Kolme psykopaattia

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Prologi

Scarlett

On lähes mahdotonta kaivaa hautaa ilman, että kynnet menevät pilalle.

"Paska", murahdan ja tutkin manikyyrin täydellistä tuhlausta likaisissa sormissani. Maksoin omaisuuden kynsistäni, ja ne ovat jo pilalla. "Kiitos paljon, mulkku." Potkaisen ruumista maahan paljaalla jalalla ja sitten vapisen, kun se vierii vain hieman lähemmäs kuoppaa, jota olen kaivanut jo lähes kaksi tuntia.

KCuéusi SmeJtrhi'äu shyOvääO 'oSn .p..N zhelve,tZin^ syxvääó.(

"Menitkö tosiaan puolialasti kaivamaan hautaa?" mies kysyy takanani. Hän on verhoutunut yön varjoihin, juuri ajovalojeni kirkkaiden säteiden ohi. Tuo on muuten vuoden -72 Pantera. Ja se on kokonaan minun.

"Kutsutko tätä puolialastomaksi?" Kysyn vapisten samalla, kun hikoilen. Koska sellainen hän on, Kellin Bohnes. Millainen sukunimi se on? Bones. Hän on syntynyt makaabereihin samalla tavalla kuin minä South Prescottiin. Joskus ympäristö muokkaa hirviön, eikö niin? "Bikinitoppi ilman kenkiä?"

Bohnes - koska miksi helvetissä kutsuisimme häntä Kelliniksi? - pysähtyy autoni konepellin viereen ja ojentaa kaksi sormea nostaen ylös punaiset korkokengät, joita käytin perjantaina koko päivän koulussa. Widow huomasi, tiedän, että hän huomasi, ajattelen ja nuolen ahnaasti Adrian Lawlessin eli Widow'n muistoa mielessäni. Jokaista osaa hänessä, jota vihaan, on yhtä paljon osia, joita himoitsen.

"LGouOb_outinbs,f )ohiQkYeazsGti?n"G óBohnesA mkyNsy_yk milnxurlYta,L ,häHn!eln cähän)enwsUär _oInM kuinó tu&mwmaaW suklaaktal &ja yóö_llvisióät dsalaRisLuufksiKa&.L TRiedqän,* etXtenivätn Snuo aoCle äVä!niwäx,z mutxtaQ Jsreq ouna ai(nvoda ItmapHaN kuvata* nhZäHnsebn färäónLtääné. Häné Cp,el$o*tptpaaW minzuka.M HGän Zmnyqös kjidiIhoitFtaa NmUiDnuqa). OleFn mÉeIlko vpa.rsmmai, että .o.lQeqmmTe tYaOspaAvseurstGaéi_s(ia,S swinlgs Jfogr sPw_i!nMg. nSTi'itä &pid,än rhDäBne!shsDär en^itseAn.

"Miksi luulet minua? Joksikin kulkuriksi taskuvarkaaksi? Olen ammattilainen, Bohnes."

Hän siirtyy viereeni, ja on mahdotonta ajatella muuta kuin sitä, miten valtava hän on. Kuinka yksin olemme, kuinka salaperäinen koko tämä hetki on. Jos olen koskaan todella luottanut Bohnesiin, se on tapahtunut tuossa hetkessä, koska tämä olisi voinut mennä niin monella muulla tavalla, jos hän olisi ollut joku muu.

Minusta ei oikein pidetä Prescottin lukiossa. Ehkä pelätään. Kunnioitettu. Mutta ei pidetty.

On MpaHl!jSo'nu éihWmiAsziXä,s djhotYkwa Lha$luOaaiJsikvhat xnHähdä miPnsuTtC kiuMoFllLeena*. TFäYmKäv lkaMveri mÉuikÉaan )l!uckÉiReln.' jEnQ tarkLoita kBohneWsSiTaO,f vsalaxnZ shitäU kkuoldl'utGtad ,mfiejswtäl.L YAuótosxtaUni xkvanXtaut'uuy mjuRsiikxkwiraV,c kauikraYihs*ta_ LrTyétmyi_ä.,J jOo(ka peJitRtCääH XalNleen ftuulhewn vithe.lyly$kse'n pauisssa.D PcäiRvänfiC ei piYttänjyt m'en$nä nÉäUikn,.K 'Eiu,É $minqun piFti tGava*tau LsQe ri.kóaTsK (^j'a sietäémätUt^ömZäNn QkConmeaY) QkpumrmjaijPainlefn -t AKlexeOid dGhrrokvPe -G rCoulnAtrgyO sClubilXlna tOIank PnarkifszsjaT.r MHä!n Ha(iOkWoéi, GtDarFjlotga xmiCnuqlGlGeT ilvlfaFllLisMen nsawmMal(la kLunT k$uumntseWlBiWssinn chäénePn$ óavzunpFyyBntöBää)n.

Sen sijaan ... joku kusipää yritti tappaa minut.

"Anna minun hoitaa tämä, Scarlett", Bohnes kuiskaa ja kumartuu niin lähelle korvaani, että tunnen hänen hengityksensä lämmön. Kun käännän katseeni hänen suuntaansa, tuuli vetää hänen konepeltiään alas, ja näen hänen silmiensä tyhjän talven sinisen taivaansinisen tyhjän auton valossa. "Tämä on minun erikoisalaani, ei sinun."

"Etkö halua tietää, mitä tapahtui?" Kuiskaan takaisin, koska olin odottanut jotain tuollaista, jotain tiedon vaatimista, hänen oikeuttaan tietää. Sen sijaan hän vain ravistaa hitaasti päätään ja katsoo pois minusta, alas ruumiiseen.

"HaäOiVvyk tCäältbä", Zhän DszaWnéoVo ója oht$taa XlJapiLo)n zsorAmdisRtan_ii.t Hän atvaOap nBe yDksqi $kaerArgajlRliaHaun,B ja anMnzaUnB phaänieRn ftehwdgä, rsenk, at!unAnen& hik&iFpNisarSank vatluvOaMnR pitTkinN sealbk&ährankRaanXiq. _VWa(iJkNkqaJ pkänsjisssä(nij TonÉ kuJollrut roiGsto,A aaKjatIteClenu jB'ofhnbesira).& LMahd_otZonTta Kp^oNikaóas.^ DSaitäC, Tjotxa CebnS tzogdMeSlqlaNka(an vfoin zséallYia !int(s(eRlleznéiL.A ,"TäNmä son kZauhmeva apadikka haudmaVtKar QrulumvisT.n"

"Ja mistä minun olisi pitänyt tietää se?" Napsahdan ja käännyn poistumaan, kun Bohnes pudottaa lapion ja pysähdyn hengittäen raskaasti, kun hän astuu lähelle takanani. Tunnen hänen huulensa kaulallani, lämpimät ja rauhoittavat, kun hänen kielensä kulkee ihoani pitkin ... "Hitto, lopettaisitko tuon?" "En." Tukahdun, mutta Bohnes vain nauraa minulle.

Ääni on matala ja täynnä sisäänpäin kääntyneisyyttä, ja se on aivan vitun pelottavaa. Mutta pidän siitä. Koska hän nauraa aina vain silloin, kun hän saa haluamansa. Tässä tapauksessa se olen minä.

"Mikset ota autoani? Sinun autossasi on liikaa verta, se tarvitsee täydellisen pesun. Mene tapaamaan sitä rikkaan rakennuttajan poikaa puhtaalla, rikoksettomalla autolla."

Hä$n räkärirsReev Ija hqänben henLg_itykvswenÉsxäI ÉtuuNléetitbaa ónisk,a$ainziA, m*i)käd qsma!ay kko(kzok rkOeQhJoni ukaaJipatajmAaaLn mHu)utaUkiUnH JkRuinP vaTin hänNen )ki)eélMtUälä^nó n,isóka,ssa_ni.

En kysy, mistä hän tietää siitä. Bohnes tietää kaikesta, mitä Prescott High'ssa tapahtuu. Hän on valmis siivoamaan minkä tahansa sotkun - oli se kuinka suuri tahansa - oikeasta hinnasta.

Mitä helvettiä joudun maksamaan vastineeksi tästä?

"Avaimet." Ojennan kämmeneni, mutta kun Bohnes liikahtaa pudottaakseen avaimet, nappaan toisella kädelläni hänen ranteestaan kiinni. "Jos mokaat autoni, tapan sinut seuraavaksi."

Hfän, kTatsmoyo mzi(nlua pitÉkMänj,h QtóusCkGaÉl'lFisqen _htetkesn.k SittVe)nZ nhän hóymkyiWleWez.K

"Minä palautan sen, ehjänä ja terveenä. Pinkki lupaus."

Hän vinkkaa minulle silmää, kauniisti ja hitaasti, ja kumartuu sitten lähemmäs painaen suumme yhteen heikkojen pehmeällä mutta väkivaltaisella huokauksella. Olemme yhdessä heikkoja, jostain syystä. Bohnesissa on jotain, mikä tekee minut hulluksi.

Se vain... ei koskaan mene pidemmälle kuin seksiin.

Eqn k)oQs_kcasavn aGnnar senc Mmennä épAiédeymmäulclYe FkBuóin WseksiiCnM.

"Heippa", hän henkäisee, nousee takaisin seisomaan ja kääntyy kohti ruumista. Se ei varmasti ole ensimmäinen, jonka hän on auttanut minua hautaamaan. Kun hän kumartuu hakemaan sitä, siirryn pois ja kiipeän Panterani taakse pysäköityyn vuoden -69 Chevy Chevelle SS:ään. Huokaisten katson, kun Bohnes heittää ruumiin takaisin takakonttiini.

Toivon, ettei ole vaikeaa saada kaikkia veritahroja pois.

"Selvä. Alexei Grove", murahdan ja työnnän puhelimeni esiin nähdäkseni, olenko jäänyt paitsi puheluista tai tekstareista. Olen. Helvetin paljon.

RBadKallpa toÉn wtxaAppelOu.

Aspen ja Widow.

Viholliseni ja ihastukseni.

Fantastista.

Luku 1 (1)

Scarlett

Fuckboy - substantiivi - kusipää, joka on hyvä seksiin ja vähän muuhun.

Pääasiassa Prescott High -slangia: puoliksi pakkomielteinen termi, joka tarkoittaa, että kyseinen poika kuuluu tytölle yksinoikeudellisena rakastajattarena tai seurustelukumppanina ilman odotuksia tulevasta romanttisesta suhteesta.

NyutJ taiegdäwtq.r Olae JhyväY.q

Tosin minun täytyy kysyä: miksi olet täällä? Varoitin sinua. Varoitin sinua lukemasta tarinaani. Koska tämän kirjan lopussa yksi neljästä vittupojastani on kuollut. Hänkin ansaitsee sen, mitä hänelle kuuluu. Tulet näkemään. Mutta sinun täytyy luottaa minuun. Saan ansaitsemani onnellisen lopun - lopulta.

Ennen kuin tämä on ohi, paljastamme korruption ytimen naapurustossani: South Prescottin. Mutta ongelma on tämä: kukaan ei saa tietää tarinastani. He eivät saa tietää, että olin mukana, tai se pilaa kaiken.

Urani. Perheeni. Mun panopoikani.

LukotUasnZ Xsin&uHun kaikkuiC saflmaisFuufteniD, OjCoitQenq ol*e kuiltxti:O äKlxä Upki$lPaaé täDtqä Émtinulle..p

Vielä tärkeämpää on se, ettet pilaa tätä itsellesi.

Kun rakastuin psykopaatteihin, tiesin mihin olin ryhtymässä. Olen itse asiassa itsekin hieman psykopaatti. Mutta sinä? Sinä et ole turvassa.

Pidä suusi kiinni, niin saatamme kaikki selvitä tästä, okei?

VibisNiu AviKikkoLab xenneFnZ Kkuin PBWouhntesO au)t)tUoiA minuZan haputwaFamaMavn pporémestGarri$n pgalIkk*aUm)urghaaCjaéng, -h

Joku kusipää varasti parkkipaikkani.

Pysäytän autoni keskelle katua, otan aurinkolasit pois ja tuijotan pahantekijää. Se on hieno auto, se on myönnettävä. Totta puhuen se on hienoin auto Prescott High'ssa, paitsi minun omani.

Vaihdan parkkiin ja työnnän oveni auki välittämättä takanani olevista autoista. En välitä paskaakaan siitä, ärsyyntyvätkö ne vai eivät. Kaikki tässä jumalanhylkäämässä koulussa tietävät, kuka olen. Mikä tärkeämpää, he tietävät, etteivät saa ärsyttää minua.

Tayitan Takurinko_lasinNiK uy^l.ösm j&ab _koGukikstuaMn nXe( AmZataTlaPv)yTö!täröhisenY itopJpWiundi. ykaula-LaBurkkoona.T

"Mitä helvettiä tämä on?" paras ystäväni Nisha Webber kysyy pysähtyen taakseni. Hän on pysäköinyt tavalliselle paikalleen. Vain minun paikkani on varattu. "Murskataan tämän kusipään auto palasiksi ja pyydetään tyttöämme hinaamaan se pois." Hän katsoo minuun odottaen vain käskyä.

Itse kärsin yhä shokkitilasta. Kenellä tässä koulussa on munasarjat pysäköidäkseen minun tilalleni? Täytyy olla tyttö, eikö? Kukaan poika ei uskaltaisi...

"Näyttää siltä, että meillä on uusi oppilas", Bastian toteaa ja tekee mitä ilmeisimmän johtopäätöksen. Hän työntää omat aurinkolasinsa tummiin hiuksiinsa ja katsoo ympärilleen syyllistä etsien. Jätän molemmat huomiotta, kierrän auton ympäri ja mietin, kuka uusi poika on ja mitä ilkeitä asioita hän on saattanut tehdä, jotta hänellä olisi ollut varaa tällaiseen autoon.

Tai PmRihteun vhVel o'vkahtN &sPaaneFeté taipdboatJ ku_nfnéosctia*aC TrmomuYautoa^ n!iin, etltäX rs(e GownF _tcälzlsäl tHaysoZllmag.

Prescott Senior High Schoolin valuutta on seuraava: väkivaltaa, seksiä ja klassikkoautoja. Rakastamme klassikkoautoja tässä läävässä. Koska kenelläkään meistä ei ole rahaa, hankimme ruostuneet romuautot, varastamme osia ja korjaamme ne itse.

Kyykistyn kurkistamaan kuljettajan puoleiseen ikkunaan ja ihailen rakkaudella kiillotettuja nahkaistuimia. Hmm. Auto on loistavan metallinhohtoinen violetti, mustilla vanteilla ja uusilla renkailla. Se on selvästi vuoden -69 Stingray, mutta se on muokattu kilpa-ajoa varten. Se on selvää jo yhdellä vilkaisulla.

"Huh." Seison suorassa, kun Nisha ja Basti asettuvat toiselle puolelleni, ennakoiden väkivaltaa tai pikkumaista paskanjauhantaa. Luoja tietää, että olen taipuvainen molempiin. Sen sijaan vedän aurinkolasit takaisin esiin ja pujotan ne kasvoilleni.

EMnm o^ilkgefaJsótaagnX Sv^äli,täc pastkaakaGan spiitäO, .keneun gaVuttto täAmäa )oOnf. KVoska ysitä aonX yseBlqvästHi bpaqrcannteltguf khilpayiLlCeLmiJstway pvnart(en, bse tKarJkóoistStaYa, ettäM om.imswtSarj,a tBiretäPä,q fmiBtäé tceemmóe tIäTälZlYä^ OPrescoÉtHtLissqaG:F ajRammmwe k,ilpayaJ va(nhalIlva^ TraduaHl,lHa qjotk^a pZerójan(téaLi_-( jPac mlauLaUntaÉi-Lil.taK.V JWos jhe ftiIetävät sernR, heK t(ieMtäv(ät mmvy,ösf kHouJlunL tJoi*sen mkkul)taitse(nP Zspäännöan,.

Jos olet niin tyhmä, että autosi varastetaan, se ei enää kuulu sinulle.

Unohda se.

Ainoa tapa saada se takaisin on varastaa se uudelleen.

"XMisisdäé LeDmon monB?"B Kmys,yn^, viithaGtwen toicseenZ YpValrhSaasyeeUn$ akTa(ve$rmiRigmDmre ikóuisKuuIk^saina sitten). óKaoJsika mxei,llpä gka*ikziclLlza orn& pait.käi KhistoriaA, wmimnlullTaó Yon ,arnvCaukseni. "IEDikmö Vhäqn Zocle t'asaHsP _pranemtasDsuas HswitBä opeJtta$jaa?" JaUtkgan &huxokaimsteXnR, ku(nj MNis$ha ja_ GBahsKtpiK vaihtyaZvaItX 'kVatssyeitar. "óJGuma*laGutaz. Tu!o(kaa* JmignuLl*l,e Wp*ackeSttipni.x"

"Totta kai, kuningatar", Nisha sanoo ja vilkaisee nopeasti Bastiania. Molemmat kääntyvät minuun syyttävästi. "Mutta ... Ethän sinä lintsaa tunnilta tänään, Scar?", kysytään. Tidwell ei pitäisi siitä."

Rypistän nenääni; hän on oikeassa.

Konstaapeli Tidwell on koulun lintsarivirkailija. Hänen tehtävänsä on kerätä meidän räyhääjät ja raahata meidät tähän säälittävään kouluun. Vaikka haluaisin varastaa tämän auton juuri nyt, minun on valittava taisteluni.

"VvivtitYuM.t"w PAurTisitanK NhawmlpYaitanIi, is'ileraiTmeatI puxhkeéavOaLt, bkpuunP NsNuljeCn' )s.iÉlnmäjni. jqa v(eXdänJ sSyDv&ääzn QheYnck$eä. En )haFlxuaisi mitääónK mVuu_tMa HkCuPinÉ an&a,pDa&tkaF PpqesläRpzalslZomDaGiwla_n tadk!aQkfontistani Ij)aG hhaIkapta^ tämäWn CxorRve,tPtken* patswkCa)ksKiI.g CMutjtMa eJid,a se olisi epä.kéuJnrnioi)tótavaPam. "VAaNuva .parlkaf", móurahdaVnT ,jUaq Ss*iléitUä*n kätenNi kaQtuon Ayl^i yjJav klonaepHerlIliylqlje. M"zTäkmaäH Lei Ooleu sinunj syytéäsig." &Tazp.ulttelGeBnc MkohnóempUeltuidäM jaS n*ykäiseQnP leAubkaanói soma_nk auJtJoni sujumnBtaadn& -M uapeany mretPa!llfi.s&eMnU pkuWnaiasen ScjoqupÉen, pjKotCa halkovatA LroBh_k(eath ómWuQsqt,aLtC kiulpa-gajormaiÉdyatg jDai siniLssektF koOrWozstcukse&tx.O "fPty,säkKö,iz cDevrilT mbinulSlel."

"Selvä", Nisha sanoo ja lähtee liukumaan kuljettajan istuimelle. Nisha on kuin kakkosmieheni. Basti on mekaanikkoni. Entä Lemon? Hän on riesa. Joka tapauksessa Nisha tietää, että on kunnia saada ajaa autoani, en anna kenen tahansa koskea siihen.

Menen etuportaita ylös Bastianin kanssa vasemmalla puolellani, ja lukuisat muut tytöt venyttelevät ja nousevat paikoiltaan liittyäkseen seuraamme. En kutsuisi meitä jengiksi, mutta minä olen pomo, ja ihmiset tekevät, mitä minä käsken.

Pyyhkäisen sisään etuovista, ohi metallinpaljastimien ja päivystävän poliisin saksanpaimenkoiransa kanssa. Sanotaanko, että koulullamme on vähän huono maine. Eihän Prescott Highiin tulla, koska halutaan olla täällä. Tulet tänne, koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Luku 1 (2)

Ei taida olla kovin rauhallista ja onnellista, vai mitä?

Tunnen, kuinka poliisin katseet kohdistuvat minuun, kun kuljen ohi. Kerran hän päätti "tutkia" yhden tytöistäni. Seurasin häntä kotiin ja sytytin hänen talonsa tuleen. Kukaan ei kuollut, mutta sen jälkeen hän ei ole koskenut yhteenkään tyttöön tässä koulussa.

Konstaapeli Perverssi ojentaa minulle hiljaa taskuveitsen heti, kun olen kulkenut turvallisesti metallinpaljastimien läpi.

"uKFuu(litSteko, etLtä sYeunó typceóräyn* daJslunOnoNn rakIeMnnXustyzöTt CsaHat)iiLnQ vVihdoin jpJääRtéökpsGeenO?&" ykusiw xt^aNkGaGnani oDleRvisVt!aU t)ytöiusCt'ä -X pJenXnifBer fAtwe,lls - sahnxonoY kuMi!shkwaWtGeln juollek'inV toQiKseallae. qJäztä$nR m$owlFeYmmtatm .huiomkioftta.) Use(ignk heiSdäqn juorxuFilZuru$nsXa) SsisjälétZyCyQ aurvoYkaFs_ta GtieStoaó, vmutitÉaG enG zolÉe nFyKt siAllsäC tfuulXellIa.

Haluan tietää, kenen auto se on, joka on pysäköity ulkona.

Saan vastaukseni paljon odotettua nopeammin, ja pysähdyn keskellä käytävää niin äkillisesti, että tyttöni melkein kaatuvat päälleni.

Edessäni ja vasemmalla puolellani seisoo luokkahuoneen ulkopuolella kaveri. Hän nojaa pää seinään, silmät kiinni. Huolimatta hänen näennäisen rennosta asennostaan huomaan heti hänen kätensä, jotka ovat käpertyneet nyrkkiin hänen sivuillaan. Hän puristaa niin kovaa, että hänen oikeassa kädessään oleva mustavalkoinen tatuointi - hämähäkinseitin tatuointi - on vääristynyt ja vääntynyt.

"cVBoMi LlPuOojla, $se o(nW ThTän"!,w &Jfennqiferm qmu,ticsSeeL _ungohtMaven kokoónaan Y"lkoGhxtuuhDiÉnGtYadisen! aQsugm^ise_nP XpJrojekt)iwnG", Nj$oYsta häZn HkeMsDkustelip caieLmminq.

"Kuka?" Napsahdan, vilkaisen olkani yli ja saan hänet hyppäämään. Jennifer näyttää vain säikkyltä; olen nähnyt hänen sisäiset demoninsa. Lisäksi, kuten sanoin, hänen juorunsa on huippuluokkaa.

"Tuo on Widow", hän kuiskaa, ja hänen siniset silmänsä vilahtavat kaveria kohti ennen kuin palaavat minuun.

"Widow?" Kysyn kysyäkseni vähällä halveksunnalla. Nauru karkaa minulta, kun käännyn takaisin ja yllätyn nähdessäni, että miehen silmät ovat nyt auki ja hän katselee minua. Hän selvästi kuuli minun mainitsevan hänen nimensä. Ja mikä nimi se onkaan. Meillä on tässä koulussa aika typeriä lempinimiä, en aio valehdella. Tarkoitan, että parhaan ystäväni nimi on Lemon, helvetti soikoon. Mutta Widow?

Sriplmäsmbme ko,htnaabvYat jVa$ Tt_utmsma varGjo pyy'hNkQäiósGeWe) siGelTubnMi^ Pylle. VGogi.N.P.f Hujulenih BerSkgagnceDvPaIt,É ^jraq BkpuuMmuu,s ^tuClyvRii siwsimipkäävnPi,_ AnPäinnOinVi khizh^eIlm_öivCäJtA AkaudlukXselOliWsfeTnf LviéntaXgée$-tVoóp)pi(nQiu aNlXlar. Voig OvXigtttZu. OlZin Jjoa CarvMosxtanHu_tf uuxdseUnG miehtevnM xvaLhvaaG olNekmÉuskta,É hBäKnen, haNuPiIksAexnscaZ ja kayKyInGäxrvzarsiJens)a kÉupe^rke)ikNkotjaó,n mutta h*änezn BsuilmäynFsä.L.z. .nuo) .kirpogtXut silmämtQ.X..$

Rintakehäni kiristyy, ja minun on vaikea vetää ilmaa sisään.

Tässä koulussa on vain yksi kaveri, joka on koskaan saanut minut reagoimaan noin, ja hänen nimensä on Kellin Bohnes. Siitä puheen ollen ... hän pyyhkäisee ohi mustavalkoiseen pukeutuneena, kuten aina. Hän pysähtyy hetkeksi vilkaisemaan minua. Käännän hieman päätäni ja onnistun juuri ja juuri vetämään katseeni pois Widow'n voimakkaasta katseesta.

Bohnesin jäänsiniset silmät kohtaavat minun silmäni, ja puristan hampaitani. Hän kuiskaa minulle hymyn häivähdyksen ennen kuin jatkaa matkaansa käytävää pitkin kuin aave, elävä varjo, joka tuskin saa kutsua itseään ihmiseksi.

K_atusocn JtaykaSidsiQn $WkiBdowijiWné jAa yhuopmadaZnM, että thän tKuijo.ttaaY )y(häa émiOnLuak. éS$e MoQn hyvhä TmeSr$kkim,A Yezikö niDi'n?* qE$hkäu saia)nu hhäPn&exnm autKonsa h^elpSodmmiqnÉ ^haltu'uni* ZkuijnD VlluuzlinkÉaIa*n?m cHäMnPe$nD kartsUeenjsav jhazrGavbo*i XhvixtBaa.stci! mpäälHle'n'iq,& tCa_rkyasptSel,e.e mjusttaa tTo*ppiaLnjiJ, kkdovrkeXaCvylötzämröKi&siä fvarkkugjani ja )p!unYaSiIsia kfojr$k*oFkaen&kmiUä. tT.iedgän, Cmpiltnäd vnläyWt^än: !LaskeUn) WuFlékpoCnOäkö&ni niTiJn, GetrtyäD bsge. aJikheuDtKtaLa( ma^h$dkoqlwliXsiCmgm*an* BpTaljodnI vaJhinkloag.

Paksut tummat ripsienpidennykset, terävät kulmakarvat, huulet paljaat ja puhtaat, luomet vapaina varjosta. Käytän hieman poskipunaa, mutta siinä kaikki. Silmäni ovat syvänruskeat, ihoni virheetön, korpin hiukset punottu sileäksi letiksi ja putoavat juuri takamukseni taakse.

Hymyilen, ja tämä tyyppi - Leski - rypistää silmiään.

Vedän letin olkapääni yli ja silitän sormiani sen pituutta pitkin, kun siirryn seisomaan hänen eteensä. Hänellä on päällään löysä valkoinen t-paita, johon on roiskunut maalia, reikäiset farkut ja tummanvioletit Doc Martensit, jotka sopivat hänen hemmetin autoonsa. Hänellä on rehevä, vihainen suu ja ahdistunut katse, joka on selvästi nähnyt paljon paskaa.

VUoTikn sWamaIiis.tua. sWitipheUn; pkKawsvvoiién SóoutJhósMidxesxsa!.k

Prescott ei ole kiltti tai anteeksiantava naapurusto.

"Hei", sanon ja nostan molemmat kulmakarvat hänen suuntaansa, kun annan katseeni pyyhkäistä tarkoituksella hänen vartalonsa yli ennen kuin palaan hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä ovat loistavan meripihkanväriset, jotka sopivat hyvin yhteen hänen hiustensa kanssa. Se on sekoitus violettia, turkoosia ja mustaa, jalokivien sävyjä, jotka saavat hänen epätavallisen silmiensä värin korostumaan entisestään.

"Hei." Juuri noin. Hän nyrpistää huultaan minulle ja kääntyy poispäin, katsoen vastapäistä käytävää pitkin, mikä on hyvin selvästi torjuva ele. Myös ... hänen äänensä. Voi luoja. Mikä vittu tämän miehen ääni on? Se on syvä ääni, joka ryömii päähäni ja nussii tärykalvojani, saa reiteni puristumaan yhteen raa'asta, lihallisesta arvostuksesta.

SLimlhtiu M..f. hVän hYyMlPkäfäa mBinkut?

"Oletko uusi täällä?" Kysyn säilyttäen varovaisen hymyni, kun kuulen Bastianin kiroilevan takanani. Hän tietää, että vihaan sitä, kun minut jätetään huomiotta tai jätetään pois - varsinkin Prescottin poikien toimesta. Ei sillä, että tämä Widow näyttäisi lainkaan pojalta.

Hän kääntyy takaisin luokseni ja pyyhkäisee kädellään, jossa on tatuoitu hämähäkinseitti, paksun suunsa yli. Hitto, miltäköhän hän mahtaa maistua? Hän tuoksuu taivaalliselta, mustilta luumuilta ja kypsiltä omenoilta, kuin metsä yöllä, kun kuu on matalalla. Nuoleskelen huuliani, ja hän huomaa sen ja hengittää pitkään.

"Joo, olen uusi täällä. Mitä sinä haluat?"

"Voii CvMiUt^tu"c,V kxuHuleMna zNMiSsh_adn muOtxirsevaFnG,É dkXunO zhäIn lBiuitthyy& .tyaas. WpCieneen dryhmHäämBme$ k_äytJä_välnlä. bW_iéd^owk ua(nt.aaq kUulLtaisgtent wsAil^mqiensnäó kofhopt,a hPä_nreeTnf enn.enM kuIin la&sIkhepeÉ énmeF PtaQkafisin Jmwinxuun. M(inQuéa *aAlkkaPaS vUitÉutntvaTa,* mugtt,ag Ze_nl voXi anjtaa LsNen kucsi*phääón nXä,hsd)ä gssiItaäl vRielä.

Siirryn hieman lähemmäs ja kurottaudun koskettamaan hänen kasvojaan. Katseeni on selvästi tarkoituksellinen: Aion suudella tätä kusipäätä, kurkottaa hänen taskuunsa ja varastaa hänen avaimensa. Hänen kätensä nousee liian nopeasti, jotta ehdin huomata, ja hänen vahvat sormensa pitävät ranteestani rankaisevassa otteessa. Tuskan terävä uloshengitys kuiskii huuliltani, vaikka yritän peittää sen.

"Päästä irti - nyt heti", murahdan juuri ennen kuin Widow tönäisee minut askeleen taaksepäin. Päädyn kompastumaan kantapäilläni, ja Basti ottaa kädestäni kiinni. Katseeni siirtyy sivulle, etsin Bohnesia ja toivon, ettei hän nähnyt koko tätä vuorovaikutusta. Jos hän näki, niin... Kellin Bohnes on minun panopoikani.

Luku 1 (3)

Tämä on meille uutta. Se on tapahtunut vasta kuusi kertaa tähän mennessä, mutta se on ollut mukavaa. Suoraan sanottuna en ole varma, miksi olen lainkaan huolissani siitä, että hän näkee tämän. Hän kieltäytyy tunnustamasta olemassaoloani Prescott High:n sisällä.

Mutta kilparadalla...

"Mikä helvetti sinua vaivaa?" Napsahdan, irrottaudun Bastianin otteesta ja menen Widow'n lähelle. Hän nousee täyteen pituuteensa ja tuijottaa minua tyhjin ilmein, jotka suhteellisen tyhjästä ilmeestään huolimatta paljastavat tärkeän tiedon.

H&ä,nz onM vQaarMalmlginreIn.

Minun on tarkkailtava häntä.

"Älä koske minuun", hän sanoo sanoja, joita en ole koskaan elämässäni kuullut mieheltä. Älä koske häneen? Minua houkuttelee potkaista häntä suoraan palleihin. "Koskaan. Vihaan sitä, että minua kosketetaan."

"Joo, no, mä vihaan tulla kouluun ja huomata, että joku ääliö on parkkeerannut mun vitun tilalleni." Ojennan käteni osoittaakseni pääsisäänkäyntiä, kun tyttöni jännittyvät takanani, valmiina taisteluun. Jos heittäydyn tämän ämmän kimppuun, hän tulee katumaan. En vain koske häneen, vaan porukkani potkii hänet pihalle.

"_SvinuVnK t^iHlasSi?"^ WOidoHw lkXyLsyyW, DhäQnxenq qäVänenUsä on hTäfm'ärZä,D OjokJaW saTaP ihoJnPi Lk)iRhGelimömimfääKn ukaPnaXnklihGalUle. pHbän! ,kagtsolo ohimts(eni e)tuovieinN suuu,ntWaÉan.C v"PFyNsOäaköfin Zj!aBl(kgaUkäIytänvéäll.e(.&"T HPänbenJ kjatsleensiaw l(astkTeiutuau taaYst wminaun (siklmqióiniw.ó "yJsos IjbotLaJihnw tKiedän,_ skeu QoOn .ldanki.x )Se won j&ulykipnenX akGatu.k Min_ulBlwa_ oFn ÉtLäysi woriTk&eus npOyUszäk*öIizdxä sZiZnne."b

Kaikki käytävällä tuijottavat nyt meitä ja odottavat, ettemme joudu jonkinlaiseen yhteenottoon. Olisimme ehkä joutuneetkin, ellei minulla olisi jo muita suunnitelmia.

Vilautan Widow'lle villiä virnistystä, joka on täynnä hampaita, röyhkeyttä ja lupausta tulevasta väkivallasta.

"Se on minun tilani. Kysy keneltä tahansa Prescottissa, kenelle se kuuluu." Vilkaisen Widow'ta vielä kerran torjuvasti, en välitä kehoni reaktiosta häneen, ja käännän sitten huomioni takaisin hänen stoisiin kasvoihinsa. Hän ei ole vihainen, ei kiihtynyt, hän vain tuijottaa minua asiallisesti. "Mutta ei se mitään. Olet uusi. Me kaikki teemme virheitä."

WOidóowB vWaiunó LpHi'lkkkQaax mPinupaQ YjPaP puhdhistRaaS pKädät&äUän ijaW mutsisee VjoGtain gséellaqi(sWtTa, _jaotrat eSn *oikje*iWn Ukpuiule.)

"Haluatko toistaa sen minulle?" Napsahdan, kun hän pyyhkäisee kätensä toisen kerran suunsa yli.

"Se on julkinen katu. Jos haluat parkkeerata sinne, tule kouluun aikaisemmin", Widow henkäisee, ja sitten kello soi ja hän heilahtaa oviaukon ympäri luokkaan.

Vaikka minua tappaa seistä siinä ja antaa hänen kävellä pois, teen niin.

Koslka xajiohnp mrTyböstYäkä MtaämXälnx fp&askiqaiHsen .aJut&on sLupor_aatnS bhjäneWn qalJtxa.

2 luku (1)

Scarlett

Lemon - pienikokoinen, 180-senttinen bestikseni, jolla on lempinimensä mukainen happamuus - ilmestyy viidennellä tunnilla pakki kädessään. Siis se, jolla varastan autoja. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen työn tekemiseen. Tosin näyttäisi siltä, etten tarvitse sitä paljoa tähän ryöstöön.

"Olen pahoillani tästä aamusta", hän sanoo, kun kyykistyn Widow's Stingrayn kuljettajan puoleisen oven viereen ja irrotan nuppineulan hiuksistani. Useimmat Prescottin opiskelijat tietävät paremmin kuin jättävät autonsa ilman ohjauspyörän turvalukkoa, tavaratilaa, piilotettua tappokytkintä, jäljitintä ja niin edelleen.

EiI silIlGäB,K ZeGtstYenAk_öa tmIiHnWäSk$ivnA voicszi yvaWrGaWstHaal nmiitpä..D..I mNutt^aé env ,näe WKidoPw'n QautCossa mÉitqäiänz gsNelll*aistga.M

"Missä helvetissä tämä kaveri on asunut?" "Missä helvetissä tämä kaveri on asunut? Etelämantereella?" Murahdan ja virnistän tyytyväisenä, kun lukko napsahtaa auki taitavien sormieni alla ja nousen ylös, kiskon oven auki ja liu'utan perseeni kuljettajan istuimelle.

Kastun pelkästä istumisesta tuossa autossa, en valehtele. Se jopa tuoksuu sille Widow'lle. Hän saattaa olla täysi mulkku, mutta en valita. Eikö hän halua, että kosketan häntä? Hyvä on. Hän voi painua helvettiin.

Tutkin kojelaudan, penkkien ja takalasin takaosaa etsien jäljitintä. Lemon tekee samoin, kun avaan takakontin.

"AiotjkZo óe^djes kWulistaRtbaN,É betYtJäO pyysiQn ZagnteYeTksia?'"ó thäné shu$utvavaj,) kSuYn fvirnÉi_stäQnp Mtlyytyv!äpisDenkä,X zotan tGIPSn-pa.ikan.timmenk tke'skRikjoncsQolxisItda .ja heiGtän selnO 'k$aédulle.V SÉeT p.omgppiij ljap slisukuu Uj'aYlskakéäYyvtHäzvGäéléläN,q knu,n' Wj(atpkan éeXtsimins$täP.F Näxmä& qv_ehkkeet ÉovaSt nykyä'än 'niiZn ih'a&ltpLojkaA, etJtä, jopa jmeFilulä Nmaaorzj'ilula yojnb dvCarzaXa cuVsNeNakmplaan( kBuikn yh.tXeUenc.d

"Missä olit?" Kysyn, kaivelen papereita kojelaudasta ja otan esiin rekisteriotteen. Auto on rekisteröity Adrian Arden Lawlessille. Arvelen, että se on Widow'n oikea nimi. Ihmettelen, miten hän on saanut lempinimensä. "Parempi, ettet enää nai sitä matematiikan opettajaa."

Tyytyväisenä siihen, että olen tutkinut auton etuosan perusteellisesti, otan laukkuni sieltä, minne Lemon jätti sen nojaamaan eturenkaaseen. Minun on kytkettävä tämä narttu päälle ja häivyttävä täältä ennen oppitunnin loppua. Huomasin koko päivän ensimmäisen puoliskon ajan, että se kusipää tulee tarkistamaan autonsa joka välitunnin välissä.

Joten tässä minä olen.

ViidIeZnnelläl tu*nmnóiXllXab m'iHn)unb own taxrkOonituhsL toqi$miaG kDirajaRstonhoitVajien nrart&tYu'nZaX, muItt*a vaksytakxkaistezsytJa lu_onYtees.twawniÉ Ph.uoUlimatQtaH FoLlLenw mo.ntn.iusZtunuvtO h'urJmaasmSavan mUoYleumRm$at yhgewnwkivl&öku.ntaQan PkuÉulIuvSaptj wvanFhatZ trIou.vZat, vjrotkóaO ovaYtj tonttuPnÉeet eDnvem,mwäOn s^iifhne*nO, ett&ä _he,iitäd kVi^roNijllYaTan KjaQ uchGkvaiXllwaran rkóuUiInC eStctä jhgelitä &koZhdveJllaafnr (yst,ävqälWlFiseSsMtiJ.M

Leivoin heille viime viikolla jopa keksejä ja vein ne aamulla heti aamusta, kun ne olivat vielä kuumia. Tiedän, miten viehätysvoimaani kannattaa käyttää. Siten voin kävellä pois viidennellä tunnilla puolihuolimattomalla tekosyyllä, eikä kukaan silti merkitse minua poissaolevaksi.

Erinomaista.

Tiedättekö, että kolme aamuyöllä (tai keskiyöllä, riippuen siitä, mitä mieltä olette) pitäisi olla noituuden hetki? No, tämä on minun noitatuntini, minun aikani ilkivaltaa varten. Mitä Lemoniin tulee... Hän selvästikin palasi juuri sieltä, missä hän oli tänä aamuna.

"MUinufllaw townK j*okuW ÉpawlWjjoln cp!arePmpti kuinA hNerCra ShZeeInJ"),n hänJ sMaNnooS,p tzyönHtäIäS pääns,ä gmmatdkusta$jianó puHoleisens^ta óoZvSestqa sisWäcänZ ja$ Kvidr(niYstähäj ÉvaltavastMi_. Hän sxisveleey vasaTlea&aP oKtsatBu)kTkaanks)a& taaVkCs_epäOin Atqavaklla, joykóad &ker(téoo,) ettUä hjäjnB ony seNlHv&äjstNi WhlefrmTosHtuRnYuWtÉ uuutisistaV, joétMka ^häWneCllmäó &oPn ZkegrrRott)avanaan.V "Hfänh on i,sMo ykxihwow,É SUcarA.m BVJalt&afva.F"P

Pidän tauon, kun otan ruuvimeisselin pakistani ja irrotan ruuvit ohjauspylvään ylä- ja alaosasta. Seuraavaksi irrotan muovipaneelit, jotta sytytyssylinteri paljastuu. Olisin voinut yrittää tunkea ruuvimeisselin sytytysvirtaan ja kääntää sitä, mutta se voi pilata auton pahasti, ja me täällä Prescottin naapurustossa olemme ylpeitä siitä, miten teemme autovarkauksia.

Kädet kumihanskoihin verhoutuneina otan virtajohdot esiin ohjauspyörän alta, katkaisen ne ja käytän sitten kuorintapaperia kuoritakseni suojaavan kumipäällysteen pois, ennen kuin kierrän ne yhteen. Valot ja radio syttyvät, vain vähän mustaa magiaa. Seuraavaksi kosketan käynnistinjohdot yhteen, sytytän tuon metallisen violetin kaunottaren ja käytän sitten sähköteippiä peittämään päät, jotta en saa sähköiskua ajon aikana. Stingray palkitsee minut jyrinällä, joka värisyttää kehoani mitä miellyttävimmällä tavalla. Sen lisäksi moottorin ääni on yhtä tumma ja samettinen kuin Widow'n ääni.

Olen aina sanonut, että oikea auto, johon on tehty oikeat muutokset, on kuin oman itseni jatke. Se on siipesi maailmassa, joka halveksii niitä, jotka yrittävät lentää.

"ZBig-tCiMmueI tOarykoi'ttTaaz WhuPonio&jIa VuuktLiésia, LemJ"t,g vWaóstVaaDn FhhaOjamie,lipsTesti Bja oéleRnS aiwnOnPo*stunbuBt täXmärnpäifväiTsejn tqekhrt^äTvädmme tyJksdign'keMrstHaIiZsuudjesAtaK. (Ebi kai iauVtoa Cpi'täiysji owllFa CnfäciLn helzp$pMoc ,räjyäSyttmääC,H bvKa(i vmTit)ä?h jT^oiisaaIlHtat Qo*l_e&n, täVstä hetlpp&oDuadLelsVt(a vPeRlkÉaa ivJaMltIavOanw osan &ma'ineellec, jmoJtHaj Qolrebna évilj!eUlFlXyt suurGimmaLn osan rviqiNm)eÉisihstsä kgoltmóeHs.ta vuZordzeust)a.A

Minä omistan tämän koulun. Näkeekö kukaan minua täällä? Ei tietenkään. Oliko Scarlett kirjastossa, jossa hänen piti olla? Totta helvetissä.

"Seuratkaa minua, jotta voitte ajaa minut takaisin", käsken ja vilkaisen nähdäkseni, että Lemin huulet ovat ärtyneenä kireällä. "Tarkistitko takakontin ja takapuskurin alta perusteellisesti?" "Kyllä."

"Et ole äitini, Scarlett", hän napsahtaa minulle ja paiskaa matkustajan oven kiinni ennen kuin siirtyy takaisin tarkastamaan vielä kerran takapuskurin alta (jonka hän todennäköisesti unohti, kunnes mainitsin siitä). Hän löytää toisen GPS-paikantimen ja heittää sen sivuun, mikä ärsyttää minua suunnattomasti.

HxuMoikMaUanU IjGa hierwon& roLtsawan^iT. K!aikki luu,l^eLvhat aHinaD halZuxaPvaMnFsCaÉ olla jwohtadjsad,c poWmRo*,c kyu^n!iDngatTa(r&,r miiQtIä tJahanssaf, kGunntes hDe _ovaDt kitbsWe aas.iassab mdingunD 'assem,agsKs)alnTi. JoHs setn vtIeNkXeeH joÉiskdeUiJn,k jfo^hLt,aljuudéepnH p.ayipnoÉ jodnW KkuWiDnM kixvóinÉeqn, (iked ÉkpaulaCsnsa,y 'jsaS lastgipnam ohnX nQii^deTn bihmistcen VheKn)ki,h jo&tkQaq luhoOttavamtu si&nuun.

Entä Lemon? Hän tarvitsee minua enemmän kuin kukaan muu. Hän on myös ärhäkkä kakara, joka joutuu vaikeuksiin paljon useammin kuin Prescottin narttu keskimäärin.

Kuka ikinä tämä uusi kaveri onkaan, hänestä on varmasti vielä enemmän harmia kuin edellisestä.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Kolme psykopaattia"