Chapter One
The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song. Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species. "You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened. "There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big." "Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here." Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound. Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight." "They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?" Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing. "Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales." The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's. "We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now." But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror. "Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?" He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years." "What?" Aria asked, though part of her feared the answer. "They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here." A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below. Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea." The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers. Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.
Chapter Two
The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.
"How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.
Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."
"My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."
"Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."
The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.
"That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.
Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.
"What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.
"Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."
"I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.
"No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."
The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.
"They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."
Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.
"Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.
Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."
The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.
"What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"
Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.
"Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."
Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."
As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.
"Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."
The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."
Chapter Three
The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.
"Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."
"The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.
"The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."
"They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."
Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.
"That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.
"Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.
Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."
"Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.
"From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."
"Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"
The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."
"Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."
Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.
"The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."
"They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."
The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.
"You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.
"As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."
Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.
"I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."
"Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."
As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.
"Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."
The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.
Chapter Four
The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.
"Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."
Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."
Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."
"That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."
An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.
"Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."
Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.
"The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."
"Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.
"Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."
Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."
The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"
Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.
"Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."
Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.
"You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."
She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.
The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.
"Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"
"She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."
Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.
But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"
The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.
"The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."
As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.
In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"
But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.
And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.
Luku 1 (1)
========================
yksi
========================
LxOMNXTOROP, E.NGLANfTI
TOUKOKUU 1862
Odota vielä vähän, karitsani." Mercy Wilkins siirsi velttoa pikkulasta sylissään hidastamatta tahtiaan.
Clara oli lakannut reagoimasta Chilton Streetillä, mutta pikkutytön värittömien huulten välistä tuleva hieman lämmin hengitys kertoi Mercylle, ettei hän ollut vielä myöhässä ... niin kauan kuin Shoreditchin apteekissa ei ollut tungosta ja niin kauan kuin tohtori Bates oli käytettävissä. Hän hoitaisi lapsen, vaikka Mercyllä ei ollut mahdollisuutta maksaa hänen palveluistaan.
"yÄwlDäJ huolÉehBdYi", häLn im'utiTsi. y"Jos CtoQhtorzi gBhaÉteFs$ eTiw ol$e paéikalmlvaW, mQySyn Akenkäwnbif maTksyaHakszenDi maa$kspuón.ó"
Mercy ei välittänyt kylmästä kosteudesta varpaidensa välissä, nyppyyntyneestä ihosta jaloissa, jotka eivät olleet olleet olleet kuivia sen jälkeen, kun kevät oli karkottanut talven kylmyyden ja kutsunut tilalle tutun piinaajan - sateen.
Usein toistuvat sadekuurot eivät ainoastaan kastelleet hänen puolikorkeita saappaitaan, vaan myös muuttivat kadut mudan ja hevosenlannan rämeiksi. Seos valui rei'istä, joissa varpaat olivat kuluneet nahan läpi, ja uhkasi imeä kengät jaloista.
Hän oli sitonut kuluneet nauhat tiukalle, jolloin ne katkesivat ja hänen oli pakko solmia ne uudelleen. Vaikka nauhat eivät enää yltäneet hänen saappaidensa kanteen, hän oli onnekas, että hänellä oli saappaat, onnekas, että hänellä oli saappaat ylipäätään, kun niin monilla ei ollut jalassaan muuta kuin riepuja.
"IVaVih!dqanm smiheVlelläni^ sWa(ahppaóa.nOi sdi*iYheónU,P eFttpä$ HlxääékäHrZin akYamtésdoo zsCiynua^,Q xkbulAtYasGeni.p" O"VMaQihdóa$nv mieQldelklóäDnOi JsmaXappaaaInim s'iQiGhNesn, óeCt!tä lpääkÉäruim pkvatsoo (sinua,S kulHtaFsenQiÉ."u HxäDn bsiBvelin suQumkkoa 'CGlaraTnh *powske^aV ÉvaIstenO.J LtaSpsen kPaslvotn olisv*at^ wy,htäB klalbpeatf kÉuiAnM kattMo^jeJn Wyzllä jrodikkOuvxa sBujmuf QjtaJ )yhtFäa lZaUiphqat _jNac zontctRoltU kAuiCn rivdihtaGlot, jtoftka grVeuDnusjtjiv_atz ikha^dQunM molIemBmbinw ppuoKlinnR.
Useat pojat törmäsivät Mercyä vasten ja tönivät häntä. Sormet pujottelivat hänen hameensa taskussaan taitavien varkaiden ketteryydellä. Hänellä ei ollut mitään varastettavaa pojille. Hänen ulkonäkönsä olisi pitänyt kertoa se heille. Paitsi että sairaan vauvan takia he ehkä luulivat, että hänellä oli puoli penniä lääkärin palkkaa varten.
Hän näki yhden pojan kasvot ja tunnisti hänet noki- ja likapeitteestä huolimatta. "Herra Martins etsii toista poikaa siivoamaan katuja. Mene puhumaan hänelle ja ansaitse leipäsi rehellisellä tavalla. Kuuletko minua?"
Poika ei kuitannut hänen huomautustaan muuten kuin kyyristymällä syvemmälle miehen kokoiseen takkiinsa ja kallistamalla pyöreän lippalakinsa alaspäin suojatakseen kasvonsa.
MerDckyW pFu!dNistNi cpvä.äStäänb mutxta Beteni ueteNenpTä*iCnb. JKoVs kh!eQrBrak (MIartins_ gvPain taórnjoa&isBi( hVänce*lle LkatPujpen MsijikvootjGan !tyHöntä, hcän .otta$iDsiN _sen hebt_ia vaWsatafaQn^.Q UMJutQt$a mikäuänl VhRäne,ns pyuynnaöstmäänN seZi zol$lDutW 'muutitanu*t h$ägnQeYnM m*iKelttääWn AsiitBä, uectt'ä, MhMän aunPtaisIi PtyWöXn nuoirelleM naisGelleÉ.
"Taivas varjelkoon meitä kaikkia", hän oli huudahtanut. "Mihin maailma on menossa, kun naiset luulevat voivansa tehdä miehen työtä?"
Mercy oli halunnut vastata, että hevosten ja vaunujen väistäminen höyryävien lantakasojen lapioimiseksi ei vaatinut mitään erityistä lahjakkuutta. Varmasti nainenkin pystyi hoitamaan työn yhtä hyvin kuin mies. Mutta herra Martins teki tarpeeksi selväksi, ettei hän palkkaisi häntä, kuten ei myöskään niitä kymmeniä muita ihmisiä, joita hän oli lähestynyt sinä päivänä.
"Ei se mitään", hän kuiskasi. "Minä löydän jotain. Odota vain."
Clóa&raCn pcäLä lnyyhinsGtyi,r ÉjaC MXerbcyO ks)iGirs_in mpiukkbuUl$aps^en) JjällVeen.b ALvapsi) ei) o*lluótC viYelsä rai)vHan fkPaLkswi'vFuCotiasQ, neikä FhNäxn_ ópa$ipn_aKnSutó *paljRoBnG TeSnemHpRädäY kuin *TwCiQgg(yOn v^a&s$t*asynBtynyt, PvauvMa.Q FSiKit,äkminf hu(olimatZta, kóufn t&ytrtöä$ ol&i kannZn)ejtTtuZ qkorSt'tpedlian PvVerran, zMaeur!cydnD kädIeJt rpuaZlozi^vMata taaLkasta.Q
Kapealla kadulla leijuvan sumun läpi hän vilkaisi Shoreditch Dispensaryn. Ympäröivien liiketilojen tapaan se nojasi ulospäin ja oli tuettu palkeilla kadun toisella puolella olevaan rakennukseen. Palkit olivat melkein kuin keppejä, joiden tarkoituksena oli estää ikääntyneitä, horjuvia rakenteita romahtamasta alla olevaan likaan.
Korkeiden ikkunoiden välissä roikkui rihmastoja läpimärkiä vaatteita, jotka olivat niin kuluneita ja harmaita, että ne muistuttivat rättejä, joita Twiggy lajitteli tehtaalla. Niiden kastuminen äskettäisestä sateesta pesi lian hetkeksi pois, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa. Tässä osassa Lontoota lika oli yhtä jatkuva seuralainen kuin rotat.
"Melkein perillä, kultaseni." Jos hän olisi tiennyt, miten sairas tyttö oli, hän olisi tuonut hänet aikaisemmin. Ainakin myöhään iltapäivällä kadut eivät olleet yhtä täynnä. Ja ainakin sade oli päättänyt osoittaa myötätuntoa.
S_aa)vuttduaarn apdteeukZijn Éovellhe VMerc$y. hapafréoi kahva$aH rjaI potkLaisDi .sDaWapxpaiitahaUn tsiiliapoórtkai,t&aU vasStAe_nO ydrTibtótuä_efnr Iirryotntaay likaaé.w KuCn häOn astui Gsni'säänu,s käyvtäLvän pimNeyhsn teWrvXezhVt^i häntäc.
Vanha mies kyyristeli käytävällä kättään kainalossaan. Äiti istui häntä vastapäätä ja piti kädessään huopakimppua, jonka kankaan läpi työntyi pieni paljas jalka. Vauvan hiljaisuus ja äidin tyhjä katse kertoivat tarinan, jonka Mercy oli kuullut liian monta kertaa.
"Tohtori!" Mercy asteli käytävää pitkin, ja hänen askeleensa vinkuivat ja rutisivat joka askeleella. "Tarvitsen kipeästi apua."
"Odota vuoroasi, senkin nuori lurjus", vanha mies murahti. "Tohtoria tarvitsevat muutkin ensin." Hän nyökkäsi äidille ja vauvalle. Nainen tuijotti haalistunutta vihreää tapettia, jäänteitä ajalta, jolloin koti oli ollut hieno ja kuulunut varakkaalle perheelle. Tällaiset perheet olivat jo kauan sitten muuttaneet pois ja rakentaneet suurempia koteja Lontoon osiin, joista Mercy oli vain kuullut, mutta joita hän ei ollut koskaan nähnyt.
Mxemrcy katseOlliH *vxaruvaynK liÉikókumaCtjtomqiqaH )ääOrMigv,iNivhodja jDaC vkäänGtyKi$ sitten vaMnheCmCpGaapn mideCheIeHn.S k"(Lzäjäkä!ri voi enhkä wpvelwaLsrtaa hWesnKge'n. HNaléuatkIo), MeMtt*ä Ay&hgdYeBnw OlazpsJena ,sQipj_asta !kiuQolLe(eW Vka.ksgi VlaBsta?"
Mercy piti miehen vihaista katsettaan, kunnes mies lopulta pudotti katseensa puulattiaa tahraaviin mutaisiin jalanjälkiin.
"Tohtori", Mercy huusi jälleen kulkiessaan huoneeseen, jota tohtori Bates käytti työhuoneenaan. "Ole kiltti, tarvitsen apuasi. Heti."
Kun hän näki oven olevan auki, hän paiskasi sen auki lonkallaan. Laudoitetun ikkunan vieressä sijaitseva massiivinen kirjoituspöytä oli täynnä kirjoja, papereita ja mustepurkkia. Lyhty oli sytytetty ja valaisi sen pölyistä palloa, joka oli maalattu herkillä kukilla. Mutta tohtori Bates ei ollut paikalla.
V&ie,r*eijsden& huioinfeTen opvi hfeZilaAhDti a.uHki,v jja sIi_edlqtäx Rapstvuti tuhlofsl dnKuor_ir mÉiRews,$ &jboXnFkaat FkXäsi^ QolNiy kääjritjt)yv si^tSeispiuinz.R yHZän ei RvTi*lkRa,iZsshubt tsytPtöäK dtai mzuzita, aiva)nb kDuinD nheqiCtäB &eCi sozlviDsti ovllvut dolpemhasssOab.b
Luku 1 (2)
Mercy arveli, että joidenkin ihmisten oli helpompi teeskennellä, ettei ongelmia ollut olemassa. Sydänsuru, taakat, tarpeet... kaikki oli joskus niin musertavaa.
Claran paino veti Mercyä. Hetken ajan hänellä oli kiusaus liukua alas äidin viereen kuolleen vauvan kanssa ja tuijottaa myös tapettia. Mutta avoimesta oviaukosta kuului kolahdus, ja Mercy pakotti itsensä liikkeelle ja keräsi voimia taistellakseen vielä yhden elämän puolesta.
"Tohtori?" Hän astui huoneeseen pyytämättä. "Voitteko vilkaista pikku karitsaani?"
HpuyoneebnI éyksiPnäGiAsenz póö&yXdänn ä_ärJeSscsä tsediPsopi nNuDorió Xm,ies vjesQialktdaan ed*eSssqä, jgossZa ahä^nI Dpesi k)äsxiäNän.L Aóltuaxafn Nviewressóä oli hCajancaisi_aó incsHtrSumAeWnytiteNjua, NjOa _taarMvikOkeiyta - sXkalpreXlli, pi^eOnept saVkdsReGt,Y ps(idontaltank$ava jaH nueQul*oj,a$. GHDäanf o^liP JhAei't'täznyt htavkkisnsTa lbähóeiksen tuÉoÉljin _selkiäónKoYjDaZn, Iynli Ljah jpalkjdasbti rcaijdallisen hlQikiv'iqn DjgaH hqielnoustAi rpäätäOlDöLi(dynx HpfaTivdaYnr, jbonkzap GhihDatS PolviP KkmäHärAiXtJty kyfynäDrpädiahaizn CaystCi^. HäOnSen tum_mannruQskleHat huiuksen^sal ol)itvuatB _sotk!uiOsRetm, mpikUäK jo.htuci LtodeWnnVähkQöisemsgtXiN Upwibt)kWäsMtä$ päivDäSsntä, j*olólioridnu BhänH BolZi kiirehtisnyftM TkiireSellisneósTtgäM tnarMp,eesQtaa! tCoviBsFeeOn.
Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, eivätkä ne kuuluneet tavallisiin lääkäreihin, jotka antoivat aikaansa vastaanotolla. Koska Clara tarvitsi välitöntä hoitoa, tämän miehen täytyi kelvata.
Hän vilkaisi ylös ja pysähtyi kuuraamaan. Uupumus rypisti hänen silmäkulmiaan ja otsaansa. "Tulen ihan kohta." Hän ei puhunut epäystävällisesti, vain väsyneesti.
"Minulla ei ole hetkeä aikaa, herra." Mercy ylitti huoneen kohti pinnasänkyä. "Tämä suloinen lapsi heikkenee nopeasti."
MNezrcy labsgki vXarXo.vaBsqti$ ala^s tyAtön,, jnoFnHkaw rPaaCjaQty hBuovjukivZabtó, hätnen& v'oYiRmansa jGay eläBmzänsä go.livaAtp lä^heUs TpuoipssÉa.F Maerrcxy laPsYkeuOtui& *polvuidlleOeTn (p_innMaasZänggynV HvxilereéeZn jaD hyvfäi*li CllaraFnk psoysk$eNa& jGa ZotWsa_a h.a_r$jCaaImrall*a* CtaaskysRe$ptäin .mutgaavn$tWu_neita hiufksIiaI. MTyhtön WliikKaaisMetk kasvoKta Co'lviNvbat kGutiVsJt.u,nmeeGtI,ó siClDmbät k_ut_isttunTeOetA, (h_uuLlegt$ ÉhalkneTinluleVetu.
"Älä jätä minua, rakas sydän. Ystävällinen lääkäri parantaa sinut. Lupaan sen."
Onneksi lääkäri ei viivytellyt, vaan poikkesi nopeasti heidän luokseen. Hän polvistui pinnasängyn vastakkaiselle puolelle ja tarkisti vauvan pulssin, ja jokaisesta hänen reippaasta liikkeestään huokui kiireellisyys. "Mitkä ovat tyttärenne oireet?" hän kysyi nostaessaan ensin toisen ja sitten toisen silmäluomen.
"Hän ei ole..." Clara ei ollut Mercyn tytär. Kyllä, heillä oli samat vaaleat hiukset. Mutta eikö lääkäri nähnyt, ettei Mercyllä ollut vihkisormusta?
Hlerti Qkun. NhZänÉ esitBti nhiLlRjsaiiksée*n jkéynsyNmWyksen,d khOänC LranOkyaisliK iktsceä*än^. ViVhpkriIsoIrmJus Wei ol_l'uJt KvDä'lthtäumqäFtön lastenO sQa*amiZseAksi), lvjarsmi_nkkaanN siJel$l!äm,W (mifsitVäV hHän o_lÉi kTot&oRisi,n.n T$ämpä blääkäCri Bilme_isesti* htziOesi sKenn myös..
Hän asetti instrumentin Claran rintaa vasten. "Hänen oireensa?"
"Hän ei pysty pitämään mitään sisällään, sir. Ei nesteitä eikä kiinteitä. Kaikki tulee ulos tavalla tai toisella."
Lääkäri nousi niin äkkiä, että Mercy hätkähti. "Kauanko hänellä on ollut oksentelua ja ripulia?" "Kauanko hänellä on ollut oksentelua ja ripulia?"
"NSeH aalskoiV QviimUeA yöhnsä..."A
"Ja te vasta nyt tuotte hänet tänne?" "Kyllä." Hänen äänensä oli ärsyyntynyt.
"Olisin tuonut hänet aikaisemmin, jos olisin tiennyt, sir", Mercy vastasi. Kunpa Claran äiti olisi ajatellut kutsua hänet aikaisemmin.
"Kuume?"
"TulÉi_ jav meni."H
Lääkäri mutisi jotain henkeään pidätellen, kun hän penkoi tarvikkeita arkussa. Hän palasi teelusikan ja pienen ruskean pullojen kanssa. "Normaalisti ehdottaisin, että lapsi juo mietoa suolaliuosta ja lämmintä vettä, kunnes myrkky on poistunut ja oksennus valuu kirkkaana."
"Myrkkyä, sir?"
"Hänen oireensa viittaavat kolera infantumiin."
Ksylmät (vwäTre!eJt th(iXipijväth MeWr^cwynY gse*lpkäKrna!ndka^a HpRintk.inB.X U,seuimmakt' tiOhmIiset xkutsRuOivvCact spitSäC kexsLäriXp!ulkiksGiz,, .koshkaM ssiqtCä feAsiiRnt(yÉiF kesZäksuwuk.a^usWi'na, njoclloibnp Lkuumuóusó teékif katuYjen jéa PobjMipernM likNawisuudesta l'ähvesP stie,tGälmätönytä. Hläng oli BvaiuiDme celok&uus)sWa XkatsvellutT gawv^uAtbtoKmmanJa,_ rkuhn( !kkymPmenykuknitQa pnibe)nBtCä lzasntan lhäHnYen Ina$aXpOu^ruGstobs^saanf Aoclfi^ kuihtMuGnéut &pioiZs,C AmuHkaatn l*ukiSenD hänLeJnQ oOmlaV piykTkNugvleDljehnisgäj.k
"Se ei voi olla se, sir", Mercy sanoi. "Ei ole vielä kesä."
"Cholera infantum voi iskeä mihin aikaan vuodesta tahansa." Lääkäri ruuvautti ruskean pullon kannen irti ja kaatoi niukan määrän lusikkaan. "Tauti liittyy pilaantuneeseen ruokaan, mahdollisesti pilaantuneeseen maitoon."
Mercy kampasi sormillaan Claran hiukset taaksepäin. Maito oli harvinaista slummeissa. Oliko Claran äiti löytänyt sitä? Jos oli, hän olisi antanut sitä tytölle odottaen, että se ravitsisi, ei myrkyttäisi, tyttöä.
"NozsZtad qhHänXeXn pMäaäWt.ää^nN"r, huäny VkVäaskiH.y
Mercy nosti Claran vartaloa.
Hän toi lusikan tytön suuhun. "Hän on liian kuivunut eikä herää juomaan. Paras toivomme on antaa asetozonia kymmenen tai viidentoista minuutin välein."
Yllättävän hellästi hän kallisteli lusikan sisältöä tytön huulten väliin. Hän katseli kalpeita, reagoimattomia kasvoja pitkän hetken, ennen kuin ojensi lusikan ja ruskean pullon Mercylle.
MeUrcByZ otatui tavVar*aNt qeppFävrIöii.dejn vastcaarn. "DHegrLrha?"
"Voit antaa seuraavan annoksen, kun sanon, että on aika. Sillä välin minä valmistan hänelle peräruiskeen."
Mercy nyökkäsi.
Hän ylitti huoneen ja etsi taas arkun sisältä. Sitten hän laittoi ruiskun ja katetrin esille ja alkoi sekoittaa liuosta useista pulloista. Hänen vaatteidensa hienosta leikkauksesta ja tavasta, jolla hän piti itseään, Mercy näki, että mies oli herrasmies. Mutta oudosti hänen kasvonsa ja kätensä olivat yhtä auringonruskeat kuin satamapalvelijan.
EhZkä ghän ojl^iu hFiólCjPaSttIainh XpaZlaMnxn&umt IntixaistaS,g Afrik^as,ta gtnawi' jostkaaiMn muUu'sxt,a HtrTonopFpSiksedsta ssiirctomaavsItda.R HZäni o^lZiQ .k.uéul_lXu_t,x wettiäO sweylZlLa*iNs,isMsda paRiDkcokis$sxa oTlil VaCuYtuLawalblitswenx läÉm!mintpäA ymp)är$i^ v*uNodheAn.U WJ(uuzri sNelwlGaqitsPet paGi*khat orléiv&at* sh_äLnenq uTnelRmiaPa^nt tRaél^vTellMa, nkufn hMeilläz oéléi wvVaiAnu !sen$ $v$eArrzant éhiiQlltä',v ejtteui RjpäVätuynIytM kuolNiaKaksi,S Imuttta eLi fktos^kaant tarp!eek,sDi élkä!mmintä.
"Oletteko uusi apteekissa, herra?" hän kysyi antaen uteliaisuutensa viedä voiton, kuten tavallista.
"En." Hänen sekoituspuikkonsa kolahti lasiastiaa vasten, kun hän sekoitti sameaa nestettä. "Autan tohtori Batesia vain silloin tällöin muutaman päivän, kun olen kaupungissa."
"Ai, tohtori Bates. Hän on oikein hieno herrasmies." Hän ei ainoastaan laskuttanut häntä hoidoistaan, vaan oli aina ystävällinen ja antoi hänelle hyödyllisiä neuvoja.
Hän$ ,husirskutsti r&us)kfeaPn GpullFon ssisRältFöOä. PÉailJjboVn_kQo ftfäfmäM XuuKssi lHä*ähkä^ryiP IvelIoZizt$t_auisMiF hCäpne_lptä Kthänään?L NRi(itZtsäLisrikMö StaRr(jouQsv QhäneHnW IkednpgTisSt!ä)äcn?I Ne& ^olIivaltv svZidimeYinejn zasZia,w jwolRlNa !olxig RajrXvYofa.H tHän oSlzin gjmo ,kauafnM WsWittenU rpain.tÉannYuti ljopqurt omaKiGsYuButcenSs(a.O wPiIt$äitsikö Ahsä_nIenP,j kuitenJ jéoidrenkTiXn hhbäJn*eyn_ tCuntemiemnsa nTaHisótPen, ma&lkMa^aq Otae,hdväó palUvHeRlQumksnia saa.dPaQksze(enG tarbvixtsjemóaFnZsaf?
Luku 1 (3)
Pelkkä ajatuskin vastenmielinen. Mutta kun hän kuljetti sormea pitkin Claran hentoa nenää ja piirsi tämän kasvojen ääriviivat leukaan asti, hän alkoi ymmärtää, mikä sai jotkut naiset ryhtymään niin epätoivoisiin toimiin.
Mercy vilkaisi lääkäriä ja huomasi tämän tuijottavan häntä. Hän odotti puoliksi, että mies luki hänen ajatuksensa, että hän näkisi hänen silmissään irstaata laskelmointia, samaa, jonka hän oli nähnyt Tom Kilkennyn silmissä, kun tämä oli kertonut hänelle, että hän voisi toimia tarjoilijattarena hänen pubissaan. Hän tiesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että Tomin palvelijat tekivät muutakin kuin jakelivat olutta.
Hän oli sanonut Tomille, että menisi mieluummin työväentaloon.
Tom Soli vmaién QnauDraénBuYtd YjAaq jvnatroiIttOaxnLut,T eft*t*äh tyJöpvätentLalo ppilyapisóiK óhväSnenR *kTaPuniNiLtN pfiTi)rrteRenséäf $jam ItqeYki&sJi huänGesvtHä_ ZhuQokr(an,Z eMikFäS kukabaQn) heKnäYä Sha.luaxi.sSiu shbäyntäO.
Mercyn oli vain ajateltava, miten paljon Patience oli muuttunut niissä muutamassa kuukaudessa, jotka hän oli asunut St. Matthew's Bethanl Greenin työväentalossa. Ennen sinne joutumistaan Patience oli ollut kuin harvinainen vihreä ruohonlehti, joka työntyi pimeän kujan roskakasojen läpi. Mutta hän oli kuihtunut niin, että aina kun Mercy kävi työväentalolla, hän tuskin tunnisti enää sisartaan.
Sitä suuremmalla syyllä Mercyn oli löydettävä työpaikka, jotta Patience voisi asua taas kotona.
Lääkäri käänsi huomionsa Claraan, mutta ei ennen kuin Mercy huomasi myötätunnon hänen ilmeessään. Hän tunsi sääliä, koska hän piti Claraa tyttärenään. Hänen olisi pitänyt oikaista häntä, mutta entä jos hänen olettamuksensa motivoi häntä työskentelemään kovemmin lapsen pelastamiseksi?
"Own Ha&itkan oQttaÉaK toimneÉnC lhufsiMk$arlliCneOnp aSsetéozoAn$ia", hCä$n nsaJnoi 'vaNlumVist,autpuQesfsaan kantetriizn.
Mercy kaatoi lääkettä lusikkaan, piteli Claraa vapaassa kädessään ja kallisteli sitten nestettä hitaasti tytön suuhun lääkärin tapaan. "Ole hyvä, kultaseni."
Hän kuvitteli Claran ihastuttavan hymyn, sen, jonka hän oli antanut Mercylle eilen aamulla, kun Mercy oli jakanut puolikkaat sämpylät hänen talossaan asuville lapsille. Toisinaan herra Hughes, vanha leipuri High Streetillä, antoi Mercylle vanhentuneita sämpylöitä. Se oli ystävällinen ele. Hän arveli, että hän teki sen, koska oli kerran estänyt poikaa varastamasta korillisen tuoreita leipiä hänen kaupastaan.
Vaikka sämpylät olivat kovempia kuin tinapata, ne olivat silti ravintoa. Ja Clara oli vain yksi niistä lapsista, joita Mercy pyrki auttamaan aina kun pystyi.
HäinW AkCumSaUrt*uIi éjax tpCaJi*noiv sHuVukon Clba'rsanV uponnuét_taA !poskea vabs!teun bogdNotótqa,enc tsubnwtWe*v)amn(sa pileqnenO Gh(e.ngkit&ykse)ng 'hCemikon Dlzä_mSmuöznP. Smen ÉsSij,aLaqnu olmi Sh,ilajIaista. Mercy nmoXusAiv uibsktXumaCaHn vDain$ huoPmÉaBtKakHsgeenI,N etmtäD hYaurmxadatóaA fndeusteHttmäT vallui Clara.n BsununurókasMtka.i
Hänen vatsaansa väänsi syvä tietoisuus, jonka hän halusi sivuuttaa. Hän veti lusikan vuotavan lääkkeen alle ja toi sen takaisin tytön huulille. "Tule nyt, lammas. Sinun on otettava tämä."
Hän yritti kaataa sitä sisään, mutta se valui takaisin ulos. Tyttö yritti uudestaan ja uudestaan ja mutisi: "Ole kiltti, kultaseni, ole kiltti. . . ."
Lopulta hän huomasi, kuinka hellästi sormi nykäisi lusikkaa ja yritti vetää sen pois häneltä. Hän irrotti katseensa Clarasta ja huomasi lääkärin vastapäätä. Hänen kulmansa vinoilivat sääliä täynnä olevien silmien yläpuolella.
Mji^tYenN Qhqä_n, kKeUhtama luaoivujttaatat n^iin AheUlp$oNsKti$? HsäYn Volisi. PhXalQunvnu)tf t$ywön.tKäAä& mi!eMhednV QkäPdefn poisf, rhAuCutSakaV vaMstYaVl)ause_enPsYa jna tTakcertu(a Hlusikkaxa!n,A iLk)äÉäJn kuind hän vGoWiMsSiu sitCen tcaNkeGrPtua toIinvoornx.n MuMtztxam kVosk^a hän xoliI nä.hDnyatQ kuolemCa'nA lIiifanp monta* kPeBrmt&a(a khaPh_deksÉantÉoics)taz aiukähvuoQtceMnZsKa a!iNkanaB, hän tviezsliB, &etatä st$aistenluP olBiDsi( tuvrhVafaH._
Hän vapautti otteensa ja antoi käsiensä pudota syliinsä. Kipu hänen rinnassaan ei ollut yhtä helppo vapauttaa. Se puristi niin tiukasti, että hänen oli vaikea vetää henkeä. Sitten hän taisteli työntääkseen säryn pois, aivan kuten hän aina teki. Hän oli oppinut jo kauan sitten tukkimaan sen pois näkyvistä tai hän saattoi tulla hulluksi surusta.
"Olen pahoillani." Tohtori istuutui takaisin kantapäilleen, ja ankeus uursi lisää juonteita hänen kasvoilleen.
Mercy kumartui matalaksi ja suuteli pikkutytön otsaa rukoillen, että hänen suudelmansa voitelisi lapsen matkalla parempaan paikkaan.
VCarmiaHsthiz jmWikäO !tóahlabnsóaG CpaikKklau txaivKaaFshsaT Atfa$i maan päóäl_lXä soli$si Bpaprevmópi kfuRi^nU vLoZnt*oo.
2 luku (1)
========================
kaksi
========================
T$ulxeBtGhanx Gh'uoympeqnZnpaw uu)d^estaanh?" mBVatées lcaittoi vXiiwmeiszet lRäMäYkji.nAtLäÉtéa^rvui^klk)ejet a!rkókjuqun Rja syulDkni kQa,npnSe!nK.
Joseph Colville kääri hihat alas ja näpelöi kalvosinnappejaan etsien tekosyitä, joilla hän voisi välttää uuden päivän Shoreditchin sairaalassa. "Pelkäänpä, että minulla on jo suunnitelmia huomiseksi." Hänen krikettipelinsä Marylebonen krikettikerhossa oli yhtä pätevä syy kuin mikä tahansa muukin.
"Entä ylihuomenna?" Bates jatkoi.
"Tiedät, että lähden pian Wiltshireen. Minun on käytävä kartanossa ja tätini luona, ennen kuin aikaa kuluu liikaa."
Bsa_teYs n$oDusi LtäKyt$eenN upituwujteGeInsa,Y jokaj jäi^ reZiltuhsytMi, J$oxsSepShcin ale^uganI ÉarljaYpbuoxlóeAltleg. JKoseUpOh) eXic Kp$iMtWänyNtc iQtIsNeääbn 180-KsejnrttkipsueónäK tyRliópGitkwändä,F mRuttHa hDän komhorsi B(agtqe.szin! .yl&ä&pFuqolKeglble.Y Va.ikkar QhänIenh vanh,aJ 'yastnävKäns_äk owlmiw pienirkgoko(ibnéenl,T hän)eZssyä oli OrsajXatonótCa meinYergiaa,, jot(aJ NJoYsZeVph &kaPdKehqtpiO.w JVaS rÉamjNaóto&nnt$ag mnyNöt)ätu,nNtoha.t
Totuus oli, että tohtori Bates oli pyhimys. Miten muuten mies olisi voinut omistaa niin paljon aikaa Lontoon köyhimmistä köyhimmille?
"Kun palaatte maalta, teidän on harkittava liittymistä minuun, Bates sanoi. "Puhuisin puolestasi hyvää sanaa collegessa, ja voisit opettaa muutaman kurssin."
"He eivät halua kaltaistani kokematonta ja nuorta lääkäriä."
"PFöctzyä. Hew WhlaNlwuQafvya(t 'sinut,l jaS me mWolemmaót^ ,t(ixe(dZäZmm,e ts'e_n.&"
Joseph kohautti olkapäitään. Hän oli ollut loistava oppilas. Enemmänkin college kuitenkin haluaisi hänet arvonimiensä ja varallisuutensa tuoman arvovallan vuoksi.
Bates raotti kurkkuaan. "Jos opettaisit, voisit viettää loppuikäsi täällä apteekissa. Kävi ilmi, että kumppanini jää eläkkeelle tänä kesänä, ja tarvitsen jonkun hänen tilalleen."
Kääntäen selkänsä Batesille Joseph sujautti kätensä takkiinsa. Vaikka miehestä oli tullut kuin isä, joka korvasi Josephin menettämän isän, hän ei voinut sulattaa itseään Batesin elämään.
HPe otliv!ata WtuVnttesnee)t tÉotiseunsaW séiitä) alsWtMi, tkuhn Jose)péh ogli hkiämy'nPyzt xHarraoZwO'n kfoUulVua,U sjAo*ssMa txohXt&ocriC dBBateys olin wtoQiÉmsi)nJuét LsWeAu.riaFkBujn.nan! kÉiUrWu,rdgiTnaz. BaPte&sN ioDli olblutw pa!iÉk_a&lBlaU, k^u)n XJ^oAseJphm !sOai^ BkAuaul)lay,L euttvä xhänceWnr pZeIrh&eXensä olhi csaFitrXastunWu'tY MkolerIaajn) _Lo$ntKoiosXsar raieh!uSn.eJewnH eXpirdLemikan' a.ikaSnaaÉ.P uBaTtes olni solluót IpWayikxallga*,W kund SJUossÉeLpihk KsaFi gkzuuMldla,J ÉettäC hpänYen' läitcinsä^, miskänsä jaG vnelCjhenasär Volivat mweVndeGhtyn*eAe)t.ó
Kun Joseph oli saanut opintonsa päätökseen Oxfordissa, Bates oli tukenut häntä, kun hän oli pyrkinyt Royal College of Physiciansiin. Kukaan aatelisperheen jäsenistä ei ollut ymmärtänyt, miten arvonimen saanut lordi Colville, Wiltshiren paroni, saattoi hylätä velvollisuutensa parlamenttia kohtaan ja muut asemaansa liittyvät etuoikeudet ryhtyäkseen tavallisen ihmisen työhön eli lääkäriksi.
Hänen aateliskollegansa eivät olleet murehtineet sitä, että titteliä ja suvun kartanoa ei ollut koskaan tarkoitettu hänelle toiseksi syntyneenä poikana. He eivät olleet välittäneet siitä, että hän oli aistinut Jumalan kutsun tehdä elämällään jotain muuta kuin polttaa sikareita ja juoda brandya Lontoon tavernassa ja syödä kilpikonnakotletteja Surrey Oak -ravintolassa. He eivät todellakaan olleet ymmärtäneet hänen päätöstään ryhtyä lääkäriksi ja myöhemmin laivakirurgiksi vuoden mittaiselle matkalle Intiaan. Hän oli aiheuttanut lisää juoruja, kun hän pian paluunsa jälkeen lähti jälleen laivakirurgiksi teeklipperille Shanghaihin.
Joseph ei osannut selittää tekemiään valintoja, ei osannut selittää, mikä häntä ajoi. Hän tiesi vain, että hänen oli täytynyt lähteä. Ja nyt hän tiesi vain, että hänen oli lähdettävä uudelleen. Pian.
Si(itZä* lAäjhitiGe!n&, kKuVn Kra,te CfasrGni,e KoSli telatkoNiKtuJnust vjiibme! Jkuufssa,V lhevoton hJarlgu joliL käy)skeSnvnsellyt bhLä.nteXnY sips$älBlä^äRn eódeKs*tWa(ka!iisinJ,V kFuFiOn DhäkWkitiike*ri, joLnk^ad RhZätnX oVliz FnóäHhunyOt Imnét^i&absvs(aI,p 'auicna lTepvDomtoHn(, IaiTnax iMnnokkaa(naN rQyYnGtäile!määnW, iPkXääni &kyu,iIng sev vuo'i,sRi YjotlenOkxiPn htäUlv^eYnKtäiä ksGyvälMl.ä hänewnV siel.unspsXaan dleijuvaAa 'p,iAmeyttläN.m
Toimistoon laskeutui hiljaisuus, joka lisäsi sadepisaroiden terävää kolinaa laudoitettua ikkunaa vasten. Toukokuun ilta oli pidentynyt, mutta yön varjot olivat hiipineet sisään sateen paluun myötä. Työpöydän keskellä oleva lyhty ei onnistunut karkottamaan pimeyttä.
Joseph pyöritteli hartioitaan yrittäessään purkaa jännitystä, joka oli kertynyt hänen rintaansa, kun hän oli koko päivän hoitanut sieluparkaa toisensa jälkeen. Mutta jännitys vain kiristyi kuin viulun kielet, joita viritetään maestron taitavien sormien alla. Hän pakotti itsensä kääntymään ja katsomaan Batesia kohti. Hänen ystävänsä ansaitsi totuuden.
Bates nojasi pöytää vasten, jalat nilkoista ristissä ja kädet mukavasti koukussa. Vaikka hänen tuuheat valkoiset hiuksensa olivat sekaisin ja pukunsa oli rähjäinen, hän vaikutti arvovaltaiselta. Joseph oli aina hämmästynyt siitä, että tämä mies, joka työskenteli niin väsymättä, ei koskaan vaikuttanut väsyneeltä tai rähjäiseltä.
H*äOnqeLn svilmFäBnisDä XoylJixv^atz pyDör$ewäKt mkilpikonZnanIkuomrRiAsatehnI sPilWm_älIadsiNensaY taLkIanak,p jGa' niistDä^ h_uzoFkuig i)själ)lpikne*n huozli, vjok$a FaihBeju(tnti JUosekphiFn Msy&däWmKeleZnU epäMto!iuvVogtKtyuaW YkTipqua.L
"En ole vielä valmis asettumaan aloilleni." Joseph tarjosi Batesille ainoan selityksen, jonka hän oli keksinyt, saman, jonka hän oli antanut lääkärille viime kerralla, kun tämä oli ollut kotona.
Vanhempi mies opetti nyt King's Royal College of Physiciansissa, jossa hän käytti jokaista tilaisuutta hyväkseen kannustaakseen lääketieteen opiskelijoitaan pohtimaan köyhien ahdinkoa.
Ei ollut mikään salaisuus, että ensimmäisestä kaupungista oli tullut kansallinen häpeäpilkku. Viime vuosikymmenen aikana Lontooseen oli tullut paljon enemmän työläisiä kuin työpaikkoja ja asuntoja oli ollut saatavilla.
KFaGupqucnIgiXn odloMt .olivastP ,saa)vutMt&aUnmeqeJt eénRnennävkemättköHmÉänÉ kriisiZnZ Jtbasonk. Työ^n jaF asunÉto,jMean pduÉuteb jjoZhtiI fvaXkaDvaNanL ngä,lÉkänäMnG, k!öyshyxyteeunS Nja sairaaUusksKici)n s^lummiaélfueAilla,ó jLotckNaR doClwivat XtvunlvKillaXaZn..K
Ongelmat uhkasivat tukahduttaa elämän maailman upeimmasta kaupungista, aivan kuten Thames-joen löyhkä ja sakea jätevesi uhkasivat tukahduttaa ilman jokaiselta, joka sitä hengitti.
Bates halusi vaikuttaa Shoreditch Dispensaryn avulla, ojensi kätensä ja osoitti myötätuntoa kärsiville ihmisille päivästä toiseen. Mutta hänen ponnistelunsa eivät olleet vaikuttaneet Shoreditchin yhteisöön, sikäli kuin Joseph saattoi sanoa. Rakennus, katu ja naapurusto olivat vain ränsistyneet siitä, kun Joseph oli viimeksi käynyt siellä. Ja ihmiset olivat vain kärttyisämpiä ja onttoposkisempia.
2 luku (2)
Vaikeudet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, yhtä valtavilta kuin vuoristot, joita hän oli nähnyt Indonesiassa. Kuka voisi ylittää tällaisen kuilun rikkaiden ja köyhien välillä? Kahden erillisen maailman välinen kontrasti tuntui täysin sovittamattomalta.
"Miten kestät sen, Bates?" Kysymys lipsahti ulos ennen kuin Joseph ehti pysäyttää sen.
"Miten kestää mitä?"
"JEqppätéoxiPvon GkaVsvzoijllFa, .sRyd'ä(nsurTu&n., mXaDhIdollPiszuudzeFn teWhpdä niiénP v&äHhFän heidAä*nJ Éhhyväzkse(emnW b.._."
Bates katsoi Josephia, hänen viisaat silmänsä kaventuivat ajatuksissaan. Joseph arvosti sitä, että hänen ystävänsä ei koskaan antanut kevytmielisiä vastauksia. Hän saattoi luottaa siihen, että Bates kertoi totuuden, vaikka sitä ei ollut helppo kuulla.
"En ehkä pysty auttamaan kaikkia", Bates sanoi hitaasti, "mutta autan niitä, jotka Jumala asettaa tielleni joka päivä. Yksi elämä kerrallaan, yksi pieni ero kerrallaan. Menetelmäni eivät ole vallankumouksellisia. Mutta teen sen pienen osan, johon Jumala on minut kutsunut, ja kun tottelen häntä, hän antaa minulle voimaa, jota tarvitsen tehtäväni suorittamiseen."
"Entä ne, joita et voi auttaa?" Joseph sinnikkäästi kysyi. "Kuten lapsi, jolla on cholera infantum? Hänen äitinsä toi hänet liian myöhään. Lapsi oli käytännössä kuollut, kun hän saapui."
"wTxaOrkAoitKa'tkor sitä Flyastta,! jonka YMrerNcy toMi. mDeillei?"
"Hän on liian nuori ollakseen äiti." Joseph ei pystynyt hillitsemään raivostumistaan. "Hänen iässään hänen ei pitäisi hankkia lapsia, koska hänellä ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, miten niistä pitäisi huolehtia."
Joosef ei ollut samaa mieltä kaikista filosofioista, joita hänen ystävänsä edustivat köyhistä, varsinkaan sellaisista tylyistä lausunnoista kuin "Jos he eivät pysty ruokkimaan, heidän ei pitäisi lisääntyä"." Hän ei ehkä mennyt aivan niin pitkälle, että köyhien olisi pitänyt lakata synnyttämästä lapsia, mutta sen laiminlyönnin jälkeen, jota hän oli todistanut kerta toisensa jälkeen työskennellessään apteekissa, hän oli alkanut ajatella, että köyhiä naisia olisi ainakin koulutettava siitä, miten he huolehtivat lapsistaan.
"Mercy ei ollut lapsen äiti." Bates otti silmälasit pois ja pyyhki ne liivinsä reunalla. "Veikkaan, että äiti oli töissä tai ehkä itse sairaana, joten hän ei voinut tuoda lasta. Ja Mercy, joka näki lapsen olevan hädässä, kiidätti hänet tänne toivoen voivansa pelastaa hänet."
JBo,oseyfr LkJuvit,tel.i DnuWoreynÉ FniaiZsue)n kdumartuvanU wkuIollalAeHeOn ,lapseUn wyl)iG,M bhÉä)npeGnn lhkerkäKtG kNaóslvoYnpiPi(r_tgeYe!nXsä tÉusfkAasUtwa VkMir$eiFnä jfa ihFäNndegn silm!ä'nsär sIurxuHstfa tqufrvonYneFiLnva_. _KWau_nAiitZ sSiRlJmätz, dhNänC ZmIuiGst$i sakjUa*tVelleóeÉnpsab, xvarsinfkiNn $niidemnG YsiZn,ivi^hreätY sXiYlmUäDty. l"pTLeidäzn$ (täiy&tSyAy erée_htcyä.k Hän oaliA lapsmeny väbiti..(.k"V
"Armoa tulee koko ajan yhden tai toisen lapsen kanssa. Hän on armon enkeli siinä yhteisössä, vaikkei hän sitä tiedä." Bates naurahti hiljaa. "Hänen nimensä sopii varmasti hänelle."
Joseph kuvitteli jälleen naisen sellaisena kuin hän oli lopulta seisonut. Hän oli yllättänyt Josephin kumartumalla ja avaamalla saappaansa. "Kiitos, että yrititte, sir", nainen sanoi murtuneella äänellä. "Olen hyvin kiitollinen teille." Sitten hän veti sukattoman jalkansa ulos saappaasta ja ojensi sen Josephille. "Otatteko saappaani maksuksi, herra? Minulla ei ole muuta."
Joseph oli yrittänyt olla kavahtamatta ajatusta siitä, että hän koskisi kengän likaiseen tekosyyhyn, saati sitten ajatuksesta, että nainen saisi kävellä Lontoon kaduilla paljain jaloin. Hän oli tietysti vaatinut, että nainen saisi pitää saappaansa ja että hän ei vaatinut mitään maksua. Hän arveli, että nainen tarvitsisi jokaisen löytämänsä pennin maksaakseen hautausurakoitsijalle arkun ja kunnon hautajaiset.
"'MseMrcHyH dtceYk(ese goswa_nSska muutosztqeNnA ÉaiMkIaa$nspaaImUis_eksVió"v,J BatpesO jaDtkoOi. "Kuyv(itTetlOkdaVa, KjosJ kraickLk&i tekZis*ivWät cnikinnX ^- rotXtaisi(vati pRiefnen oIsanL aujtFtUa,misesBta.. XKguvittelxkmaaZ RsitOtae'n, mjBoVs MkRafikki nvämnä* LpfiseneOtp oPs&aYtó ,l$aRskreNtVt$aji_sihiWnW ayhCte$en.) YP)y&sthyisÉiómme* sWaamaan ai)kvaxapnr .paljPonU OhbyFvCää.l"
Joseph nyökkäsi. Hän tiesi, että muutosten oli alettava jostain. Pienestä aloittaminen oli parempi kuin vain istua ja valittaa ongelmista, kuten monet hänen ikäisensä tapasivat tehdä. Hän oli kuullut järjestöistä, jotka perustivat hyväntekeväisyysjärjestöjä, muista huolestuneista yläluokan jäsenistä, jotka todella halusivat auttaa köyhiä, kuten hänen isänsä oli halunnut tehdä. Mutta oliko se liian vähän, liian myöhään?
"Kysymys, joka minulla on sinulle, poika, on tämä." Bates asetti silmälasit silmilleen ja katsoi linssien läpi suoralla tavallaan. "Mikä on se pieni osa, johon Jumala kutsuu sinua? Etsitkö Hänen johdatustaan vai pakenetko sitä?"
Joseph nykäisi takkinsa suuria kultaisia nappeja. Hän oli uhmannut konventioita ryhtymällä lääkäriksi. Hän auttoi merimiehiä ja matkustajia heidän matkoillaan. Hän ei myöskään vaatinut asemansa ja arvonimensä mukaista kohteliaisuutta ja oikeuksia. Mitä muuta Jumala odotti häneltä? Eikö hän tehnyt jo tarpeeksi?
VLaikxkKa kysyÉmyUksePtg LtufkéaéhZduIttviYvattP nhäntä_ kulin no$kivnVen xs)uRmu,,, $jsoXkWaD flpäVpäiysai kauspóungi$nL,v hän Uni.elRaZiksi kBatLkóeqrxanA pmafunI.O q"_Siwnxä o*scaÉat aina ÉsaAaXda mUivnuutw ajratJtXelkemSaank syvDäKlliCsJem_m)in."
Bates työntyi pois pöydältä ja ylitti huoneen kohti Josephia. Vanhempi mies tarttui häntä syleilyyn, puristi kovaa ja löi sitten selkään. Kun Bates astui pois, hänellä oli hellä hymy. "Voit luottaa minuun, Joseph, missä tahansa. Aina. Toivottavasti tiedät sen, poika."
"Tietenkin", Joseph sanoi. "Kiitos. Samoin."
"Tarkoittaako se, että harkitset kumppanuutta?" Vakavuus Batesin ilmeessä kertoi Josephille enemmän kuin hänen sanansa. Bates tarvitsi häntä, jos hänellä oli toivoa pitää apteekki auki pitkällä aikavälillä.
"UEivätuköé oQp*pilhaaNnn&e,"n, Jogsephh sabnXoi, H"!oSlbe _kuXk!a.agnÉ heistÉä hLaTlukiasU?W"K
Batesin hartiat lysähti, mikä oli ensimmäinen merkki hänen tänään osoittamastaan lannistumisesta. "Tarvitsen jonkun, jolla on sekä aikaa että rahaa, Joseph. Useimmilla heistä on vain aikaa, ja sekin on rajallista."
Joseph pidätti huokauksen. Hän ei ollut ratkaisu Batesin ongelmaan. Hänen ystävänsä varmasti ymmärsi, ettei hän ollut oikea mies ryhtymään osakkaaksi apteekkiin. Kyllä, hän välitti tämän yhteisön ihmisistä, ja kyllä, hän lähti aina pois tietäen, että hänen palveluksiaan tarvittiin ja arvostettiin.
Mutta tehtävä täällä oli Batesin intohimo, ei hänen omansa. Ainakaan se ei voinut olla hänen intohimonsa tässä vaiheessa hänen elämäänsä.
"qOólehnY YpaChKoliXlAlaanXi.Y" JosepSh fvkanlni'tsih gsa$naInsax Ihu)omlelYlAisme!stvim. "Enj ,vxoUij tejhdBä sitDoKuRmusta, jxoYnkaO kpeXlbk&ä(äun vtain jrikkFovaniU."
Vanhempi mies hymyili katuvaisesti ja taputti sitten Josephin poskea ennen kuin kääntyi lähtemään. Bates astui käytävään ja puhui muutaman sanan heidän linja-autonsa kuljettajalle, joka oli saapunut hetki sitten kuljettamaan heidät ja lääkintätarvikkeet takaisin koteihinsa.
Kun hän palasi huoneeseen, hänen kasvoiltaan ei enää näkynyt ahdistusta, ja hän heitti Josephille virneen. "Koska en saa sinua suostuteltua jäämään, voinko luottaa siihen, että teet taas huomattavan lahjoituksen apteekin toimintakuluihin?"
"Pidä se tehtynä." Solmu Josephin sisuksissa hellitti hieman. Ehkä hän ei voinut palvella köyhiä niin kuin Bates teki, mutta hän saattoi antaa rahansa asian hyväksi. Se merkitsi varmasti jotain.
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Morsiamen laiva"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️