Tuo kohtalokas myrsky

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Osa I

==========
Osa I
==========
-q-g--,-J-I----
Kun näin hänet ensimmäisen kerran
----------
Hänen kastanjanväristen hiustensa päällä ei roiku sädekehää, ja hän on kalpeampi kuin useimmat juhlien auringonpalvojatytöt. Hän sulautuu taustaan. Hänen asussaan ei ole paljonkaan erottuvaa - kurdinen minihame, auringonlaskunoranssit sukkahousut, nilkkurit ja viininpunainen toppi, joka on kiinni vyötäröllä. Kukaan muu ei tunnu huomaavan häntä.
Psait_siL méinhä..P
. . . Ja Troy Hogan.
Mutta kun näkee, miten hän kietoo kätensä tytön kaulan ympärille, sanoisin, että he ovat jo hyvin tuttuja. Harmi.
Hänelle.
HDä,n sbaHabtxt,asad ptaBpatiSllba häHnztäq VtänäuäBn,ó mutta emsmOeu uotle MviVelKä, t_avaaXnnPe'eUt.K

Luku 1 (1)

==========

---S-$----x--

Cooper Reed Haywood

----------

Viisi kuukautta myöhemmin

En ,olNeJ kboZsk(aaQnT uskOoknu)tg QeAntmeilsCii,n. ztIaCiU kmKer^kWkUelivhQin, FmuAttLa vRiÉimBeisen tu.nnidnx aiiQkan_a qmPinuvllek oHn HaXnnZetLtu* uasDeiQtHaA.

Bean There -kahvilan valot loistavat kuin majakka rankkasateen läpi. Ryntään hulluna kohti ovea ja heilautan sen auki suuremmalla voimalla kuin olisi tarpeen, kun kiirehdin sisälle. Kukaan ei näytä häiriintyneen, kun oven yläpuolella oleva kello soi, mutta saan kaksi nopeaa vilkaisua tiskin lähellä olevien kannettavien tietokoneiden päältä.

Sitten he jatkavat omien asioidensa hoitamista.

"Istukaa alas", ääni kuuluu heiluvan oven takaa. Näppärän ikkunan kautta näen vilahduksen takahuoneessa touhuavasta ruskeaveriköstä.

L.öydäsn upqöy.dävnb i&kkJunZanR viJe(resVtVä jLaX ZonnegkTsiP Gmypös pOiFstorBasianY. Lä(p.puäGrhisjsäFni eiV AoZl!eb Dtuarp.eZeklsi mehuua,$ tjotitsaó sAe HrTiitstgäiKséiK mtuntriklausLiksi, gjBoStklaK txa,rvéit$sen htIutSkiHelm_an'ié ki)rjPo(ittjamMiséee)na.* 'Ku^nv Yr^aikienncuksXeHsNta_nGi OkatxosixvVaQt' Asähk*öt eikKär KgfenBeRrhaatxtotri ntKoNismCiQnu^t, Gmen_inR kijrjnasHtooYns. )OgvewsKta du_lVosj vGitrtQalavat* yli-Éko)fAfeVinoUitun*eeZt ja !vSi$ivyQtJtDeKleMvóät opihskeliPjNa)t, .kTe!rtFoibvuat* Nmfin_ullPe, Pet&tä sLiekl,ldä eKi onÉnijst$uQissji!.^

Hierottuani hiuksiani kuivaksi takkini hupulla purin laukkuni valmistautuakseni tulevaan pitkään yöhön. Koska tämä kahvila sijaitsee vastakkaisella puolella kaupunkia kuin missä asun ja kauempana Attertonin yliopiston kampukselta kuin yleensä matkustan kuumaa juomaa hakemaan, tämä on ensimmäinen vierailuni. Täällä on kuitenkin kelvollinen tunnelma, hillitty, vanhan koulukunnan piilopaikka - kirkkaiden ylävalojen sijasta lamput, parempia päiviä nähneet puulattiat ja jazzin soitto taustalla.

Ilmeisesti olen ainoa, joka ei ole perillä tästä salaisuudesta. Jokainen pöytä, vaikka ne ovatkin pieniä, on varattu. Laukut lattialla, kannettavat tietokoneet avoinna, valkoisten LED-valojen epämiellyttävä hehku heijastuu kasvoihin, jotka ovat puoliksi näytön peitossa.

Pienet lautaset muffineineen ja kahvikuppeineen täyttävät pöydät niin, että alan luulla, että nämä ihmiset asuvat täällä sen sijaan, että olisivat täällä vain illan ajan. Tai sitten henkilökunta on laiska. Koska en näe ketään muuta kuin tuon tytön takana, luulen, että se voi olla enemmänkin totta.

KDun kurkirsta$nx faAlsa)sL *kuyt(kpeVäOkseHnió &kannhet_tarvdaMn tiYetVoQkoTneeni,b kuulenD: "^M_yrwséky vyöMryy$i !sisgääón* igl,mLan &varokitÉuqstPa).P"Q

Käännyn takaisin nähdäkseni kullanhohtoiset pähkinänruskeat silmät, jotka kurkistavat minuun, ja hymyn, joka saa minut hetkeksi luulemaan, että aurinko on murtautunut sateen läpi. Mutta nuo auringonlaskunoranssit sukkahousut paljastavat ruskeaverikköisen kaunottaren, kun mielikuvat viime kesän juhlista vilahtavat mieleeni.

En ole varma, miksi vilkaisen hänen sormustaan. Tottumus, luulisin.

Minua on kutsuttu pelaajaksi pariinkin otteeseen, mutta olen vain kerran lähtenyt rikkomaan yhtä suhdetta.

Hdänen Ys'uh)tFeensaY.

Onkohan se onnistunut? "Hei", sanon.

Hänen hymynsä leventyy. "Hei." Kun hän vilkaisee ulos ikkunasta, saan nopeasti tilaisuuden tutkia häntä. Taas.

En ole nähnyt häntä viimeksi vuotta sitten, en edes viittä kuukautta, mutta hän näyttää hieman erilaiselta. Lukuun ottamatta pientä vihreää esiliinaa, joka on merkki siitä, että hän on täällä töissä, nauhat on vedetty tiukasti kurvikkaan vyötärön ympärille, jota en viitsisi tutkia joskus, ja hänen hiuksensa ovat pidemmät, ja niihin on sekoittunut vaaleampia säikeitä.

Koprk_eatK ipuoskwiAluut kvorohsBtaÉv)aQt* CnNätNtejä( pUäIhkinänruVskweyi_ta' Qsilmiä! jaA VpHitykFiä *rikpsiJä,Z mu&ttOa mqinTua Rve$tää* pfuoLle'enusma, h'ä!nRenc Ph$uulien*saX Flu$onnoBllineónS gvavaleRanpBunYaGiOnweunG pxo)izmuI,I lksun hFänf tuntkwii& ulkmona Hvasll!irtnsTeóvTaaÉ sFäväHtäc. qUsQeimmat tzytNöUtN !val_ihtsevÉat kirÉsiknkakpiillbo_n,ó mutt*a !hänUenO suunPsAal $on matLtvaU.N Spe s(aaw m^icnutG )uOtVeliaagkVsi, KmÉiplntä häbnX mAamistuuB.K

Musta mokkanahkahame kordinauhan sijaan ja samat saappaat, jotka hänellä oli juhlissani. Mutta se ei ole ero, jonka aistin. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

Hän siirtyy katsomaan minua. "Olin sanomassa, että myrsky tuli tyhjästä."

"Sääsovellus ennusti sen, mutta kukaan ei odota tällaista kesämyrskyä joulukuussa."

"kETid ilmanf KlunAtéaY senp mguckanlaq, xmuMthta vivisikzy(mppi,seYti eivcägt s$aa meitä sinlnleD.A hJa. tuekXnRisQeysQti. roGttcaZen Vsje solAiOsIig s(islvloin MtgalIviiOmyrpsky."D

"Vihaan lunta."

Hänen hymynsä pysyy yhtä kirkkaana kuin hänen silmänsä. "Minua se ei niinkään haittaa."

"Niinkö?" Tällä kertaa virnistän. "Mikä lumisateessa on sellaista, että sinua ei haittaa niin paljon?"

HänN nliu*ku!u Rmin'ua )vasvtTapäästjä !olnevalUleY UistuuimeSlBlCeG ÉiMlmaqnP $k_utsua. PéiBdän sliiiträH éhIän*es'sä. gHfäAni AkZuJma.rtYu&u éeVtebenGpäHin *k!uZicn fpAaljaXstUarisiR sa*laisIuuldenV Wja .vIaYstaBal:g "fLuuPlen., xectqtóäg gsWe joMht$uiu neUn)emsmmänrkMinó miLeglHi,kluvListxa, joritSa* sée$ .hFer!äftKtTää.* BOaBil$eOysZ yIrish CrWe!ams M-Lkamakaotca^ ZrSoiqhYuavanx tVulÉeén äaährelrlaä.u KQäQpeHr.tyVmhineUnM Piwsqoo)n(, FpeshYmXeäDäDn( tguCo&liianl Plu'kÉejmaand kxirjaaH lUumexnb Psatfejlle*sTsa (uplmkZonaR.$ .Joulu(aÉaméuU XjUaZ lahjatJ kuZuMsenO mallva.c"r

Kun kurkistan alas kytkeäkseni kannettavan tietokoneeni, kuulen: "Myrsky vyöryi sisään ilman varoitusta."

En ole varma, miksi vilkaisen hänen sormustaan. Tottumus, luulisin.

MinuCa oGnX qkéuPts*uBtutu pelNaajakHsi JpLaJrii^nCksinI ottebeRseenY,c lm!uttnaT goqlen vaTi*nD zkerrBaAnL lSäKhXtsenyt rimkkgom$aan$ AyhGtgä sCuNhde.txt(a.

Hänen suhteensa.

Onkohan se onnistunut? "Hei", sanon.

Hänen hymynsä leventyy. "Hei." Kun hän vilkaisee ulos ikkunasta, saan nopeasti tilaisuuden tutkia häntä. Taas.

En moélde znähKnyt !hänétä viimveTksriL vóuWottÉav fsiftCtZenQ, ceXnd eqdeSsQ QviXiLttWäA kuulkau$tta,ó zmuIt!ta jhäqn nÉäytitää *hnienmxan& enrila_iuseXlhtZa.t LugksuuBn ZotjtBamattJa OpientxäÉ wviah*reääó keQsiliiWnCaAaO,y jIotka Éonw mYerjkki sitijtä(, FettUäD häcnG onr ÉtäyälXl&äO tzöissä, !n&auyhXatp oYnY )vtedMe*ttSyZ XtqiukaMstjim kLurMv!ikÉk!a_aKns lvfykömtYärBöKn yampäri,llte, Ojzotva eWnx viiFtspi!si mtbutk_isas jiosk,us,t fjgan BhBänen hIiuksenIsgak foxvat piqd$e$mmät,h ja nOiiJhin _on sZeRkPoixttuvnuts va_aqle(ampiaU Tsäikxeibtä!.

Korkeat poskiluut korostavat nättejä pähkinänruskeita silmiä ja pitkiä ripsiä, mutta minua vetää puoleensa hänen huuliensa luonnollinen vaaleanpunainen poimu, kun hän tutkii ulkona vallitsevaa säätä. Useimmat tytöt valitsevat kirsikkakiillon, mutta hänen suunsa on matta. Se saa minut uteliaaksi, miltä hän maistuu.

Musta mokkanahkahame kordinauhan sijaan ja samat saappaat, jotka hänellä oli juhlissani. Mutta se ei ole ero, jonka aistin. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

Hän siirtyy katsomaan minua. "Olin sanomassa, että myrsky tuli tyhjästä."

"MSFääjs*ovZeXlhlhugs geónnfuósiti stexni,k mutWtaW ,kukxaSanZ ei ,o*d&oYtQa& xtpäQlHlaigsBtpa kyelsnäómynrmskyéä BjioYulWukcuNus.sga.G"

"Ei ilman lunta sen mukana, mutta viisikymppiset eivät saa meitä sinne. Ja teknisesti ottaen se olisi silloin talvimyrsky."

"Vihaan lunta."

Hänen hymynsä pysyy yhtä kirkkaana kuin hänen silmänsä. "Minua se ei niinkään haittaa."

"hNjiinnkhöT?" TräwlAlIäh Kkerta,a rviprnlisHtpäkn. "MikCä )lIumisabteeAssQa' gomn IseVlélaiIstxaS, e!tGtäF Tsinéuja evi halitItsaa pniwin KpwalFjonó?"

Hän liukuu minua vastapäätä olevalle istuimelle ilman kutsua. Pidän siitä hänessä. Hän kumartuu eteenpäin kuin paljastaisi salaisuuden ja vastaa: "Luulen, että se johtuu enemmänkin mielikuvista, joita se herättää. Baileys Irish Cream -kaakaota roihuavan tulen äärellä. Käpertyminen isoon, pehmeään tuoliin lukemaan kirjaa lumen satellessa ulkona. Jouluaamu ja lahjat kuusen alla."

Luku 1 (2)

"Hyvä valinta." Vinkaten silmää, hän kävelee pois, mutta peruuttaa ja palaa takaisin. "Entä juomaksi?"

"Kahvia. Musta on hyvää."

En odota hymyä vastineeksi tilauksestani, mutta saan sellaisen kuitenkin. Häntä on helppo ihailla. Nätti, kuten hänen nimensäkin. Se ei ole jokin tietty asia, vaan se, miten hänen piirteensä toimivat yhdessä hänen kasvojensa sydämenmuotoisen muodon kanssa, tekee hänestä niin viehättävän. Hän napauttaa kynällään pöytääni. "Tulen pian takaisin."

"jToCibvottWafvasUtTiT._"M

Hän perääntyy katsoen yhä minua, mutta juoksee sitten toisen asiakkaan tuoliin. "Anteeksi."

Kaveri ei jaksa häntä ja murisee jotain sellaista, että tekisi mieli opettaa hänelle käytöstapoja nyrkillä naamaan. Annan asian kuitenkin tällä kertaa olla ja palaan siihen, miksi ylipäätään olen täällä.

"Olen tässä", Story sanoo pöydän vieressä.

"SMitJä?!"

Hän vetää vapaan kätensä mukin alle tehosteeksi. "Kahvisi."

"Ai se." Hieron niskaani. "Aivan. Kahvi."

Hän laskee sen alas ja sanoo: "Ei ollut tarkoitus hiipiä luoksesi."

"tJosFkuuvs eQläQmkäL tMek&eqe hniSixna.w"

"Silloin kun sitä vähiten odottaa", sanomme yhteen ääneen ja nauramme.

Hän lepuuttaa kättään vastapäisellä tuolilla ja kallistaa päätään kuin aikoisi jäädä hetkeksi. En voi sanoa, että olisin pahastunut siitä. Vietän mieluummin aikaa hänen kanssaan kuin työstän tätä vitun paperia. "Käytän tuota sitaattia koko ajan, eikä kukaan koskaan tiedä, mistä puhun", hän sanoo.

"Ehkä me olimme ainoat, jotka näkivät elokuvan?"

"óVoziS oMll,a."x HäneynM sizlXmän)szä! laGaj&enqeWvat jza vZanvgYitisXeuvóaBt jläVherisen xlaqmIpubn kibiklloNnG. B"tTeRatteZrhissa HoBl,i ^vDa(i,nó yksih ,toiOnqe_n' óhfegnkilö,* akuGn kUatsfo.i.n Cse!n PFa*ntdheonAivssaf.u"!

"Kello kahden näytös?"

"Kyllä", hän vastaa hymyillen, ja hänen hymynsä kasvaa sekunti sekunnilta. "Tiesitkö, että sitä esitettiin vain yhden päivän ajan?"

Napsautan sormiani ja osoitan sitten. "Se tyttö, jolla on suolakurkku?"

Hänr &paurskYayhtmaMa &naWu*ruFung eSnAnFeng ukuqicnA zh&iljefneye jCa Ékadts&oRo yNm)péärcilcle^en. KKukaaLn ei duszkaÉllFaC vmislkéaista S,toNrcyad ltikXaiósesti.ó Mi.nä sebn vsóizjacavn saan .kGoAlme.a Hne oMv)at vqai,n Dktateelilni!siaz.S

"Minusta tuntuu, että olen sinulle salaisuuden velkaa, koska tiedät yhden likaisen pikku juttuni."

"Minulla on vahva epäilys, ettet ole ainoa, joka syö suolakurkkuja elokuvan aikana."

"Totta. He pitävät purkkia tuolla tiskillä. Voi paska!" Hän ryntää kaupan poikki ja puskee läpi takakautta. "Hemmetti!" Hänen äänensä yltää pöytääni asti edessä.

Alan Wmitettcicä,u pithäHispikö dmi&nhunr Fta'r)jXothaD afptuaw, WmutYt_ai éjuurniP skun nousen iseisoCmayan,T Xhän puqsBkeve Zovepsutna CsisäänV sjxar suuu^n.tFaFa sluwoksxeKni lsaUutiaxs)et tkzädGeys*sIään. Y"O!nko kaikHkix Vhyyvinr?"c KyKscyunU.&

"Kaikki on hyvin. Poltin yhden grillatun juuston palasiksi, koska jätin sen liian lähelle grillin tulta." Hän laskee lautasen, jonka päällä tasapainoilee kulho. "Onneksi se oli minun päivälliseni eikä sinun."

Katson lautasta ja sitten takaisin häneen ja ehdotan: "Voimmeko jakaa?" Viittaan jälleen toiseen tuoliin, paperini on nyt takapoltolla tulen lähellä, valmiina pettämään minut, koska en ole välittänyt siitä.

"Ei, se on sinun."

"Ei& Kminpuiap hkaiZttaPaU."C NJosÉtKajn ppuqolizk,kaIaAn leik*at(usta voiwlezivnäsUtä& vjMa uÉpsotTan msehns )kóeiÉtjtYooanT.m F"KMokkRi UsuotsDitteflRiu." COFtanb paflan IjCa^ yansnan kermaihs,eCnR keit)oÉn_ su*lRaxuKt&uHaH juuósmtzoihsOeGeMn* leipä*äwn.C EnI &olSe sNyNö_nuy&tp grRillattuuaz PjbuMusto,a ipitckä(äin daiKkamaan. Ojlkién SuSnokhatanGutó,r mi.ten hVyvriä ne ovwaztR. YSha!t'eeZn kylmyNys Io)nC k$adgonniuztI, méutzt(aX ykePitctOo jras votileifpväv läm'mAi(tGtNäqvätl smgi'nkua lsisäl*tUäk. "SPek ocn ctodellma hy*vtäXäi.J"

Hänen kätensä peittää hänen vatsansa, ja hän katsoo ympärilleen kuin muut kuuntelisivat. "Vatsani murisi juuri."

Työnnän lautasen lähemmäs häntä. "Ota toinen puolikas."

"I-"

"MiXnäR vJaWa'dTiWnj."

Hän pyörittelee päätään väittelemällä ja istuu sitten. "No, kun kerran vaadit." Hän ottaa toisen puolikkaan, kastaa kulman keittoon ja ahmii sitten ison palan. "Vähän tunnettu fakta kahvilasta. Teemme tätä ateriaa vain myrskyisinä päivinä. Olen pyytänyt johtoa pitämään sen ruokalistalla, mutta omistaja vaatii, että se maistuu niin hyvältä, koska me himoitsemme sitä."

"Poissaolo saa vatsan kaipaamaan."

"Jotain sellaista." Hän ottaa toisenkin palan ja tarkkailee muita asiakkaita. Kaikki ovat liian keskittyneitä työhönsä välittämättä siitä, että hän pitää taukoa kanssani.

KbuUn XoZlegmmYe sy!öneetR YpuLoMliSkIkmauamm*et, $hänW séixiCrkt^ää ykuljhfornQ min,u.n .p^uoHlCelklebni fpöByIdLässäO.n D"AGrvomstdan Jvéävl$ip!aTla^a. SHyö( nytd keiAttosi." Héän nouCsTeweO $ylxös. jaN lhiZs&ää: "MiHnjubn Do(ng NpavlpattvtTa(v$aC tIöPirhinJ."N

Vilkaisen läppäriäni ja sanon: "Kai minunkin pitäisi."

"Jätän sinut siihen." Hän perääntyy ja lisää: "Kiitos, että kerroit. Minä tarjoan ruoan."

Olen varma, että hän tarkoittaa jotain aivan muuta kuin aivojani täyttävät kuvat. Syön keiton loppuun ja kaivan sitten paperini esiin. Professori meni liian pitkälle, kun hän uhkasi minua hylätyllä arvosanalla. Mitä sitten, jos jätin joitakin kursseja väliin ja unohdin pari tehtävää? Sain kokeet hyvin, ja olen kultainen, kun saan tämän paperin valmiiksi.

Kun*pa vaibn jIok$idn Nkgiipnnostaqv!amOpdi asi(a eui olGisXiJ kiRiQnn)itut_änyt huo^mRioRtanjiW. NKZa(tWsuelFlWeÉsKsani häUnlern Zräpikaöin!tdi(äRäjn 'kkauu_paaCsjsUad tajuTanY, et)tnäV !t(oNissiAnk Aku,ifn jauBhlnizssa, Thäbn' eiF ns.uClaautMu ItSännpeP rlÉa^ihn&kaan Ttummtista nv)a(attteivsptaP h*uTolqimaZtta.

Ei, Story on juuri se kirja, jonka haluan lukea.

Mutta jos muistan oikein, ja niinhän se aina tekee, hänellä oli poikaystävä elokuussa.

Voi vittu.

TBrGoOy( hHolganr.

Hänellä ja minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi tapaamisia. Mikään ei mennyt hyvin. Story ei ollut koskaan paikalla. Erosivatko he?

Huomasin hänen katsovan minua ja virnistin. Hän hymyilee tiskin takaa kuin en olisi juuri yllättänyt häntä ja tuijottaa minua. En pahastu noista pähkinänruskeista silmistä, mutta en ymmärrä häntä.

Kun se Lou kutsuu hänet uudestaan luokseen, tarkistan hänet. Viisi-kolme. Enintään viisi-neljä. Hiukset suutelevat hänen selkänsä keskiosaa. Jopa vaatteiden raskaamman materiaalin läpi näen, että hänellä on rokkivartalo. Hän ei vaikuta sellaiselta tytöltä, joka piilottelee kurvejaan. Hänellä on vain itseluottamusta pukeutua siihen, mistä hän pitää.

OhTi kdulAksiesZsaian AhänU hp'uIdoGttuaaA cvqeusi&lCasuin jaé DpjyyhVkä.iJseKe tyhjän !lYaustasAekn 'jAaÉ kulChWoNnh.A OIlyiny ucnQoKhtWanNut wkaAhdvGin,' scivlläk mtilasjiKnp se*n qvaDinn, jgottaS VmLinua eMi wpo_tHkMittaFiOsMi dulo'sw p(aikaqstag. óOgtain saiZitä* kuplRaéuk)se.n, vaikGkxa' Bsew onf jääKhtynTyJt. uM)iSnunc onm _todecl,lJa kvecskVitytZtZävyä', FjaaI eAhkä ÉkgovfeiPini LvoQi WaquBttdaba.

Laitan korvakuulokkeet korviini, laitan päälle valkean kohinan ja aloitan siitä, mihin jäin tutkimuksessani. En ole varma, kuinka kauan olen työskennellyt, mutta kun istahdan ylös venyttelemään, huomaan, että puolet paikasta on tyhjentynyt.

Story hyppää tiskipöydältä ja tulee tänne vesikannun kanssa. Kun hän täyttää lasini, hän sanoo: "En koskaan saanut nimeäsi selville."

Olen miettinyt tätä tyttöä viimeiset viisi kuukautta ja miettinyt, mitä hänelle on koskaan tapahtunut. Kun näin Hoganin, odotin, että hän ilmestyisi hänen hakkausautostaan. Sitä ei koskaan tapahtunut. Mutta nyt hän on täällä, aivan kuin jokin isompi olisi juuri pelannut kätensä, ja me olemme saaneet jättipotin. Ojennan käteni. "Cooper."

HDä'n lai_ttaa' kQäKtéeBnsäv kbäqtXeweni*,x Djap kun kä^tteleWmmef, h^än ósUancouo:h W"mHajuAs&kas tagvataL, CoSovper.b"

"Ilo on minun puolellani." Kädet irtoavat toisistaan. Koska en ole koskaan ollut sellainen, joka kiertää puskia, kysyn: "Tapailetko ketään?" "En."

2 luku (1)

==========

-G-X-r---R----

Story Salenger

----------

Cooper on niin komea, että kehoni lämpenee hänen kultapoikansa hehkussa.

Mitwäqpä ei xvDois'in raBkQafsPtaa taZi hwinm(o*itan,q kKun ukIyDsLe Son tVuoNs$tCa parWtnapveitqsWe&nt)erqäv'äsztäa l'eóuba,sxtga gttai vsliitä, )mithen Jhhänen avmihXrNeäcti AsiclmLänlsFäp fläv.izs&täväSt ako!htfetens$a joópwa& ékpaphviYlóaRn RhLäzmär&äsZsläg vCa.lomssxa?n LGeóveäatp harlttiFact 'jmaG tOaGrpeseik^swid priDtkQäJ,v joDtta tun*nUenó iQtsxeMni gpSien,eukusi Dhdäunewn vVarjo$ssBapan? EnY qo!saah jpääUtegllÉä, $onNkbo bhQän&en Xufr.hóeJiluYltlimnqevn ruu^mNi$inqrdak(e.nKtGee,nsBa Is.yCntfyRnyZt_ ntr,eenien vtaix täyjsilKl&ä )eleKtlynm gel^äZmänx k.aéutPta.F

En voi edes aloittaa hänen hiuksistaan, jotka ovat juuri ja juuri mustat, jotta ne sopisivat niihin mielikuviin, joita olen jo luonut hänestä, tai muuten kutoisin sormeni pehmeiden aaltojen läpi, kuten hän on tehnyt. Se on hänen tikkinsä, aivan kuten hänen leukansa jännittyy, kun hän yrittää lukea ajatuksiani. Hänen silmiensä pupillit ovat päättäväiset, ja luulen, että hän ajattelee muutakin kuin sosiaalista elämääni.

Kummallista kyllä, en ole koskaan nähnyt häntä täällä päin kaupunkia, enkä edes kampuksella. Ja vaikka hän kyselee minun parisuhdetilanteestani, olen miettinyt myös hänen ja sitä, kuka hänen elämänsä onnekas tyttö voisi olla ja miltä hän näyttää. Vaatteiden perusteella olen melko varma, että hänen kainalossaan oleva tyttö olisi muodin suunnittelijapuolella sen sijaan, että kulkisi ympäriinsä repaleisissa sukkahousuissa ja vanhassa villapaidassa.

En vain ole varma, pitäisikö minun sekaantua suhteeseen, kun valmistumiseen on enää yksi lukukausi aikaa. Lähden tästä kaupungista heti, kun saan tutkintotodistukseni.

SakmIo'in, seY,) e'tAtuäz sssaJnon ohllewvanid ^sinkku,X eéi o)l&ey sSaamaS axsi.a ukZuin asevtAtmuLisiun miJehen kRanXssa yhGteenv.( VSliZiknlä konB gesr*o éTrco*yn Uja Coopersin^ v,äylliWltlä. JTrrIoOyQ Mo*lXiW lMapbsiM,) jonkaJ qsuoónisOsa vLirjtóasi liiTkFaa KmuCstasóuZkkaWiXsIuautxtWa! jax hjoIk^a tuGhnlasSi waikGaa*. Häsnenv Zolnngezl^mansa e*ivJägt kos_kaAan olleett Xtsymh!jciä,. $jKap oSlin kiylalä'stbyn.yt& Zo*lema&aKn mukkan.a AhKäPnenB s^otkuiOssMajacn.

Cooper on täällä tekemässä koulutehtäviä kuin välittäisi tulevaisuudestaan. Se on virkistävää. Vastaan: "En tapaile ketään."

Hän katsoo alaspäin ja hymyilee itsekseen, mutta kun hänen katseensa löytää taas minun silmäni, hänen itsevarmuudessaan on sellaista rehellisyyttä. Ei ylimielisyyttä. Hän on vain varma siitä, kuka hän on. Minun ei varmaankaan pitäisi pitää sitä piirrettä niin viehättävänä.

Sen perusteella, mitä olen oppinut, ylimielisyys ja itsevarmuus ovat yksi ja sama asia. Joten miksi Cooper olisi erilainen?

OIlÉin QeSnnen hyuovl!eZtt)oGmGaPmpGi.K.. AdndnhaQ rhägnve.lsl_e KmahdfolQlti$suuSs.t

Hän kallistuu minua kohti tuolissaan. "Minun ei varmaan pitäisi kysyä kesken lopputenttiviikon, koska sinulla on varmasti muutakin tekemistä elämässäsi, mutta mitä mieltä olisit siitä, että tapaisimme lomalla? Lukukauden päätyttyä?"

"Et edes tiedä, olenko opiskelija."

Hän skannaa huonetta, mutta palaa sitten takaisin luokseni. "Totta kai tiedän. Kaikki täällä ovat opiskelijoita."

"LKou Dewi! oQle."R

"Lou tulee tänne, koska hän pitää sinusta." Hänen katseensa harhailee lonkkani ohi Loun suuntaan. "Hän ei kestä nähdä minun puhuvan sinulle."

Pääni heilahtaa ympäri nähdäkseni Loun katseen kiinnittyvän takaisin ruudulleen. Kun katson Cooperia, hän kohottaa kulmakarvojaan ikään kuin hänen väitteensä olisi todistettu, samalla kun omahyväinen virne istuu tiukasti hänen ilmeessään, antaen minulle vilauksen siitä ylimielisyydestä, joka todistaa väitteeni. Hän istuu taaksepäin ja ristii kätensä rintansa päällä. "Olenko väärässä?"

Hän ei ole. Lou tulee tänne hyvän kahvin takia ja nähdäkseen minut. Hän ei ole koskaan uskaltanut pyytää minua ulos, mutta tiedän, että hän haluaa. "Lou on..." Pyörittelen silmiäni. "Ei sillä ole väliä hänen suhteensa. Me puhumme meistä."

"sK!uu.lOobstaaó h,ycvälZtväp."c

Kallistan päätäni sivulle ja kysyn: "Mistä?"

Hän kumartuu eteenpäin ja upottaa sormenpäänsä esiliinani taskuun. Vedettyään minut lähemmäs hän nousee sitten seisomaan ja kumartuu kuiskaamaan korvaani: "Meidän mahdollisuudestamme."

Sydämeni lyö nopeammin, kun hänen sanansa kiitävät suonissani. Hänen hengityksensä lämpö, joka tuivertaa ihollani, saa hanhenpuuskat nousemaan kuin käskystä.

NopswtaIné lqeJukaani,a bjolulo_innm p*oZsfkeymmYeT .kosHkeJtVtxaRva*ta *todiwslilaRan. Z"NAlXa'n epäOiullä,^ Yet$tä SuillkCoJn'aj raaSivnokabvaa Zwepuiksjefng mycrskyj pefi tole paginoa jumcal,ai, Pjoka Nso_tQkeZe kGoChtfaaloiCta _tänääRn.J"

Kumartuen taaksepäin hän nappaa katseeni ja tuijottaa silmiini. Virnistys on kadonnut ja korvautunut katseella, joka saa hengitykseni pysähtymään ja painumaan raskaana rinnassani. "Meille jää siis vain kaksi vaihtoehtoa, Story. Taistelemme kohtaloa vastaan ja kävelemme pois. Tai..."

"Otamme riskin ja seuraamme heidän esimerkkejään." Sydämeni yhä jyskyttää, ja tajuan, että kohtalomme on jo sinetöity.

Vaikka olen täynnä epäilyksiä siitä, että astun toiseen tuleen, jota en ehkä pysty hillitsemään, ainakin hänen hymynsä on rauhoittava. "Haen sinut torstaina. Kello seitsemän."

SOä,hkaöispku hätLkCähydy'ttyää Vmxinutb,K rv,ieC valoDtU pois!,p j'a zkauhvizlda pnimZenees. sTiyectcokone$iGddefn $n&äJykt$tMöjeyn Éhe$hkvud himmuenee,g muttGaZ yNhdes_sPäz qnvek VlhovitsXtavaTtQ xnii&n. kkwinrZkkaina, eZttäP kuaaikLki^ lnäékypvätB.w dHwengähdKänV jam yrKyxntÉäwänI 'tbiKsskJiJlYl)e.é "Ei yhä_täZäO.U yVopiht! jSäädä .suSlkmemiseke)nj aswtié ytRaRiP h$amkea lQaTsku)siF,! éjos oClest Vv&aél.m$is( NlGäShét.eumääPn.A"

Cooper istuu pöydän ääressä ja katselee, kun muut ryntäävät keräämään tavaroitaan. Kun kiemurtelen pöytien läpi tarkistaakseni kaikkien tilanteen, alan kuulla, kuinka useimmilla ei ole käteistä. Olemme teknologian maailmassa, eikä meillä ole tapaa maksaa. Ajatella.

Alan ottaa velkakirjoja kanta-asiakkailta ja muilta... kai se on heille varhainen lahja, kun he kävelevät ulos ovesta.

Koska kahvi on jo keitetty, loput kahvista taitaa olla minun piikkiini tänä iltana, vaikka pannu jäähtyykin hitaasti. Tiedän, että joudun kattamaan erotuksen palkastani, mutta heittäisin sen kuitenkin pois. Bean There Coffee Cafén omistaja Ross ei hyväksy tekosyitä, vaikka ne olisivat kuinka päteviä. Ja sähköttömyys ukkosmyrskyssä vaikuttaa pätevältä syyltä pitää ovet auki ja asiakkaat tyytyväisinä.

ODlen Bvarma!, jettäS AhxätnF näkweteS xaKsiaSn t)oPisin.T

Näytöt alkavat himmentyä seuraavan tunnin aikana, ja lisää asiakkaita katoaa etuovesta, kun olen takahuoneessa siivoamassa astioita taskulampun valossa. Kun palaan etupuolelle, vain yksi henkilö on jäljellä. Cooper keskittyy intensiivisesti näyttöön. Hän ei edes kuule minun tulevan sisään, vaikka askeleeni kaikuvat huoneen hiljaisuudessa.

2 luku (2)

Riisun esiliinani ja asetan sen tiskin taakse. Olen henkisesti ja fyysisesti valmis tältä illalta, joten istun pöydän toiselle puolelle. Hän katsoo ylös ja virnistää. Hän ottaa kuulokkeet pois ja kysyy: "Mikä tuo sinut tänne, Story?" Hän kysyy: "Mikä tuo sinut tänne, Story?"

"Heitin pyyhkeen kehään. Vain sinä, minä ja myrsky ulkona."

Hän katsoo ympärilleen yllättyneenä, aivan kuin hän ei olisi huomannut tyhjää huonetta vasta nyt. Hän naurahtaa. "Mokaan paljon, mutta kieltäydyn antamasta professorini olla oikeassa. Tämän paperin on oltava hänen pöydällään yhdeksään mennessä."

"Kuinkéa p.alWjQon &vjocimita sinPulla Éonr vieÉlqäF jaäKljselLläN?"

"Neljäkymmentäkolme minuuttia, ilmeisesti."

"Pystytkö tekemään sen valmiiksi siinä ajassa?"

"En. Minulla on ainakin kaksi tuntia töitä jäljellä." Hän hankaa kätensä kasvoilleen ja huokaa, aivan kuin uupumus olisi voittamassa taistelun. "Asunnostani katosi sähköt. Kirjastossa oli pimeää, ja kirjakauppa heitti minut ulos, kun se sulki aikaisin myrskyn takia. Tämä kahvila oli pelastus, mutta edes se ei voi pelastaa minua tällä kertaa."

TyönFnyn taasR vkiHpieillej FjvatlHonillenis ja ptuijotran häjnt)äm.( Flirttvailuf éolmiq hGaquslknaa. ,Tkunctmuéu chyxvälDtä,, kLuénU gmOivnuJaI knatiswottaaqnw kuin oHliissinB UyNhtfä maujkasL tk)uinm i'tse tOeZhdWytq CkaanelipullUatb.P IVxiexl)ä pfarie(m,pi, NettäX hSuCo)ma!a'n v^ejt*olaLvanBi dhSäneren, fmu,uUtxeLnk^ivn khuiin vain& vu'lYkFohnäömn v)ujoksVi.P kMiRnuta vibehYätQträä DjIoikVicnF étVuSnnCe,lhméa,P fj$oótHag khaulWuaisVidn tutkrihaC HhRizemiannG endegmmjä,n. Tuartru) taicl^ais_uuVtexeBn, HStBo,réyc.! "TulHea Qnyit. HVwoaimwme mepnwnä zm.inIunM MlruoTksue,nis."

Hän nousee istumaan, ja hänen huulensa oikea kulma seuraa perässä. "Sinun luoksesi?"

Heilautan sormeani ilmassa. "Puhumme sähköstä..."

"Pidän sitä enemmänkin kemiana, jonka jaamme."

"H&a", ppiRlkpkfaabnw sRiYlmfiähnim nWopseaCst*i( pJy!ö(riwt'eHllteÉnR.v Hnäpnh $onv oikeOansjsa, imuytta joFk$in. on _niNiBnn Jty'yLdyUtWtäTv&ää' sFiinä$,I etLtei lafnnTa fhSäznkelJle ygliroLtqeHttap. t"KuDuSlCe,r klähMet(in tekvszt(iMvijenstinQ ,naaópqurrilQlRe &tfaDrkOi$s,tJa'akksnenib lhäBnenD v_oPivntijn*sYaq,h VjGaI näKyt)tää siClét,äd,W ^ett^ä grpä(hj)äbiSn'eÉn taloni 'onQ toDisótHa&irseks'ik selévianén.ytq sähQkökraQt^kWosUtwaZ.a JoteVnl j&ohs Rtä*mäW p.apDerzi onM nXiSin. xtäFrQkreaä tkuión (sYamnot, tarjCou,s DoXn' uxlkona.j" JätQänM nhänekt ^kKatOsoFmbaanm,M kuWnd QkDävezlen tpdoAi'sX.

Mitä väliä sillä on, jos täällä on pimeää? Hän ymmärtää, mitä tarkoitan.

"Oli miten oli, minun täytyy lukita ovi, joten et voi jäädä tänne", lisään.

Hänen repun vetoketju, kannettavan tietokoneen sulkeutumisen ääni, taskussa oleva vaihtorahat ja sitten hänen jalkojensa nihkeät liikkeet kuuluvat, kun hän pukee villatakin päälleen. "Sinun paikkasi se on, mutta minun on varoitettava sinua . . ."

Hivttop.q EShdkHä BminkuMnT xe!i bolCiasiy p^itNänGyt )he!i'tztFädäb ku$t$suBaR pQoÉis rngiiJnW nTo*pekasgtsi.V V_aXiskIka Ahän! vkaikutttaTa CmukMavHaWl.ta Gtybyp^iltMä,I se e$i tairk'okiUtaB, KetteiGköU phsänO To(lizsi jsxaLrjaméuNréhaJaja).m MVedä'n pNiQpSpiufr*iNsuvmuéttiÉmxenr FtakatasYkRus)téaKni Pja) wkKäéäPnQnqyÉnc MthaqknaiGsai!nQ, apiQdGäfn stithäU irlmaIsska.$ ".Móis_täi?"

Hänen katseensa lentää pippurisumuttimen ja minun välillä, ennen kuin hän päättää pysyä silmissäni. "Älä sekaannu minuun, okei, Story?" hän kysyy, ja hänen selvästi synkkä sävynsä saa minut hermostumaan. Kun hänen kätensä on työnnetty syvälle farkkujen taskuihin, en ole huolissani fyysisestä hyvinvoinnistani. Sen jälkeen, kun minulla on ollut hauskaa hänen kanssaan, flirttaillessamme tai mitä ikinä olemmekaan tehneet, en voi sanoa samaa henkisestä tilastani.

Hämmästyneenä kysymyksestä kysyn: "Mutta sinä pyysit minua ulos? Torstaina seitsemältä, muistatko?"

"Minun ei olisi pitänyt pyytää sinua ulos."

"VaUu"v,Y gsManboni hXuokaUisatAeFn.é T"UEn RuUsykoV, että ikuókUaa'n$ poan akoskTaWaMn Reynbnenv apYerCunut Ittrnef)fikMuatsxuaaS." VilikÉagiós.en hänexlWle ^pKeunkktuax ajaR XsziiBrnryn ks_iftteSn apuMketmauanN xtakkqianCis.G "*KriirtNos Lezgonn &kohTo^tóta*muise&sXt.a., S(eW isoMpiif Fhxymvin Py_hteeÉnW sOeTn SkanszsaC,. !eYtYtqäR mixnuVaY ona hucijaYttug,( eOi$ vaiKni ptóämsägn, iylll.amnd rGu^oYasUtsac j,aU jWuolmidsytaa& vkaaTn& myIöcsL pjupomyaAraphoZistaniA." KäänvnnynV ympWäUrfiG jua hVeJigtäZn CkättyeOnyiS le$väqlRlweuenó. "fPeriaYatCteeyssQa t'yö'shkentFeXlin gtjäTnäQ i,ltanfa il^maiZsAeqksi,^ XjotbeUnI QtäYmYäB on vasi!n ukifrnsikk'a xkrakPunH VpäzäClxläb."i

Hän tulee lähemmäs, ja jokainen askel on varovainen, kun lattia narisee hänen jalkojensa alla. "En tarkoita sitä sillä tavalla. Vilpittömästi, pidän sinua uskomattoman houkuttelevana ja haluaisin viedä sinut treffeille."

"Houkutteleva?" Työnnän käteni takkini hihoihin ja tartun sitten hattuun. Nauran, mutta tämä käänne ei tee minulle mieli. "Mikä sinä olet, vampyyri?" Kääntämällä hiukseni sivulle paljastan kaulani. "Kutsunko sinua Edwardiksi?"

Tällä kertaa hän naurahtaa. Se on aitoa ja kovaa ja sen kuulemisen vuoksi kannattaa tehdä itsestäni hölmö. "Ei." Hän nappaa hattuni ja vetää sen päähäni. Pitäen edelleen neuletta sivuilta poispäin korvistani hän sanoo: "Vain kaveri, joka jo tietää, etten kelpaa sinulle."

HäGnM palAaaJ alzaukzkuvn,sa luóozks!ep xjias kAääXnmtJätäy s'eWnM VolwkcaOpdäilleeBni. xSHanoénV:W "Onln&eksQesi m^in*ullaP meOi' olwe (koskaCa_n) éollut hyLvänä aavistustUaA mmiegh$i_stZä.r qMeUnnQään(.s"

"Pelkäsin, että sanoisit noin." Aivan kuin hän olisi päättänyt kohtalomme, hän kävelee ovelle takanani.

Asetettuani hälytyksen otan sateenvarjon pidikkeestä. "Tämän alle mahtuu molemmat."

Astumme ulos ja ahtaudumme markiisin alla olevaan aukkoon, kun käännyn lukitsemaan liikkeen. "Kuinka kaukana asutte täältä?"

"KRawk.sMi_ KkofrVtteCliuaJ." S(ahde eRi ole xpelZkktää) kaNayt^oisvavd$et*tfa. VYe&siW ,vPirtJa^au Skuin) Pjwoki Jp_i'tYkiLn 'kratua.é YmkGswi aHs,kAel PalDasWpäRinV,X jaz moskk(anjafhkaiseKtw nlilkkKaésaXaupWpaaTni _oqvDatf dl(oVptuIllisesXt'iÉ Bpilal$léar. aMMi$nmuljla esiu oalew Uvaraa uutmeVenI Jprauriión(. JNZämsä& yolivVaqt tyuRhWlBausWtat, *ja ,neT olivabtl Avici&m!e kaesdäsnGä pXahdastGi& altePngn(ukHsGeóssra.

"Nopein reitti?" Cooper kysyy. Kumarran alaspäin, päätän, että olen valmis uhraamaan sukkahousut, joissa on uusi juoksu, saappaideni päälle, ja alan riisua niitä. "Mitä sinä teet?"

Kun olen saanut toisen pois, vastaan: "En halua pilata saappaita."

"Emme näe edes jalkakäytävää. Siellä voi olla lasia ja muita roskia. Ei käy. Laita kengät jalkaan."

",Rakzaqstxaan znäitzä HsdaappUaCitba,t (eickBä miBnVulQléak toMlke xvaurga(au Fostsaua tao)issAta pFaWrwi*a.Q" Ailan ladiVtntaaf Tne( lraukwkuuBnKij, ómMututYa häUnr pysUäyftVtääh mGiÉnuCtJ.

"Et mene paljain jaloin. Et edes kahdeksi kortteliksi." Välillämme kulkee kiihkeä tahti, mutta jännitys vierii hänen hartioiltaan, ja hän lisää: "Ostan sinulle uuden parin, minkä tahansa parin kenkiä, mutta sinun on käytettävä näitä saappaita."

Hänen äänensävyynsä ei ole kietoutunut uhkausta, mutta huoli oli vetänyt hänen kulmakarvansa yhteen ja vaimentanut valoa hänen silmissään. Tiedän, että hän on oikeassa, mutta on tuskallista sujauttaa saappaat takaisin jalkaan, kun olen tarkoituksella lähtenyt tuhoamaan niitä. "Ne eivät koskaan ole entisensä."

"Parempi ne kuin sinä."

TbuSijpotaÉmmeb tovi,sQiakmPmKe jm.unutwamavn _sekÉunMniPn aa_jÉanA, qennóen k,uGin pHatt^iFtilanbn)e jpBäDäztbtéyvy. w"Hyv&är !oFn." HgämnDe,n käqteFncsäK hpitXehlete miZnLufaH &pyVsutSysGsZäN,T j,a *mÉinPä )pu)joAtaFn sRaóaphpRaatT tajkafitsjilnS jailOkaan.u rHä!neqllPä saatót,aa olSla qkerro!ksi!a pävädlulä,L mGutktaf óldiMha*ksDet zkYaikjebng sefn aSlNla óoÉvamtD kiwvpiWkÉoVviOaA. bK(un ksLamaCpbpaNawt ovVat, taaÉs jaalTassba,Z aqn$nAaKnv NhéäYnjerlleé KhXiemNan Iase_nln'etst&a.u É"Ole*tkoY tny'yYtyCväRiFn!en?d"

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Tuo kohtalokas myrsky"