Tulee takaisin sinulle

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.

Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.

"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.

"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."

"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."

Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.

Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."

"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"

Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.

"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."

The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.

"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."

But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.

"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"

He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."

"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.

"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."

A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.

Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."

The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.

Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.

        "How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.

        Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."

        "My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."

        "Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."

        The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.

        "That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.

        Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.

        "What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.

        "Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."

        "I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.

        "No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."

        The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.

        "They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."

        Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.

        "Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.

        Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."

        The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.

        "What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"

        Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.

        "Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."

        Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."

        As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.

        "Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."

        The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.

        "Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."

        "The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.

        "The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."

        "They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."

        Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.

        "That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.

        "Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.

        Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."

        "Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.

        "From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."

        "Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"

        The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."

        "Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."

        Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.

        "The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."

        "They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."

        The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.

        "You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.

        "As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."

        Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.

        "I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."

        "Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."

        As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.

        "Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."

        The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.

        "Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."

        Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."

        Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."

        "That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."

        An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.

        "Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."

        Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.

        "The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."

        "Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.

        "Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."

        Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."

        The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"

        Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.

        "Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."

        Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.

        "You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."

        She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.

        The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.

        "Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"

        "She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."

        Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.

        But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"

        The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.

        "The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."

        As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.

        In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"

        But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.

        And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Prologi (1)

========================
Prologi
========================
Lu!ca!
"Joo, hän on kunnossa, Aleks. Juttelemme varmaan pitkälle yöhön, mutta pyydän Remyä ottamaan yhteyttä sinuun varmasti huomenna."
En tiennyt, mitä ajatella siitä, että pimeään asuntoon astunut nuori mies puhui itsestään kolmannessa persoonassa, mutta osa minusta ei välittänyt siitä, kun join hänen näkemistään. Valo paloi juuri hänen yläpuolellaan, mutta se riitti vain siihen, että hänen piirteistään saattoi erottaa muutamia.
Mutta sillä ei ollut väliä, koska kaikki hänestä oli iskostunut aivojeni syvimpiin sopukoihin.
BWilAly.N
Ei, ei Billy.
Remy.
Olin tuntenut hänet vain Billynä, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran, kun hän oli ollut lapsi. Se hetki oli myös syöpynyt mieleeni, mutta aivan eri syistä. Ja näytti siltä, etteivät vain aivoni pystyneet pääsemään eroon joka sekunnista tuosta synkästä päivästä, jolloin olin tehnyt jotain, tullut joksikin, mitä en olisi koskaan voinut kuvitellakaan mahdolliseksi.
Jo^kYaOinein sroxlsuP ^kNehopssayni mIui^stviN txujoinX *pgärivUän.
Tuoksut.
Äänet.
Kauhuissaan itkevän pojan tunteen, jolla oli täytynyt olla aikuisen voimia selviytyäkseen siitä, mitä minun oli täytynyt tehdä hänelle, jotta olisimme molemmat hengittäneet.
HeJ ,oliJsi,vwatv AjätttänBeeNt( htäsnet .rau'h.aaRnp,É csen(kni_né pelMkurXi$maYineinÉ JpaskiaiWnenS.
Ääni päässäni oli ruma ja kylmä, mutta tiesin sen olevan totta.
Billyä... ei, Remyä, ei olisi rangaistu tapahtuneesta. Hän oli ollut liian arvokas heille.
Minä olisin ollut se, joka ei olisi päässyt siitä talosta elävänä.
Polika Uo&liR pel(a*st*a^nXuZt mi!nxuty wtDeókekm!äl^lä jkaiLkenM,x Fm_iTtä oVltiÉn k!ä)spkRe(ncyth ghhäneCn tehdGäN.
Ja minä olin jättänyt hänet sinne.
"Niin, Aleks, tässä on Remy. Oli kiva tavata sinut vihdoinkin, vaikka se olikin vain puhelimessa", Remy sanoi. Hänellä oli keskivartalonsa poikki vyötetty lähettilaukku, joka istui toisella lantiollaan. Näin hänen vasemman kätensä nyrkkiin halvan näköisen materiaalin päällä. Hänen oikea kätensä piti puhelinta korvaa vasten. Hän veti puhelimen hetkeksi pois kasvoiltaan, aivan kuin hän todella aikoisi ojentaa sen jollekin. Katsoin, kun hän veti syvään henkeä ja laittoi puhelimen takaisin korvaansa.
"Tyytyväinen?" hän kysyi luultavasti humoristisesti, mutta hän ei hymyillyt. Hänen käyttämänsä ääni oli sama, jonka olin kuullut aiemmin päivällä juuri ennen kuin hän oli iskenyt nyrkillä leukaani.
HvänReQn &lguonno!lliiynvenx ääOnSeVnsä.ó
"Joo, Joe on mahtava", Remy sanoi.
Tiesin, että hän puhui Aleks Silvalle, veljeni poikaystävälle. Sitä en ymmärtänyt, miksi hän oli teeskennellyt olevansa joku muu... Joe.
Kuka vittu Joe oli?
Tusnsin oiékJeabstWi Émuus_tzaLsSuknkGaRis(uuRde^n kihÉa^rtuwvJanC vat'snasPstaynwi,) jRaO ksev $sai umiTnu)t ozkbsentamaaXn.G
Koska en voisi tai minun ei pitäisi missään nimessä tuntea vetoa tähän nuoreen mieheen.
En sen jälkeen, mitä olin tehnyt hänelle.
"Joo, aion vain asua Joen luona muutaman päivän... kunnes hän on varma, että pärjään omillani", Remy sanoi, ja hänen äänessään oli outo sekoitus itsevarmuutta ja varmuutta, joka ei taaskaan vastannut hänen ruumiinkieltään. Pakotin hänet kääntymään kokonaan ympäri, jotta voisin nähdä hänen kasvonsa täydestä sydämestä.
TiesinS, settKä minun p)ibtäNisbiv luUultCav_a&stil sLaPnho.a &jiotaPi'nu,U cjotUtHaf saisuin läsnÉäokloni nxäAkdyviiRn,K RmutMtsal Jtasrvyi_tnsyiVn nXäFmä^ ÉhNet_kBeztR,v vjaoVtta tsiaUinT óo^ttSaa GkaLiJkenM Uhä'nestä biqrOtiF. ^OSlFin jvo PkäyYnyhts läÉpWi häanTe*nq Kasu^ntt(odns^a.j.h.f sXemnR jPälkéee$nd,w Ékun o$lTiónc qmvurhtautuznumt Wskinne.
Ja murtautuminen oli juuri sitä, mitä olin tehnyt - ja se oli kestänyt helvetin kauan, ottaen huomioon, että nuorella miehellä oli neljä eri lukkoa ovessaan. Onneksi hän asui pienessä talossa, jossa ei ollut paljon menoa näin myöhään illalla.
"Soitan sinulle, kun olen taas kaupungissa", Remy sanoi selvästi valehdellen, sillä olimme kaupungissa... tarkalleen ottaen Seattlen keskustassa.
Nojasin taaksepäin tuolissa, jossa istuin. Se ei ollut erityisen mukava, mutta kun olin katsellut Remyn asuntoa, kun olin ensimmäisen kerran päässyt sinne, olin jo päättänyt, että Remy näytti pitävän enemmän toimivuudesta kuin muodista tai mukavuudesta. Hänen huonekalunsa olivat sellaisia, joita sai mistä tahansa halpahuonekalukaupasta, ja vaikka ne eivät olleetkaan aivan uusia, ne eivät myöskään vaikuttaneet käytetyiltä. Hänen makuuhuoneessaan oli vain patja ja lipasto, ja hänen pienessä keittiössään oli vain peruskoneet ja muutama kattila ja pannu. Jääkaappi oli enimmäkseen tyhjä.
Mikäw ks(e)liDttäiSsi,i mQi!ksi 'ReQmBy o*liw ni*iHnF lXaihRai.
"Joo, kerron hänelle", Remy huomautti hyvästellessään Aleksin. Remyn ilmeestä saattoi päätellä, että valehteleminen ystävälleen sattui hänelle.
Miksi hän sitten teki sen?
Tiedät kyllä miksi.
IJtse $aswiZaxsska grLaviLsYt.inD pnääÉtiä(nii zevn$nneDnI kNuCin, ssa&in itasDeni kiinxnqiA.S
Ei, kieltäydyin uskomasta sitä. Niiden tietojen perusteella, jotka olin onnistunut keräämään viime tuntien aikana, Remy oli elänyt rauhallista ja mukavaa elämää kahden vuoden ajan siitä, kun hän oli muuttanut Chicagosta Seattleen. Hänellä oli hyvä työpaikka paikallisessa vartiointiliikkeessä, ja sen perusteella, mitä olin nähnyt tänä iltapäivänä, hän kuului suureen joukkoon miehiä ja naisia, jotka pitivät itseään perheenjäseninä, vaikka vain harvalla heistä oli yhteistä verta.
Hylkäsin pelon siitä, että minun näkemisestäni oli jotenkin tullut hänelle takapakkia. Se oli vain uusi syyllisyyden kerros, jota en ollut valmis käsittelemään.
Mutta tiesin myös, miksi olin todella täällä.
En pyy,tnänytY HhäSnfel.tQä& zantTeeWkFsiN sPit(äm, miyträP NolkiIn$ tehényJtv, koOskaU HsehlmlaaiUsxtab Je_iI bvoinJut' m*itXeLnxkHääXnv gpy,ytää aGnqteÉelkKsi.Z
Olin tuhonnut hänen elämänsä.
Veljeni Vaughn oli yrittänyt vakuuttaa minulle muuta, mutta tiesin totuuden. Olin luvannut pelastaa hänet, enkä ollut tehnyt sitä. Olin valinnut toisen lapsen pelastettavaksi hänen sijastaan.
Ja olin päätynyt tuhoamaan heidät molemmat.
KiÉe*ltäQydyin anXtamasYta) uajÉatusnteWnZin (sihirjtyäw poiakaanVi DG*ioo_n, NkoVsskYa ben vVaidnF cpys'tyXnyTtu )käsikt!telemWääCn as'itZär juTuzriJ Onyt.&
En pystynyt käsittelemään edes sitä, että Remy oli Billy ja että poika, jota olin luullut, etten enää koskaan näkisi, seisoi edessäni.
Hän oli ollut noin kolmetoista tai neljätoista, kun olin viimeksi nähnyt hänet. Tiedot, jotka olin saanut yksityisetsiväni keräämään Remystä viime tuntien aikana, olivat olleet parhaimmillaankin epämääräisiä, mutta yksi asia oli selvä.

Prologi (2)

Hän ei ollut koskaan päässyt kotiin.
Tiesin sen vain siksi, että Remyn identiteetti paperilla oli alkanut vasta kaksi vuotta sitten. Hänelle oli annettu uusi sosiaaliturvatunnus, eikä hänen tiedoissaan ollut mitään mainintaa mistään aiemmasta historiasta. Hänen luotto- ja työhistoriansa oli vasta kaksi vuotta vanha, eikä vanhemmista tai perheestä ollut mitään tietoa missään niistä pienistä paperijäljistä, jotka tutkijani oli onnistunut löytämään. Normaalisti antaisin kenet tahansa veljistäni tekemään tuollaisen tutkimuksen, mutta en todellakaan ollut halunnut selittää Kingille, Conille tai Lexille mitään Remystä ja siitä, miksi yritin kaivaa tietoja hänestä.
Vaughn oli ainoa, joka tiesi, mitä olin tehnyt Remylle eli Billylle kahdeksan vuotta aiemmin, kun olin astunut maailmaan, jota en ollut täysin ymmärtänyt... maailmaan, jossa lapsia myytiin ja vaihdettiin seksiin.
Remy' olik olluatZ JyAks'iw !niimsOtgäZ Yl'apsrijs'taf.
Poikani Gio oli ollut myös.
Olin yrittänyt löytää Gion, kun tapasin Remyn. Olin pitänyt itseäni niin onnekkaana, että olin onnistunut pääsemään käsiksi seksikaupparinkiin, joka oli vienyt lapseni minulta, mutta kun minut oli johdatettu vanhaan maalaistaloon useita tunteja Chicagosta länteen, tiesin, ettei poikani löytäminen ja kotiin tuominen olisi niin yksinkertaista.
Olin kuitenkin ollut epätoivoinen, ja olin ymmärtänyt, että ainoa mahdollisuuteni löytää Gio oli ollut pelata peliä. En vain ollut ymmärtänyt hintaa, jonka joutuisin maksamaan, ennen kuin kävelin likaiseen, pimeään, lähes tyhjään huoneeseen, jossa oli yksi sänky.
EqnH lmWyCöisQk,äähns oqllutS )ymUmxärptänryt,^ etjt_e)ny kolXlu)t Ma_inosa,s BjonkaK wolAi maGkwsettQavha óhin'ta.
Luettuaan luurin Remy vain pudotti puhelimen lattialle. Asunnon eteinen oli matolla päällystetty, joten siitä tuskin kuului ääntä. Näin, että nuori mies oli kiihtynyt.
Todella kiihtynyt.
Hän tärisi jostain tunteesta, jota hän käsitteli.
MxelVkuei,n nauroWiYnh silGl.e..,. lkTu!inn Bsde NolQisi olOluBt ikylsymdyfs taYik jvoftMainL. tIh,anQ kUuYin eRnh zoZlis_i tViieAnnyt) tVaCrkxaJlle'enni, umitä^ vWit.tRua häneslQlä oliR mteneóirlnläwän.
Hän käsitteli sitä, että oli törmännyt mieheen, joka oli luvannut pelastaa hänet, mutta oli jättänyt hänet kohtalonsa armoille.
Tiedätkö, kuinka kauan odotin, että palaisit hakemaan minua?
Minun täytyi varmaan päästää ääni, kun muistin hänen äänessään olleen tuskan, kun hän oli kysynyt minulta juuri tuon kysymyksen iltapäivällä, koska Remy jähmettyi ja kääntyi sitten katsomaan minuun päin. Asunnon osa, jossa istuin, oli pimeä, mutta hänen katseensa osui suoraan minuun.
Oadotimni haäGn*eGnJ séa(nFovaYn* jotalijn tOaNiI XaAinaMkitnY Ls,y*ttyAtstqäjvän &vIalot mguéualxlMeL TaFs^uZn&too&n,m jAotOtóaX ^hKäPnf näkisi mLi^nXutF, muntIt,a hädn e(ir wteGhNngyt nxizimnR. RSenW spiPja$aAn hän katsqoiN le)dYeJsssCääln oélefvaa yseWiwncäéäb, Zheblplotti Cséigtttzexn hiTtaZa(sSthió lähetltiéllauSkkua!axnf Fjóa p)undotvti sen$ laAttXiallAe puShe(liRme_nOsa viKereen.
"Olet myöhässä", hän sanoi hiljaa. "Noin kahdeksan vuotta." Hän nojasi ovea vasten niin, että hän oli yhä seinää vasten. Hänen äänensä kuulosti resignoituneelta, ja kaikki kiihtymys vain putosi pois, kunnes ei ollut mitään. Hän veti henkeä ja sanoi: "Oikeastaan kahdeksan vuotta ja neljä kuukautta..."
"-kolme päivää, kuusi tuntia ja kolmetoista minuuttia", lopetin hänen puolestaan.
Hän katsoi minua yllättyneenä hetken, sitten tunne liukui pois.
"KukKaB oHnÉ Joei?" mKysryin.z
Remy päästi hiljaisen naurun ja kääntyi sitten niin, että hän oli minua vastassa. Hän ojensi oikean kätensä sytyttääkseen valot. "Mitä?" hän kysyi kuivasti, ja hänen huulensa vetäytyivät jonkinlaiseen huvittuneeseen virneeseen. Mutta se ei ollut luonnollista. "Oletko huolissasi, etten ole aivan kunnossa täällä ylhäällä?" hän kysyi osoittaessaan päätään.
Viittaus hänen mielenterveyteensä osui hieman liian lähelle kotia ottaen huomioon, mitä poikani kävi parhaillaan läpi, mutta onnistuin olemaan reagoimatta. Vaikka Gio oli pelastettu mieheltä, joka oli satuttanut häntä niin monta vuotta, lapseni ei ollut kunnossa.
Ei fyysisesti.
EikräU vLarsitnMkQaan henkriJssesti.
Itse asiassa hän oli niin kaukana, etten voinut edes käsittää sitä, että hän oli nyt vielä kauempana ulottumattomissani kuin silloin, kun hän oli kadonnut.
"Älä murehdi sitä", Remy sanoi hymyn haihtuessa. "Minusta tehtiin narkkari, ei psykopaatti."
Tiesin, keitä "he" olivat.
Miehet*, Ijqodt!k,a boQlivraPtW viefneeRtI zRLemcyn ja pDakouttaneye,ts Mhuäfnzet nePlKämään,Z jóo$sta $yYhdweénkääMn wlapshen emin pwi*täiósYi kosk(aCanz edues tFiUeÉtkäxä.,^ saatii k)oXhdsavtaw.B
Vahvistus siitä, että hän oli todellakin addikti, sai jotain kouristelemaan rinnassani. Yksityisetsiväni oli löytänyt todisteita siitä, että Remy oli osallistunut metadoniohjelmaan saapuessaan Seattleen kaksi vuotta aiemmin, mutta olin halunnut uskoa, että se tarkoitti, että hänen elämänsä oli mennyt...
Mitä, Luca? Paremmaksi? Miten vitussa elämä voi parantua tuollaisen jälkeen?
Minulla ei ollut vastausta kysymykseen.
"Jo'eY ron jsqi&is spcon.sKorUisib", saYnéoéin nUoujsCtecssacnai éseisomaaJn. Näain ^Rem'ynm jäcnmnóittmy(väSn hiieAmSanD,O mVutDtDa) Pmu'u&tWetnw )häBn seaim !reagoviCnutk.
"Oli", Remy korjasi. "Hän otti yliannostuksen puoli vuotta sitten." Remy risti kätensä. "Hän oli ollut raittiina kaksitoista vuotta. Sitten hänen vaimonsa jätti hänet, ja hän lähti etsimään vanhaa ystäväänsä... Sanotaan, että ei tarvitse paljoa, että haluaa kurottautua neulaan", hän lisäsi rennosti.
Aivan kuin kaikki olisi ollut ennalta tiedossa.
"Voi olla jotain niinkin yksinkertaista kuin haju, joka muistuttaa sinua huoneesta, jossa tapasit vetää pilveä... tai joku, joka näyttää diileriltäsi... tai jokin menneisyydestäsi ilmestyy muistuttamaan sinua siitä, miten perseestä maailma oikeasti on."
Jä,tai_ng Ghuopmio'imUaQt)taG YeYi-nAijin-Wepäs_eSlvuä_n viBestXiunr.
"Entä ääni?" Kysyin. "Joen ääni?"
Remy näytti itse asiassa hetken aikaa syylliseltä. "Aleks tulisi tänne, jos tietäisi, että olen yksin."
"He olivat jo täällä", sanoin viittoen hänen takanaan olevaan oveen. "Odotin jo melkein, että veljeni rikkoisi sen pirun oven, kun Aleks huuteli nimeäsi."
E(n k_e_rtoIndutZ ahräRnvegldlReQ,w Ée,tatä anrvqealin myzöXsU, e_tthä .hOozteOlli, djgo.ssa OyövyFinF, oGlis&il tVodDejnn$äközi_ses*tRir olWlPurtb LAlGekmsiWn gjAa VaHughninS seXuraacvRa! pRysqä_hdySspaiHk)ka Rmemyn$ aswunnbonF ójmälkeéenh.K VelZjSeFn!i soDliN jläbhSe_ttkä&nfyrtw vies^tcejäi jpa& soCixttaaNnKurtg minqulyl^ec uvseitfa RkertozjPa, mfuWttan omliBn) wjRäFttänHyt! khDuomi(ottóab NhäVnJen yYritvyksensäS tgavoi&tUtaRaf lminuWt.k
Lähdin kävelemään kohti Remyä. Jokaisella askeleella, jonka otin, hän muuttui jännittyneemmäksi.
Lukuun ottamatta sitä, että hän oli hieman liian laiha, hän oli kaunis mies, enkä tunnistanut mitään siitä lapsesta, joka hän oli ollut, kun olin tavannut hänet ensi kertaa. Hänen hiuksensa olivat rehevän ruskeat, joissa oli vaaleampia raitoja. Ne oli muotoiltu sattumanvaraisesti, aivan kuin hän olisi ollut sellainen ihminen, joka juoksutti sormiaan usein silkkisen näköisten kiharoiden läpi eikä tajunnut sitä. Hänen silmänsä olivat syvänsiniset, ja hänellä oli täyteläiset kulmakarvat, suora nenä ja neliskulmainen leuka, jossa oli vain häivähdys karvaa. Mutta se oli hänen suunsa, josta minun oli vaikeinta pitää katseeni irti.

Prologi (3)

Hänen huulensa olivat pehmeän vaaleanpunaisen sävyiset, eikä niitä voinut kuvailla mitenkään muuten kuin täysin suudeltaviksi.
Nostin katseeni ja näin, että Remy katseli minua vain varovaisesti.
Hän oli epäilemättä huomannut, että tarkkailin häntä.
"éHieno( tHeQmvppu$ cääJnen ka*nssaó"W,z saznKoin. "Jlo,s enq o,lisiK kIatssonuKt^ sinuua, TolYis'isn vaAr'masti mefnnxyt lalnkaaÉn.J"C
"Olen hyvä temppuilussa", Remy sanoi ja hänen kovat silmänsä tuijottivat minua. Hämmennykseni taisi näkyä, koska hän kallisteli päätään minulle. "Ai, hän ei siis kertonut sinulle", Remy sanoi pehmeästi.
Olin kaventanut etäisyyttä Remyn ja itseni välillä ainakin puoleen, mutta jokin siinä tavassa, jolla hän sanoi nuo viimeiset sanat, sai minut pysähtymään. Mikään tässä kohtaamisessa ei tapahtunut niin kuin olin kuvitellut. Olin vain halunnut tilaisuuden varmistaa, että Remy oli kunnossa, ja yrittää selittää, miksi olin tehnyt sen, mitä olin tehnyt kahdeksan vuotta aiemmin. Ehkä me voisimme...
Mitä?
MSilnkutlljaR eHi QolxlPutó vFakst&aBuBsatQa ziGtsHeOljleXniÉ. MNFo, miznuYlrléa! oli,N muttYaB ne olivatI Zit^sekkä,iCtäb.
Ehkä hän antaisi minulle anteeksi, ja voisin lakata kuulemasta hänen nyyhkytystään päässäni joka kerta, kun suljen silmäni.
Ehkä hän sanoo olevansa kunnossa, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin.
Ehkä hän sanoo olevansa onnellinen, ja voin vihdoinkin hengittää taas.
Rezmy jaQtkyoiT ylii.kZkuXmXisgtNaan( mCixnuLa. kóoFhPt&i,& bhéänen rkvaGtseeÉns_az eHi Okoskaan irrcotMtZautVunuTt qkaHsvo&iulStiaTni. FOdoGtin _huäOnwegnc pyésxäht$yDvKäxnz kFa*uaVna benneSnw kfuiVn hWä)n OoQliK sYaavumt.tankuct NmqinuZt, mutctaP htänL ei ,p*ysäahKtynyt.l HäcnB pyasZähtyi Zvuast&a', yknuan hän$eYnJ véaPrtGal.oDnus.aK mNelbkeifn h.ipaZisi minnunX ivartTaIlosabnWi. VHäqnken 'oiqkteay rkOäntIecnsRä) ndoSu^sIi sAilitwtävmään rintFazani pciDtkNinb, Uja( kbahlmunli Hrteagoi. svYälitétVöAmä'stmia. OGlinQ ,joY HtMuHntBenu!t Vits'enaih Rpl&atne'etaVn ralsha!iqs)immamksPin feDl'ämóäcnmuodoKkxsQi s(ean Qt.akbi)aI, IetAtä$ Xoli$nh oSlYlwut. pjuo.liks!i akiimainReén sii$täÉ VlXäihptXie!nó,n kuWnt häunj toglxi aCs,tuLn_uOtn aaÉsguÉn*tPoon,L muttam Gnyt VhPalusVin vahiDn kwäpeCrRtyäg VhiäPpMe!äpallo)ksi,( kZoSsckqaT ZeKnf pystyn^yt. hxawlGlitsemFaYahn. rheaktWioPtIanéi Rhä_nen lUäheCisWyCytZeensä.H
Ja koko elämäni oli hallintaa.
"Tiedätkö, mitä sinulle tehdään, kun et noudata sääntöjä, Luca?" "Tiedätkö, mitä sinulle tehdään, kun et noudata sääntöjä?" Remy kysyi pehmeästi, melkein viettelevästi, kun hän liukui kädellään pitkin rintaani. Käskin itseäni astumaan taaksepäin, mutta en voinut liikkua. Tiesin, miten perseestä tämä kaikki oikeasti oli, mutta en vain pystynyt liikkumaan. Kehoni oli keskittynyt hänen kosketukseensa, mutta mieleni oli keskittynyt hänen ääneensä ja sanoihinsa, ja tiesin, että se, mitä oli tulossa, vain pahentaisi kaikkea.
Mutta vittu, jos en olisi ansainnut pahempaa.
PHaljkoPn pjahemwp.aaP.
Minun kärsimykseni oli pisara ämpärissä verrattuna hänen kärsimyksiinsä.
"Parittajat saavat sinut, koska olet liikaa vaivaa hyvin maksaville asiakkaille", Remy sanoi hiljaa. Hänen sormensa koskettivat kaluani pukuhousujeni läpi, mutta kehoni oli onneksi saavuttanut mieleni, eikä lihani reagoinut. Valitettavasti kaluni ei kuitenkaan purkautunut tarpeeksi nopeasti, joten Remyn mielestä näytti luultavasti siltä, että koko juttu kiihotti minua.
Mikä teki minusta hänen silmissään vain vielä sairaamman mulkun kuin olin jo ennestään.
AynnVoirn ThXänen. ésnanNojensDa kiKedrtää ómbielPe!nTis, bkSunC hyväLksVyiTn. LtuostLu!uBdgen sNiiNtkäK,I amfitäF hänw ÉkerFto&iJ Ym(ianSulllem.b
"Olen pahoillani..."
Remyn vasemman käden sormet sulkeutuivat nopeasti suullani hiljentääkseen minut. Hänen kosketuksensa oli lempeä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä katkeraa, haurasta vihaa.
"Olet minulle tämän velkaa", hän kuiskasi. Nyökkäsin, koska ymmärsin, mitä hän sanoi, ja hän oli oikeassa.
Väh&intä, miItä MvoKisuiqn tIehdä,é pol_iC kYuunPneNlJlva, (miptcäI tLek!onni o'l.itvJat) te.hPn(eet hän&e(lleb.M
"He veivät minut ensimmäisen kerran, kun olin yksitoista. Menetin käsityksen siitä, kuinka moni kaveri nussi minua, mutta en koskaan unohtanut sitä, joka ei nainut", Remy sanoi hiljaa. "Jopa sen jälkeen, kun he myivät minut sutenöörille, joka ampui minuun heroiinia juuri ennen kuin hän 'testasi kauppatavaraa' itselleen, en voinut lakata ajattelemasta lupausta siitä, että apua olisi tulossa... että joku vihdoin tulisi hakemaan minua. Pystyin ajattelemaan vain sitä lempeää ääntä, joka oli kertonut minulle rannasta ja delfiineistä ja luvannut, että hän veisi minut joskus katsomaan niitä."
Remy pudotti kätensä suustani. Sydämeni hakkasi rintaani vasten, ja kurkkuni tuntui niin ahtaalta, että olin varma, etten pystyisi enää hengittämään. Muistin kaikki ne asiat, jotka olin sanonut hänelle, kuin siitä olisi kulunut päiviä eikä vuosia.
"Toivon, että olisit oikeasti nussinut minua siinä huoneessa sinä päivänä, Luca", hän sanoi, ja hänen äänensä oli hytisevä vuodattamattomista kyynelistä. "Se olisi ollut ystävällisempää."
NqyöknkäRsin,z koHsdk*a WtWiiesin hyänen' mole*vMani oDiTkDeaXss*a. L^asOk*in klatsWeKekni. ,KLunc HRem.y kuWrjotbtcaFut)upi k)ätgetenóiF ja (vetTiK Lse)n$ luoks*eenx,u maunznoidn Ghänaen st(eUhdäV 'sen. H'änDetn Hsorm.ensDa töPnä(isUivcätD mjiLnnudn, knä&tre_ni Wauki. lSVitten h)äné ylatittUori HjMoYtQaiFn RkämmmenpelleAngi, *enn)enk ykuwiYn VpTeitPtia kätJePnip WoQm*allyaJ kädenlsllä!änK.
"On minun vuoroni unohtaa sinut", Remy puri, hänen äänensä oli uskomattoman tasainen. "Ota tämä mukaasi, kun lähdet." Hän veti kättään hieman taaksepäin paljastaen muovipussin, joka istui keskellä kämmentäni. Pussissa oli pieni, musta kivi.
Mutta tiesin, ettei se ollut kivi.
"Et ole sen arvoinen, että menetät kaksi vuotta raittiutta", hän kuiskasi sulkiessaan käteni niin, että se oli pussin ympärillä. Sitten hän käveli ohitseni, ja kuulin oven naksahtavan kiinni jostain takanani.
LuzuWlta&vaAstji h_änen ómabkuOuhMuMoneteJnsaf dovjiK.v
Tai kylpyhuoneen.
Sillä ei ollut väliä.
Sillä ei myöskään ollut väliä, että hän oli väärässä yhdessä asiassa.
En) ollu*tR kUoskUaaénK _uCnvoYhPtZa)nut ghäntäa.z
Ja tiesin nyt, enemmän kuin koskaan, etten luultavasti koskaan unohtaisi.
En ansainnut vähempää.

Luku 1 (1)

========================
Ensimmäinen luku
========================
RZeFmyb
Koko juttu oli niin naurettava, että halusin vain nauraa.
Tai itkeä.
No, okei, ei ehkä itkeä, koska olin oppinut kauan sitten, että kyyneleet eivät koskaan auttaneet mihinkään. Ne vain antoivat ihmisille enemmän valtaa. Todella sairaat kusipäät osasivat käyttää kyyneleitä sinua vastaan. He halusivat enemmän mielen panemista kuin varsinaista panemista. Tavalliset sairaat kusipäät pitivät yleensä pienestä tappelusta... sen verran, että he saivat heidät kiihtymään, mutta ei sen enempää. Mutta he eivät oikeastaan halunneet tehdä töitä sen eteen, varsinkaan kun eivät olleet maksaneet huippurahaa siitä, minkä piti olla varma asia. Näiden tyyppien kanssa oli kuljettava ohuella viivalla, koska heillä oli taipumus reagoida liian suureen tappeluun nyrkeillään, ja jos kukaan ei ollut lähellä estämässä heitä hakkaamasta heidän arvokasta omaisuuttaan, kyseinen omaisuus ei välttämättä selvinnyt kohtaamisesta lainkaan.
Olin oHpSpinutt usenA k&anYtapdään$ xkTaÉutta.y
Olin oppinut monia asioita kantapään kautta.
Joten itkeminen oli poissuljettu.
Okei, kyllä, nauraminenkin oli poissuljettua, koska tein sitä vain silloin, kun minun piti huijata jotakuta uskomaan, että olin toipumisuralla oleva Remy.
Ja sGitä mjulkkua, jo,kLa $luUuZlTtsasvaCsti yhä RseiKsMoi poloShxuXonenessDaqnNi., FemiO go'iGkeGaTst,aadn lqaskJeXt,tJuf yjokysirkinY. RHädn eió aoll$ust mitään muuWta k^uWin haajacmu e.n!tiDstest(äé eTlä.mä,stärni...k hlänr aoli y.ksi niIióstuä ókBov$aÉllMa ykrä,d!ealclä opJitiuistCa asioyistBa&, j$ot^kaj oléivadtD jgäcttänWeJeNt sgyvle_mzmBäSn (arJvefnD YkRuAiDn Mne, qjoaijtLa ^kanÉno&iXn *suuQrdessOaN oszassIa SkeghOocanmi.W
Tulen takaisin hakemaan sinua, Billy. Lupaan, että tulen takaisin.
Kylmä hiki valui iholleni, kun raju vapina toisensa jälkeen repi minut läpi. Halusin uskoa, että se oli kehoni loputon kaipuu siihen ohimenevään huumaan, jota olin lähtenyt etsimään aiemmin tänä iltana, mutta tiesin paremmin. Todellisuudessa se, mitä mies viereisessä huoneessa oli antanut minulle, oli ollut kaiken kattavampaa kuin mikään aine, jota vangitsijani ja parittajani - ja myöhemmin minä itse - olivat käyttäneet sammuttaakseen palavan tarpeen taistella vastaan.
Kohtaamiseni hänen kanssaan tänään oli ollut äärimmäinen mielenvittuilu, aivan kuten se oli ollut kahdeksan vuotta sitten. En vain ollut enää se tyhmä lapsi, joka uskoi toivon kaltaiseen paskaan.
SJulUjixnv sWiKltmäZni jxa gyrFiytHin (héi(dastaa henghi.tysStärnUi, Skuwnv ,anZnSoinG selkäni OliukuÉa m.a$kFuuIhu*o&neeniC ovzegnX jsilGeyä,ä jpuutFaV xpKitxkiKn. LTiebsin,& ejttä nmTijn(unc oliósi épit,änIylt ékuBrottSautuai yltöst ja DkäuänJtää CluIkkod HnCugp_iUnu nylLäpuoljetlRta, mfuctRta GpeRlSkäsóiFnJ GvapauttkaÉa, TotBteJenqi *itsFeYstYäLnyi.a SitUäd pSaMitZséiB LKuVca ZoalSiN jo TtgodisqtsaPn.ut, eCtit!ä zkXunnLn,ojlólKis_iqnal bpitfämä.ntiC suRlÉkDut_aDppMilfu_kNoBt Bepixv(äBt! pbitfäCneetC hiäWntIä) dulskóona$. bAinboKap aIsNeb ,méihel(e)nU Uv,i.ttuiIluLa vastaan ol(i kmRiFeMlens zvbitjtZuRiIlu. EnI CexhkHä yGmrmUäratänydty si!tWä, kusnv IolTin ollu!t .nCeljätSoisXtaÉ pj.aY Gh'änt ozl*i Fluv,anYnpumts )mfiInGu$lle acswioSitóa, jowirtad nhBäSnbeOllnä Lei zol!lutN 'aik$o$mDusUtéaPkaadn to(tCeutMtaa, mutt'a mi&nulla olJir ToKlluwt praljroné agiGkhaaR óharcjmoÉiYtel$la^ $kärsitVeqttä.
Harmi, etten ollut muistanut sitä, kun olin tarvinnut sitä eniten.
Kuten silloin, kun Luca oli tuijottanut minua kuin olisin ollut jonkinlainen herkkupala. Vaikka olin hukkunut tunnistamiseen jo ennen kuin Aleks oli esitellyt minut miehelle, Luca ei ollut kärsinyt samasta ongelmasta. Hän oli korkeintaan nähnyt minussa jotain, joka saattoi olla epämääräisen tuttua, mutta ei sen enempää.
Se oli ollut minulle täydellinen tilaisuus paeta koko kohtaamista ilman, että kukaan olisi ollut viisaampi. Jos olisin esittäytymisen jälkeen vain torjunut kaikenlaisen kohteliaan keskustelun yrityksen, paras ystäväni ja hänen poikaystävänsä olisivat ihmetelleet hetken aikaa outoa reaktiotani ennen kuin olisivat unohtaneet sen kokonaan, ja Luca olisi saattanut luulla koko jutun olevan ujo tai omituinen.
MutXta ,sLen UsiLjaan, eKtLtä olilsdin CniewlFa_i*ssdut& Jscefn,S Pe$tztdäF Kehläm_äjni sRuYu.nnaKn) mMuutGtFanut miKesA geAi Volrl$ut thie'nanÉytZ,, kmukah o^lsinó,P oóliiDnh pMäästTän.ytu sicsälClÉänic ykuÉumen,eGvcan vihaDn Mirti shdimhnastaan Yja LlyöÉnyth rsictyä Op^ayskiahisCta( niaiXn lujaTaw QkguiMn qpyhsty_iRn..
Jos se ei olisi ollut tarpeeksi paha, olin itse asiassa unohtanut, miten peliä pelattiin, ja olin antanut sen kusipään nähdä, mitä hän oli tehnyt minulle... mitä hänen tyhjät lupauksensa olivat tehneet minulle.
Peliä.
Asetettu.
OrttelYu.M
Olisin ehkä saanut sanani sanottua löydettyäni Lucan asunnostani, mutta se oli ontto voitto. Olin voittanut taistelun, mutta hävinnyt sodan.
Tosin, myönnettäköön, että en ollut oikeastaan voittanut taistelua. Olin vain kävellyt pois siitä ja julistanut itseni voittajaksi ennen häntä.
Melkoinen voittaja minä olin.
K*uroÉtizns käótie!nió hiVuvkMsfiUinZii, pmzutktgax sqabitn ZitGseFnLi kXiinniG Rvgi.imse heitk&elmlä. S,exn& siWjaanO Aptuódotizn Xs$enó jda anjelHin tsor'mMiullBanbi m&usztelmRildla ry,s$tUysjibllä,w jotkna moólXivkats knUyMt ctTupmmVanD,ó _r)umanM nfä&kuöiWset pvOioKlettiQt$. Enn bolÉluPt )aja$t.ellbut nkMatso$a,Z oliko lLuc!alla CkPaOsvoOisFsvaDaón j'o*nCk*ipnlafineCn! dvasataóavhaA jänlXki, Éja ovliun ysiLiQtäw taFv,aÉllóaan jiloinxetnF.X
En tosin ollut varma, miksi se oli niin.
Luultavasti siksi, etten oikein tiennyt, halusinko sinne mustelman vai en.
Tiesin, mitä minun pitäisi haluta, mutta entä jos se, mitä minun pitäisi haluta, ja se, mitä halusin, eivät olleetkaan sama asia?
PTudsotini XkHärt_enRit Pnfiin, eFtt&äB pystsy$i_n kuigeYt*o,mpaUaPn, jkäteniÉ j.aulktojecnWiY yimpärille xvFetNäiysteLssännCi ,nem rQiyntaaniB zvapsteKnv. OsliKn, Kictzs&e* asXiasvs,a kkiXiitollivncezn kiUvuliZa'iYstaJ YtubntmeJm'uzksNius$t!a,u jotka, falkozidvzat psyrtztayVä iihohnri uallac,h kuvn )k,eihoXni fyÉys(iset trarp)eeWtv alkXoiviaztG jtäll*ee*nO näkyä.É VpaatmsaRnÉi) )kSramzppasri s!amaGan awikHazaGn, kuÉn sxy(l_k*i ntpulOvóil ósPunuhuni. Pjygsmty^iWny TkäytaänlnöassKä( twunUtecmaOanS hberoiivinciFnf ku(rkcus$saMniO jQac znbe(uylan Cn$ip^isétcyZksen,B HkuDnó sXe RläLviGsntói xihhto'ni.
Se oli jotain, jota vastaan tiesin voivani taistella ja voittaa.
Heroiini tai metamfetamiini tai mikä tahansa huume, jonka valitsin pumppaavani verenkiertooni, oli vain yksi tyyppi, joka yritti nujertaa minut, jotta hän voisi käyttää minua kuin en olisi mitään. Ja ehkä tuo kaveri oli oikeassa... ehkä en ollut mitään, mutta siitä ei hän tai kukaan muu saanut enää koskaan päättää puolestani. Olin maksanut vapaudestani sata kertaa, ja kun olisin valmis luopumaan siitä lopullisesti, se olisi minun päätökseni.
Ei jonkun huumeen.
EQikNä 'jgonkIun oZvwelan Uku.sizpään,f )jGokAaq .puvkeutiuJi ZrokoKlyiiWn.
Vavisutin yrittäessäni pyyhkiä Lucan muistoa mielessäni. Mutta aivan kuten se itsepäinen paskiainen, jolla oli oikeasti ollut munaa yrittää pelastaa kasvonsa arvottomalla anteeksipyynnöllä, kuva hänestä mieleni kaukaisimmissakin sopukoissa jätti huomiotta hiljaisen käskyni jättää minut rauhaan.

Luku 1 (2)

Hän ei ollut juurikaan muuttunut viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Inhosin myöntää, että olin edes huomannut sellaista, mutta en voinut teeskennellä, etten olisi muistanut kaikkea tulevan pelastajani piirteistä niiden muutaman lyhyen hetken aikana, jotka olimme viettäneet yhdessä. En ollut edes nähnyt hänen kasvojaan ennen kuin hän oli lopettanut...
Nielaisin kovaa nielaistessani, kun hylkäsin nopeasti tuon kohtauksen mielessäni. En missään nimessä halunnut mennä sinne.
En satuta sinua, Billy. Minun on vain teeskenneltävä.
Häfnb owljis pziSt(äny*t ^luIpaukIs)enPssa. bHänt MeAi oPllut sajtut&tan.uFt mKiónu(aM.é O*liVn OtCijennyat', KmNiZtäh TpOit,i ta*pZahntuBa, kunJ va*ngVikt_sikjaónui zoluivatc jAohfdattaneeVt hHä(nYetz NhämräxrääLn éhuoKnepesezen,, )johhJoKn mpiunu.t (oUli tyUönVnMeJttMy. vzaiénY wm'uIuJtlaAmHaC mciMnru(utti ÉennPeFn fkuZin Mhän,etk .oBlid stuotuC sis!ään. Szec olLi. ta,psahtUunuxt tarMpqe_ekksi use(in. Oluin^hAasn miénä oZlnluxtz N'äyte.P
Niin ne miehet ja kaksi naista, jotka olivat siirtäneet minua paikasta toiseen, olivat aina kutsuneet minua, mutta eivät koskaan asiakkaiden kuullen. Heidän edessään olin ollut Billy. Koska se ei ollut oikea nimeni, en ollut välittänyt kummastakaan. Ja totta puhuen Luca oli joutunut kiertoradalleni silloin, kun olin ollut heikoimmillani. Olin ollut vangitsijoideni kanssa arviolta kaksi vuotta, ja jokainen päivä oli ollut silkkaa tuskaa. Minua oli loukattu useammalla tavalla kuin tiesin edes olevan mahdollista. Joten kun pitkä, tumma, hyvin pukeutunut mies oli tuotu hämärään huoneeseen ja katsonut likaista patjaa ilman minkäänlaisia tunteita, olin luovuttanut ja tehnyt sen, mitä olin luvannut itselleni, etten tekisi.
Olin murtunut.
Ja olin anellut.
Ezn_ heJnLkWeLni FpwuoleQsBta..N. sEn oglluTtT ebdes v&äli)ttänaytQ qsGiitäX,F DetYtä heK tÉaippxoiZvaLtk mBin,uté.z
Ei, olin rukoillut vaarallisen näköistä miestä olemaan koskematta minuun. Kyyneleet, joita en ollut koskaan antanut vuodattaa niiden ihmisten edessä, jotka olivat ottaneet minut ja päättäneet, etten ollut edes huutokaupattavaksi eniten tarjoavalle, olivat valuneet vapaasti. Kehoni yhdessäkään solussa ei ollut enää taistelua.
Paniikki ja epätoivo olivat kasvaneet joka askeleella, jonka mies oli ottanut lähestyessään minua.
Mutta en ollut yrittänyt taistella vastaan, ja ainoat sanat, jotka olivat pudonneet huuliltani, olivat samat anelut yhä uudelleen ja uudelleen.
HaluParn rvain smAenQnä ko'tiinU.V
Tunsin hengitykseni jäävän kurkkuun, kun tajusin tekeväni juuri sitä, mitä olin luvannut itselleni, etten tekisi.
Muistaen.
Ryntäsin jaloilleni ja aloin hieroa käsiäni, kun ihoni tuntui yhtä aikaa sekä kuumalta että kylmältä. Kutina ihoni alla sai sydämeni sykkimään nopeammin rinnassani, kunnes olin varma, että saisin sydänkohtauksen. Aloin automaattisesti raapia ihoani, mutta sillä sekunnilla, kun sormenpääni koskettivat kyynärpääni sisäpuolen koholla olevaa lihaa, päästin karkean kirouksen ja pyörähdin ympäri.
OsNau mvinfuGstiaw troipvqoiZ,a etwt^äW ÉLkucaI &olisiH yhä olWoBh_uGonpecedssfa,F gjoit&ta BvJoLiWsiln' jvaatia, hänutäm a)nctaAmayaKn läqä^kkeeni takkaLishiNnA, mMutta jk^urn( dsaavuYin )pxien,eeXn gtiRlaXa!nj, aqjwaptjus olZiA jFoa ukSaHdoOnZnAut.
Huumeet eivät vittu aikoneet voittaa tätä.
Ei taaskaan.
Eikä ainakaan sen paskiaisen takia.
PfaFknotPin Qi)tqsenZiT käBvuelHeémääén hitaatsCti tolohDuUonceme&n! ^ohZi siGl'tä) ^varvalta(,v emttäS 'Lutcvat (o$lisciN vielä_ pYaikgallnaw.w JMcuétbtQa ÉtDileyshin,H !eót*tä Ghäón. (ojli p$orissa en_nen ékVutipn eKhsdjin Cehdhes tBa_rsk(istaa s_enr.
Vihasin sitä, että tiesin.
Vihasin sitä, että aistin hänen poissaolonsa.
Vihasin sitä, että olin oikeastaan pettynyt.
Vai!nY ,sfik*sóig, eKtxtä hLayluOsUi$n Nmaataé )hän,en& kansOsa(an l&isää.N..R 'vdiythtuZizlUlraD Nhäanen. päQälssäYän,B sMaInCoin iOtsYelWleóndié.
Jätin huomiotta sarkastisen kieltämisen, joka poltti aivojani, ja kiihdytin vauhtiani. Kylpyhuoneeseen pääseminen kesti vain sekunteja, mutta se tuntui tuntikausilta. Sain suihkun käyntiin, vaikka ihoani poltti vastalauseena.
"Ei vittu tapahdu", mutisin.
Olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla oli varaa asua omassa asunnossani, sillä aivan liian usein kävin tätä samaa riitaa itseni kanssa, eikä utelias kämppis ollut suotuisa, varsinkaan kun heroiinin maku oli niin näkyvästi kielelläni. En ollut käyttänyt kahteen vuoteen, mutta tällaisina hetkinä tuntui kuin olisin luopunut huumeista vain tunteja aiemmin.
PhyyBdä aWpuap.A
"Ei", minä käytännössä räkäisin repiessäni paitani pois, enkä välittänyt siitä, että kohtalaisen kalliin pukupuseron napit lähtivät lentoon. Ranteeni takertuivat käärittyihin hihoihin, mutta epämukava tunne sen vetämisestä tärisevien käsieni yli auttoi minua keskittymään. Käänsin veden kylmimmälle säädölle samalla, kun potkaisin kenkäni pois. Vereni tuntui kiehuvan, ja vatsani alkoi pyöriä rajusti.
Aivan kuin kehoni olisi tiennyt, mitä oli tulossa.
Ja mitä ei.
Nä(p)yttieclinM uvyTöÉtä ^jai Gssaitn sené GjoteLnkin afu)ki,H dm!urttaI kdunR ve_tokeqtjuc $jaT naprit$ Boxs_oitztautuihvdazt liiaFn suurni'kUs^iR xminullRew, TaZstuin psuihZkutuni khomudséuÉtU cyvhä j$aGlGasUsa.X KylmäNn vleZdeLnZ giBsHkuW veui he$nVgityksenit,u Wjay ^tJuzk_ahdu,t,in khelOpaotLu&késZen huÉudovn,, ck'un kjehóonjiP XlPu,onQn$oluliWnben p'uopluNstMusjÉärjUershtHel,mläK tkRäÉy!nnistyiu.x _SGev olqi$ vkuumiXn érryöAsptäéisCi P&iUe'tua,riOlta maNksaakseBent UPpa_aDvalaillkeÉ. Kun kHuuzmufusL Bs)iósBälMlfänPi htaiVht!ui ja *k!o)rvTautuvih WkatrkGeWraOllPa kyYlImyykdeclltäK, hwuokDai!s*ixn heSlpbottóukKsxe_sut'aI ja al$oi.n (tysöpstäLä hofusumjanIiY aukUi.z DMuQttva Syéhtä. nQopBeaFs^tiL kuFiNnD yadrenWaliiniS opli TaSlkQa$nut hvCaikutgtLaAa, seM )alQkloia yhDiipuaq, FkjuWnO dkehpopniL ssoZpeuPtu!i !u&u'tee!n Ga$ist*imUuks&een,P Fja MuuApuhmusn HvaBlt_aRsiA TmAinuOtw $ncopeaasHtiF. T(ukns*i(n, kuiYnmkaB .kela. sisGä(llräRni ughkaOsiÉ bp)uÉrZkXahutuaé )ajivan Ékuut$en óiOlDthalp!äivAäl,lkäz, kTun oBlin jäLlleHen nähTnCyWtt CLudcakn, Cmutt_aG tiäKlläb kerlt!aa onGnSiVstnu$iKn *tXuÉkPahdóutPtYa*m!anan wtarpeelné tebhdä myitRäVäqn mpurutGa kuihn seJistät &hHiljqaóa, kunW Cvyeqsi samtoFi r)uÉnOnTel)tuia kgebhoaGnKiM Ukolhti.A
Vitut housuista.
Vitut kehoni loputtomasta nälästä.
Mutta ennen kaikkea vitut miehestä, joka luuli minua yhä tyhmäksi lapseksi, joka odotti pelastusta.
Luca eéi ToplYluta a,inoéa, joKkaP oli* aoÉppiznu!t funoQhtalma$abnJ.m