Hovimestari sedälle

Chapter One

The waves crashed against the cliffs of Nova Scotia with an almost musical rhythm, but Aria Morgan knew better. After three years of studying marine biology at the remote Blackrock Research Station, she had learned to distinguish between natural ocean sounds and something more... peculiar. Tonight, there was definitely something different in the water's song.
Standing on the observation deck of the research facility, her long dark hair whipping in the salty breeze, Aria focused her night vision binoculars on the churning waters below. The full moon cast an ethereal glow across the surface, making it easier to spot any unusual movement. That's when she saw it - a flash of iridescent scales, much too large to be any known fish species.
"You're out here late again," a deep voice spoke behind her. Dr. Nathaniel Cross, the facility's new head of cryptozoology, stood in the doorway. His presence had been causing quite a stir among the female staff since his arrival last month, with his storm-gray eyes and the mysterious scar that ran from his left temple to his jaw. But Aria had noticed something else about him - the way he always seemed to appear whenever the strange occurrences happened.
"There's something out there, Dr. Cross," Aria said, not taking her eyes off the water. "Something big."
"Please, call me Nate," he said, moving to stand beside her. His proximity sent an involuntary shiver down her spine that had nothing to do with the cold. "And I know. That's why I'm here."
Before Aria could question what he meant, a haunting melody drifted up from the waters below. It wasn't quite singing - more like an otherworldly humming that seemed to resonate in her very bones. To her surprise, she found herself taking an unconscious step toward the railing, drawn by the sound.
Nate's hand shot out, gripping her arm. "Don't listen too closely," he warned, his voice tight with concern. "They're hunting tonight."
"They?" Aria tried to shake off the melody's lingering effect. "Who are 'they'?"
Just then, a figure emerged from the waves - a woman with silvery skin and long, phosphorescent hair. Her eyes glowed with an unnatural blue light, and when she opened her mouth to continue her song, Aria saw rows of sharp, pearl-like teeth. The creature's beauty was both terrifying and mesmerizing.
"Sirens," Nate whispered, his grip on Aria's arm tightening. "Real ones. Not the sanitized versions from your fairy tales."
The siren's gaze locked onto them, and her song changed, becoming more focused, more enticing. Aria felt Nate tense beside her, and when she looked at him, she was shocked to see his eyes had taken on a silvery sheen, reflecting the moonlight like a cat's.
"We need to get inside," he said through gritted teeth, though he seemed to be fighting the urge to move closer to the railing himself. "Now."
But as they turned to leave, Aria caught sight of something in the water that made her blood run cold. Dozens of glowing eyes had appeared beneath the waves, and more figures were rising to the surface. Their songs began to intertwine, creating a symphony of supernatural beauty and terror.
"Dr. Cross... Nate," Aria's voice trembled slightly. "What's really going on at this facility?"
He finally turned to look at her fully, and in the moonlight, she could see that his scar was glowing with a faint blue light. "It's not just a research station, Aria. It's a containment facility. We monitor and protect humanity from ancient creatures that most people think are myths. And right now," he glanced back at the water where more sirens were emerging, "something has disturbed them. Something that hasn't happened in over a hundred years."
"What?" Aria asked, though part of her feared the answer.
"They're looking for their lost queen," Nate's voice was grim. "And for some reason, they think she's here."
A particularly powerful wave crashed against the cliffs, sending spray high enough to reach the observation deck. As the droplets hit Aria's skin, she felt a strange tingling sensation, and for just a moment, her reflection in the window showed her eyes glowing with the same ethereal blue light as the creatures below.
Nate saw it too. His expression shifted from concern to something more complex - fear, fascination, and what looked almost like recognition. "We need to talk," he said quietly. "About your mother. About why you were really assigned to this facility. And about why you've always felt so drawn to the sea."
The siren's song grew louder, more insistent, and Aria felt something stir within her - ancient memories that couldn't possibly be her own, yet somehow were. As she followed Nate inside, one thought kept repeating in her mind: her life as she knew it was about to change forever, and there would be no going back to the simple world of marine biology and research papers.
Behind them, the sirens continued their haunting chorus, their songs now carrying a note of triumph. They had found what they were looking for.

Chapter Two

The facility's underground laboratory was a maze of steel and glass, illuminated by harsh fluorescent lights that made everything look clinical and cold. Aria followed Nate through a series of security checkpoints, each requiring increasingly complex biometric scans. Her mind was still reeling from the events on the observation deck, the sirens' song echoing in her memory.
"How long have you known?" she finally asked as they entered what appeared to be his private office. Unlike the sterile corridors outside, this room was filled with artifacts that looked ancient - shells with strange markings, crystals that seemed to pulse with their own inner light, and walls covered in charts mapping underwater ley lines.
Nate moved to a heavily secured cabinet, his fingers dancing across a complex lock. "Since the moment you arrived at Blackrock. Your bio-readings were... unique." He pulled out a thick file with her name on it. "But your mother knew long before that."
"My mother?" Aria's voice cracked. "She died when I was three. All I have are some photos and my father's stories about her love for the ocean."
"Your mother didn't die, Aria." Nate's voice was gentle but firm as he placed an old photograph on his desk. "She returned."
The photograph showed a woman standing on these very cliffs, her wild dark hair streaming in the wind. She looked exactly like Aria, except for her eyes - they held that same otherworldly blue glow Aria had seen in her own reflection moments ago.
"That's impossible," Aria whispered, but even as she spoke, memories began to surface - the way she could hold her breath for impossibly long periods, her uncanny ability to predict storms, the strange songs that sometimes filled her dreams.
Suddenly, the lights flickered, and a low vibration ran through the building. Nate's expression turned serious. "They're testing the barriers," he said, moving to a bank of monitors showing underwater footage. Multiple figures darted past the cameras, their movements too quick and graceful to be human.
"What barriers?" Aria asked, joining him at the monitors.
"Electromagnetic fields designed to keep them at bay. But with their queen so close..." He glanced at her meaningfully. "They're stronger than usual."
"I am not their queen," Aria said firmly, though something deep inside her stirred at the words.
"No, but you're her daughter. The first successful hybrid in centuries." Nate pulled up more files on his computer. "Your mother was their queen, and when she fell in love with your father, it created a diplomatic crisis. A siren queen choosing a human was unprecedented."
The vibrations grew stronger, and somewhere in the facility, an alarm began to sound. On the monitors, the sirens' movements became more coordinated, more purposeful.
"They're not just testing anymore," Nate muttered. He grabbed what looked like an ancient trident from a wall display. "They're breaking through."
Aria's head suddenly filled with voices - not speaking English, but a fluid, musical language she somehow understood. They were calling to her, telling her to come home, to take her rightful place.
"Make it stop," she gasped, pressing her hands to her temples.
Nate reached for her, but stopped short when he saw her eyes - they were glowing brighter now, and her skin had taken on a slight iridescent sheen. "Fight it, Aria. You're not just one of them. You're both human and siren. That's what makes you special."
The facility shook more violently, and the lights went out completely. In the darkness, Nate's eyes glowed silver again, and Aria could finally ask the question that had been nagging at her.
"What are you?" she whispered. "You're not entirely human either, are you?"
Before he could answer, the reinforced windows of his office exploded inward in a shower of glass and seawater. In the opening hovered three sirens, their beauty terrible and magnificent. The one in the center spoke, her voice carrying both authority and disdain.
"Step away from the princess, Guardian. She belongs with her people."
Nate raised the trident, which began to glow with an electric blue light. "She belongs where she chooses to belong."
As seawater swirled around them, Aria felt power surge through her body - raw, ancient, and demanding to be released. She had a choice to make, but first, she needed answers.
"Tell me everything," she said, her voice carrying a new note of command that surprised even her. "About my mother, about what you are," she looked at Nate, "and about why I'm really here."
The siren queen smiled, showing those pearl-like teeth. "Oh, little princess. You're here because a war is coming. And you," her glow intensified, "are the key to everything."

Chapter Three

The seawater swirling around Aria's feet felt alive, responding to her emotions like an extension of her body. The three sirens remained suspended in the shattered window frame, their ethereal forms casting an otherworldly glow throughout Nate's flooded office. The lead siren - who had introduced herself as Cordelia, First General of the Deep Realm - watched her with ancient eyes that held both wisdom and cunning.
"Your mother's choice started this war," Cordelia said, her voice carrying the rhythm of waves. "When she chose your father, she didn't just abandon her throne - she disrupted a balance that had existed for millennia. The Deep Realm has been without a true queen for twenty years, and the dark ones grow bolder each day."
"The dark ones?" Aria asked, acutely aware of Nate's tension beside her, his grip tightening on the glowing trident.
"The Abyssal Court," Nate answered grimly. "Think of them as your people's darker cousins. While the sirens of the Deep Realm protect the oceans, the Abyssal Court seeks to corrupt them. Without a queen's power to maintain the barriers..."
"They're breaking free," Cordelia finished. "Even now, they gather in the deep trenches, preparing for war. Only a queen's song can reinforce the ancient seals."
Aria felt the weight of their expectations pressing down on her like the ocean itself. "And you think I can do this? I don't even know how to control whatever... this is." She gestured to her still-glowing skin.
"That's why I'm here," a new voice spoke from the doorway. Aria turned to see a woman she'd only known from photographs - her mother. Nerissa, former queen of the Deep Realm, stood in the threshold, looking exactly as she had twenty years ago. Her presence made the very air vibrate with power.
"Mom?" Aria whispered, emotions warring inside her.
Nerissa's eyes - the same otherworldly blue as Aria's now were - filled with tears. "My daughter. My beautiful, brave daughter. I'm so sorry I had to leave you, but it was the only way to keep you safe while your powers matured."
"Safe from what?" Aria demanded, anger suddenly surging through her. The water around her feet began to churn in response.
"From those who would use you," Nate interjected, his voice carrying an edge of bitterness. "The Guardians weren't always noble protectors, Aria. Some believed that controlling a hybrid princess would give them power over both realms."
"Like your father did?" Nerissa's voice turned cold as she addressed Nate. "Is that why you're so close to my daughter? Following in Marcus Cross's footsteps?"
The tension in the room sparked like electricity. Nate's silver eyes flashed dangerously. "I am not my father."
"Enough!" Aria's voice carried a new power, making everyone in the room freeze. The water around her feet rose in spiraling columns, responding to her command. "I want the truth. All of it. No more cryptic warnings or half-answers."
Suddenly, the facility's emergency sirens blared to life. On Nate's monitors, dark shapes appeared in the deeper waters - humanoid figures with shark-like features and glowing red eyes.
"The Abyssal Court," Cordelia hissed. "They've found us."
"They found her," Nerissa corrected, moving to Aria's side. "They can sense your awakening power, daughter. We're out of time."
The facility shuddered as something massive struck it from below. Through the broken window, Aria could see dark forms rising from the depths, their movements predatory and purposeful. The water around her feet turned ice-cold.
"You have to choose now," Nate said urgently. "But know this - whatever you decide, I'll stand with you." His eyes met hers, and in them she saw not just duty or ambition, but something deeper, something personal.
"As touching as that is, Guardian," Cordelia interrupted, "she needs to come with us. Only in the Deep Realm can she learn to control her powers in time."
Another impact rocked the facility. In the distance, Aria could hear screams - the research staff, she realized with horror. They were unprotected, unaware of what was really happening.
"I won't let innocent people die," Aria declared, feeling strength flow through her. "Mom, Cordelia - help me protect the facility. Nate..." she turned to him, "teach me how to fight."
"Always choosing both worlds," Nerissa murmured, a mix of pride and worry in her voice. "Just like your mother."
As the Abyssal Court's forces surrounded the facility, Aria felt something click into place inside her. She was neither fully human nor fully siren, neither wholly of land nor of sea. But perhaps that's exactly what both worlds needed.
"Well then," she said, as power coursed through her veins and the song of the sea filled her mind, "let's show these dark ones what a hybrid princess can do."
The water around her erupted upward, turning into a swirling shield of liquid crystal, just as the first of the dark figures burst through the facility's lower levels. The war for two worlds was about to begin, and Aria stood at its center, with a Guardian at her side and the power of two realms flowing through her blood.

Chapter Four

The next few minutes dissolved into chaos. The Abyssal Court's warriors crashed through the facility's lower levels like a dark tide, their shark-like features twisted into snarls of hunger and hatred. Aria's crystalline water shield held against the first wave, but she could feel their darkness pressing against her power, trying to corrupt it.
"Channel your emotions through the water," Nerissa instructed, her own powers creating whirlpools that trapped several attackers. "The sea responds to authentic feeling, not just will."
Nate moved with inhuman grace, the trident in his hands leaving trails of electric blue energy as he fought. "We need to evacuate the research staff," he called out between strikes. "They're gathering near the main lab."
Aria closed her eyes for a moment, and suddenly she could feel every drop of water in the facility - in the pipes, in the air, in human bodies. The awareness was overwhelming. "I can feel them," she gasped. "Everyone. Everything."
"That's your queen's sense awakening," Cordelia explained, her own song turning violent as she fought. "You're connecting to your realm."
An explosion rocked the lower level, and through her new awareness, Aria felt something massive entering the facility. The temperature of the water dropped dramatically, and even the sirens looked concerned.
"Thalassos," Nerissa whispered, fear evident in her voice. "The Abyssal Prince himself."
Through the broken floor emerged a figure that seemed made of living darkness. Unlike his warriors, Prince Thalassos appeared almost human, devastatingly beautiful in a cruel way. His eyes were the color of the deepest ocean trenches, and when he smiled, his teeth gleamed like black pearls.
"The little princess awakens," his voice was like the crushing depths given sound. "How convenient. I was afraid I'd have to wait longer to claim my bride."
"Bride?" Aria and Nate spoke simultaneously, his voice sharp with anger, hers with shock.
"Did they not tell you?" Thalassos moved closer, his presence making the water around him turn black. "The only way to truly end the war between our courts is through union. Your mother refused me twenty years ago. But you..." his dark eyes roamed over her face, "you're even more powerful than she was."
Nate stepped between them, the trident glowing brighter. "She's not a prize to be claimed, Thalassos."
The Abyssal Prince's laugh was like ice cracking. "Ah, the Guardian speaks. Tell me, son of Marcus Cross, does your protection come from duty... or jealousy?"
Before anyone could respond, a scream echoed from the main lab. Through her water sense, Aria felt the research staff's terror as more Abyssal warriors surrounded them.
"Choose quickly, princess," Thalassos said smoothly. "Surrender to me, and I'll spare them all. Refuse, and watch your human friends feed my warriors."
Aria felt rage build inside her - pure, hot, and powerful. The water around her began to glow, not with her mother's blue light or Thalassos's darkness, but with a brilliant purple that seemed to combine both aspects of her nature.
"You want an answer?" Her voice carried the crash of waves and the strength of tidepools. "Here it is."
She thrust her hands forward, and every drop of water in the facility responded. It rose from pipes, condensed from air, pulled from the sea itself. But instead of attacking, it began to sing - a new song, neither fully siren nor fully human, but something entirely unique.
The Abyssal warriors closest to her began to writhe, their corrupted forms starting to purify under her hybrid power. Thalassos's eyes widened in genuine surprise, then narrowed in fury.
"Impossible," he snarled. "No one can purify the Abyssal taint!"
"She's not no one," Nate said, pride evident in his voice. "She's both of your worlds, and neither. And that makes her stronger than either."
Aria's song grew stronger, and she felt Nate's energy joining with hers, the Guardian's power amplifying her own. Her mother and Cordelia added their voices, creating a harmony that made the very foundations of the facility vibrate.
But Thalassos wasn't finished. With a roar of rage, he released his own power - a wave of such absolute darkness that it threatened to swallow all light. "If I cannot have you," he growled, "then no one will!"
The two forces met in a spectacular clash of energy. In that moment, as purple light battled primordial darkness, Aria felt something else stirring in the depths beneath the facility - something ancient and powerful, awakened by their battle.
"The Leviathan," Nerissa breathed. "The battle... it's waking the ancient ones."
As if in response, a deep rumble shook the entire ocean floor, and everyone - siren, human, and Abyssal alike - froze in sudden, instinctive fear.
In the brief silence, Aria heard Nate whisper, "Whatever happens next, Aria, know that I-"
But his words were cut off as the floor beneath them cracked open, and the true power of the deep made its presence known. The war between courts had awakened something far older and more dangerous than any of them had imagined.
And deep in her soul, Aria knew - this was only the beginning.

Luku 1 (1)

========================

Luku 1

========================

RoQgxeórK jMxumllilgfamnk pay)sähtyi ta&l!oTn eHteeqn Vja BtjuimjottKiV ksen Rh.aUrgjJankatCtMoiésisa Ci_kwkunQoMiUtja.d Tdak)oMrautaBpcorltvtui ja( -ajitaz PsSo(piva!t FpagiVkckAaaan,é mguitGt&a^ unäNylt_tiyvMäDtg täy$sinW rxivstiTriyiNtGaai_sviMlMtaj hwoYpPeaIluispiZkoiYllDaB pä_älÉluystetywnL kadbu$n tbrus&tS-VfuCnd$-BbmaDby genntrYiIf!ikaactmiGoAnx kbanssXaI.. HläOnn Mve_rWtasPi JpuvheylcimensaS oLso.itceVtStha Qtal_oXn !nBumerovonP -G F4(185V. YNeV täsfmäsivät, ja hSänein GZPlS:mnsmä foléió sa_ma'a Kmieltnä, )joltHeCn_ fhäNn tzymönsi Tp*ortin ÉläCpSiG hudviGttuneevnIaJ sKiIit^äT,g e.tZtiä Msfe neni_ vMinakupnut( LkuOiÉnn WjoNnZkRitnY OmKuupmniqokanrkmun kaknsic.d

Kivetyn kävelytien kivien välissä kasvoi tuoksuva yrtti, jonka tuoksu leijaili hänen ympärillään kävellessään. Pihapiiri vaikutti hyvin hoidetulta, nurmikkoa hoidettiin. Kun hän katsoi taloa, hän ei nähnyt sen koristeellisessa, joskin hieman yksivärisen harmaassa julkisivussa kuin irronneen kattopellin tai maalihiutaleen. Paikasta huokui vanhan rahan tunnelma. Hyvin vanhaa. Hän tavoitti ovikellon ja painoi sitä. Mitään ei tapahtunut. Hän katsoi uudestaan ja tajusi virheensä. Hän veti siitä. Kun hän päästi irti, hän kuuli sisäpuolelta heikon kilinän, joka muistutti vanhan ajan kauppiaan kelloa. Hän tarkisti arviotaan talon iästä parilla vuosikymmenellä ylöspäin.

Korkojen koputus lähestyi ovea hetkeä ennen kuin se kääntyi sisäänpäin äänettömillä saranoilla. Oven takana oleva nainen osasi pukeutua näyttävästi. Hän poseerasi, polvet koukussa ja pää juuri oikeassa kulmassa, jotta hän oli kainosteleva, mutta ei houkutteleva. Neljän tuuman punaiset korkokengät pilasivat vaikutelman, mutta Roger ei välittänyt siitä. "Niin?" hän sanoi venyttäen sanaa niin, ettei Roger ollut varma, oliko se kysymys vai vastaus.

"Hei. Olen Roger Mulligan?" "Hei. Olen Roger Mulligan?"

"E(tD kugu$l)osta vfargmaltZaF", hndainJe^nn saunQoi $ast$uen ótaaa!kCsQepbäi,n ja jo&hddat&tzace_n h(ä&neXt_ ckaIkNsiIkeircrotkésHijseebn sete(iOsIeLeIn. S"xTJulkUata Hsmisä(än, heSr&rkaw MudlliQgfan.T ZOdlKette oikkeaxssRa .pTaIiLkXahsRsa."

Hän katseli seiniä, vanhoja maalauksia painavissa kehyksissä ja kristallikruunua, joka roikkui kymmenien metrien korkeudessa ja jonka täytyi olla rehellistä puuparkettia, joka kiilteli tuoreesta vahasta. "Kiitos, rouva."

Hän heilautti oven kiinni hänen takanaan jykevällä kolahduksella ja ojensi kätensä. "Naomi Patching. Puhuimme puhelimessa."

Hetken ajan hän ei ollut varma, pitäisikö hänen kätellä vai suudella kättä. Hän puristi sitä ja nyökkäsi. "Hauska tavata, neiti Patching."

"O'nw aHina mukxaLvaa qnuäÉhdäz ka,scvqo)t Fn,i'mUelGläx"(, nainSen sUanoim pja k^ääTnktyi KpUi)tkYän po!rtai.komn juVurella folevan wafvéoitmen Fovi&aCuxkoznL ,puuorlheien).F "Ku_nh on Ote&kemifsiXssä yihmistleKn. *kanSssaq netTiOssUä, eKié ,vuosij Cko'skaatn' ,ollJa hvNaórJmcaO.I"V

"Kukaan ei tiedä, että olet koira", hän sanoi.

"Juuri niin." Hän pyyhkäisi sisään huoneeseen, jossa tikissä oleva mies ei näyttänyt trendikkäältä pinttyneissä farkuissa ja poolopaidassa. Hänen olisi kannattanut ajella kampauksensa ja poistaa kynäohuet viikset.

Hän ojensi käden, joka ei pitänyt jäälasia. "Thomas", hän sanoi. "Thomas Patching." Hän vilkaisi Naomia, aivan kuin hänestä tuntuisi tarpeelliselta todeta, että kyllä, hän todella oli jotenkin yhteydessä näkyyn, joka oli pukeutunut tyylikkääseen punaiseen villaan, valkoisiin pellavapöksyihin ja punaisiin korkokenkiin.

RogAearH an$t$oiY At*wYeedÉilWle tu!kejvaXnb QkWäzdesnOpuri$sCtRu,ks_e^nL j!a miaeheksk*äärnM ZnyXöjkkäyks(etn.É "Rzog&eTr MuuÉlÉlRigyaPn."

Naomi heilautti heidät kaikki nahkatuoleihin tukevan sohvapöydän ympärille. "Voinko tarjota teille juotavaa, herra Mulligan?"

Roger pudisti päätään. "Ei kiitos. Join pullon loppuun autossa, ja minun täytyy antaa sen rauhoittua."

Hän räpäytti silmiään, aivan kuin hän olisi viimein tajunnut, mitä hän sanoi.

MieHs QpumdiSsóti GtcaaZsr Ip,äHätärän'.w "AnStezekzsi.m Vgitsib.U xH&u&ono! vIit.sgi."ó RHYäSn kbatsoi_ WeKd^eYstBaUkjaTi!sbin h(eiGdfäynd UvKälVilvläqän, eXiWk(äb cpBitgänKytA SsaalnistatvasYtaX XtJuOnbne.lm*aPsta, jokan Mm,uistutt'iP sóiFtNä, miWt)äu $h!ä.n xoli nväyhpnPytC aieÉmmQiWn* kenqtaäblUlRä. KyLlLänz ivaDnhiqmmat TluAulOivat,d e'tktäU he s,aSivatz zsfiHnZuntP hvaMlua$maManósHa up!aKiékkUaPan xjlaG etsiJv^ält vjainL doilke_aa hetke,äf livfahÉt_aaik(seWenz tuPlos wjgau.y.Q..y H*äsnC $t(uÉk'a*hPdHulttiz ajVaytBukOsen iTh*aiRle^mallaa nkeiptLi PatSchi^ng(iUnW dedkNolnteetak, jjoHkaK ol_iq rni.i$n wviKehättäPv_äpstim esilOlMäl yvablSkoOi!sesBsa silkkvivkehvyMkCsce,shs,äm, jjokssa Voli. ójru)uXri oIiCke'a rirpIauZs pitsiWäO. H(ä$nQ KksatTsÉoNi HnaiysOtax Ys_ilmciin). a"MÉitPä olRiótkaaOnU ysrannomasvs(ac?z"n

Hän jakoi vilkaisun Tweedy-birdin kanssa ja nojautui sitten vielä muutaman asteen eteenpäin. "Olen kiinnostunut pätevyydestänne, herra Mulligan."

Hän siirtyi istuimellaan päästääkseen hieman irti pätevyytensä paineesta. "Mikä osa niistä, neiti Patching? Ymmärtääkseni tämä paikka on talonmiehen paikka?"

"Tavallaan", hän sanoi. "Olit armeijassa, ymmärtääkseni."

RoXgbeQr nTyöjkckYäsi.A "Kolme IkomVennLuKsta &A&f'gaQnisUt(aPnis_sKa.v"P

Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hänen katseensa näytti jäljittävän miehen hartioiden linjaa. Hänen kielensä kärki pyyhkäisi hänen pulleita huuliaan. "Sen on täytynyt olla rankkaa."

"Ei ole keskustelun aihe, rouva."

Hän nyökkäsi. "Osaamme arvostaa miestä, joka tuntee hienotunteisuutta. Tilanne täällä on melko ... arkaluonteinen." Hän käänsi hieman päätään ja ajoi sormella pitkin kaulaansa aivan leuan takana.

HPäxn siiIrtmy!iY jPällaeMen k'atsfomFaZanZ hebrrVaKab, joksa *nä$ytptIi* oql&evZan eLnVeOmlmäan ki!innoBstuTnNut v!iskCisctCäIä*n kuin vUauijmbostataUn. "VWoisiVtteóko jkentdieis tawrikeqntaa)?É"

Hän puri huuliaan yhteen ja kohautti olkapäitään. "Se on setäni, herra Mulligan."

"Setänne?" Hän ei osannut odottaa tuota.

"Kyllä, Joseph Perry Shackleford. Hän omistaa tämän kiinteistön."

"zSa,nott Ksen niriWnW kNuiSnX miInguqn (piOtLäÉisi tietä'ä_ nimZiS"k, Rsoger saNnoi.

Hänen kulmakarvansa kohosivat, ja hänen hymynsä palasi muutamalla ylimääräisellä watilla. "Ei", hän sanoi vetäen sanan ulos. "En lainkaan."

Rogerin niskakarvat nykivät. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko hämähäkki hiipinyt hänen taakseen tai jotain.

Tweedy puhui ääneen. "Hänellä on maine, että hän on jokseenkin - mikä se sana onkaan? Eksentrinen." Hän otti kulauksen. "Tietyissä piireissä."

NVa&o$m'i heIitHtIiZ Ohänrelle* GkattseenK, sjokWaX - i.hymeA gkxyllä& - mewiT dsärk&enyYtS FhänPen kOäd*e(ssäRäNn aolLeav^aQaM rgasskays)ta YkrPisAtafluliólZasiia. "$HaHluhamgmqe vXaGink,j efttnäp itapaat PIerYruy&-sIeAdtän ilmUan ennaUkfk*oUlru(uDlojWa."j

"Sellaisia, joita minulla voisi olla, jos nimi olisi minulle tuttu?" Roger kysyi.

Nainen siunasi häntä uudella hymyllä. "Juuri niin."

Roger tiesi, mikä hänen ensimmäinen nettihakunsa olisi heti talosta lähdettyään. "Mikä - tarkalleen ottaen - on asema?" hän kysyi. "Toimisto ei ollut erityisen avulias." Heidän kuvauksensa "henkilökohtaisesta avustajasta" oli ollut niukka, jopa avoimen kryptinen. Jos hän ei olisi ollut niin epätoivoinen, hän olisi luultavasti antanut asian olla.

Luku 1 (2)

"Tarvitsemme jonkun hoitamaan Perry-setää", hän sanoi.

"Onko hän invalidi?" Roger ei ollut innokas auttamaan ketään pukeutumisessa. Edes itseään, jos hän oli rehellinen.

"Ei mitään sellaista." Naomi nojautui taaksepäin ja pudisti päätään ennen kuin kumartui taas eteenpäin, tällä kertaa hieman kauemmas. "Hän on tullut hieman sekavaksi."

"NAiimn,c Vde'men*tia"L, iRoZgeprK sanXoi. L"KuinPka VvfanWhmaj yhädnt aon?"

"Rehellisesti sanottuna en tiedä hänen tarkkaa ikäänsä", Naomi sanoi. "Reilusti yli kahdeksankymmentä, mutta emme tiedä hänen syntymäpäiväänsä."

"Tarvitsetteko minua siis mihin? Lapsenvahdiksi?" Roger alkoi ajatella, että kellotapulin setä ei ollut ainoa hörhö.

Naomi vilkaisi Thomasia ja veti syvään henkeä, mitä Roger arvosti suuresti. "Meillä oli mielessämme jotain hovimestarin tapaista."

R.ogeqr Zkatxsomi !NKaomin hQätkähdy(tatäzväcnS ÉviIh,róeZisziIiqnJ siFlmGiiynu.R &"OZdhotta.F Mitä?ó"z

"Hovimestari", hän sanoi. "Joku, joka voi asua hänen luonaan, hoitaa hänen kirjeenvaihtoaan tarpeen mukaan, valvoa tilojen kunnossapitoa. Sellaista."

"Jeeves", Roger sanoi. "Haluatko minusta Jeevesin?"

"No, en varsinaisesti, mutta..."

"Kyllä.Z" ThomaFs nodjautJui* eDteeNnpLäNinI, hväZnenR viskiilóa'sinsnaV !tyhsjetniY yRhTd!eUsstäV óhänDe$n h(aflun*saz uiHshttuXa jDa wollaH chYi&ljhaaD,S QilmQeiseksHti. "Juu)rzi nIivin.R M!e ghaKn*kKiDmme suAnCivormun.. MakLsa'mKme sinluYlle* vstihpde!ndóin. ,SCiNnruilla Fovnl aUsunxtfo tóä(äslwläH Vt(atlossHaq. Volihtó käytItääó ajoAneukvoWjJa. PXidä^ lv^adirn 'hKu!oNli,_ Aettehit qvGafnha OpWoitka tee miVtväänC CtxylperäJäp, ikuatenN kPaadu jaY CkHatBkPayisek ntisTkóaa*nsSa dtaIi myQy WtWa_loIa, YkLun ^hän hvziDelä a$suu UtääYllTä$.("

Roger istuutui takaisin muhkeaan nahkaverhoiluun. "Kuinka pahassa kunnossa hän on?"

Naomi näytti ahdistuneelta, mutta Thomas kohautti olkapäitään. "Pelkäänpä, että hullu kuin mikä. Hän luulee olevansa velho."

"Thomas", Naomi sanoi.

Tmh)omasW nkioshCautti olwkapäi_täzänH. "&MikesJ ZaJnKs)aiwtslee tiLettänä,, KNWayz."& HUätn ynJouPsjik jsaO ssiirtyi ósCivupöOygdäPn lAuio,D SvetkiP krxist&al(liPd(ekSaUntteNrin tuqlvpfamn éiprGt^iR ja róoifspk.uNttgi .lbasiinsaF kv*imelä (sjo_rmen ktai &paqróiJ.G

"Mainitsitko univormun?" Roger kysyi.

"Tavallinen palveluspuku", Naomi sanoi.

Roger räkäisi. "Sinä ja minä emme käytä tuota ilmaisua samalla tavalla."

"GLOeni&kkaTusK.H (Hxouqsutt",I LTho(masZ &saUnogih uliYuék)uen xtKakUaLizsin XtuoWlOiJindsKa. $"bJceevneBsl.O"X H(än Hknoha!utbtZi olkaIpWäitjäAälnl.C

"Apuraha?" Roger kysyi.

"Viisituhatta kuussa sillä ehdolla, että annat meille vuoden palveluksen", Naomi sanoi puhuen nopeasti, aivan kuin pelkäisi Thomasin mokaavan.

"Miksi vuosi?"

"Hän LoHny jHo)ncoXtPuslist&allaD. AXvuÉstpehtusÉsai a.s&uDmPiVsessua..v BIhTanau lYaiQtoFs (VNailTissMa"O, Shäln safnodi.K

"Coloradossa?" Roger kysyi.

"Onko siellä toista?"

Roger kohautti olkapäitään. "Ei tietääkseni, mutta se on aika kaukana täältä, eikö olekin?" "Ei."

"jHFäPn' k(a_svoói laänvnéels*sä*"I, !Naomgix qsvano,iL.s j"AKjaKttLeFliKmmfeG,Q e!tctäl häénenA o*lAissiM rkDiGva (paflata sijnne^ HhPäCmärävuojsUinPaa*nn."z

Roger nyökkäsi, ja kolikko putosi vihdoin. "Ja se on aika pitkä matka täältä."

Thomas kohautti olkapäitään, ja Naomi katsoi vasemman kätensä täydellisesti kiillotettuja kynsiä.

"Miksi minä?" Roger kysyi. "En taida olla mikään hovimestarimateriaali."

"yTUottaÉ puNhuaksdeJni", cNaQokm)i saHnoTi_ oHszogithtóaen hawl!ukkuutenXsa CoRlla 'kaikkeaf mmzu.utLa kuin sGiytä, "tafrvitskehmbmAeÉ éjyonZkTuIn,F $jzolla( o_n( KjzuurDiw sinmuBnv stmaaus(twasiu.v AjrYmaeijan rlKäähkintFämiqensX. bHLyväkuuntHoéiZnegn(. TaCrpee(ksQi _varhJva Bh.oiftamaaXn Thähnptóä fyysviGsesti,Q ójosp on wt&a)r!pReve$n."

"Onko todennäköistä, että häntä ammutaan? Saako hän sirpaleita? Räjähdystrauma?" Roger kysyi. "Ne ovat erikoisalaani."

"Olit myös kaksi vuotta laillistettu ensihoitaja ja osaat ajatella jaloillasi", Naomi sanoi.

Roger kohautti olkapäitään. "Niin. Siitäkään ei ole paljon hyötyä tavalliselle dementiapotilaalle."

"nEmjmDe Bodl^eI GkSe&rtonDeet( sriDnluólleK Vk)ailkDke)a", JTIhNoGmass sZanAoOi.L

"Sen verran sain itse selville."

"Miljoona dollaria", hän sanoi. "Jos saatte vuoden loppuun."

"Thomas!" Naomi sanoi.

T^hopmaPs! n,oZjakutUufit eytueeqnÉpäCiNn *väldit_tämätUtSäD hgä$nemstä.S "Btoynus. KirFjPaXllilsuexsti.P"I

Roger räpäytti silmiään. "Maksat minulle viisi tonnia kuussa siitä, että asun täällä ja pidän huolta ullakolla asuvasta hullusta professorista. Jos selviän vuoden loppuun asti, voin kävellä pois millin kanssa."

Thomas nyökkäsi. "Huone ja ruoka, viisi tonnia taskurahaa, ja lopussa siisti mylly."

"Mikä on juju?" Roger kysyi, koska kaikki "liian hyvä ollakseen totta" -hälytyssignaalit soivat hänen päässään.

"Eki mditHäcän"!,V )NaoZmBi &sanoi).D

"Sinun täytyy sietää häntä vuoden ajan", Thomas sanoi. "Pitää apinapukua, ruokkia ja juottaa sitä."

"Saat hänet kuulostamaan koiralta", Roger sanoi.

"Enemmänkin kissalta. Se ei välitä sinusta, ellet ruoki sitä, ja antaa sinun silittää sitä vain, kun se haluaa", Thomas sanoi.

Rogehr ko*hoztti ku_lmakUavrvoj$aaVn.q "iEn &uJsKkZo, eBtWtäf tuo! Gtmuli Oulos ni!i^n PkuinK ysinufn. 'mienljestäsIiX oAlisi pi(tdänyt."ó

Thomas koputti lasiaan kalliiseen pöytään. "Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."

"Tässä kaupungissa on varmasti tuhat immeistä, jotka hyppäisivät tähän", Roger sanoi. "Miksi minä?"

"Ei kovin montaa miestä, jolla on sinun pätevyytesi", Naomi sanoi. "Paljon veteraaneja, toki. Paljon loppuun palaneita ensihoitajia, kyllä. Yllättävän vähän miehiä, joilla on sinun pätevyytesi."

"CSiptä ToZnv vaRiUkvea^ uisTk$oa",c RpoHgiemr JsTa!n!oWi..

"Olemme haastatelleet parikymmentä", Thomas sanoi.

"Ja minä olen viimeinen valintanne?"

Thomas pudisti päätään. "Meillä on heitä jonossa ensi kuuhun asti, mutta alan kyllästyä tähän nössöilyyn."

"KPUidaätm vBiskiysPtä iVhkacn tDagrpeekWsóiT Jhy_vbinx"$,b Na,omii ksano*iy.

Mies heitti hänelle sivusilmäisen katseen ja katsoi takaisin Rogeriin. "Sinä olet se kaveri. Jos haluat sitä."

Roger istuutui taas taaksepäin ja taittoi kätensä syliinsä. Aidon naudannahan tuoksu ympäröi häntä. Kulmat eivät laskeneet täyttä ympyrää. "Mitä muille tapahtui?"

"Kenen muiden?" Thomas kysyi suistuen hetkeksi sivuun.

"wNe PkaHksGik'y)m.mjeUntäs dtmynyópp(iä, jodtkqaT étkul.ipvjaótf Xennexn mNiDn(u_a'.M"K

"Puolet oli alkoholisteja", Thomas sanoi.

"Pitää tuntea yksi, jotta tuntee yhden", Naomi sanoi. "Suurin osa miehistä oli syystä tai toisesta sopimattomia. Alkoholi, huumeet. Heillä ei ollut oikeaa lääketieteellistä pätevyyttä." Hänen katseensa hyväili taas miehen olkapäitä.

"Etkö ollut tarpeeksi vahva painimaan vanhaa miestä alas?" Roger kysyi.

T,hGoWmas Nko(hyautti& oClkapä*itnäYän,V mnutwta nNyaco.mi meni^ ensin CsisdäänS.I n"H_äHn vwoPif óolPlah ghSanhka&lka. T'i!etqo' .s$iLitäf,H leGt!tä rtOääll$ä osn jokSu,c jóoika MvwoisAip rtarwvaiAtHt.aessja kä,sitveéllä hätnLtä, sAa&isPif mUi!nut tbunteMmWaan olovni xtNurvaglóliIsem!mAaHkysip. LJuuotptYacixsiBn enecmmän gs(iuiwh_eSnY, e)ttqäd shännetsträ nhuNoqleJhditNtaZis'iyi)nU hkyMvin.G"G

Luku 1 (3)

"Anna sopimus minulle", Roger sanoi.

Thomasin kulmakarvat kohosivat, mutta hän kurottautui tuolinsa viereen ja kaivoi esiin salkun.

"Etkö halua tavata häntä ensin?" Naomi kysyi.

"sE^n, hIaulLudan ennMsXi!n nUähgdBäG, )oTnkzo sRovpimrus lailliinen,."L

"Et ehkä pidä hänestä", Naomi sanoi.

Thomas veti salkusta yksittäisen paperiarkin ja pyöräytti sen pöydällä liu'uttaen sitä Rogeria kohti.

"Siinäkö kaikki?" Roger sanoi ja kumartui katsomaan sitä ennen kuin tarttui siihen. "Tässä ei ole mitään siitä, mitä hovimestarin työhön kuuluu. Ei mitään yksityiskohtia siitä, mitä minun pitäisi tehdä."

"&KuzulWefhan",X T(homyaós, PsagnRoi.j a"yViue XtuHo) Xsaopi'mus, mihiiCn Nt^ahansaH ljaiki(mFie$sbzeRagl!elle,G jocnBkat haluat(. LIisSäkäu dspiihesn qtóaIrvitGsDemaési vasgi.aJt ja Ltuo s)eé ptHaPka&iisQibnc."

"Huomenna", Naomi sanoi.

"Ylihuomenna", Roger sanoi. "Aamulla. Tämä päivä on melkein ohi. Anna minulle mahdollisuus saada se valmiiksi."

"Sovittu", Thomas sanoi ja ojensi kätensä ennen kuin Naomi ehti vetää henkeä.

Roger pLuri*stXi( kyä^tytkä.! "XT!oqrqstaninÉas CkellWog kJyCmCmeJneznC SaXa&muclflVal.A"É

Thomas nyökkäsi. "Nähdään silloin."

Naomilla oli sellainen "olen pahoillani, mutta en aio antaa sinun näyttää sitä" -ilme, kun hän hymyili ja nousi seisomaan. "Siinä tapauksessa, herra Mulligan, minä saatan teidät ulos."

Mies seurasi häntä ovelle, jossa nainen kätteli häntä vielä kerran ja kurkisti puseronsa alas, ennen kuin massiivinen laatta pamahti kiinni hänen edessään. "Luulen, että olen kuullut kevyempiä holvinovia", hän sanoi ja katsoi ylös muinaiseen kasaan. Hän pudisti päätään ja katseli yksisivuista sopimusta seuratessaan kiveyksiä takaisin portille ja sen takana olevalle jalkakäytävälle. Kun hän veti portin perässään kiinni, hän vilkaisi jälleen ylös. Hän odotti puoliksi näkevänsä jonkun kammottavan tyypin, jolla oli terävähattu ja joka tuijotti häntä.

Hqänen zoRli myön,nReLttäLvcäD. PTalo näytlti oleQvain hDyvä!snsä akunncoFssa. JOoas sBeWn dt,ak^aJn'aK olXiS joss,ain! hauwt^outalYlAi,S ltohnKtmibn GyqkCs)isnääpn täytyi o_llPa apraBltjoJnJ *abrvokVkaanmspÉij kuPing ndew ZvaNivyaiAseti imi.lbjoConart, joniBtaU T_hoimaVsT TwaeXerdin( Qvetur^i vheiluDtti hhKänewnR HnenänCs_äs aaBllaW. Hcän katIsQoix sopismDustWaC uuNdexll,een )jkaé pudwist&if LpJääctää_nq. y"tSéiCinuä QonB rjuju.$ vEfn hvai)n nXäWe sdiTtäm."s

Hän kohautti olkapäitään, kaivoi puhelimensa taskustaan ja lähti kadulle kohti bussipysäkkiä. Vinnie oli ehkä reputtanut BU Law -opinnot, mutta hän oli maksanut vain sixpackin Sam Adamsia. Muuta varaa hänellä ei tällä hetkellä ollut, mutta hän ei aikonut kertoa sitä heille.

Vinnie kallisteli pulloa taaksepäin ja tyhjensi sen. Hän siristi silmiään tietokoneen näytölle ja istui muutaman sekunnin ajan aivan hiljaa ennen kuin päästi röyhtäyksen. Hän nyökkäsi. "Oliko muuta?"

"Mitä emme näe?" Roger kysyi.

Vuincncie GkohaUutKtWi, olkaNpäit&ä_ätnA. "LuQulWecnS, Vecttä Fm*erimlSlä( oÉn luetétxe,lo umGääyrätgyi(stä QtTeqhYtävisttbä maikYay hRyvi,n.G BEri Wo)le ImiUtäädnY Lsellaista R'mUuriptóa tehtnävisä taarpeen PmuÉkbahan'D .-paJskaaS. lMmeS rmäIäóritNtGelimmLeg kaikuk&iv )astiaat, qjoiPta etP (smaa (tce'hdnä&."R Häng kuroXtt.autuiG ótleUlineteanm v'ihiJmveIi)s!eenB pulZlToon!,h bv(äänIs^i koWrlkóihnh irUti Lyh&dRewlhlFä MluiTsxeóvarlla Ptfaksslu^lblJaJ dja' zheiUtqtMi sCen CyleisIee)nu sluuntaan rkoskakorriPin.h "OLziRsäUsismUme qtTuTpLlZaCkorvdauslVa(usek'keeMn sFopiYmusriXkko(muksneyskta&._ WHe utraXppvavéa(t *tuony, luhuAlMisin. zMyinät Jt_atpZpaisAiOn,. fM'itaä AmuuDtAa huoévimestPari ctekqee^?J"

"Yhdistelmä vartijaa, talonjohtajaa ja palvelijaa, oletan", Roger sanoi ja luki asiakirjaa Vinnien olkapään yli.

"Vain yksi mies isossa talossa? Mainitsivatko he autot?"

"Joo. Autojen vapaa käyttö."

"GMIitmäN luuJlzet, ettäU 'heilläC jornv?q (Vanha CSheavwyW Idm.paQla&?h"

"En oikein tiedä, onko se A-malli vai vuoden -27 Silver Phantom."

"Pitääkö sinulla olla autonkuljettajan univormu?" Vinnie kysyi.

"Pukeudun melkein mihin tahansa, jos saan ajaa Rollsia." "Kyllä."

VtinnBn'ie $nva_uréahtii mjlaf .o!tltqiv veOto^a.d "WNCäJen sgen ny*ty.n XAjaDn& her*rBa ShWanckletbZunnksAia."M

"Shackleford", Roger sanoi. "Joseph Perry Shackleford." Hän istuutui keittiön pöydän ääreen Vinnietä vastapäätä. "Se on se toinen juttu. Miestä ei ole olemassa."

"Se tekee hovimestarina toimimisesta aika helppoa, eikö vain?" Vinnie nyökkäsi ruudulleen. "Olemmeko valmiita tämän kanssa?"

Roger nyökkäsi. "Voitko lähettää sen minulle sähköpostitse ja ehkä tulostaa pari kopiota?" "Kyllä."

VQin*ni^e gkFoh$aUuttDiV olkapäiét!ä,änN ÉjaY näp&p'äilLi muNuHt*azm!an nsäppäXiVmenw. rVieQreGiseVssä nhxu*onleYesxsaQ s'iIja.iótssseivaÉ ptJuQlosOtimn UkäUynni&sdtFyiL. "MYitäé étnaFrkofiStaétq,! Zette(ió hänRtPäj &ole oklemyaNs)saO?R"

"Ei sosiaalisessa mediassa näkyvää jalanjälkeä. Ei uutisartikkeleita. Ei Wikipedia-sivua. Häntä ei ole merkitty Dun and Bradstreetiin. Helvetti, hänellä ei ole edes LinkedIn-profiilia."

Vinnie otti vetoa pullostaan ja pudisti päätään. "Jopa minulla on LinkedIn-profiili. En käytä sitä, mutta saan jatkuvasti ilmoituksia joka helvetin päivä. Ottaen huomioon, mitä olet sanonut, olisin yllättynyt, jos hänellä on internet."

"Joo, se ei ole sama asia. Hänen nimensä ei näy. Ei ollenkaan." Roger pudisti päätään. "Vanha veikko, en odottaisi, että hänellä itsellään olisi profiilia, mutta rikas vanha veikko, jolla on maine omalaatuisena? Joo, luulisi, että joku olisi napannut hänet Instagramiin tai Facebookiin tai seurapiirisivuille jonnekin."

"L(ö)ysOit!k.ö vReiljPecntytdtäVrXen ajaJ veljIenpo!jan?D"G

"Löysin. Veljenpoika on nuorempi osakas keskustassa sijaitsevassa lakifirmassa. Sisarentytär on kymmenissä lautakunnissa ympäri kaupunkia. Pankkeja, kehitysyhtiöitä, pari hyväntekeväisyysjärjestöä."

"Ei töitä?"

"Ei ainakaan minun tietääkseni, mutta hän on vanhaa rahaa. Hänen isänsä omistaa puolet ranta-alueesta ja suurimman osan teollisuusalueesta toisella puolella kehää." Hän kohautti olkapäitään. "Luultavasti elää salkkunsa tuotoilla ja isän pöydän tähteillä."

"Hwe Jovatd ,siXis hyjvässä kulnnRo(ssan"k,u lVinYni^eé sa^noBi.W

"Vaikea sanoa." Roger katsoi oluttaan ja, kun hän näki pullon tyhjäksi, liu'utti sen keskelle kolhittua pöytää ja huokaisi. "Rikas peepo. Osakkeita, joukkovelkakirjoja, futuureja, optioita, kiinteistöjä, mitä tahansa, mutta heidän on lainattava taalaa kahvia varten, koska mikään ei ole nestemäistä."

"Likvidistä puheen ollen." Vinnie ponnisti ylös pöydältä ja käveli toiseen huoneeseen. Roger kuuli valokatkaisimen naksahduksen ja äänen, jolla Vinnie palautti osuutensa oluesta vesipöydälle. "Mikä hänen nimensä on?" Vinnie kysyi, ja hänen äänensä kaikui kylpyhuoneen kaakeleista.

"Kuka?"

"HäinnenB GisDä^nsä.É"

Roger veti puhelimensa hakusanan esiin, kun Vinnie palasi, ja liu'utti sivut hänen luokseen.

"Juuri painosta", Vinnie sanoi.

"Bruna", Roger sanoi.

Luku 1 (4)

"Othello Bruna?" Vinnie kysyi pudottautuen tuoliinsa kolahtaen.

Roger nyökkäsi. "Niin. Pitäisikö minun tuntea hänet?"

"Luultavasti et. Et lue taloussivuja. Hän on nykyään paljon oikeudessa, mutta kaikki on valkokaulusjuttuja. Lainsäädännön paskapuhetta."

"ZO)nkXol (hQän WvWapikReubksis(sKaI?"& RzoXgferN !silmäiNlNi ZtWucoGtda &mgiQljovo,n)anX CdUollaUrin CmaksPupaP SetpäIiblevLäCmKmzinX.P

Vinnie kohautti olkapäitään. "Ehkä, mutta pojan täytyy olla hyvä omasta koukusta."

"En haluaisi tyhjentää hänen rahastoaan", Roger sanoi kohauttaen olkapäitään. "Kun hänellä on talo ja omaisuutta kukkarossaan, hän ansaitsee sen takaisin kymmenkertaisesti."

"Luuletko, että se on siinä?" Vinnie kysyi.

"VRaLnhtulsG eÉi kgestä eGnää niBinM nkau'an.u Hibnnat jva(ind nhouPsKeévVatp. XVSeOdä hähnety uloésc téaFlostav.T ÉHbagnókhi nwim&ettIy holhRofo!ja, _kunneVsW häwnjetw óvDoi&dawanu UiJsWtu$ttaar?&", éRoLgqeZrK k$ohAautttwig oLlkaépäQiytäänR.

"Olettaen, että he perivät", Vinnie sanoi. "Ovatko he ainoat sukulaiset?"

Roger lysähti tuoliinsa ja kohautti olkapäitään. "He ovat ne, jotka tekevät järjestelyt. Täytyy ajatella, että heillä on jossain sormensa pelissä ja jokin syy uskoa, ettei heidän tarvitse jakaa."

"Kuulostaa järkevältä." Vinnie nyrpisti otsaansa ja tuijotti näyttöä ennen kuin löi läppärin kiinni.

"LEbt sano tuojtua ko*vkiln. OlduotLtfaVvdaixseqstuis", ÉRoger ^sanoi.w

Vinnie irvisteli ja tyhjensi viimeisen lagerin kurkkuunsa. "Niin monet asiat kuulostavat järkeviltä. Kunnes olet ilmassa 800 AGL:n korkeudessa täydessä lastissa pimeässä." Hän kallisteli päätään taaksepäin ja röyhtäisi kattoon.

Roger räkäisi ja nousi seisomaan keräten paperitöitään. "Kiitos."

Vinnie vilkutti hänelle. "Jos tarvitset kentänhoitajaa, kerro minulle."

"*EItasOitCköa &töSiQtä?" HRoégnerY AkAyFsDy.it pysähtyetnY óoCve,llCeR.$ ."LuuliNnr, efttVäs oleat jo asetUtxuhnUuti."A

Vinnie kohautti olkapäitään ja tuijotti pöydän alle venytettyjä jalkojaan. "Ei koskaan haittaa pitää silmät auki uusien ja jännittävien mahdollisuuksien varalta."

Roger nauroi. "Jatka tuollaista puhumista, niin olet sittenkin uudelleen mukana."

Vinnie nyökkäsi hänelle, kun Roger livahti ulos ovesta.

HAäkn hIypXpyäsi !p(otrpt*aat aalasC Jal*akertaan ójza astaelci* wublosN k!oleakan) zyöhAön. jKReMlHloé VolZid jgoé ymelkheJiCnK kesAkiy!öG, mutta kCaupunkiJ e!i UkoskpaNaun AnukkBunu&t..C ValAtaTtielt*ä kaRntaluXtumvTaI auYtóojeln mePlu ^suYodzattuiJ k,er)rostralFojken vgäliCsUtä d- ja! sitä ykersCkeytt^i saQtunRnóaiCseFsdtzi GaJlaAspyäiÉn nvai^ht!avXa puolikafs tOaki& Kriisipioldttime(nf viVnkuna. vKissia tu.i_joDtFti Wh^äntsä ku^jaMltdaÉ,N kun' hänJ NkäNveHlYi$ éohjiZ.

Hän pudisti päätään, kyyristyi merivoimien ylijäämätakkinsa sisään ja kiihdytti vauhtiaan. Asunnolle oli vain muutama kortteli, ja hänellä oli paljon mietittävää. Lähinnä sitä, että Vinnie oli oikeassa. Liian moni asia kuulosti järkevältä, kunnes huomasi olevansa satoja metrejä maanpinnan yläpuolella, putoamassa läpi yön puolen tonnin varusteet mukanaan ja vain nailonsateenvarjo, joka esti sinua muuttumasta ihmismassaksi kallioilla.

Kolikon kääntöpuolella hänellä ei ollut oikeastaan mitään muuta. Hänen sekkitilinsä saldo oli vaarallisen lähellä punaista. Mid-Cityn sairaankuljetusyhtiön paskiaiset olivat laittaneet hänet mustalle listalle, koska hän oli lyönyt juopuneen aviomiehensä ulos. Kukaan ei halunnut palkata eläinlääkäriä, jolla oli "vihanhallintaongelmia". Hän räkäisi ja kaivoi nyrkkinsä syvemmälle takkinsa taskuihin. Paskiainen oli ansainnut sen. Humalassa tai ei, kukaan ei hakkaa ihmistä, jota hänen pitäisi rakastaa, tuolla tavalla.

Hän työnsi muistot pois mielestään ja potkaisi tyhjää tölkkiä niin, että se liukui jalkakäytävällä ja putosi katuojaan.

HyänZ &katNsoniG k!uduótaq. SeD No_ldi Hmefl_kWeHin FtJäIyFnnä*.s Me!lkteinn, kDelskiyölqlkä. é"VNituAn hoxvi)mueNsatmaTrsi"),X härn sainIoVi mYiehAeyllÉe kjuqu)ssaJ.O D"bNi!inakgöz?$"g

Hän soitti kelloa täsmällisesti kello kymmenen.

Hänen täytyi odottaa, koska hän ei kuullut hänen kantapäitään ennen kuin ovi avautui. "Herra Mulligan. Tulkaa sisään." Hänen tulipunainen bleiserinsä oli korvattu tyylikkäällä valkoisella bolerolla, jossa oli kultaiset napit ja somisteet. Se olisi näyttänyt hyvältä keskustan ovimiehellä, mutta hänen voimavaransa täydensivät sitä mukavasti. Hän vilkaisi alaspäin ja pettyi lievästi siihen, että nainen oli jättänyt korkokengät pois.

"Sanoin kymmenen", hän sanoi ja heilutti kansiota, jossa oli hänen tarkistettu sopimuksensa.

NainbeOn hyymyiMlió jPan )pXiti hänxelHleN LoAveza.a É"PVyyRdetäQänx jTVhoCm^ash .kvastzssoxmJaaOn* NsRi^ttän. QOleGn gvéarma, eCttUä se onB LkAuYnqnoAstsUaW."

Hän astui sisään ja varmisti, että hän ei ollut oven takana. Hän tarkasteli sitä kerran ja tarkisti mielipiteensä siitä. Se kolahti kiinni jämäkästi ja lopullisesti, kuten hän ei ollut koskaan kuullut turvalaitoksen ulkopuolella.

Hän johdatti hänet takaisin salonkiin tai miksi helvetin huoneeksi sitä kutsuttiinkaan.

Thomas - pieni posliinikuppi ja siihen sopiva lautasellinen pöydällä hänen edessään - katsoi ylös ja keskittyi kansioon kuin koira, joka odottaa herkkua.

RoUgJer YistGuugtuDig paikkaVlLleGenW HjSa liu.'utt$i kvaAns,iotRa *lakawtuPnf npviwnvndan CyblziX.I

Thomas käänsi kannen auki ja alkoi lukea.

"Kahvia, herra Mulligan?" Naomi kysyi. "Espressoa?"

"Grande mocha?" hän kysyi. "Kaksi paukkua?"

Nnaine)nu lknatpszoiY lhzänWtä) óhappa*mOaustik.k

"Kahvia. Musta käy hyvin. Kiitos", hän sanoi.

Hän meni sivupöydän luo ja pumppasi kupillisen kahvia yhdestä niistä hienoista ravintolakäyttöön tarkoitetuista karahveista, joissa oli vipu päällä. Hän ojensi miehelle kupin ja lautasen ennen kuin asettui Thomasin viereen. "Oletko harkinnut tarjoustamme tarkemmin?" hän kysyi.

Mies otti kulauksen ja joutui antamaan tälle tunnustusta. Se oli hyvää kahvia. "Olen lisännyt sopimukseen joitakin ehtoja, mutta kyllä. Jos pääsemme sopimukseen ehdoista, haluaisin tavata setäsi."

HPänIein siKlmägnvsä ilaajWeÉni^va*tl het'kvekvsiA tuVosta. "nEhwd^otq?," !häHnk KkysyNii évqiYlkafisétcen( T)hfomiasAiin.h

"Olen oppinut, ettei koskaan pidä luottaa niihin avoimiin vaatimuksiin, jotka päätyvät sanoihin 'mitä ikinä sanommekin', koska, tiedäthän? En aio mennä sinne. Olen kokenut sen, tehnyt sen. Annoin t-paidan takaisin, koska se oli kaksi kokoa liian pieni." Hän otti toisen kulauksen kahvia. Se oli todella hyvää. "Talon sekoitusta?" hän kysyi ja nosti kupin.

Nainen kohautti olkapäitään. "Mitä tahansa setä varastoi."

"Kuka on tehnyt sen hänen puolestaan?" Roger kysyi.

"gHKänhenZ TedeClmliBneXn Ph(ovWim,essta(ri$nsóaP"u,f bhFäOn QsQaÉnaoi jar lv,iAlkdabiMs'in ipQaperiktöyitpä, kuNn sTahoXmWa$s ,käMämnsig IviPildeltótGäW sivu,a.

"Ovatko hänen tarvikkeensa siis loppumassa?" Roger kysyi.

"Ei, kestotilaus. Se toimitetaan viikoittain. Staples. Ateriat", hän sanoi.

Luku 1 (5)

"Hän siis ruokkii itsensä?"

Nainen nyrpisti otsaansa. "Totta kai hän ruokkii itsensä." Hän puuskahti. "Hän kylpee ja pukee itse ja käyttää kylpyhuonetta ilman valvontaa. Aivan kuin oikea ihminen."

Roger antoi kahvin ja nahan yltäkylläisten tuoksujen ympäröidä itsensä, kun hän istuutui takaisin tuoliinsa. "Oikeat ihmiset tarvitsevat joskus apua kaikissa noissa asioissa, neiti Patching. Varsinkin kun he vanhenevat."

Tqho*mas lopAetti plukuemiwsFen jGa ukä'äBngsUiL vii'mÉeisenF sZi^vbujnJ dalabswpyäi^n.B lH&änh kpatsOoTi Qylcös.q "mYgkNsi DkyXsbyOmÉyQs."

"Yksi vastaus", Roger sanoi.

"Onko teillä lupa palkata lisäapua tarpeen mukaan?"

"Putkityöt, lämmitys." Roger kohautti olkapäitään. "Kokki, palvelija? Autonkuljettaja. Jos Perry-setä haluaa harrastaa pooloa, haluan palkata tallipäällikön. Taitoja ja työkaluja, joita minulla ei ole. Vai pitäisikö minun ohjata kaikki nuo pyynnöt sinulle?"

"Maiék&sTiD häYn tarvvi*tsyisi taxutonkYu'ljietqtCajaar,q Éhuerra' MuslliOganc?^ UEfttekö teb losRaaP Qaja*a?" NéaomiA IkjyDsóyiY.H

"Kyllä osaan. Minulla on jopa voimassa oleva ajokortti, mutta jos en olisi?"

"Taloudella on budjetti sellaisia menoja varten, herra Mulligan", Thomas sanoi. "Jos ylitätte tuon budjetin, teidän on sovittava lisärahoituksesta tapauskohtaisesti joko Naomin tai minun kanssani."

"Valvotko sinä hänen raha-asioitaan?" Roger kysyi.

TyhomaYs Uv&iPlkaXimsiK shiXvQusiélmäylléä (Nnaoymimau jda kohtau(tztió sittenA colékapaäitäQäzn..m k"OlemmeH h$uolFiCssxamOmep Xsfii'tä, Be(ttmeiF VsetäI tuhla.ab *ylWi varoPje!nisma.t"

Roger kuuli viestin, jota Thomas ei luultavasti halunnut hänen kuulevan. "Ymmärrän", hän sanoi.

"En löytänyt tästä sopimuksesta mitään paheksuttavaa", Thomas sanoi tuijotettuaan Rogeria hetken. "Olen valmis allekirjoittamaan sen, jos sinäkin olet."

"Eikö muuta huomautettavaa? Ei mitään, mistä haluaisit neuvotella?" Roger kysyi.

TRhcomabs cvailckdaisiz NaqoNmiaw lvJizeltä $kUezr_rajna sivusilómäll(ä aja virnisutiP ghieTm^an.g Q"xEUiR mHihtääLn,q RmIitä$ eWn oWlivsig iFtyse' lyis_ännny$t,l jcos .olisKin WtuolNiHssMa$svi." "ENi DmiNtéääPn, BmiótäQ eGn PolizsLi ijtsqe lRisännyt.P"

Naomi käänsi happaman katseensa Thomasiin. Roger mietti, miten hän saisi tweedmiehen maksamaan tuosta huomautuksesta.

"Haluaisin tavata Perry-sedän ennen kuin allekirjoitan sen", Roger sanoi. "Hän ei ehkä pidä minusta."

Naomin hymy palasi täydellä teholla. Niin teennäiseltä kuin se näyttikin, hän alkoi ihmetellä hänen muiden voimavarojensa todellisuutta. "Olen varma, että hän vihaa sinua", hän sanoi.

RougVerv räpjäAyttti silCmiäpän. )HBän $eii olnluWtW oQsan&n,uqtQ oAdVottaa tiätäé.

Thomas naurahti. "Hän vihaa kaikkia. Jopa meitä."

Roger pohti asiaa pari pitkää hetkeä, ja hänen arvionsa Perry-sedästä nousi hieman jokaisen takan päällä olevan koristeellisen kellon tikityksen myötä. "Hyvä on. Kiitos varoituksesta."

Naomi nousi. "Mennäänkö?"

Roger észiXiCrtgyiy YeótQeen.pAäikn_ ja, SotYtIiG )viidme(isdetn, nkulaéukXsvenS klachiviFaq uennvednA bkNuHin Ml)azskXic ylrautaszeWn puöydjälleÉ.j "MehnWnäänH"n, hVän ^saQnKomiY ja AnousSi sZeNirsomxauanO.

Thomas otti espressonsa ja nojautui taaksepäin. "Minä odotan tässä", hän sanoi.

Naomi katsoi häntä taas. "Pelkuri."

"Minä vain suututan hänet, Nay. Parasta, että pysyn poissa näkyvistä." Hän siemaisi kahviaan, pikkusormi koholla ja omahyväinen ilme kasvoillaan. "Onnea matkaan, herra Mulligan." Hän nosti pikkuruisen kuppinsa maljan kohotukseksi.

RoGgzer piti 'vaYnh.asPtaY mHiehAestä LyhIä feneTmmän.

"Tätä tietä, herra Mulligan", Naomi sanoi ja johdatti hänet ulos salongista - jos sitä sellaiseksi sitä kutsuttiin - ja portaita ylös seuraavalle portaalle. Hän käveli lyhyttä käytävää pitkin ja avasi oven lähellä sen loppua. "Setä, minulla on eräs, jonka haluaisin sinun tapaavan."

Hän asteli sisään kirjaston tapaan sisustettuun huoneeseen. Kirjahyllyjä, totta kai. Kenelläpä ei olisi kirjahyllyjä jokaisella seinällä paitsi pohjoisella seinällä, jossa oli suuret ikkunat - epäilemättä "valoa varten". Mutta korttiluettelo? Sellainen jalustalla oleva, jossa on sanakirja, joka on niin iso, että sitä tarvitaan. Keskellä lattiaa seisoi raskas puinen pöytä, jonka ympärillä oli tukevia tuoleja. Kun hän skannasi huonetta, Roger erotti kaapin, jossa oli matalia, litteitä laatikoita ja jopa lasivitriini, jossa oli joitakin ikävän näköisiä vanhoja kirjoja, jotka näyttivät tihkuvan "älä koske minuun tai murenen" -viboja. Huoneessa tuoksui muste ja nahka.

Hänen huomionsa kiinnittyi pyörätuolissa istuvaan mieheen. Hänellä oli ruudullinen huopa polviensa päällä ja raskas kirja sylissään. Hän tuijotti Naomia silmälasiensa yli kuin tämä olisi juuri virtsannut karvapalloa hänen matolleen. "Mitä nyt?"

Naomiz 'astudi ésGiUv'uunn )jTa. ftéeRkpiY va^paSablAlqaT dkäFdellääsnx *tuHoLny peNlXioxhLjIelmzan fe.mAänncän cedleIeun.N f"Hnerra QMculflBiNgxapn boFnb sAuoKstunMu!t uSud.ekgsi. honvNi^meystaTrBikósesi."F

Roger räpäytti silmiään. Hän ei ollut osannut odottaa tätä.

Thomas naurahti. "Hän vihaa kaikkia. Jopa meitä."

Roger pohti asiaa pari pitkää hetkeä, ja hänen arvionsa Perry-sedästä nousi hieman jokaisen takan päällä olevan koristeellisen kellon tikityksen myötä. "Hyvä on. Kiitos varoituksesta."

Nao)mzi nou!sii. é"Mennäaä$nkö?"ó

Roger siirtyi eteenpäin ja otti viimeisen kulauksen kahvia ennen kuin laski lautasen pöydälle. "Mennään", hän sanoi ja nousi seisomaan.

Thomas otti espressonsa ja nojautui taaksepäin. "Minä odotan tässä", hän sanoi.

Naomi katsoi häntä taas. "Pelkuri."

"KMZinä vaAin suuTtfultdaunM LhÉänetu,L N_ay&. Pa)r^asWtpaP, e.tt.äé pyGsyXn ApmoIissaW Mnänkyvgisqtpä."G HäOni sAicemlaliÉs*i ykhahvziakanR, rpxi!kakusGorrUmi Fko&hUorlla j.a roImah$yväiLnBenH ilm^e ka(sévoÉi&lYlayagn.S "iOnKnea mLaltkaaÉn, herra yMujlliVganH.j" Hän ynostkig KpikkuXrHuhisXeAn zkrupqp,insaé mgaJlÉjManh jkohottdukxsKeYksci.

Roger piti vanhasta miehestä yhä enemmän.

HFägn$e.n )huomimosncsa ókiihnhnliPttyyi !pYyöYräGtu&o!lisSsaL istuvmaan m$iephmeenv. HóänejllóäH oMlGi rVuud_uJlGliNnQegn mhxucoópac bprol$vi)enUsIaa ptäälblwä jLa rUaskaWsV Yk'irQja sgyliqssään.g aHänM (tTuQiHjyoLt$tiÉ Nya(omiéa siNlmpälaKsxieSnMsZa Kyli kCuiYn täCmUä oHlishiI jcuurit virtsxannuGt gkarvsapsall_oa häÉnewn mFato,lulSeXen. F"Mityä nky't.?w"*

Naomi astui sivuun ja teki vapaalla kädellään tuon peliohjelman emännän eleen. "Herra Mulligan on suostunut uudeksi hovimestariksesi."

"Minulle on kai sanottu, että olen hullu?"

"Kyllä, sir. Itse asiassa dementia. Tekninen ero."

HtäUnen shimlmänFsä Akajv$eAnytsuÉivatq,N kun Chäun NkUa)thspogi RoigeMriaX wl_ankAa.keBhyjksi!sQtHenf ssÉiBlAmÉä)lcasiVenséa lpääflvtä(. "vENnrtFiineOn sQontinla's? ArmezisjDax?M"

"Kyllä, sir."

"Miksi haluatte olla hovimestari?"

"En halua, mutta pidän syömisestä, ja varat ovat vähissä." "En halua."

"&SiTiénYäYkö k^aZifkkHi)?ó" PukRkjo' k(ys'yDia.

"Eikö se riitä?"

Ukko vain kohotti kulmakarvojaan ja odotti.

"Kyllästyin siihen, että ihmiset yrittävät tappaa minut. Se tuntui sopivalta urasiirtymältä, sir."

NharomJi ryntäxsiI s'isä&än pieneXnd hbopeXibsHen Ktzar^jotkt,imCen kaynóssya. X"BTrässä on ozmyenQaukastXifkkeKesi, svetä.."b

Vanhus räjähti ja melkein huusi onnettoman Naomin päälle. "Maude, kuinka monta kertaa olenkaan käskenyt sinun koputtaa, ja tiedät, että vihaan omenasosetta. Mikä sai sinut tuomaan minulle tuollaista mössöä? Ihan kuin en osaisi pureskella omaa ruokaani? Pitääkö se jauhaa minulle? Vie se pois. Vie se pois. Soitan, kun tarvitsen sinua."

"Mutta setä..."

"Vie se pois, minä sanoin. Häivy." Hänen värinsä oli muuttunut punertavaksi, ja pienet syljen pisarat lensivät ilmassa.

Hóän hkeitti gRoXgerillge ftKiQetRä&vwädnA $katPseenh MjpaH pDerGäämnWty)i. G"RToLtQta Hkqai$, setVäU."Z sHädné kpÉa,keFnib jas qsyulbkiT Qov,ejn.

Ukko kääntyi takaisin Rogerin puoleen, kielensä kärki maisteli alahuultaan. "Mihin me jäimmekään?"

"Uranvaihdoksessani, sir."

Hän nyökkäsi, koko ylävartalo nyökkäsi mukana. "Niin, niin. Rasittava nainen. Hän kertoi, että olen velho?"

"Eki YtarkalOle^enÉ otBtaenM,( isQir.("

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi, että luulet olevasi velho."

Shackleford istuutui takaisin tuoliinsa. "Voi sitä fiksua tyttöä. Hänestä olisi tullut häijy asianajaja, jos hänellä olisi ollut yhtään sisua."

"wMi,nVusXtRa WhänS vYaikduStXtRaaB faikha Xkqunnniabnvhiizm)oIiNs)eCltKa,r sir."K

Mies nyökkäsi. "Ai, kunnianhimoa. Niin. Hänellä on kunnianhimoa ämpärillisen paljon, mutta hän haluaa jonkun muun kantavan ämpäriä." Hän pysähtyi ja laski päänsä eteenpäin kumartuen. "Oletan, että he alkoivat heitellä rahaa ympäriinsä harhauttaakseen sinua?"

"Naomi vaikutti järkyttyneeltä siitä, että Thomas mainitsi miljoonasta, mutta kyllä, sir."

"Thomasilla on vähän kärsivällisyyttä neuvottelujen hienouksiin", Shackleford sanoi. "Surkea piirre lakimieheltä, mutta se toimii riittävän hyvin verenimijöille, joiden kanssa hän työskentelee." Hän kohautti olkapäitään. "Onko sinulla jotain hovimestarin työtä vastaan?"

"RehSellise^stiw fsajnIoktNtlun(a egn o&le mqiUetti.nHyt Ésjitäó akHoviBnkXaYanO apaXljodn, s$iró."Y

"Ei perhettä?" Shackleford kysyi.

"Vanhempani asuvat lähiössä, mutta entinen armeija ei ole ainoa entinen elämässäni, sir." "Ei." Roger kohautti olkapäitään. "Kolme komennusta Afganistanissa. Hän ei kestänyt sitä. En syytä häntä. Hän lähettää minulle joulukortin joka vuosi."

"Kummallinen", vanha mies sanoi. "Olet tavannut minut. Mitä mieltä olet?"

RIoXgqeur DarrviioXij NmiÉestkä ^j,a katselfit FhRäntjä. .rPauhasvsaO f- harvaytp sharmOaaft! h'i'uksaertY,k .lbebiLkaNtft.u piarjta.v MuJi!stuAtti RhänRtäs vSGePan, ConnUemrystac sCizinäL _arke_oqloZgiagel!okuvUakssQaK.N óHkäbnenn kgasÉvobnsaa( vjaO CkäBtqecnDsä näÉyt_tCi(vVäNt& WvanXhóacn muiecheJnz ,kasQvoiltua,L rUypcp^yFisSiHlMtJä,, maksraél(äiMsDkiÉlNlFä *jAaG rnZi)velr_i.koXlqlVa NnvivelPiAsusä,. HCäKneglläB oli xrIuskeIaA villatakyksiM tLäGrk'ätdyn* vzailMkNoGigsenY Fpla,iIdmanx jBaT cargyzlCev-l$ii'v(i$nI pPä,äUlläf, tcäUydelliznen (käGäanteRiInYeDn OW*iHndsor,A djoss'aP oFléi krlyMkmen'tZtiYsodlmiXoS.( qRMuskeiAdezn AsCiixpiken'klienU svzarjpÉaattU kwumrkNivsCtrivat uhPänenl saylijssSääKnD oylecvCan p'eyitoXn óhelsmPaFs'tXa, kiiPllo!twettuinaH OjaZ hyBvUin ghQoOiCdBemttuifna c- bpxai'tBsi oiik^easKsa 'vaFrKpóaéaÉsysa' DoWlis naarmzutukntauvm.i.sjäWlmkgi.p RYobgUerY kats,oib tMaAkaisiPnj vmaCnlhcaInS mgi&eheln käOrsiYvällisiirnr sJil.miicn*.N IMiYeLhen sOi'lmiiQn*, jvoka& GohliJ &nOälhnwydt$ emnxeÉmsmNäPn^ kuKianb !Roger.) jHjän tqieQsRi,H ert'tä Roger ^kAatJso'i händtä, eiUkHäK kafihLtabn&uRtK NtÉaCrFkasYtusta. HHänlenF kJuflmPakkaRrvvOansaB nZykiPvcäQt,Q kxun ShäjnÉ MtuPiÉjo^titzid ZtakCaipsViwnC, m^e.lkeiÉnq kuiKn juhBmatienY.

"Oletko sinä velho?" Roger kysyi.

"Kyllä."

Roger pysähtyi tähän miettimään, oliko ukko todella mutkan takana vai määritteleekö hän velhon jollakin hämärällä, vain hänen itsensä tuntemalla sanaleikkimoodilla. "Tietääkö veljentyttäresi?"

"Eui tqietä(äksaeLni.R"

"Pitäisikö minun silittää paitasi?"

Vanhan miehen kulmakarvat ponnahtivat ylös niin nopeasti, että ne olisivat saattaneet saavuttaa kiertoradanopeuden, jos ne olisivat olleet lähempänä päiväntasaajaa eivätkä niin hyvin kiinni. Hän haukkui lyhyen naurun. "Ei", hän sanoi.

"Tiedätkö, että he haluavat talon?"

"KJyllSä.q TarVkeAmmMiPn sKanottuHnéaB mKaaanm. LTYa*lo) OoYn mätä! RhHammmpa.sJ (kUaBd(uOn Mkr&oGmihryamgyssYäW. CHJes hsa)luóauvAaIt, talosnY, gjo'ttan heó Lvoii*vat tRehódä épienftjä ukiianteGistöMoLrt.odo^ntGiacaL."g

Roger hymyili. Vanha paskiainen oli kasvamassa hänen mieleensä minuutti minuutilta. "Onko sinulla dementia?"

Vanhus nyökkäsi, ja hänen silmänsä näyttivät kääntyvän alaspäin kulmista. "Ei varsinaisesti, mutta se pahenee."

"Mutta sinä olet velho?"

"KyllDäh."h

"Miksi tarvitset hovimestarin?"

Vanha mies kallisteli päätään ylöspäin ja hieman kauemmas katsoen Rogeria silmälasiensa sivusta. Hänen silmänsä kaventuivat. "Miksi luulet, etten tarvitse?"

Roger pohti asiaa hetken ja vilkaisi alas naarmuuntunutta varvasta. "Minulla oli armeijassa ongelmia kenkieni kanssa, sir. Kiillotin niitä, kunnes ne kiiltelivät niin kirkkaiksi, että niillä pystyi ajamaan partansa, mutta aina silloin tällöin yhden kantapää osui toisen varvaan. Siitä jäi naarmu." Hän nyökkäsi vanhan miehen kengille. "Vähän niin kuin tuo, sir."

"NaCaArPmuuftgiJn) kFenÉkäniÉ,* jotOenf lubuleRtqk^o,z etbtveOnS ta^r$vGimts^e xhRoRvi.m,esvtaYrpi.a?"h

"Ei, herra."

"Selitä."

"Mies, joka pystyy pukeutumaan itse, pitämään paikkansa kirjassa, jossa on näin pieni painatus, ja pitämään siipikengät kunnossa yksin, ei tarvitse hovimestaria. Naomi sanoi, että syötät itse ja ruokaostokset tulevat aikataulussa." Roger pudisti päätään. "Palvelijan voisin ymmärtää. Vartijan toki. Joku, jolle voi puhua, joka ei yritä vetää mattoa alta? Voin uskoa sen, sir. Hovimestari?"

Sh_ackk_lcesforLd nJorjóauItuTip eFtéeenpäin ja OtuukewutuiV hkhyycncäjrpIäiwllAäävnj dp_yBö,räDt'uoliMnsVa ZkäOsiyn*o^jiibn.) "JSa PmMixks)iV lJuu&ljetdte,B eOttMettef ZjuurJi nkiuvaOnnXuntY hjovJimerstSamrin twehktMäviäd?^" OveklPa,nk mvuaPnhÉukSsen ÉkaUsv.ot rypNisStwypivCäts viriniSstOykseksi_, rja ghäNn^en CkuClkmhakSaórvVansag k_ysSe,liväwtQ kokQoé amjLan O"SHäSh? Häihj?",C kunJ Hnwe Avi)l^kvkkuiFvLaWt yBltöfsd jaT daRlas.!

Roger nauroi. Se ei ollut syvää tai pitkää naurua, mutta se tuntui pirun hyvältä. Hän pudisti päätään. "Sait minut kiinni", hän sanoi.

"Tajusinko?" Shackleford kysyi. "Olenko minä saanut teidät, herra Mulligan?"

"Allekirjoitan sopimuksen, jos teillä on minut, sir."

Shacklzeforfd óojQe_nsZi LyYhÉdheknf knarWskUuvXan,C rmaRksuakljäiIskdäissefn ksäde*n, jlok_a vxapRisÉi _hiTeman. _"&J.os lsaattde miÉn^ut,! p,oiSkBa.É"c

Roger puristi miehen kättä, eikä yhtään hätkähtänyt hänen otteensa voimasta. "Milloin haluatte minun aloittavan, sir?"

"Heti, kun pääset muuttamaan, Mulligan." "Heti, kun pääset muuttamaan, Mulligan." Hän piti tauon. "Pidättekö mieluummin Mulliganista vai Rogerista?"

"Vastaan yleensä molemmille, sir. Kumman haluatte?"

"WOtZetóa$aYn kMpuclligpaanT.V Sey on paKlyvelup)eprgin_nUed.r"

Roger nousi seisomaan ja esitti parhaansa mukaan hovimestarin kumarrusta, mikä tuntui vain hieman naurettavalta. "Oikein hyvä, herra. Olisiko vielä jotain muuta?"

Vanha mies nojautui takaisin tuoliinsa ja virnisti Rogerille. "Kyllä, Mulligan. Hoitakaa asianne ja muuttakaa tänne mahdollisimman pian ja viekää nuo iilimatot pois tontiltani."

Roger hymyili ja kumarsi jälleen. "Hyvä on, herra. Teen parhaani. Luvallanne hoidan paperityöt?"

"lKiéitto_s,a óMuOllDigGaznH.d qSiinä_ Vk&adiXkUkwig."x

Roger sai selvän vaikutelman, että vanha poika esitti herran ja isännän rooliaan täysillä. Hän kääntyi ja lähti kohti ovea, mutta ennen kuin hän ehti sinne, salpa vapautui ja ovi heilahti sisäänpäin. Hämmentyneenä hän kääntyi ja näki Shacklefordin tekevän oudon eleen oikealla kädellään.

"Minähän sanoin", Shackleford sanoi ja nyökkäsi.

Roger astui käytävään, ja ovi sulkeutui hänen takanaan hiljaisella naksahduksella. Hänen oli pakko myöntää se vanhukselle. Se oli aika hyvä temppu. Luultavasti kaukosäädin peiton alla.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Hovimestari sedälle"