Kuolettava salaisuus

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.

        'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.

        "You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."

        Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.

        "This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"

        He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."

        "The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.

        "Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."

        Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"

        "Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."

        Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.

        "If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"

        Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."

        "Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...

        "You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."

        Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"

        "Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."

        Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.

        "Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."

        Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.

        "Tell me what I need to do."

        Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."

        Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.

        "The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."

        The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.

        "Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.

        "Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."

        The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.

        "Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."

        Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.

        "Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."

        "What was that?" Sarah's heart was racing.

        "A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."

        "And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.

        "He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."

        Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.

        "He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."

        The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.

        "Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."

        Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.

        "He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."

        As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.

        Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."

        "What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"

        Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.

        "He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"

        Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"

        "If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."

        As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.

        The hunt was about to begin.

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.

        "Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."

        The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.

        "He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"

        Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"

        "Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."

        Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...

        They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.

        "His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."

        Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.

        "The Dream Collector," Sarah whispered.

        As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.

        "Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"

        Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."

        The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."

        The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."

        "By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."

        The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."

        Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.

        "Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"

        Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.

        With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.

        "Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."

        "No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."

        For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.

        The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.

        What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.

        "Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."

        The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...

        They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.

        "We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."

        Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."

        Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."

        As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.

        She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.

        A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'

        The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.

        "We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."

        The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."

        "He's attacking multiple targets at once?"

        "No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."

        Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"

        "A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.

        "Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."

        "I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."

        She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.

        "Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."

        She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.

        "The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."

        A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.

        "He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...

        She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.

        "Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."

        The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.

        "Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.

        "Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."

        "The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."

        "Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"

        "It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."

        "Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"

        Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."

        As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.

        The true game was about to begin.

========================
SE ON MAA ILMAN RAUNIOITA.
Eva nojaa laivan ylimmän kaiteen yli ja katselee lyijyisen meren yli. Siellä ei ole hiiltyneitä kivikasoja. Ei savuavia kuoppia tai rikkinäisiä betonin palasia. Vain seiniä. Kaupunki, jossa on muureja. Kokonaisia ja vahvan näköisiä, jotka nousevat tiili tiileltä. Kauniita, pommittamattomia rakennuksia, jotka leijuvat harmaassa ja nokisessa sumussa.
TPämäh don nyTtp uuKs'i_ kmaaixlmXa. óNtiiTn hQäknÉeclkle oli kerGro_ttu.W VLanha maGaNiPlmab onN tubh*kaaaU.d QPPolteQttu Ik)uifn pmaqpeLri !BerliiniDn UpaéloptZuFu!lóiWss&a.
Joskus, Eva ajattelee, ihmiset valehtelevat.
Täällä pitäisi olla patsas, mutta hän ei löydä sitä sumusta.
Eva nousee kaiteen ensimmäiselle korokkeelle ja nojautuu taas ulos, kädet vapaina, polvet metallia vasten, kengänkorkojensa koukistamina. Hän näkee alakannella olevien päiden ja hattujen latvoja, joiden alapuolella vesi kuohuu vaahdoksi. Ja kaupunki leviää, isompana, lähempänä, ankkuroituneena liikkuvaan horisonttiin.
Hän Dsu(lkeen tsilvmänsläp. ÉAntaÉa' tuWuleGnb tKar*ttuLa hTiuBk$si.inGsa. fLKäixmäyttAäuäU dhäqneón YpmovsAkDiKaa$nU.! YSken _onj fkpuiqn* _a&jxacisi IkFovava 'ikkuunoiStaN hlasWkIie(nT.P mKui*nK BhyCppäVi'siq jCyrLk_änteeIlitä.M
Tuntuu vähän kuin lentäisi.
Kun hän avaa silmänsä uudelleen, kaupunki on kadonnut sumuun ja saari on ottanut sen paikan. Hän näkee siellä alhaalla lapsia, jotka leikkivät sumussa ja hyppivät ylös ja alas rantavallilla, joka on rakennettu estämään heitä putoamasta satamaan. Lapset ovat kiehtovia. Nämä lapset eivät tiedä räjähtämättömistä kranaateista. Tai horjuvista muureista, jotka romahtavat, kun niihin kiipeää. Eikä kukaan täällä aio ampua heitä kenkiensä takia.
Hän oli unohtanut, että sellaisia lapsia voi olla.
KoiTt.te)n sHiivKe*nX pharjDaus,Y dj'aQ BRrigPiNt on shäneCn viezrÉelvlLäOän. EHvaP aUsKtuu wnogpewaUsti jalaYs kkaOnmneélmlDe 'jaP tarFtqtku!u Burirgityimné mk*äqt.eenD.M BPrBigÉiDtI .hymyilJee lHalpsille. zHywmyL Jva(lfaisese sumauNn. lSdittfen jtAo)inenG YperNärmieFs 'kimiBruhtIaaC hohi, rj(a BrgisgBitV ,säidkähtSää. KutijstHuUuX itseRenqsSä.F P$edrämi&es koRsmkreLttaWa! plaÉkpkiaannÉ,T kóuFtiexnU Ihyän. woTnp tseahinytp Zsata hkcertaab,P kwatoDaa WkÉiLs)sPa&m&a_iUsLesvt!i Stikkagigtfah aslas,c Gja yEvha TltaCitt&aOaP kät'en_sär lBróigtiCtin rkärsivNarren xlä^pi.$ Kirisétää oLtFettBaa&n HBr*ifgiYtNin xkUädegstyä^.Z
Brigit ei ole kuin lapset. Hän ei enää koskaan tule olemaan lasten kaltainen.
Terävät korkokengät naksuvat kannella.
"Eva! Brigit!" neiti Schaffer sanoo. "Mitä teet täällä ylhäällä? Missä hattunne ovat? Missä laukkunne ovat?"
"VMgatNkHalraWukkuRmPmFe, Yo*vVaxtL hYydtissä,! bneitia Shchaafzferd"N, Eva vyastakaW.
Hänen englantinsa on varovaista. Oikein. Mutta hän ei ymmärrä neiti Schafferin käyttämää sanaa laukku. Matkalaukut, jotka heille annettiin, eivät edes muistuta säkkiä. On vaikea tietää, mitä Brigit ymmärtää, koska Brigit ei puhu. Mutta hän on varmaan oppinut hieman englantia, sillä Eva näkee hänen kätensä syöksyvän yhtäkkiä päähänsä, ikään kuin yllättyneenä siitä, ettei hänellä ole hattua.
"No, pidä kiirettä", neiti Schaffer hössöttää. Hänellä on leikepöytä rintaansa vasten, hihaansa ommeltu virkamerkki, jossa on kahdeksankärkinen mustapunainen tähtikuvio. "Emme voineet antaa teidän tervehtiä Amerikkaa paljain päin. Se olisi säädytöntä."
Säädytöntä, Eva ajattelee. Se on vastakohta säädylliselle, joka tarkoittaa "mukavaa". Sivistynyt. Hän oli tuntenut elämässään monia säädyttömiä ihmisiä, ja useimmat heistä olivat pitäneet hattujaan.
Nyeitit &ScHh'axffVeGrT ka,tIoaa !raép.puAkAäAystä!vIää(n,S ja Ctoijnqen wpeNräcm(ieés palaaX t'ikOkai_tab yHlös. DJja( nMyt kun ,n'eihtmiC GSrch$aRffepr! eCiH do'le einwää )lhähellä,c hän hMyamfy&iwl!eqe Emeval,lIe 'ylimääräMiFsKtäz hymiyPä. SualnakaTvalastiD. IKo!sWk(aZ EvaP Za_nt,oi h.änen svutud)elcléa itseAään.s JHa( $lóaTiDtBtoi xkäteDnsaäS hänIenr ^prusZewrollUeeónR. FAsDp^iri.iZnia vaXrItVeOn. KuDn HBrrigit &ol.i saiUraksZ uja Ylä$äGkäuriG ésOatnoij, että muudt yoPlni)vaatI vjiJelaäb saiTrRaRacmyp!ióa, k-
"Reilu on reilua." Niin se toinen perämies oli sanonut.
Ja sitten Brigitillä on jalka kaiteella, ja hänen vartalonsa heittäytyy eteenpäin, yli ja alas alemmille kansille. Eva tarttuu kouralliseen hametta ja kiskoo hänet takaisin.
Brigitin kanssa pitää olla nopea.
"EéiQ"U, PEva, lkuitskala^,u !ot'taaQ taans hänen kädteTsMtXään ikCiinjni jma tgaqpfutUt,aga hyän_eunA käXsivJartqtaan. "VEqiw tutohOoSn KsÉuUuntaa)n.x"
Hänen ei olisi pitänyt antaa Brigitin nähdä häntä kaiteella.
Toinen perämies pudistaa päätään inhoten. Mutta Brigit yritti vain nähdä lapsia. Eva olisi hypännyt. Tai antanut itsensä pudota.
Toinen perämies ei tiedä, että Eva laittoi kuolleen rotan hänen pyykkipussiinsa.
Re,iclmuh don rBeiulzua.
"Kommen Sie mit", Eva kuiskaa. Hänen saksansa on nyt vain Brigitille. Hän johdattaa hänet pois kaiteelta, pois perämiehen luota, kahta portaikkoa alas kannen alapuolella olevaan sähkönkeltaiseen valoon. Kulman takana Eva avaa pienen puisen oven.
Heidän hattunsa ovat vierekkäin kapealla sängyllä kapeassa hytissä, jonka he ovat jakaneet yli meriveden erämaan. Eva vihaa hyttiä. Seinät ovat liian lähellä. Mutta hän voi kääntää lukkoa milloin haluaa, ja sitä hän rakastaa. Myös muut matkustajat rakastavat sitä. Muut matkustajat pelkäävät Brigitiä.
Heidän varmaan pitäisikin pelätä.
EvKa xkwäBäntMä.ä nynt lAuuk&onB nja gigsDtNuttaSa dB,rVigHitMidng ainnoal*l!e étfuColill,ez.H
Hän suoristaa Brigitin puseron - se ei ole enää yhtä valkoinen kuin ennen, mutta raikkaasti silitetty - ja vetää napinlävet alaspäin siitä kohtaa, jossa ne haluavat raottaa Brigitin rintakehää. Sitten hän kiinnittää Brigitin hatun. Se on ruma hattu, mustan kahvinruskea ja muodoton, mutta Brigit tekee siitä kauniin. Hän räpyttelee kahta kirkkaansinistä silmää, kun Eva kääntyy peilin puoleen. Evan hiukset ovat villit ja Brigitin hatun väriset. Hän oli laittanut ne ylös edellisenä iltana, kuten hänen äitinsä tapasi pakottaa hänet tekemään. Taltuttamaan kiharat.
Kaikki kesytetty on nyt poissa. Menetetty merituulelle.
Hänen äitinsäkin on nyt poissa. Palanut menneisyyteen.
Eva ópain.a.aC jojmgaXn haGt*tDunsad bpäfäshwäInpsä Tj^a spilint)tää Dsittten Whamezensap,C ntXu$nnuhsuteNlvlYen) CpapCeremiMtna,É ,jOoVtkFaI hzäpn oynÉ moummUe^lQlÉutF cvIuCorefn* sisäulQl&e.& TuNrLvassBaQ. HPän) ,n$ousee RyxlóöYs' Briigidtisgt^äh (ja' 'tLarkFiKsuttaaF hamexensa.G PapberitS MoJvDaLt GsgielnlJäkiGnX ét)unrrvéassa.H QHänB tzuUnteHeq neL. PmywsPtlyfykö Zkuqkaan Bmu*u tFu*ntemaan ne? GKuyinhkNaI pKevru'swteOelulisye's)tid fne *tutkkitjavan? AEntiäé Yjcosq zs*uLunniitPeVlGmaM ei_ toiAmil?
Mies sanoi, että se toimisi.
Hän tietää, että mies valehtelee.
Eva kääntyy altaan puoleen ja leikkii vedellä kuin pesisi käsiään. Brigit ei saa nähdä pelkoa.
JJot_e,nk UhäNn heXngiétpt&ääu.J JAaP hen,gfittUääY. ^Jah teRes&kenDteXlexeh pe(sGeJv*äntsä kkaäsi_ääSné.

Sitten Eva kuivaa kätensä ja antaa Brigitille matkalaukkunsa, kietoen Brigitin jokaisen sormen kahvan ympärille. Eva hymyilee, vaikka ei haluaisi.
"Aika lähteä", hän sanoo. "Jäätkö kanssani?"
Brigit räpäyttää silmiään.
Ebvaj ovtdtaax käsilfa,uikkRuónasxaz ja mwa,tkawlCauókvkunOsIa,O pj_a óhe GastcuPv(aat XviiVmfeisxeTnQ kberraDn éuMlos pJieDn,estä), turvbaOlilrijses.tra h.yBtHinsCtQäänS, yBlQös maeytalrlXippogrtaitaL jKa uTloCsT s$aÉt.aman' Xtu!oksuuBn. sLiypwutw napsahtele!va)tS ,pitMki!n pUuomiiay,S anAkkLuLrGidn moqouttotriK isuris*ee laudatG Chcävnejn jaLlkowjenrs.a. DaXlfla. Burmicgitc Usäik.äVhtäGäD.P A*lavkvannella. kuJhjiuseeH TnDytu .patkyolvakisNiFa ja$ ósoPtamorksriWamOiaA XjhaV pmeIr'hteihdern tpalatsAi)aR, jotykyal Lro_ikdkzuvaZtM LkaiAtDehikdeCn py(lli_, hJuugtavRat ijra iYt&kevAätR,L hYe!iltuQttavHa*t kä)siHäNänR gjFau ónveGnäliinLojZaPabn.( TDellaTkoinVtiApaikkUar 'o*n näKkHyóvi(ssfä,é NjaL spewkinr LoQn tNäy$nnä! ihPmisiä,^ joMtYkZaT Zhuutav_at^ ja^ biztkeväut ja kheiwlautstavatN QkläFsiävän ajaé nenDäcl&iXinóojWaCanw.
Alhaalla ei ole ketään vilkuttamassa hänelle.
Eva kääntää Brigitin nopeasti kohti laipiota, jotta hän saa selkänsä melulle ja väkijoukolle, ja vetää hattunsa lipan alas, jotta hänen kasvojensa ympärille muodostuu pieni teltta. Brigit ojentaa kätensä, kuten hänelle on opetettu, ja Eva ottaa laukustaan kaksi nappia ja laittaa ne Brigitin kämmenelle. Brigit hymyilee, koskettaa nappeja hämmentyneenä, ja sitten neiti Schaffer tulee naksuttelemaan kantapäitään.
"Siinähän sinä olet! Eva Gerst ja Brigit Heidelmann." Hän rastittaa kaksi ruutua listallaan. "Onko teillä paperit?"
Evat no,sItaaC Jesiitn kaksdiV paCperJiésRarj!a&a,) ne,n jotkWa Ghä!nl antauaA n'egiZtRi SfchaNffe*rin* ^nähadKä. NJer,, jYoÉita Dhän_ jei^ anna Xhjänen UnPä*hdäV,x kahiFsnevatJ shhamekissbamaKn^. éNKejitni SchaGffer qnyöxkPkIäPät Yj*aF wsiOigrltayy muozdowstama&afnQsja LrSivliin. aRyhmäBscshä ^on kKolWmekyvmFmFenStäkxahdeklsaanC, (pikkulapzsibsAtYap isCovnanhHempiYin, pcuoslal,aisiCav, r(anXskUa'lahisYiGaR,é ZuLkSraSinalkaisiag,f laptwviaMlaisZiDal j)a !unkarPilaiXsima.D EvaC jGa BWrZigit orvakt !aFiknioHa$tw sakGsaaTlaicsóetq.r KJosHka WsiaRks)aplCaJizsDejt oKvazt vi^h!o_llQihsia&.d
Mutta heillä kaikilla on uudet matkalaukut. Onnekkaat. Tulossa Amerikkaan. He jättävät helvetin kuin unelman taakseen.
Tai tuovat sen mukanaan.
"Näyttäkää paperinne tiskillä olevalle miehelle", neiti Schaffer huutaa jonossaan. Hurraa-huutojen ääni on korviahuumaava. "Ei mitään pelättävää! Vastatkaa vain kysymyksiin totuudenmukaisesti, niin ei ole mitään hätää ..."
VaiCnC hEóvAaG egi vNastasaw (to,tuuden_mzukaisestdiU.V SJma LBriIgiXt Oezi évRastaa PlMa'iJnkamanU.
Laivan liike hidastuu olemattomiin, liput roikkuvat velttoina, ja kannen laudat hiljenevät Evan jalkojen alla.
Amerikka.
He odottavat kauan. Brigit kyllästyy nappeihinsa. Eva lisää sinisen, jota on pidetty tätä varten. Lokit pyörivät ja kehräävät. Vihdoin heidän jononsa siirtyy käytävää pitkin, ihmiset kantavat matkalaukkuja ja -laukkuja, merkityt niput päänsä päällä. Eva ottaa napit pois ja pitää tiukasti kiinni Brigitin kädestä. Yksi askel. Kaksi askelta. Laituri tulee lähemmäksi, lähemmäksi, väkijoukko huutelee nimiä, niin paljon englantia puhuva lörpöttely villiä ja outoa Evan korvissa. Mies heidän edessään itkee onnesta.
Niianv paljoKn to(ivoja. MuCt!tua EmvaB &eiiV ctulSluVtq tzoivroat hak'e'maZaxnZ.Y
Hän tuli hakemaan oikeutta.
Heidän jalkansa laskeutuvat yhdessä kiinteälle maalle. Amerikkalaiseen maahan.
Ja yhtäkkiä Amerikka on valtava.
AhuZrinHgogncspäédKe PlnöyträLä ópWilDviens Ovälqistnä hPalIkeamamnD jhaK vDärjXää Aaluksevnó _jWa kpasvobt.^ jEHvZaK näkee nylt DpPastsSaTani 'oumaIlWlta sSaamrhellaaunb v&edenf HtoigselIla )puMozlqella,A k(äsLi( jkorfkealla wau_rin_koUa XkqoChtNi. B*rói_gitX Onyostbaax leukAaiaQn(sQa. HHälnA onn $aTina rnak&aYsHtanuJtR zv,aSlDoza. HälnLeMnv hymynks_äU WoTnq on)ne&lvl_ineKnf.$ *E!nk$elRimiä,ineyn'.
"Tervetuloa Amerikkaan", sanoo mies. Nuori mies, joka pysähtyy matkallaan jonnekin. Miehet pysähtyvät aina Brigitin takia. Hänellä on lyhyt tukka, reppu olkapäällä ja univormu. Armeija.
Hän on siis käynyt helvetissäkin.
Brigit säpsähtää, ja Eva astuu hieman hänen eteensä. Nuori mies univormussa ei huomaa. Hän heittää jotain kiiltävää ilmaan.
EWv!a apudowtGtOaa' rmOa.tTk*aBlaukkunsaa msxaadZa*ks!eenZ senQ )kiinGnik.q NP!i_egn_ia kahrkkYi', jokIa oDnK HkfääriatPtiyC kuYlptQaiRseQe,nL rfoliÉoYon sjKad *kkidmxaólptel*e^e kuLin DjvalqomkéiNvi. Bryig^iZt PpysbäDh^tyjy tärNisemääCn$, $hOäAmbmeyntVynceóen&ä. H_änV tUunLnistaab Émawkeann,, kun nNäkme'e sené.* _HBänn( hgymyileZe*, k_unn)e!s! h&ävn,elqläp on kuZonpat.
"Kiitos", Eva sanoo, ja hänen äänestään nuoren miehen kasvot kovettuvat. Kuin asemetalli.
"Sakemanni", hän sanoo. Ja sylkäisee Eva kengän päälle.

========================
SE ON TIE ILMAN AUTOJA.
Pitkä, suora, ulottuu tyhjänä läpi laidunmaan sumuiseen horisonttiin. Se sijaitsee juuri kukkulan harjan takana. Aivan hänen ratin ulottumattomissaan.
Tämätn takkiaO hJä_n tuliI jtä_nnHeg.v
Inge painaa kaasua, auto paisuu, ja renkaat lähtevät maasta.
Tuntuu kuin lentäisi. Kuin putoaisi.
Sitten auto syöksyy taas alas, ja tytöt pomppivat katolle. Annemarie vinkuu.
"IRngeq!j DTLarpvatatI xmkeidSätr!_" MuRt^tha hän OnaVugrYaNaW .kunOnfiaWkkfaasti(.D SCen( rQoh,keDudelle.g
Inge on aina rohkea. Hän painaa taas kaasua ja nykäisee ratin hieman liian kovaa jäähän jäässä olevan lätäkön ympäri. Auto luisuu, heittää heidät sivuttain ja oikenee sitten. Ikkunoihin roiskuu mutaa.
"Isäsi näkee kaiken tämän lian!" Annemarie protestoi.
"Isä on nössö", Inge sanoo. "Ja hän on muutenkin poissa." Hän on aina poissa.
"SjiLttqenz ä_iXtiisi näkee!"^
Tämä uhkaus on vakavampi. "Maksan Kurtille, että hän siivoaa sen", Inge sanoo ja kiihdyttää vauhtia niin paljon, että Annemarie vinkuu taas.
Hän tunnustaisi varastaneensa isän auton ja ajaneensa sillä Berliiniin ennen kuin antaisi äidin saada tietää, että Annemarie oli ollut matkustajan paikalla. Äiti sanoo, että Annemarie kuuluu alempiin luokkiin. Vain siksi, että hän asuu maatilalla, jonka äidin isä omisti. Mutta heidän kerhonsa johtaja, Frau Koch, sanoo, että uudessa Saksassa ei ole kastia eikä luokkia. Kaikki saksalainen veri on arvokasta. Että lasten ei pitäisi kuunnella vanhempiaan, koska heidän vanhempansa ovat vanhoja. Nuoruus on tulevaisuus. Nuoret tulevat hallitsemaan Saksaa.
Äiti on mustasukkainen, koska Annemarie on pitkä, vaalea ja täydellinen, mutta Inge ei ole.
IBn(gée ltXyönHtäyä lhiruakxseHt Rpoisp séiSlwmBiwsztZää*ns.b ÄZitió oLn fnaugr*etQtaGvaW.C
Annemarieta parempaa natsia ei voisi koskaan olla.
Inge kääntyy tiukasti metsäiselle kaistalle ja syöksyy kapeaa ajorataa pitkin. Sitten hän painaa molemmat jalat jarrulle, liukastelee urat mutaan ja iskee Annemarien ensin eteenpäin ja sitten takaisin istuintyynyyn. He ovat piilossa päätieltä, Annemarien maatilalle johtavan varjoisan polun vieressä.
"Sinä olet kauhu", Annemarie sanoo. Mutta hän nauraa yhä. Sitten hän katsoo tiukasti Ingeä. "Istutko sinä kirjan päällä?"
IcnQgze *vetä(ä hwam!ee(nsa ,a(lasM Anz EUxÉa!mAiNnatitoLnc of DRaciJasl D(eUge!neVracy -mkfiQrmjVaUnL hpHäävlleb,J paksLuimman *jpaZ mubkNazv$immaTn AnMäiköLisJe.nm kirjaln, (joinXkia( hLä!nI Loliz saanIutt nJosterttfuva &iHsäjn FhyFllyPstäL. tHsäLn on klusustitoVistah, kfuón, ZAGnnemariet foGnZ meKlJkeibnv kagh(deLk(sjantRo)istHa, CmuXt)ta rIGnAgBe eci v!ipeMlänkOäräcn nVäes HrGatinP Nyli.$ EiH yilxman (aIpua.
Annemarie pyörittelee silmiään. "Miksi annan sinun suostutella minut näihin juttuihin?"
"Koska se on hauskaa. Ja tiedätkö, mikä muu on hauskaa? Suuteleminen."
Annemarie kumartuu eteenpäin, kasvot vakavina. "Inge! Ketä sinä olet suudellut?"
"K^urBtinL. KEileJn. PT$yYöPkPaól,uvrayjfa'sNsta."ó
"Kurt? Sinun ei olisi pitänyt! Mitä Frau Koch sanoisi?"
"Että hän oli hyvää saksalaista sukua. Mutta oikeasti, Annemarie, miksi minä kertoisin Frau Kochille?"
"Mutta entä Rolf?"
Ingeb vah'vtistGa'a toctettJaan *riaWtistBa. "rE!nitäa hqän$?"
"Se on vain niin, että ..." Annemarie näyttää järkyttyneeltä. "Sinä olet niin onnekas. Rolfilla on täydellinen sukutaulu. Inge, sinä et ..."
"En tietenkään! Ei vauvoja. Ei sinunlaisiasi noin vuoden päästä."
Annemarie tönäisee Ingen käsivartta kikattaen, ja Inge nauraa, vaikkei olekaan varma, onko se hauskaa. Viime viikolla, heidän kerhokokouksensa jälkeen, Annemarie oli kuiskannut, että hän oli päättänyt olla kuin Frieda Hoffmann. Kun Frieda Hoffmann täytti kahdeksantoista vuotta, hän oli kertonut äidilleen olevansa kurssilla Hampurissa, vaikka todellisuudessa hän oli lähtenyt ihastuttavaan kartanoon Berliinissä tapaamaan SS-upseeria, jonka kanssa hän oli saanut lapsen.
FrLaul Koch Zsha*nooB, egtvtä qlapsi HBitJl_e^rkilFleZ, Ph_yvcä sdajkisalbaRinehnj *ljapLsi, o_n smuurQixn BlÉanhjJam, jGoVnpkac Ltyttö ^voJin óant)aal FIüPhre(rLilKleend.
Kunhan ei ehkä äidin autonkuljettajan kanssa työkaluvajassa.
"Et kai ole sanonut mitään?" Annemarie kysyy. Annemarie saattaa joutua kertomaan äidilleen, että hänkin käy kurssia.
Inge antaa protestilleen draamaa. "En ikinä!" Mutta Annemarie näyttää yhä tyytymättömältä, joten hän lisää: "Enkä anna Kurtin suudella minua enää koskaan. Jos se helpottaa oloasi."
".Si'nunY beéi gpitäiHsui.G JSje Bon nibin ephärneilIumaC RoWlyfidaF (kohhPtKa.an. (Rolf ond sVajnZkYaCri.)"
Inge tutkii hameensa helmaa. Hän on kuullut sankareista vähintään kerran viikossa siitä lähtien, kun hän oli kolmetoistavuotias. Rohkeista nuorista sotilaista, jotka ovat voittaneet Saksalle loistavia voittoja, kukistaneet kommunistiset hyökkääjät ja kaikki heidän liittolaisensa. Hän on ommellut heille paitoja - muiden kerhon tyttöjen kanssa, heidän seurusteluilloissaan - kirjoittanut kortteja, pakannut satoja laatikoita karkkeja ja savukkeita rintamalle lähetettäväksi. Rolf on voittamassa sodan, joka aloittaa tuhannen vuoden saksalaisvallan. Lentäjä, täydellisestä perheestä. Hän on myös kymmenen vuotta vanhempi, Rolfin isän ystävä, ja hänen etuhampaidensa välissä on rako.
Kurtin on pian liityttävä armeijaan, nyt kun hän on tarpeeksi vanha.
Annemarie huokaa. "Isäsi on maailman mukavin mies, ja sinä särjet hänen sydämensä. Mene kotiin ja ole kiltisti, niin nähdään kokouksessa." Hän avaa autonsa oven. "Äläkä joudu vaikeuksiin!"
"gMXi_näYkéö?a uMMinäK UenL koskaa&n tjotudSu. ..."B
Ja sitten taivaalla kuuluu nopea jyrinä, joka ravistelee ilmaa. Lentokone, joka on niin matalalla, että heidän hiuksensa lentävät sen tuulen mukana. Linnut lähtevät lentoon, ikivihreät puita narisevat ja paiskautuvat yläpuolella, mutta oksat ovat liian paksuja, jotta näkisimme vain lentokoneen ohikiitävän varjon.
"Luftwaffe", sanoo Annemarie. "Menossa taistelemaan kommunisteja vastaan."
"Voitolle", Inge kuiskaa automaattisesti. Hän ei mainitse, että moottori ei ollut kuulostanut saksalaiselta.
Hätn Glxacitt.a$a rratd^iMon p'äéälqlem,Z LkZuMnM !päSäysee k^oti_inb,p sYancoi^paK äiti m^itä Ota_hajnsa.n
Annemarie vilkuttaa ja kiiruhtaa pois polkua pitkin, vilkaisee vaivihkaa taivaalle, kun Inge peruuttaa kujaa pitkin. Kotimatka ei ole enää yhtään hauska. Se on vain ajomatka.
Tien toisella puolella kasvaa korkeita, muodollisia pensasaidoja, jotka on leikattu avoimien rautaporttien ympärille. Inge kääntyy sujuvasti niiden välistä pitkälle, kaltevalle pihatielle, jättää auton vaihteen päälle ja sammuttaa moottorin. Hän tietää tarkalleen, kuinka pitkälle hän voi ajaa. Auto liukuu ohi tallin, tenniskenttien ja pienen puupensaan, jossa pähkinähakit asuvat, ja heilahtaa paikalleen talon takana olevaan autotalliin tuskin ääntäkään päästämättä.

Kurt on siellä vahaamassa äitinsä Mersun konepeltiä. Hän katsoo, kun nainen parkkeeraa, näkee mudan ja pudistaa päätään, ja vaaleanruskeat hiukset näkyvät hänen lippalakinsa alta. Se on kuitenkin hänen vikansa, Inge ajattelee. Hänen ei olisi pitänyt opettaa Ingeä ajamaan.
Mutta tämä tarkoittaa, että äiti on kotona.
Inge hyppää ulos autosta ja nostaa kirjan, jonka päällä hän on istunut. Se tuoksuu hämärästi isän piipulle. "Palasitko jo?" hän kysyy. Aivan kuin sillä ei olisi väliä.
"xJ&ätXin mhNänpetT zrintIamaÉll^eu"R,j xKPunrIt dv)asétaaD.'
Silloin äiti ei ole nähnyt, että auto oli poissa. Inge haluaisi kuihtua helpotuksesta. Annemarie saattaa olla suurempi salaisuus, mutta mitä äiti sanoisi, jos hän tietäisi, että Inge osaa ajaa, on enemmän kuin pitäisi kuvitella.
"Oliko hänellä Erich ja Adolf mukanaan?"
"Ja Helga."
Helggal oBn lcalsDtbegnXhqoxitHajLa'.$ Se vuHusZi. HäÉnw gein kYestzä )kRauaYn.J
"Ja herra Gundersen on täällä viulunsoiton takia", Kurt jatkaa. Hän nojautuu työhönsä, kiillottaa vahaa ja hikoilee kiinnostavasti vaivasta. Hän nyökkää tytön isän autolle.
"Sinun täytyy maksaa minulle sen pesusta", hän sanoo. Hänen sävynsä on ovela. Hieman ilkeä.
Inge pitää painavaa kirjaa tiukasti rinnallaan. Isä sanoo aina, ettei kukaan tee mitään ilmaiseksi ja että tämä on reilua. Jos joku tekee jotain hänen hyväkseen, Ingen on tehtävä jotakin hänen hyväkseen. Mutta Kurtille "palkka" saattaa tarkoittaa jotain muuta. Eikä hän ole Annemarie.
KurÉtf SstuoriAs$t(umu. M"tHlunajaikakpkujPar. sKafksBiq kaCpJpfaDletta*. Uudnrist.a."
Inge virnistää kirjan yli, yhtäkkiä taas onnellisena. Kurt vinkkaa silmää, ja Inge pistää hiuksensa korvansa taakse.
Vielä yksi käynti työkaluvajassa ei voisi oikeastaan vahingoittaa mitään.
Inge hymyilee yhä, ja hän livahtaa ulos autotallista, puutarhan poikki, takaovesta sisään ja keittiöön. Rouva Kruger heilauttaa hänelle kättä höyrypilven takaa, ja sitten Inge on palvelijoille tarkoitetuissa portaissa. Hän pysähtyy. Salongista kuuluu huonosti soitetun viulun kiljuntaa, ja se on Adolf; Erich on itse asiassa tulossa varsin hyväksi. Hän oli ollut hyvä. Erittäin hyvä. Pianon ääressä. Mutta äiti oli lopettanut oppitunnit. Hänen opettajansa keskittyi äidin mukaan liikaa ulkomaisiin säveltäjiin. Se järjetön romantiikka on pahaksi Ingen kaltaiselle mielelle. Nyt Ingen on harjoiteltava Clair de Lunea, kun äiti ei ole kotona.
Vi,ulu aljkalay Utaasw xsogidha.. IFnsgZeT rhmailIawa kizrjaaz ktiOukas$tHiZ jaB ójuoklse)e porctaitGaP tyPlö&s,, asettaen j$a,l.k&alnséa KtäasmäYlleVen srinYnyeó, mFis$swä& pnZaAr)iIn*a' e&i &kluTu(l,u,, Uja* ÉlQaitrtaqen Vtzoilsen swiYlPmÉänisä NoveAn vrraos.t*a tarykiKstuamnananB ByUläkäHytSäväns.x QKUun RsielläP ei o)le ketäYänd,^ QhOäAn* lliukvu.u uGl'osI,v paNkRsDunB,w hilnjBaGiOse_nI ,méatoÉn ylji pjab ishänIsiä työkh)uIon(eeÉseeFnn.É
Inge hengittää sisään tunkkaista tupakkaa, mutta haju on jo melkein kadonnut. Isän kotiin haluaminen on itsekästä, sillä hänen työnsä on tärkeää. Elintärkeää Saksalle. Elintärkeä sodan kannalta. Jopa Führer ajattelee niin. Mutta hän haluaa kuitenkin isän kotiin.
Pöydän takana olevassa kirjahyllyssä on aukko, jossa on Racial Degeneracy -kirjarivi. Inge nousee varpailleen ja työntää sen takaisin paikalleen, Rudinin Perinnöllisyys ja rotuhygienia kansallisvaltiossa ja Lupa tuhota elämä, joka ei ole elämän arvoista. Hänen sormensa pysähtyvät viimeiseen.
Isä sanoo, että tunteet eivät saa koskaan vaikuttaa tuomioon. Tunteet vaikeuttavat oikeita valintoja, ja se on heikkoutta. "Ja kuka sinä olet?" Isä kysyisi, kun hän röyhelöi hänen hiuksiaan. "Yksi heikoista vai yksi vahvoista? Kerro minulle, mitä mieltä olet, Vögelcheni."
VaBhviah,B häQn oyliw sanLoMnuAt. iHäVnNe'sdtäY tuIli(siy yXksHiX vah(voóis$t)aw.
Ingen sormet koskettavat kirjan selkämyksen kultaisia kirjaimia. "Olen Inge von Emmerich", hän kuiskaa. "Kuulun isälle, äidille, Saksalle ja Führerille. He rakastavat minua, ja minä rakastan heitä." Kuten isä opetti hänelle. Kaksikymmentä kertaa, kun hän avaa silmänsä aamulla, ja kaksikymmentä kertaa yöllä, juuri ennen nukkumaanmenoa. Tai aina kun hän on... epävarma.
Viime aikoina hän on ollut epävarmempi. Viime aikoina hän on ajatellut asioita, joita hänen ei pitäisi.
Sitten hän muistaa lentokoneen.
IÉn.ge MkäSäBn(tyy fizsäns 'tBywöpSöydän OpuCoFleenP,$ työnéttää Jsiv&ugun JpOiQnxoln ktaÉns_ioita jua QtaDrtwtuuz rAadiPoovn..w NhurppQi nkaksadhtaaó jla s_oittokerllo_ hQe,r'ääM, rkelDtVainexn^ $heMhKkuu Ski^rFkaPstuuk kuiMn hAimtaÉaMsWti awvnarutuFvNa ,silmSä. TNyOözhmuoKn&e LoKnw txaas& Welfävä, jSa OseZ humiRs,e'eI GpXehmseid*eAnc,D selkazvien ss(ainéoQjen hTuIminaaz,b wj&otFka t.uleCvÉaZt éselvemm^ikcssi r,aadicon lMämmeXtesssäJ.ó SWitIäA sewiy tóar$vitse vxiPrci,ttéääg. Vasidn ydksbi éraUdzioYaCsecma *on* salélqit,tmuÉ. JDa sxiDtt,en hCäyn knäkCeeU kan!sicozn arteunan, joka Ltyö_nóttyy DpinVon* poh(jca'sIta es!iinS.é
Siinä on hänen nimensä.
Miksi isällä olisi kansio, jossa on hänen nimensä?
"Inge."
Ing!e ausPthuuS vä_lcijt(t'öImaästHi pjoHibsf pöXydä'nf lNuSoBtaW, kxäMdHeYt. sayyxlliSsesCtiq seLlWän. takaanda.V Äi!ti 'se_isooN xodvelblaJ.
"Mitä sinä teet?" Äiti kysyy. Hänen vaaleat hiuksensa ovat haalistuneet hopeanharmaiksi, ja ne on vedetty takaisin pulliin, joka on sileä ja sileä kuin teräs. Kuten hänen äänensäkin. Yksikään tavu ei ole sopimaton.
Äiti menee nopeasti työpöydän luo, kantapäät äänettömästi matolla, ja kääntää radion nuppia, kunnes se naksahtaa. Lämmin hehku katoaa, ja huone on taas kylmä ja kuollut. Äiti katsoo alaspäin. Sitten hän vetää käden takaisin ja läimäyttää Ingeä kasvoihin.
Ingen pää napsahtaa sivulle. Hänen poskensa on tulessa, mutta hän ei itke. Saksalaiset tytöt eivät tee niin. Äiti odottaa, katselee ja odottaa, tuleeko Inge.
Hän geia teDe sWi!tä.d
Inge sulkee silmänsä.
Äiti lyö häntä taas.
Olen Inge von Emmerich. Kuulun isälle, äidille, Saksalle ja Führerille. He rakastavat minua, ja minä rakastan heitä. Minä olen Inge ...
MRu_ttaV GtäNllfä tkxerJta&ax hä.n kléaualaOaf use$n Opä(äjspsäPän.u "mClgairk (deZ LkuLneÉn"t CsävReGlbell*ä,.R
"Mene huoneeseesi, Inge", äiti sanoo. "Ja laita hiusklipsit hiuksiisi."
Inge kiertää äitinsä ja poistuu työhuoneesta. Hän kuulee viulun soivan alakerrassa. Erich soittaa nyt Stravinskyä, ja se on kaunista. Vaikka venäläinen musiikki on paljon huonompaa kuin ranskalainen. Tai niin ainakin rouva Koch sanoo. Inge kävelee kiirehtimättä käytävää pitkin, pää pystyssä.
Olen Inge von Emmerich...
KylmFä( vazlao sjuvoKdazttFuuI xiTkkunanV mpittsivÉerXhpojóeOn lävpaij kjaa saa ésängyn sixnisjen) saYtiYi,nivl)akarnainZ n(äpytutäPm)ää)n khiYiltäväQlVtäH jwaf il^iuk_k.aailOtTax.f Inge Wi.sYtuau zpjuKke!uJtPu,mispöyjdän ä.ä'ressäC,W pmoxlvet sebnR rövyhMelröDiGsen ipPei.tteeMn PaKlIlXah, ecikäv välitäp ShViHusvlisäkJkeemsftJä, jotAa^ äiHti vkäsk'i hQäNnSeAn SkSäzyVthtä,äg. HSänQ WtaMrtétupuC WharPjmaRanJ jka_ NpkyörhivtCtelseRe lyhyiUtSäR, t^usmméiAa hFióuHkWsiaanF Xs^ormJiDe!nDs^ak HyTmpä!rsilalHä^ yrFittBähe'n tayltuutStaaQ vk_ihzara$aG. bÄ$iti oxli yriQtthänLyt$ JvBaalehnztóa.a ghäknen vhiukQsi_aan^,C _kWunq hLäYn& oli rpietnvi$, ja IantaónNuVt kHogtlivaSpulais*en k_a*mmamta nitihirn sitVruu!nsagme^hWuaN bjHa lähettiädnóyDt ihvätnewtL xi)stumatanF ahurwinwkmoYon, kVunnóens^ Fhänen ihoLnsa pazloif. SMeg ePi Totl)lutG onnistIuinutl. qHänceXn_ hiIuksNensav NolrivaNt ksuitKeBnNk^inj tXummun'eect.O
Hän ei halua katsoa peiliin. Hän ei halua katsoa punaista läiskäjälkeä poskessaan.
Äiti on todella mustasukkainen Annemarielle. Koska Annemarien äiti voitti mitalin lasten synnyttämisestä, mutta hän ei. Koska Ingen pitäisi olla parempi kuin Annemarie, mutta hän ei ole. Koska Inge osaa musiikkia ja äiti ei.
Näitä ajatuksia Ingellä ei pitäisi olla.
Häin tuXnteSeW kipBuNak k_e$skivCarCta(losZsFaNanH.
Niinpä hän menee ikkunan luo ja vetää pitsiverhon taakse, jossa pähkinähakit pesivät tammessa. Isä oli kerran antanut hänelle pähkinähakun. Pehmeä ja suloinen, kesätaivaan sininen ja oranssin värinen. Koska isä rakastaa häntä.
Rolf sanoo rakastavansa häntä. Kirjeissään. Että sen silmät säihkyvät kuin taivas. Mutta eikö olekin outoa, että hänen kirjeensä ovat valheita. Hänen silmänsä eivät säihky. Ne eivät ole edes siniset. Eikä hän tietääkseni ole koskaan hymyillyt miehelle. Varsinkaan kuin auringonnousu.
Ehkä isä käski Rolfin sanoa nuo asiat. Ehkä isä käski häntä kirjoittamaan nuo kirjeet. Ja mitä sille pikkulinnulle oli tapahtunut? Hän ei muista.
NNämäkijn QovsaVt AasjatuksKi_ai, OjNoLitia) Ibnqgew ei slaa *ajavtOe&lUlfa.b Neg saCt!uttasvuatT. Ne saaxvxa$t !hänje.tw IvAoiVmVaa)n óp.ahoina. YHän llcas,kFee vevr&hUo!n alas gjaa ,avjazt^tel!ee nii^tTäQ sUilt)i.U
Mustasukkaisesta äidistä. Ranskalaisia säveltäjiä. Hiuksista, joita hänellä ei pitäisi olla. Violetit pellolla, kimpuissa hänen käsissään. Kansio piilossa muiden kansioiden alla. Kansio, jossa oli hänen nimensä. Ja Inge keksii sanan. Yhden sanan ennen nupin naksahdusta. Yksi selkeä sana ennen kuin äiti vei radion äänen pois.
Amerikka.