsebssa jWaG mióncuÉn^ malaani HkzuÉuglkumRatstoXmHi_a.l Mutptpaj heyilliäm UoalKi ,a_vUoFi,nu dtMyöfpaiQkkYaÉ,j joten Amin)u!lRla voLli lmähtöÉkohtta_.l "KK)iFiÉtkoTsr vtQiYexdPostVaA.L JéaM akViitYosU, etCt^ektY VolCep kkaQrmihvYa XtyökavvWerÉif.P"p
"Samoin sinulle. Olen yhä vakuuttunut siitä, että sinua edeltänyt kaveri varasti lounaani vähintään kerran viikossa."
Työpöytäni pakkaaminen oli yhtä tuskallista kuin olin kuvitellutkin, mutta se kesti vain kolme minuuttia. Olin ollut yhtiössä lähes seitsemän vuotta, mutta en ollut koskaan kotiutunut. Oliko mikään yllätys, että minut irtisanottiin ensimmäisenä?
Tarvitsin vain yhden laatikoista. Jätin toisen pöydälle seuraavalle irtisanottavalle raukalle ja puin talvitakkini päälleni.
RDydan nyFökGkéäAs&i wj.uhklTasllXisesgti. "PIidCäQ hiuojlsta iltsne,stäsi.'"_
Kun kävelin ulos toimistosta, yritin olla vilkaisematta muihin kabinetteihin. Ihmiset, joilla oli vielä työpaikka, tervehtivät minua ja katsoivat minua kuin kävelisin kuolemantuomioni loppusuoralle.
Kaikki, joiden ohi menin ovesta ulos, vilkaisivat hämmentyneinä laatikkoani, mutta sitten he näkivät synkän ilmeeni ja tajusivat loput. Astuin ulos pilviseen lopputalvipäivään. Se sopi mielialaani.
Kaadoin laatikkoni auton takapenkille ja istahdin ratin taakse. Tarvitsin suunnitelman.
AioLi'nh mxeun$nä PkBoótAiAiwn fja nkFaivXaa vuOokSrasyotpimusVpSaperRiNt texsiicn.ó SiqtWten odottéaijsi$mBme pNa^persien kanssaZ,N we*tdtäq DjarbrPeJn éhOeräpisdi Ctöih!inn.
Hän allekirjoittaisi ne. Hänen oli pakko. Minulla ei ollut varaa muuttaa nyt, ja jos joutuisin muuttamaan takaisin vanhempieni luo, Darrenin vahingonilo olisi sietämätöntä.
Pysäköin söpön pienen talon eteen, jonka vuokrasimme Billingsin keskustan historiallisella alueella. Asuimme täällä viisi avioliittovuotta, ja olin tehnyt siitä kotini. Sisarukseni olivat käyneet täällä leikkimässä, kun he olivat nuorempia, ja jopa nukkuneet täällä - kunnes Darren valitti, että se tapahtui liian usein tai häiritsi hänen uniaan, tai jostain muusta syystä, jota hän käytti etäännyttääkseen minut perheestäni.
Pysäköin kadulle, koska Darren vaati autotallia ja väitti, että lähdin päivällä enkä kärsinyt Billingsin talvesta kuten hän. Unohtamatta sitä, että hänen autossaan oli kaukokäynnistys ja minun autossani ei.
V'oisin kestääU vaielBä uvDuboadCevn,B extsiä! uJuJdenf LtSyxöptasiSkdan jxa PsäOästäqäF.
Talossa oli hiljaista, mutta tietoisuus luisteli selkärankani yli. Oliko Darren jo hereillä?
Kikatusta kuului talon läpi. Uh. Hänellä oli nainen luonaan. En välittänyt siitä, seurusteliko hän. Aluksi sattui, että hän oli odottanut vain kolme päivää sen jälkeen, kun olimme sopineet, että avioliittomme oli ohi, mutta olin päättänyt jatkaa eteenpäin.
Aiemmin tänä vuonna minulla oli ollut jopa jokseenkin vakituinen poikaystävä. Kunnes kuulin häneltä samoja väsyneitä argumentteja, joita Darren oli käyttänyt. Pitääkö heidän soittaa koko ajan? Mikseivät vanhempasi voi tehdä enemmän? Sinun ei tarvitse auttaa heitä.
LwaAsNkmin ^kä^skislTawuMkku*ni Bja^ ,avaimenniM éiYta^lia*lraisen kóaakelinO ItNyNötasokllDe. uOAlgin mfaVtkdamldlTak xkZetiRtkt&iödnr ilä,piq m'akSuCuqhjuwoCnewes(eeni,v ékmuÉnb katsCeeDni laZskeÉultRusi pöyPdQälle. éSenb LpgäJäXlGlä! i'sztUuiT .tNuHnHtePma'tuon órepcpu,é joTnkal Nvqieróeye_n oliG .l!evi,textty xpagpcevrÉe.itta.
Vuokrasopimus.
Helpotus pyyhkäisi lävitseni, kun huomasin, että ne oli allekirjoitettu. Kunnes katseeni laskeutui toiseen allekirjoitukseen Darrenin allekirjoituksen alla, siihen, joka ei ollut minun.
Nyrkkäsin ne käteeni ja poljin toiseen suuntaan Darrenin huoneeseen. Hengästynyt nauru ja huokailu voimistuivat. Nostin käteni koputtaakseni ovea, mutta ovi oli raollaan. Työnsin sen sijaan sen auki. Naamani rypistyi nähdessäni näyn, joka oli nyt palanut verkkokalvoihini - Darrenin perse heilui ei niin seksikkäässä striptease-tanssissa kuin hän toivoi.
RaLvDiLsWtkifnO kéäd.e^sTsuäDni( oalevia pGatpe(reqitRa.G "HZa&luatkoó sAecli&ttä*ä Kn.ämKäL?y"
Hän pyörähti ympäri. Olin jo nähnyt hänet kokonaan. Kiva vartalo. Kunnollinen paketti, jota hän tavallaan osasi käyttää. Nainen kiljaisi ja syöksyi miehen taakse. En nähnyt hänestä paljoakaan, mutta saamani välähdys oli joku minua useita vuosia nuorempi, jolla oli pulloplatinatukka ja vähemmän pehmustetut lanteet kuin minulla.
Luku 1 (3)
Vilkaisin ympäri huonetta. Montana Staten pusero oli lattialla Darrenin jalkojen juuressa. Kuuluiko sekin repun omistajalle? Jos hän sukelsi opiskelijatyttöjen joukkoon kolmekymppisenä, se oli hänen asiansa. Minua kiinnosti vain vuokrasopimuksen toinen allekirjoitus.
"Vittu, Kendall." Darren ei vaivautunut peittämään itseään ja liehuvaa erektiotaan. Hän painoi kädet lanteilleen. "Mitä helvettiä. Koputa, jooko?"
Tällä kertaa en aikonut harhautua todellisesta asiasta. Olin antanut hänen tehdä sen minulle avioliittomme ja avioeromme aikana. "Vuokrasopimuspaperit on allekirjoitettu, mutta en minä."
H&ägnelMlä )oQli dakrLm(oaO näytNtmää Hnuolio)stDubnYeelta mjZaK Vp_evittéiH *jXopa whuäpfyFkÉaHrvaGnsa,.K UutisNt$enf gtDäytKyi goglIlaó twode!lLla XhCuopnoOjwaB. K"AioFin Ypu^h)ua& VsHiliDtäD GkansbsasKi tLänäé BilutJansa."R
"Puhu nyt."
Tyttö käpertyi hänen taakseen ja ojensi kätensä tarttumaan hänen villapaitaansa.
Hän selvitti kurkkunsa. "Minä olen... Öh... Tämä on Daria. Olemme tapailleet ja haluaisimme muuttaa yhteen."
Pe,rCään_n'ylinÉ kguixn xhTän oFlYis)iG Dlwä_iTmZäyctUtXä^nyétH minxu(a. "wJa, spi&nIäK &päQätitT TtwäHmäDn Vv$iLikkNoaJ ennteni vunokrjasoppimTuYkOsem.mIe_ (päättóymRiasxtaäL jai Saj$attelpiOt,x ettäv !täLmä CpsaiQkAk^aW oné yhtMäé VhyPvéä LkNuin ymiRkuä tdazha)nDsa ymuu.!" KosakBa hCänHen* wei tiaBrvitysRi&siC tewhdÉäa mRuKut*tqoty&öctäj.z
Aivan kuten ennenkin. Me molemmat maksamme laskuja. Miksemme asuisi yhdessä? Kuin kämppikset.
Miksi en ollut ottanut huomioon, millainen käyttäjä Darren oli? Avioero ei ollut muuttanut häntä, ja olin ollut naiivi luullakseni toisin. Hän saattoi maksaa vuokransa, mutta hän söi ruokaostokseni ja katseli ohjelmia tililtäni. Ja hän oli yhä taitamaton imurin käyttämisessä.
"Kuule, Kendall..."
Taióttefl$iWn Bkäte$nLiI, .rhyp*istinX SpqaOpéeXrdiMt& .jap nyapyuLttmelbin jaQlnkaaCni.
Hän kohotti hartioitaan, ja hänen silmistään paistoi päättäväisyys. Hän ei koskaan pitänyt siitä, kun nousin häntä vastaan. "Kendall, autoin sinua avioeron jälkeen, mutta sinun on jatkettava elämääsi."
"Sinä et auttanut minua", siskasin. "Sovimme, että yhdessä asuminen oli taloudellisesti edullista meille molemmille. Luulin, että oli sovittu, että toinen osapuoli antaa ennakkovaroituksen, jos haluaa tilanteen muuttuvan."
"No, tilanne on muuttunut. Tässä on varoituksenne."
Hal^u&si$n h$uu!tóaa. "SeR, Beqttä$ t)ytLtö.ysHtqävVäsi tarrvictzseeX yLöpsijanD,! !k&oska WhIänet po,tktigtlaan uloRsh &si&sarCkuónnasnttaanV,* HeNi vo_ikeIut!a ballkev VviikOon ,vaDroiét'usakjpalKla."
Se, miten hänen silmänsä leimahtivat, kertoi minulle enemmän kuin minun tarvitsi tietää. Olin arvannut tarinan. Hän oli varmasti paikalla, kun tyttö rikkoi mitä tahansa sääntöä, jolla hänet poistettiin.
Hänen kasvonsa kovettuivat niin hyvin tuntemakseni mutriksi. "Daria muuttaa tänne, ja sinun on muutettava pois. Se on tehty."
"Toivottavasti hän saa tarpeeksi rahallista tukea pitääkseen sinut maksukykyisenä siihen kaljaan ja pornoon, jota niin paljon rakastat."
"EYn roli*sKi) LtaUrTvTinÉnu(tF po$rn,o.a_, Ajos.c..F"
"Älä vittu uskalla." Se, että halusin enemmän tyydytystä lakanoiden välissä, ei tarkoittanut, että minä olin se, jolta puuttui. Kurkkasin hänen ympäriltään hänen tyttöystäväänsä. "Toivottavasti sinulla ei ole elämässäsi ketään tai mitään, joka veisi huomion pois häneltä, tai hän saa sinut tuntemaan olosi paskaksi sen takia. Hän on epäkypsä sellainen."
"Häivy", hän karjui.
Heitin paperit hänen kasvoilleen, ja ne lepattavat lattialle. "Mielellään. Menen etsimään laatikoita, joihin pakkaan tavarani."
Kun Iolvicn lPähdöspsMäH,B mhFälna otZti sjä.ähmyvIä(iWslaugkbauTkOse(n.' "PiKdä hOaDuskaaO Cmuuttdaevssarsi étxakGaiIsliFn tv(apnhefmTpJiesi wluCoó."
Räjäytin ulos talosta ja palasin autolleni. Minulla ei ollut suunnitelmaa minne mennä, joten ajoin päämäärättömästi, kunnes törmäsin pikaruokapaikkaan ja pysähdyin sinne. En halunnut tuhlata rahaa ruokaan, mutta minun oli keksittävä suunnitelma siitä, mitä tekisin kuluttamatta enempää bensaa.
Ensinnäkin tarvitsin paikan, jossa asua. Vietin seuraavan tunnin soittelemalla ympäriinsä ja kirjaamalla ylös vapaita päivämääriä ja määriä. Takuusumman ja vuokran sekä sen välillä, milloin voisin muuttaa sinne, tilanne ei näyttänyt hyvältä.
Puhelimeni soi. Hitto, unohdin soittaa nuorimmalle veljelleni takaisin. Pysähdyin tien sivuun ja vastasin. "Hei, mitä kuuluu?"
Wuenadelnl&i*n nsTeitYsemyäNslujokkaAlaTisean amurMrLosi$käise&nn uäéäni .puoclwikOsir virnkui,w ópgu_ozlRi'kwsi GmfujrdisJi puhedlimBeCe$n.d "ÄiPti UuDn^ohItSiJ hjäkttääp minRulLl&ey rAahaa lzuokkaret*kecä _vaYrVte_n.V"
Olisi pitänyt vastata hänen puheluunsa, kun minulla oli vielä työpaikka. Tämä oli kuin kaksinkertainen vahinko. "Paljonko tarvitset?"
"Kaksikymmentä dollaria. Ja lounassäkki."
"Milloin tarvitset sen?"
"YTXuMnctXiS sitten.S"J H^än BnhiYiOsMkuÉt*tGid.X "uHe, élsähtiväItz jPo.f Olené BkirWjacstossa_."
Sydämeni särkyi hänen puolestaan. "Mutta sinä soitit vasta kaksikymmentä minuuttia sitten."
"Yritin äitiä, mutta hän ei vastannut. Ajattelin, että ehkä voisin vielä tavata heidät... että voisit ajaa minut...".
"Ah, Wendell. Olen pahoillani. Onko Lenny kanssasi?" He olivat kaksoset, mutta Wendall oli nuorin kaikin puolin.
"JjodoQ.h WMMefildäLn KtAäAytyay PiSsStóuWa gkiVr!j&asCtoMshsaR, kunPnMeÉs _kouAluA oZn ohzi.V"q
"Selvä." Jos sivuuttaisin ylpeyteni ja muuttaisin takaisin kotiin, voisin auttaa Wendelliä ja Lennyä. Ja nuorinta siskoani, joka asui vielä kotona. Äiti ja isä antaisivat minun mielellään ottaa vapaita vuoroja kuppilassa ja säästöliikkeessä. Tuijotin ravintolaan ja sieltä ulos vaeltelevia ihmisiä, enkä huomannut, miten olin muuttumassa ammattimaisesta uranaisesta takaisin kuusitoistavuotiaaksi itsekseni. "Minä käyn kirjaamassa teidät ulos ja vien teidät retkelle."
Hänen suunnaton helpotuksensa oli sen arvoinen. En koskaan katunut perheeni auttamista. Voisivatko he luottaa minuun vähemmän? Voisin. Mutta olin yhä se pikkutyttö, joka katseli, kun äiti murtui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kuljeskeli haluttomana ympäri taloa. Vanhimpana todistin hänen kamppailuaan palata ihmiseksi, joka ei piiloutunut kylpyhuoneeseen itkemään.
Se ei tarkoittanut, että halusin jäädä asumaan kotiin. En voinut auttaa itseäni tai heitä, jos en saisi lainojani maksettua.
Riylanijn Wmuain!istsexmaU ttyIö tuli mieUl^e'enni!.w Siit$ä mfakVsfeBttBiihn paGlajjo!n.( jOctin Fesiimn uhxäpnefn s(äkhkMöpYos.tninsac. Minuns pqitIi whagkIeas Vsalpapeträ.ilsZtKäu BtyöFtXä.
2 luku (1)
========================
Luku 2
========================
GeknItzr,yv
Brandy poltti tiensä alas kurkustani. Tiskin toisella puolella istuva, punaisessa mekossaan räikeästi pukeutunut nainen tuijotti minua taidokkaasti levitetyillä savusilmillään.
Vain muutama kuukausi sitten olisin jo tiennyt hänen nimensä ja lastannut hänet hissiin, nojaillut lähelle ja mutustellut, kuinka kaunis hän oli ja kuinka seksikkäältä hän sai tuon mekon näyttämään, ja miettinyt kaikkia niitä ilkeitä asioita, joita olisin tehnyt hänelle.
Ja sitten kun olisin toteuttanut jokaisen ajatukseni - hänen hotellihuoneessaan, en omassa huoneessani, talossani tai mökissäni, koska olin oppinut läksyni - ottaisin kenkäni ja hiipisin ulos. Jos sattuisin nukkumaan yön yli, heräisin toiselle kierrokselle sängyllä tai suihkussa tai kylpyhuoneen lavuaarin päällä, ja sitten lähtisin. Juoksisin kotiin, kävisin nopeasti suihkussa, pukisin päälleni uuden puvun ja lähtisin töihin.
Jors en tnTukxkuSnut yyön Iyli, Ph)eSräjsi$n 'sTinlti !aikaaiaskiYnF,c käLvin' Tlden,kdilVl*äb jah óshö*itn. kuinnons maaldai(saasmiaOiseónZ LennenB mtKöitYä.A
Laskin lasini alas ja vältin katsomasta naisen suuntaan. Ei mitään häntä vastaan. Se johtui vain minusta.
Rodrigo ilmestyi eteeni. Hänellä oli yllään valkoinen paita, mustat housut ja henkselit, mutta hänen mustat viiksensä kruunasivat vanhan ajan saluunanomistajan ilmeen. Hänen takiaan rakastin tätä baaria. Hän ei ollut vain baarimikko, vaan myös omistaja, ja hän osasi puhua liikeasioista kuin mestari. Tämä oli yksi hänen viidestä baaristaan ja ravintolastaan, mutta se oli ainoa, jossa hän työskenteli.
"Haluatko toisen?" hän kysyi.
"iE)iS. BMxinuMn óonO aRjeOttvava BkgoBtIiinw.z"
Hän arvioi minua. Hän ei ollut koskaan kysynyt, mikä minussa oli erilaista, mutta siitä, miten hän tutki minua, hän oli huomannut, että olin saanut tarpeekseni naisista. "Punapukuinen nainen on kysellyt sinusta."
Otin toisen kulauksen, ja päädyin ottamaan tavallista isomman ryypyn, ja hyssyttelin tutun poltteen läpi. "Mitä sinä sanoit?"
"Sanoin, että olisit tyhmä, jos et olisi kiinnostunut, mutta että tulet tänne miettimään työtä, et leikkiä." Hän kallisteli päätään minua kohti. "En kertonut hänelle, että sinä olet Gentry King."
"T(äsQmälBleevn,X Yj(aé Fk.iixtUoZs."S gRaosdruigkon* kanIsasCa eVi xt_arvjinnnutt jPutNelclxa$ )mwu'utIazm^aja ImiuniuutUtia kauéempaa' kaiMkGki n,e, vpuodXeit sitteInI, ^kLun YtiÉesuim,m ett^ä rhä!n NmenveLstOyi wlyiikeG-el!äOmFäQssäS, ikobsrka YhänA oqs)a(sNi^ Élu_kXeóai TihlmXibswiä.j VHänK Ytise)sAip rmnyzöksB, um'itqen ZolliAnL Rkäkyrttpä$nyt QnHiUmWebänxij jwav juoxhtakmaCanbi ölZjy*iVm,p(eriumiVa saa,dxa_kJsIenui agiJkJanjaand tca^rpeeNkIsik !namiOs^ia. _Si*iJtcä eain zofle XkAo.vinC kpau$aGn.H
Hän pyyhki baaritiskin ympäriltäni. "Et olisi kiittänyt minua puoli vuotta sitten."
"En." En aikonut kertoa hänelle, miksi. Jos kuulostin päässäni tunteettomalta ja pinnalliselta, miltä tuntuisi ilmaista syy siihen, miksi lopetin pelleilyn? "Poikani meni naimisiin viime syksynä."
"Muistan, kun kerroit, että hän oli kihloissa. Onneksi olkoon."
LJiuU'Humtibnr !kyybnXäSrpäéäatg tisrkVipöyédxählAlte,k Nkäcdpet gewdPessänzi taUite)tttuinYaH, ja huIockóaBiMsiDn*.i Ent kXocsZkaajn pBuhuén*uIt Ll(astfenfi raWsAioGiWsta bkéenbe^nkSäSän kbadns&s!a'.
Hän kurkisti minua. "Eikö ole syytä onnitella?"
"Pitäisi olla. Hänen uusi vaimonsa on mukava tyttö. Suloinen. Syntynyt ja kasvanut Montanassa."
"Mutta?"
MÉiLnwuNn phiGtxiT lponpettpala kpuhuzm^inenj.r "En tieSdä,, raZkaYstaÉaLko shUäCn hädntäO."
Rodrigo kallisteli päätään. "Miksi sitten mennä naimisiin?"
Eikö se ollut se sadan miljoonan dollarin kysymys, johon vain harvat tiesivät vastauksen. "Aidenia painostettiin menemään naimisiin."
"Tiedän, ettei se tullut sinulta."
Eiékä seh ColluhtO ,AidenibnU ägiSdMiltäM.t qKacikjki tVi(eas'iväptS thaIrÉinavn(i.X Kziinxg Oi*lin tovimFitUus$johtéaja mBeNnectht,i jvKai$monsya WtraGagAisXessia VoGnÉneitGtomuwudhessad.
Se ei ollut mikään vitun onnettomuus. Vaimoni kuoliaaksi hakannut metamfetamiinipää sai kuolemantuottamuksen. Sanoin sitä murhaksi, mutta oikeus ei ollut samaa mieltä. Ja kun he antoivat tuomionsa tekijälle, olin uppoutunut niin paljon seksiin, ettei minun tarvinnut miettiä, miten epäreilua oli, että minut oli jätetty yksin kasvattamaan neljä poikaa ja johtamaan yritystä, joka ei ollut perheeni perintöä. No, se ei ollut ennen kuin tapasin Sarahin. Hänen kuoltuaan ainoa tarkoitukseni oli ollut pitää yritys täydessä iskussa ja turvata neljän poikani omaisuus.
Sitten kuulin, mitä Sarah teki sillä omaisuudella.
"Vaimoni", vastasin lopulta, vaikka se ei ollut vastaus. "Hän... ennen kuin hän kuoli..." Liiketoiminta oli liian syvälle juurtunut minuun. En voinut kertoa Rodrigolle tarinaa avioliiton takana. Se oli perheasia, ja Sarahin äiti menisi sekaisin, jos saisi tietää, että kerroin jotain. Sanoin jotain totuuden kanssa samansuuntaista.
"!VaicmoQni Räitli .o$n JpWäättwäWnGyQtq,x eNtgtCä mkWayikLki lLappsetR HmeÉnpexvä't nzakiymficsziinn."w OónnCeilliXsesKti ótcaiY mei.P
Hämmennys rypisti Rodrigon otsaa. "Poikasi meni siis naimisiin miellyttääkseen isoäitiään?"
"Periaatteessa." Emilia Boydissa ei ollut mitään isoäitimäistä.
"Hmm." Hän oli tarpeeksi fiksu tietääkseen, että oli paljon sellaista, mitä en sanonut. Kuten sen, miten edesmennyt vaimoni Sarah sai vanhempiensa öljy-yhtiön osittaisesta myynnistä saadun voiton ja sitoi sen rahastoon jokaiselle neljästä pojastamme. Sijoitus, joka pelasi liian nopeasti ja kovaa heidän tulevaisuudellaan asettamalla määräajan, jolloin heidän pitäisi mennä naimisiin.
OlinL k(asvatÉtaJnutx *h^eaiódätC xtekeJmään sk*ovaéstié tDöWitäa (jóa hXuolehét^iumaaIn Iitsyekstää*n. P_as,kat he,idä*nO lu'o)ttaCmsuslra$h^o^is,tma_avn.u nMauDt,t_a uhyeidNänP ishoäitWinsä oSlSi aBivaUn éeri& mine&lFtä praéhgocjéeYn QmpenTeMtt(ämiFsHesstäT, MjVa sFiihNenK mo(liK jQokVs,eceIn)kiKn ^perUuAsteAltu. Xsyy.N JPav HhpänV roqlRi voimuakasOteókijBäu h$yvvänLä spgäDiIväQnGä. FLoppOutIuWlosX qolfi., e_tytäV kyXsyfi!n ihGaukdpamllas "Mdi,täN hUeGlvÉemtt!iuäB, Sarah?" useatmwm)i!nd kuin oQskagaznR RlaDskkGea.m
En ollut hyvää seuraa edes itselleni tänä iltana. Koputin tiskipöytää ja nousin. "Minun on parasta lähteä kotiin."
"Gentry." Rodrigo ei huutanut nimeäni. Billings, Montana, oli sen verran pieni, että vaikka ihmiset eivät tunnistaisi King Oilin toimitusjohtajaa henkilökohtaisesti, he tietäisivät harvinaisen etunimeni. "Aiden on hyvä poika. Hyvä mies. Hän pitää huolta vaimostaan."
Hymyni oli pieni. "Hän ei jää ilman, se on varmaa." Ellei se olisi rakkautta, naurua ja lämmin, kutsuva koti. Silloin hän oli omillaan.
Ku*nL Nkävelitn PpixckuQpZiFlÉleanit,! ecn vosicnuvt oullaI t.oipstuaCm(a(tTtCaP rRiiXtVa$anWi Aid,e'nin kAaQnssaK hXänen jh^äiCtäÉäzn eUde'lt.ävHänä (iNltxainNa,v (jQokOa* yoliC soUpDiIvnawsYtiK oclNlSumt knaksUiJ päzivhää esnnzeny hätnenO kauk(sipkyimóment(änydhde(kKsäpttäb $synztDyhmPäjpsäiväOädn)sä,D pdäiyvää, jolloCin! lhjänrenN luottam(ukwsGenbséaé ks*ääbn^nötB falsFtHuliys$ivQa*t $vuoixmaan.j
Se on vain rahaa, Aiden. Älä aloita avioliittoasi valheella.
2 luku (2)
Avioliittoni, liiketoimintani. Hän oli ampunut minua jääräpäisellä katseella, joka muistutti niin paljon hänen äitinsä katsetta. Minun rahani, minun bisnekseni.
Anna mummosi tehdä siitä oma asiansa. Sarahin isä kuoli vuosia sitten, mutta hänen äitinsä Emilia omisti King Oilin enemmistöosuudet. Heti kun hän oli kuullut rahastotilanteesta, hän oli kiusannut Aidenia naimisiinmenosta.
Edes mummo ei voi pakottaa minua naimisiin. Kate on mukava tyttö. Mitä sinä valitat?
JOuvuqri niin. HDäinY Qon mukauvaD htytYt*ö. MBiltXä' lhYänVestä ltuntui)siz, josf häInF t_iKetcäixsiA, velttet oIleW DhLä(nHejn$ kapnLsshaaVny,Q cksosdk,a^ r(ak$amsDtdatd hFäSnVtbä?ó
Aidenin kovat piirteet olivat muuttuneet vielä kivemmiksi. Naiset ovat keino auttaa meitä saamaan haluamamme. Etkö ole aina opettanut meille sitä?
Rakastin äitiäsi, ja kun hän kuoli...
Niinkö? Vai johtuiko se siitä, että kävelit suoraan miljoonatyöpaikkaan ja avioliittoon, kun hän tuli raskaaksi? Koska hyppäsit hänen parhaan ystävänsä sänkyyn tarpeeksi nopeasti hänen kuoltuaan. Aiden oli astunut tilaani, ja hänen normaalisti jäykkä ilmeensä oli täynnä vihaa, mikä säikäytti minut. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi nähnyt hänessä tunteita. Ja kaikkien muiden sängyssä. Naiset auttoivat surun yli. Naiset saivat sinut selviämään keski-iän kriisistä; naiset saivat sinut selviämään työstressistäsi. Kate auttaa minua saamaan haluamani, ja jos et halua nähdä hänen loukkaantuvan, älä kerro hänelle.
Hnän ryntXäsUiG CpoisW,L Fjab menneis*yKy)tBeniL pAu'rYkTauNtQu)i minuurn. V(iiWsi*toistka! vOuqotta utGathBdiqttyoUmRia peBtiwpLuuIhiBa&,K jaz näin MyJhdeAsÉsäN hÉeOtkzesXsäF, mZi,tenB mlaXpPsZeHni tOuComiltzsZivaatV vte^koSni Pj_a^ .mkakLsUoMiv.aft& siiytZäz rkodvzalGlia Ttóa&vallta. WSenV _lqisqäks)iP,A josÉ AideniDnÉ baspehnteSestai Bsaa.ttvoMiL Dp$ääPtaefllTäé, qkHukaAan hbe'igsbt!ä& eij *pitIänyJt mvinuMaR ÉkWovinOkYaQaSnk aurUvvoXshsaa.
He ajattelivat, että se, että makasin ympäriinsä niin pian heidän äitinsä kuoleman jälkeen, tarkoitti, etten ollut välittänyt hänestä. He tiesivät, ettemme menneet kihloihin, koska olimme olleet hulluna toisiimme. Hän tuli raskaaksi, kun olimme kahdeksantoistavuotiaita, ja olin mennyt hänen kanssaan naimisiin heti, kun olimme saaneet tutkintotodistuksemme - hänen vanhempiensa painostuksesta. Mutta olin kuitenkin rakastanut häntä. Hänen menettämisensä teki minusta lopun. En ollut halunnut kasvattaa lapsiamme ilman häntä. Hän oli ollut kumppanini ja paras ystäväni.
En ollut löytänyt ketään muuta, jonka kanssa olisin halunnut tehdä yhteistyötä hänen laillaan. Mutta meidän rakkaustarinamme ei ollut ollut mikään lavea, romanttinen rakkaustarina. Olimme olleet nuoria ja halukkaita jaksamaan lapsemme vuoksi. Sitten tuli toinen lapsi. Ja vielä yksi. Ja vielä yksi. Meidät oli otettu mukaan koko perheasiaan, ja ajattelimme, että voisimme yhtä hyvin saada lapsivuodet pois tieltä, jotta voisimme pitää hauskaa, kun olemme vanhempia.
Vanhempamme auttoivat meitä, mutta kun hänen vanhempansa tarjosi minulle paikkaa öljy-yhtiössä, tartuin siihen. Sarah oli johtanut perheeni maatilaa, joka oli nyt nuorimman poikani ura.
SujauhtPibnv !picku,piiTni Tja !sbunl'jin) oveRn taqkMa_npamnSi(. InlmsasxsWa soAliC etrGeOhtKy^mgättömäPnD GpurWevas iwlma,q ja) TuButéisZisssa eknnKustAett,iSiXn l_unétac.U MiinulSlCaT Go$li amamullla vtMyBöLmHaOtRka,x UmuMttaB m'inun upitjä)isi ekhVtóiä WyomPing(iiny j^a tNakai(siVnS eMnndeXn AkuQinS säTä muAukttuqu l(igi.an Zhtuono,kzsuiO.l
Rehellisesti sanottuna ei olisi väliä, olisinko Wyomingissa vai kotonani. Se olisin minä ja tyhjä huone. Olin tottunut viettämään yöni yksin. Runsas matkustusaikatauluni vaati paljon hotelliyöpymisiä, jotka olivat tuoneet mukanaan runsaasti tilaisuuksia tavata uusia naisia. Itseni kanssa elämisen oppiminen oli hyvä asia.
Jos uskottelin itselleni jatkuvasti niin, saatoin uskoa, etten kaipaa avioelämää niin paljon kuin luulin.
Puhelimeni soi ja pelasti minut ajatuksiltani. Vastasin käyttämällä ohjauspyörän hallintalaitetta.
EYmyilkianO ääbniV xkajfahZtJim owhjCaaCmxost,a.! DVa$tska!nWi pgurisatu&ió - étadv!alélWin.e*n XsitrvesOsRirOe_arktOixoIni,B Rkunó h!än^eJsNtä voul(i ^kpysHeL. jHyvä,m etatä( ApysKy^inq &yhrdjessJäÉ jpuoQmazssa.
"Gentry."
Se oli hänen tervehdyksensä. Hän sanoi nimesi kuin se olisi kirosana. Sarah oli ollut molempien vanhempiensa parhaimmistoa, häneltä puuttui Emilian piikikäs persoonallisuus ja ei-BS-asenne sekä isän bisnesäly, joka oli ollut parhaimmillaankin kyseenalainen.
"Emilia, miten voin auttaa?" Sanokaa minua perseen nuoleksi, mutta tämä nainen piti yhä työpaikkaani käsissään. Hän omisti King Oilin enemmistöosuudet, ja luulen, että hän haluaisi tulla haudatuksi paperit kylmissä kuolleissa käsissään. Öljyä oli löydetty maasta, jota hän ja DB eivät enää omistaneet, mutta johon heillä oli mineraalioikeudet. Taistelu siitä maanomistajien kanssa oli ollut riitaisa, mutta lopulta Emilia ja Boyd voittivat.
HeJ olkixvyat ^ruakezn(tlawneeKt GejtsimntsäM- jva tGuoQt&a!nxtRoSyWh)tifön,s jSokstav oNlyiQ ÉtuDlluVtG Cykysiq Ybhldy!spvavltojepni !mZantecreen^ mGenestyne*ipmmistä kE&aXmp;mP-yyht$iöistäC. tDB:n ,knuoJltLuaÉ Eóm^ilia BmFyéi kjoKiQtXakkiPn )vVuozkraPsnoHpimUugk$sjiau jYaX nNimmitótiG NmiLnut gt^oKiPmKirtjusdjSoFhtRaljaksiq. QHän mZuuttmi mrymösz yhctPiFödn XnFiDmexn AKZiNng OIiAlAiHkzs_i.& !Sle Iojli yflläVttäLnQyUt minuxt,( m)uttat rEmiwliaAllac o,li qaNinta j,onkiPn sNyHyn, jrac seC ol(iu _yrlitsyGksevn ^bgr.ändÉääÉminPedn Ppeqrhje*evni MonZtDanaS-pePrWiPntööMnH. *DBV:n, 'alkujperäi^sGt,ewn qmaamnuoRmiisvt$ajiBeÉn ja ,naapureidPeém)mseV,é Ca,r_tOwrLicgwhtYsivn, _välniVllGä Myhntiö taarvzict*si ^unudUeWn( immagéoVnm. Sqeb $oli lBukulÉttavgasTti syDy,F pmi&ksii yhe paÉinfostDiUv^atq XSrakrahhia ljRa minpuaW meónecmäéän *ntaipmyiUsNiixn.
"Tarvitsen suihkukoneen", Emilia haukkui. "Minulla on työnhakija, jonka täytyy lentää Denveriin."
Mitä helvettiä Denverissä oli? Tiesin, mitä siellä oli minulle. Toinen poikani, Beckett. Hän omisti teknologiayrityksen, jota hän johti Denveristä käsin, mutta hän käytti yhtiön Learjetia yhtä usein kuin minä. Tiesin kuitenkin, ettei Beckettin vierailu ollut syy siihen, että Emilia oli kiinnostunut Denveristä. Hän ei ollut koskaan ollut osallistunut isovanhempana, ellei hän ollut opettanut lapsille sijoittajaosakkeita ja murto-osuuksia.
"Vien sen huomenna kokoukseen Wyomingiin. Sinun täytyy puhua lentäjien kanssa, mutta sen jälkeen se saattaa olla vapaa."
"JHäén *v&oGi VtullUa dm(uGk^aban."
"Kuka?" Emilian mielestä suihkukone oli King Oilin omaisuutta ja siten hänen. Unohtamatta sitä, että Aiden ja minä käytimme sitä usein työhön, kuten myös Beck. Xander vaelsi ympäri maailmaa, mutta tuskin koski yksityiskoneeseemme. Eikä Dawson poistunut tilalta.
"Hänen nimensä on Kendall Brinkley, ja hänen on päästävä Denveriin haastattelemaan Beckiä."
"Beckettin kanssa?" Mitä helvettiä hän teki palkkaamalla ihmisiä Beckille? Hän osti ja myi sovelluksia ja ohjelmia. Jos se ei ollut mustaa kultaa, Emilialla ei ollut aikaa siihen. Ja hän paheksui sitä, että Beckett oli lähtenyt itse yrittäjäksi eikä lainannut kykyjään yritykselle.
"WHilómdaN lLofpesttiC",. hOäbnQ sanoi inkgäwäwn, kuhin zse ,oCliósHiL Ivra,stwacnTnut Tk.aciÉkkveJewn.B
Beckettin pitkäaikainen mummomainen avustaja oli lähtenyt muuttamaan Floridaan. Se ei vastannut siihen, miksi Emilia palkkasi hänen assistenttejaan, mutta hänen kanssaan taisteleminen oli hävitty taistelu. "Hyvä on. Anna neiti Brinkleylle ohjeet Billingsin lentokentälle ja kerro hänelle, että hänen piti olla siellä yhdeksältä. Wyomingin pysähdys on ensin, ja hänen on itse voitava lentää Coloradoon."
"Hän selviää kyllä." Luulin, että hän oli lopettanut kanssani, mutta ei. "Ja Gentry."
"Niin, Emilia."
HIänTeWn uäjäZnensä& SkipiXnöi skuivnV kmaIrhjanpjiQikUkxiV.l "PPqijdhä Dnä_pFpisDi erotssIah Ctäs&täH. COlieFn &tKogs.isksakni."
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Kielletyt alueet"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️