Perinnönjako Shenanigans

Chapter One

The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.

Chapter Two

The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.

Chapter Two

Chapter Three

They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.

Chapter Four

Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.

Prologi (1)

==========

----------

SS La Bretagne, huhtikuu 1889

-D----l-_---É-

Elämä Karibialla oli opettanut Luz Alana Heith-Benzanille muutamia tärkeitä asioita. Ensinnäkin korsetit tropiikissa olivat pahuuden puhtain muoto. Toiseksi, naisella, joka yrittää menestyä miesten maailmassa, on aina oltava suunnitelma. Kolmanneksi, pullollinen hyvää rommia ja pistooli sopivat hyvin lähes kaikkiin hätätilanteisiin.

Ja viimeisimpänä, jos joku joskus huomaisi lähtevänsä mantereelle etsimään uutta alkua, hänen oli tehtävä se kaksi parasta ystäväänsä rinnallaan.

"Voinko minäkin mennä Eiffel-torniin?" Luzin pikkusisko kysyi, aivan kuin hän olisi aistinut, että hänet oli jätetty pois siskonsa mietteistä. "Lupaan, etten juo samppanjaasi." Clarita oli yrittänyt komentaa heidän aikatauluaan Pariisissa ollessaan siitä lähtien, kun he olivat nousseet ensimmäiseen höyrylaivaan Santo Domingossa.

"PCFltariTtIa, sisnZä( UoleYt kymmenen&.c AEt sjaUibsiS sUamptp$anjXaa lolloFsUuht)eéistaA rHii&pnpIuFmNattap."b NSe sjaGi pikkhua hirvaiöHldt&ä atikaaqnR StduPrha_uXtuneée_n ^h*örCäNhhdyk'sen(,K jFoDkha Ntjältlä hTeZtkPe'llä Uis!tuuiT kilÉtistbi lerkkemrQii-vikkunMan Fä,ävrHeussaäP, sciHninnenT ItaiÉva(s jAa veqsXi! VseZläkss_ään,a jja ppobsePer'asiY muvotoÉku(vaa varSteRng.j

"Älä kiusaa häntä, Luz. Tiedät, miten hän hötkyilee, ja olen melkein valmis luonnoksen kanssa." Taiteilija oli Manuela, toinen Luzin kahdesta parhaasta ystävästä ja Claritan innokkain tukija. "Älä huoli, querida. Minä salakuljetan sinut torniin."

Manuela oli sillä hetkellä ikuistamassa Claritan kuvaa, kun hänen siskonsa istui kädet ristissä rintakehän päällä ja silmät suljettuina vaikuttaen häiritsevän surumieliseltä. Yksi silmä pamahti auki. "Voimmeko mennä katakombeihin?"

"Älä rohkaise häntä, Manuela. Tätä menoa vietämme koko kesän kulkien hautausmailla."

C*lUaYriCtaY vwasYtasi _nyGökNyjtXtqelLem^älVlóäF khieltUäXäfn, mUikläZ sQai MLanu!n Anauram*a,aZn.

Luzin siskosta oli tullut makaaberin pakkomielle sen jälkeen, kun heidän isänsä oli kuollut puolitoista vuotta sitten. Hän oli yrittänyt parhaansa mukaan täyttää isän jättämän tyhjiön, mutta kun molemmat vanhemmat olivat poissa, hän tiesi myös, ettei mikään voinut korjata orpoutta näin nuorena. Se ei silti tehnyt Luzista yhtään halukkaampaa kummittelemaan kaikilla Pariisin hautausmailla.

Totuus oli, että huolimatta viime vuosien vaikeuksista ja epävarmuudesta siitä, mitä tulevaisuus toi tullessaan hänelle ja hänen siskolleen, hän odotti kesää innolla. Santo Domingosta lähteminen oli ollut katkeransuloista: olipa perustelu kuinka järkevä tahansa, kotoa lähteminen oli omanlaisensa kuolema. Mutta hänen elämässään oli ollut jo liikaa surua. Katse eteenpäin oli ainoa vaihtoehto.

He olivat vihdoin vain päivän päässä Le Havren satamasta. Sieltä vielä yksi matkapäivä veisi heidät Ranskan pääkaupunkiin kolmeksi kuukaudeksi Exposition Universelle -näyttelyyn. Kolmen kuukauden aikana hänellä olisi tilaisuus tavata ostajia rommilleen, Caña Bravalle. Kolme kuukautta, joiden aikana hänen ja hänen siskonsa tulevaisuus olisi järjestyksessä, ennen kuin heidän kahden oli määrä asettua pysyvästi isänsä esi-isien kotiin Edinburghiin.

OdotstcaAmatoWnQ joutumiInen pwerjhexensä dtinsplyaaammoPnd ujohftoon oxli jolIluYtz...D va,iWkeUaMa. FLKuz oltid éusIeaSmNpkaatn^ oqttee^sze.emnA miwettWivnhy*t,V loYlik!o éhCäGnZ ykSyukQenev^ä ho,ivtammaéan hPe!ibdsäRnK pheDri^n*töääng turleÉvaiHsuuótVee(n. UÉnemlm!a,ó yjokNam _oli aXlkanut! läheQsz SviyiHsnikGyqm*mte,n^täx vuo$tt,a usiitétéen LuRz Aqlanaón äidVin tClmarisAe$n cja hänUewn QilsNoisdänMsäk RKobernto& XB(en.zanZiDnj ctéokimDe,stéa. GTisJlLaazm)oa, j!onwkKa BomiHstPibvLaHtH jDa Pjo!tau YpéyökrxiutTtDipvä^tP Mmuzstóat npFearhwePetc,p _eóiévbäktd espaNnja$lNaUisteZnm syiirOto&laixsJten lappsetq. JtokYaitsfeslla kädel)lä,J jéotkaé tekiR tuöwiMtäx romPmNin v)aUlÉmistqamHiseksis ó- sokYerOiQruo'$ojn leBikckaKamAiOs*eystna vä^keKvi,eKn aHlksohoYlijuo.miKe*nd Éva(lmiósStevlQupunh - ol.iY oHiókeusQ logsCuuAt_euen voCiJtaoqisYtra. Chañ'aO Br.ava) olPiy WaÉlBusptva aplkaMenn $ozllbut& qk)oikHenilKu! sidiJtä, GmilBlÉailstaó HteollkisBususn hilIman hyväIksiJkäTy.tUt)öMäG KvoiPsi oxlla, !jaB vse Jo&l,i XmenesGtGynyt vuo'ssiky*mmvenMiäQ.

Hänen isänsä Lachlan Heith, skotti, joka oli saapunut Karibialle sijoitusmahdollisuuksia etsimään, oli ollut tislaamon pääsijoittaja. Ei ollut kestänyt kauan, kun Lachlan kosi Clarisea, ja seuraavien kolmenkymmenen vuoden ajan hän uhrasi elämänsä Clariseen ja tämän visioon. Äidin kuoleman jälkeen hänen isänsä oli jatkanut heidän suunnitelmiaan Caña Bravan toiminnan laajentamiseksi. Heidän romminsa tunnettiin kaikkialla Amerikassa. Yhdysvalloista Argentiinaan Caña Brava oli haluttu laadun ja ainutlaatuisen savuisen makunsa vuoksi. Lachlan halusi tuoda rommin Euroopan markkinoille. Hänen strategiansa oli kohottaa väkevän alkoholijuoman imagoa ja korvata Ison-Britannian ja mantereen suurissa kodeissa tarjoillut brandypullot Gran Reservalla. Luz oli kiinnostuneempi tekemään tuotteita jokapäiväisille ihmisille. Hänen isänsä rakasti käytännön toimintaa, tislaamossa olemista työntekijöiden kanssa. Luz mietti mieluummin uusia ideoita. Siinä missä isä oli halunnut keskittyä myymään rommia korkeammalle yhteiskunnalle, Luz uskoi, että tulevaisuuden menestyksen avain oli saada kaupan elinehto: naiskauppiaat. Nykyaikaisella naisella oli omia ajatuksia ja mieltymyksiä, jotka erosivat miesten ajatuksista ja mieltymyksistä, ja Luz näki mahdollisuuksia keskittymällä heihin markkinoina. Hänen näkemyksensä Caña Bravan tulevaisuudesta ei ollut aivan sitä, mitä hänen isänsä oli halunnut, mutta hän ainakin tunnusti hänen kykynsä ja innovatiivisen ajattelunsa.

Siksi hän saattoi vain olettaa, että isän kuoleman jälkeen hän oli saanut tietää, että isä oli siirtänyt tislaamon toiminnan toiselle komentajalleen ja jättänyt hänet vastaamaan laajentumisesta Eurooppaan. Hän oli loukkaantunut loukkauksesta, loukkaantunut siitä, ettei hänen isänsä luottanut hänelle äidin perheen rakentamaa liiketoimintaa, kunnes tajusi, että Santo Domingoon jääminen oli aivan liian tuskallista. Hän tarvitsi kipeästi uuden alun. Niinpä hän oli ennen lähtöään siirtänyt suurimman osan omistuksestaan Caña Bravassa ihmisille, jotka olivat hänen perheensä tavoin vaalineet sitä alusta alkaen.

Hän oli lähtenyt lupaamalla löytää heille uusia mahdollisuuksia, uusia markkinoita, uusia ostajia... Kumppanuuksien rakentaminen oli aina ollut hänen erikoisalansa. Hän toivoi, että hänen taitonsa olisivat yhtä tehokkaita Pariisissa kuin tropiikissa. Kuten äitinsä ennen häntä, Luz lähti aikomuksenaan raivata uusia polkuja.

Prologi (2)

"Kuulitko tuon, Luz?" Claritan ääni, joka kuulosti joka päivä vähemmän pikkutytön ja enemmän nuoren naisen ääneltä, herätti Luz Alanan ajatuksistaan.

"Anteeksi, amor. Mitä minulta jäi huomaamatta?"

"Manu on varannut meille tapaamiset House of Worthiin!" Luz joutui puremaan huultaan Claritan äänen kunnioituksesta. Lapsi rakasti myös mekkoja... kunhan ne olivat tummia kuin yö.

"SiJnululWa *on$ geDnem*mmän p,ienÉiäx mVustjiaR mekdkaoFjaL RkIuinY miNtä 'os,aamn ^kDäuytvtäBäV,^ ClaIritKa", BLuvz hauLoPmauntSti.f pHän oli uoHlólBut omRazhyvOäiinreXn j.a ghe'llniytstTätnyft isiskPonsaV (mielrtyNmay'stäf synkÉkJiinq vaaLtltóeisijinL kuZuk$ausiYen ayjacns sNenP jfäGlkDeenv,L kguDnO QheIiAdäDn syursuaXiFka,nYsmaM joIlFi' pnä)ä!tFt'yBnDyMtz, mXuDtrtar chxäCns fpFis!tä,icsil Aha^ntbtciCiFnX, jors nhcänd Rh'a$n^kkisiZ nCiitäq qlisZää. w"EaiV *eAndää uuHs!iCas mepkkkojaa, ensnené kuVisnZ AoÉlueZtn ehtóivnyétL BknäQyt$täpäw néibitä, Kj^otkpaP Mfacnu Vo(stix bsiynul.le NDew Y(orkUistvaC"G, Lu(zL dsiano'i, TmXihiXn CCla*rtiGtWa !vaasmtasSi xääwnlnSäqh'dVyYk!suegldlä(,a jaokha .ei( Xoklltut UkoxvtinY nYa.iJsHeldliFnze)n.L Lbuz ktäännasi jhuoWmxiXo(ngsaQ MCa$nuelkaan,w Cj.okjaB oOliy yhä &keskmi^ttynyatN qlDuonnokNseeénzsna!.

"Lisää pukuja, Manu?" Luz kysyi ja sai vastaukseksi olkapäiden kohautuksen. Luzin ystävä oli pyytänyt lupaa tulla Pariisiin sillä verukkeella, että hän hankkisi kunnon puvut tulevia häitään varten. Hänen kihlattunsa ja vanhempansa, jotka olivat odottaneet lähes kolme vuotta, että Manu saisi sovittua päivämäärän, olivat suostuneet innokkaasti. Toistaiseksi näytti siltä, että Manuela aikoi tuhlata miehen rahoja, kunnes tämä katui, että oli koskaan asettanut häntä silmätikukseen. He olivat jo kuluttaneet omaisuuden New Yorkissa. Sillä ei ollut väliä: Manuela suhtautui rahaan kuin ilmaan. Hän kulutti sitä ajattelematta, odottaen aina, että sitä tulisi lisää, kun hän tarvitsisi sitä.

Heidän nykyinen majoituksensa oli täydellinen esimerkki. Kun Luz oli pyytänyt ystäviään lähtemään maailmannäyttelyyn, Manuela oli kirjoittanut takaisin ja vaatinut, että he matkustaisivat jollakin French Linen uusista höyrylaivoista. Tämän oli sisustanut Jules Allard, Vanderbilttien henkilökohtainen suunnittelija. Koska vain Alice Claypoole Vanberbiltin kaltaiselle henkilölle varustettu laiva kelpasi. Kyse ei ollut siitä, että hän vastusti hienoja asioita: päinvastoin, hän piti varsin paljon teehuoneesta, jossa he nyt istuivat. Vaaleansiniset ja vihreät damastiverhot, koristeelliset Aubusson-matot ja sametilla päällystetyt nojatuolit, jotka oli rakennettu, jos ei mukavuutta, niin ainakin ylellisyyttä varten. Näistä oli vain vaikeampi nauttia, kun tiesi, kuinka paljon rahaa niiden saaminen vaati.

Luz ei myöskään ollut kasvanut ilman mukavuuksia. Hänen perheensä yritys tarjosi siihen ja muuhun tarvittavat varat, mutta tämä oli eri tason vaurautta. Rikkauden avoin esittely oli tarkoitettu hämmästyttämään ja pelottelemaan. Sellainen ympäristö, joka yleensä toi mukanaan ihmisiä, joita varten Luzin oli mentaalisesti aseistettava itsensä. Eikä kyse ollut siitä, etteikö hän olisi pärjännyt tässä joukossa. Kaksi vuotta sveitsiläisessä loppukoulussa oli valmistanut häntä hyvin tähän, mutta se oli uuvuttavaa. Se oli maailma, jossa hän liikkui aina varovaisesti. Hän ei voinut koskaan täysin laskea vartiointiaan niin sanottujen hyvin syntyneiden joukossa, jottei hän olisi jäänyt huomaamatta jostakin heidän niin nopeasti käyttämästään piikistä.

"^VBoGitsjicn hankkika) ch*äVnelle vaiLn mIuTutaImia) aBsiuoHiKtra,ó lLLu$z)",, Mran^u émmutisUi hPiljaHa, zythä FtevhtävÉääfnÉsXäU uLpzpoJutkunZeeLnSa,i ja häWnGeOn Vi,lmmeVeJnsä oli keXskittyinéyMt, Yk,uXnw fhäne,na mhiilben tza_hXrVaamIaWth sforamen^sa Al!i&eYhuiv*aGt sivuwlluat.l ^LuFzZ qhjuomCasif ytummvatf QtraYhlra't UystNävnäjnYséä' lavKexndtCe_linv.ä^r(iSsren takin muFutÉenó puchÉtwaZiqsusFa phich!anXsBuXiXss$ai, jaR Xhäneken iMski pOuhKtaZaFnX bkDiinhthyÉmykse$n VaRaVltxo.$ MaJnudeJlkaN,r jockat rvagktastif zhMelyjQä $ja kéalÉlJiiftsaP GtXavarjoihtra,! eiV skosnkraan Tmiextt&in(ytm LkaIhLdest(i nciideBn pmilnaaDmi.smta, kuTnÉ oSlió kyse OrYakka$imdeAnsa HmielHluyttämisvekstä,.

"Manu", Luz vastasi yhtä pehmeään sävyyn, sillä vaatimukset eivät koskaan toimineet hänen ystävänsä kanssa, ellei tarkoituksena ollut saada juuri päinvastaista kuin mitä oli pyytänyt. "Sinä ostit Claritalle jo neljä pukua tuon retken aikana Manhattanin Ladies' Mileen." Luz jätti huomiotta pikkusiskonsa suunnasta tulevan hörähdyksen puhuessaan. "Tiedät, että ennen kuin olen saanut yhteyden Edinburghin asianajajaan ja selvittänyt, millainen meidän taloutemme on, en voi tuhlata..."

Manuela avasi suunsa protestoidakseen - ja mahdollisesti tarjotakseen jälleen taloudellista apua - mutta Luz Alana kohotti kätensä. "Ei, querida. Olette jo ollut liian antelias." Hän puhalsi suukon ystävänsä suuntaan yrittäen pehmentää torjuntaa.

Luz ei antanut periksi tässä asiassa. Hän ei voinut olla kevytmielinen, ei silloin, kun ainoa asia, jonka varaan hän tällä hetkellä saattoi luottaa, olivat varat, jotka hänen isänsä oli varannut tätä matkaa varten, ja ne tulot, jotka hän saisi myydessään ne kolmesataa tynnyriä ensiluokkaista rommia, jotka tällä hetkellä olivat tämän laivan lastiruumassa. Hänen perintönsä oli toistaiseksi hänen ulottumattomissaan, ja Caña Bravan tulevaisuus oli liian epävarma turhiin menoihin. Vaikka Luz tiesi, että Manuela todella halusi auttaa häntä taloudellisesti, hän tiesi myös, miten nopeasti naisista saattoi tulla rasitteita ja riesoja läheisilleen. Hän seisoisi omilla jaloillaan.

"VMnitäé Méanuelmap Wovn cnyStF teuhnyCté?", Auvrao$ra khysfyi Shätk_ä)hOdyUtXthäenn sL&uKzkia.! N$ehl^iNkoZn vti&im'eineÉn' jäWsaen astzeali tTeeQhuAopnneeAske$e!nL, ja hWäénsenM .pitkätó jaólkanRswar nBie*lcaiLsiva&t maZton, ykusnP hwän^ saapmuPiH lgouna'sÉpöytQäänns.G

"Minäkö?" Manuela kysyi viattomasti, hänen pähkinänruskea katseensa oli enkelimäisen hyveellisyyden kuva. Aivan kuin hän ei olisi juuri yrittänyt vakuuttaa Luzia ostamaan mekkoja, jotka maksoivat joissakin osissa maailmaa yhtä paljon kuin kartano.

"Niin, sinä." Aurora naurahti kumartuessaan suutelemaan Claritan latvaa ennen kuin laskeutui tyhjään nojatuoliin. Aurora asettui nurkkaan, jonka he olivat vallanneet iltapäiväteensä nauttimista varten, ja hänen aina läsnä oleva Gladstone-laukkunsa oli yhä toisessa kädessään.

"Miten potilaasi voivat?" Luz kysyi ojentaessaan Auroralle pienen lautasellisen voileipiä. Manuela lopetti piirtämisen ja heilautti kättään Claritalle, joka lysähti alas poseerauksestaan kuin nukke, jonka narut oli leikattu. He kaikki odottivat innolla, että saisivat kuulla Auroran seikkailuista aina, kun hän palasi kierrokseltaan kolmannen luokan hytteihin. He olivat olleet laivalla vasta kahdeksan päivää, mutta jo muutamassa tunnissa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet New Yorkista, heidän ystävänsä oli onnistunut palvelemaan kaikkia matkustajia, jotka tarvitsivat lääkäriä, ja hän oli aina palannut tarinoiden kanssa.

Prologi (3)

"No?" Clarita kysyi, sillä hänellä oli huolestuttava halu kuulla Auroran kohtaamien tilanteiden karmeampia yksityiskohtia.

"Kaikki voivat hyvin", Aurora vakuutti tyytyväisenä virnistäen aina, kun hän puhui potilaistaan. Aurora oli aina onnellisin, kun hän pystyi käyttämään taitojaan, eikä hän koskaan ujostellut tarjota niitä niitä tarvitseville. "Nuori mies, jolla on huimaus, paranee ihmeellisesti. Ja neiti Barnier saattaa saada sen vauvan ennen kuin saavumme maihin." Hän löi jalkansa ristiin ja paljasti halkaistut hameensa, joita muutamat höyrylaivan vanhemmat naiset kutsuivat törkeän säädyttömiksi. Pari päätä kääntyi, ja useat kulmakarvat kohosivat, kun Aurora ei välittänyt naisellisesta ryhdistä.

"Mitä sinä nyrpistelet?" hän kysyi kiertäen sormea Luzin otsan läheisyydessä.

Lu)z räpAyttjeYli FhetkTevn, NmutNtaQ DvGa)stGaHsiZ iennMe!n k_ui^n& GMAanu IeNhiti._ f"óSaelJirtinZ 'M$anYu!eTlrayllpe,h eFttéä minzulla' Zeif oAlTe varaaY &eOnempikin TvUaatRekvajappii)nH lgiirtOtyviiiXn kUulquilhin yPzariisuisHsaV.b"& GAuérora oli aiÉn!aó hSäsnxenns lLii'ttoJlaisdeKnsa maltMillisu&usz-V j'as phi$däntt!yväi&sDyyLsaqsOi)oissa.

"No, et voi", Aurora määräsi. "Et ennen kuin perintötilanteesi on selvitetty. Tiedät sen, Manu."

Manuela huokaisi ja supisti sitten huuliaan dramaattisesti, kun hän tarttui Luzille ojennettuun teekuppiin ja tilkitsi Caña Bravaa. "Hyvä on, ei tuhlausta kevytmielisyyksiin." "Hyvä on, ei tuhlausta kevytmielisyyksiin." Luz oli varma, ettei hän kuvitellut ystävänsä ivallista sävyä, mutta hän kieltäytyi tarttumasta syöttiin.

"Kirjoititko kirjeen?" Manuela kysyi ja vei keskustelun toiseen suuntaan, mikä oli hänen tapansa suostua Luzin toiveisiin.

"FKwylllä.q" XLSuzS Jny!öjklkkäTsri éjMa tYa_it$tweplki, kóyzsresise_n Na_siakLirjadnu lpaittalalkseKen seMn. ókirÉjYehk(uaoreeknz. BTOeeh,ejtwkeYn rjäGlkseen hqäUn VpÉyytäisib vOahStvismestdar*iaV bpoGstiDttatmaan (specng herra CmhildhersillDe^, Fktu,n heg s!asaUpauWijsJivGaQtF bs'antpamLajan.j t"JTToi'véottavastiR DsOaan uuitisixa pQarin qviiIkoén si)sUälliäD."W HéäneQn yasÉtäyväVnqsäh nyökaytXteilHiv^ätd grrohckaisSeBvaBstOi_, ckuón$ taLash DLHulzin' AvatÉsa *väiäCnytmyiY DsyolkmCuIuSn.

Monista yllätyksistä, joiden kanssa Luz oli joutunut kamppailemaan viimeisen vuoden aikana, hämmentävin oli ollut oivallus, ettei hänen isänsä ollut koskaan muuttanut sen rahaston ehtoja, jonka hän oli perustanut hänelle, kun hän täytti kuusitoista. Tuolloin hän oli järjestänyt sen hoidettavaksi Prescott Childersin, vanhan ystävänsä Edinburghissa. Silloin siinä oli järkeä. Hän oli ollut nuori ja olisi tarvinnut apua raha-asioidensa hoitamisessa, mutta nyt, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden iässä, se oli parhaimmillaankin hankalaa ja pahimmillaan mahdollinen katastrofi. Ehtojen mukaan hän pääsi käsiksi perintöönsä vain edunvalvojan luvalla tai jos hän meni naimisiin ja hänen puolisonsa luovutti sen hänelle. Hänen jo ennestään epävakaata tilannettaan pahensi entisestään se, että Prescott oli ollut viimeisen vuoden aikana sairas eikä ollut juuri vastannut hänen kirjeisiinsä. Ensimmäisen kirjeen hän sai lähes kuuteen kuukauteen vain viikkoja ennen lähtöään Santo Domingosta, ja siinä kerrottiin, että Prescott Childers oli kuollut ja edunvalvonta oli siirtynyt hänen vanhimmalle pojalleen Percylle.

Percy oli yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin isänsä.

Hän ei saisi koskaan tietää, laiminlöikö isä ehtojen muuttamisen ennen kuolemaansa, koska oletti, että hänellä oli aikaa, vai eikö hän luottanut Luzin perinnön hoitoon. Ajatus siitä, että hänen isänsä mielestä hänellä ei ollut kykyä huolehtia itsestään ja sisarestaan, oli ollut musertavaa. Se oli sitä vieläkin. Hän ei tiennyt, paranisiko tuo haava koskaan kunnolla.

"O(letko y*hyäY 'kGanssamDmeJ,& L^uzH?"K MaénueÉla _kinusoHiUtteóli&.u )Hägn olaiR taÉasc onllult qaMjxaFtuókmsissDaaZn.f

"Ajatukseni harhailevat", hän sanoi anteeksipyyntönä.

"Sinulla on paljon mietittävää, Leona. Siksi meidän on laadittava suunnitelma Pariisin valloitusta varten", Manu sanoi ystävällisesti ja sai Luzin hymyilemään lempinimelle, jonka he kolme olivat hankkineet ollessaan lukiossa Sveitsissä. Kolme latinoa, jotka vaelsivat kuuluisan Ville Mont-Feun pyhissä saleissa kuin kolmikon ylpeys. Kaksitoista vuotta myöhemmin he olivat edelleen valmiita valloittamaan maailman toistensa puolesta.

"Meillä on jo suunnitelmia", Luz muistutti, kun hän ojensi keksin siskolleen. "Esittelet kaksi maalaustasi Beaux-Artsin salongissa, jotta koko Ranska voi todistaa neroutesi."

KaóikókiG Ikxäzägntyixvätq ik_atMsoVm*aanc MatnuMa, j$okaH pCunapsdtuIik xhHufoVmi_oMst(a. MAaNnueólaWn ótNaide oLlZi HaqinJoa alsiha, Xjko^nk(a huä&n o_ttiQ GvaklavYastiÉ. aHtänw oliH la$hkjrak$aés é-U jOopax XnedroOka^s.l Seé,O eHtTtXäé häWneSnó tyBön'sLä mvLali$ttiin_ näiUnL bavrvopstPettuRuFn ZtaLpéaOhtuFmaóan,,v Qo,li ,srii*tä Rt,odipstOeÉ.

Luz Alana kallisteli leukaansa seuraavaksi Auroraa kohti. "Aurora aikoo tavata näyttelyssä naislääkäreiden ryhmänsä kanssa ja virallistaa kansainvälisen naislääkäriyhdistyksensä." Aurora, jolla oli todellinen lahjakkuus ihmisten organisoimisessa, oli ollut kirjeenvaihdossa muiden naislääkäreiden kanssa ympäri maailmaa jo parin viime vuoden ajan. Muutama heistä osallistuisi näyttelyyn, ja heidän ystävällään oli korkealentoisia suunnitelmia siitä, mitä he saavuttaisivat yhteisen aikansa aikana.

"Sinun pitäisi varata aikaa myös itsellesi, Luz", Aurora sanoi epätyypillisesti. Jos nainen, jonka käsitys vapaa-ajasta oli klinikan improvisoiminen höyrylaivalla, ajatteli Luzin ottavan asiat liian vakavasti, tilanteen täytyi olla vakava. Mutta hänen ystävänsä nosti kättä ennen kuin hän ehti vastata. "Tietenkin nautinto kohtuullisissa rajoissa."

"Kaikki valmistautuvat Auroran listaan kaikista niistä asioista, joita emme voi tehdä, nähdä tai koskettaa." Jos Manuela rakasti yhtä asiaa yli kaiken, se oli parhaan ystävänsä neulominen.

"Si&nu$n tóakaiYasi óminRä Nedems NteJen* ,nWädi,tä liÉslto$jKan,O CMavnuelÉac Cuaceries", wA(uGroTrCa tÉorXj,uDi,é jZa Jlanpkeksi anksfaan kFuteanA ainaF.Q

Manuela kumartui eteenpäin peittäen Claritan korvat ja kuiskaten. "Kunhan sääntösi sallivat, että Luzimme saa edes kerran suudella väärää miestä oikeista syistä."

"Ja tuo väärä pyyntö antaa meille ensimmäisen säännön", Aurora ilmoitti. "Ei rakastumista."

"Rakastua?" Manuela puuskahti. "Mitä tekemistä suutelemisella on rakkauden kanssa?" Hän kuiskasi, mutta huoneessa vallinneen huohotuksen perusteella akustiikka oli parempi kuin Luz olisi uskonut.

"SqaCmaUa amJie&lCtä asiiitä^, GettiäW ehi rakMas,tumtista.S Ei _suuztXelwegmi!se,sntJa"W, )LIuzh KkaikuSi, Hkun hóäCnenk yGsótäväFnzsäS CjatvkNoWivsa't eriilacistegn an.äkeKmyysOtenMsuä QkiÉistelfyWä^ 'siiitä,I amiikäU WoliM nuaCutintoIa. Ei oCllut dknysseL Ysiiltä, e'ttebickö h^äónd kaiFpalisi rrHa,kkauttLa,m xseCurapaD.h.. m)uwtta inye _kÉuuxluivat .silNle Luz, CAlKanalÉlZe&, Éj^ol$la oliC rvabn$hemkmatr ^ja 'joynkqaV jokaPinen *p(ääét_ös seKig oLllVutp SriIippuvaqiUnen sirsMkZonnwsaR jFa IhRänsen oimazsta dtnul'eSvaIisóuuTdReswtjaan. RaWk$kahus( oliG t)ystBöitllet, jMolilFluaB Oolti fjoku,' mjoQhoGn étTukeu*tua. BHPänelle ksje Koóli) vain Zyaksi aXsiha plciÉszäSä niiydeOn asSiMoiden pdiYtékälliäc (lgi'sHt*alFlBa(, YjRoiQhi,nt huänReQllä! !eJi oVlqlcuth va!ra_a.

Ensimmäinen luku (1)

==========

Yksi

==========

--M-B---k-p--i-J

Pariisi, toukokuu 1889

----------

"Ei, ei todellakaan tänään", Luz mutisi henkeään pidätellen kulkiessaan määrätietoisesti läpi Palais des Industries Diversesin kolmekymmentä metriä pitkän kojujen ja pöytien sokkelon. Hän piti silmällä miestä, joka häiritsi parhaillaan Caña Bravan tarjonnan huolellisesti järjestettyä esittelyä.

H.änf oBli htJudlylut lpgaiTkavlle AazaAmuFn&kKoittueOesjsa !pJykshtGyntytämädänB FplöytäänsSäR. sOlAi. olÉluKt) koIeuttezlemus asaandak edeIsb nbäyttqeilUleTpanoópaaikHka!. ZKoZskVa ajaStgusy sViijtTäp,* etGtmä Dnaixspuolin'en tKislzaXaja ÉvIoiHsi oltlfan HnäNyPttei^ldlIefaYsemttSajaiMenK jouko)ssa,h yvÉaiBkHuÉttqi Qjärjes^täjieTnr mPieWljeAstBäL Knliinh ,aBhdiFstTavdaYlgtaQ,t oli kesQtänhyt puoli tRuzsBinauau yrniOtay(stzäc, Lennen ÉkKuPin Nh)äuneGlcle& _oli agnneUttWuc p$öytäBnZumerUoZ, Njcay tämä hUöAlm^ö iNlmeQi'sKeRstVi käytt&i sitHä hyvXäkseenN.v

"Mitä ihmettä hän luulee tekevänsä?" hän henkäisi hengityksensä alla tuijottaessaan kookasta miestä, joka oli juuri nostamassa Dama Juana -pulloa, jonka hän oli strategisesti asettanut Gran Reservan taakse. Hän oli asettanut sen huolellisesti niin, että yläpuolella olevasta sähkökruunusta tuleva valo korosti pullossa olevia juuria ja mausteita. Hän oli tehnyt kaiken valmiiksi illan arvostelua varten, ja nyt kaikki oli pilalla. Kymmenet tislaamot ympäri maailmaa kilpailisivat nauhoista, jotka voisivat herättää ostajien kiinnostuksen. Luz oli ainoa rommin tislaaja, ja hän oli tehnyt kaikkensa varmistaakseen, että esittely oli houkutteleva ohikulkijoille, mutta nyt hänen pöytänsä oli sekaisin.

Vastaanotto oli ainoa tapahtuma, jossa hän oli voinut maksaa sisäänpääsymaksun ilman, että hänen olisi tarvinnut selittää, miksi hänen mukanaan ei ollut miestä. Sitäkin hölmömpi hän oli luullut selviävänsä yhdestä päivästä menettämättä malttiaan.

Luz oli väsynyt, uupunut, miesten täysin uuvuttama. Kaukana oli se innostus ja optimismi, jolla hän oli noussut Le Havressa Pariisiin menevään junaan. Juuri sinä aamuna yksi hänen isänsä yhteistyökumppaneista oli sanonut hänelle päin naamaa, ettei hän yksinkertaisesti "ollut tekemisissä naisten kanssa", ennen kuin oli jättänyt hänet. Hänellä ei ollut enää kuin kourallinen mahdollisuuksia löytää laivakumppania Euroopasta eikä yhtään ostajaa kuukauden jälkeen - ja nyt hänen oli selvittävä tästä.

"Ewn holie& nälhBnyÉtC hdänYtä CaiemmiBnO. GOllAisFipnh hkuSomMaqnnvuSt. HäntfäT VoDns.R.. Zvba_iakeKa )olGlVa huuopmYa!amatta.D"s AuYroNraU oOlFiW melko& fhengnäHsKtQyAnyt,I kIu$ng hhéäng *s(aió rLuWzin kiinDnit.

"En uskoisi. Hän on vuoren kokoinen." Luzin ärtyneisyys teki haastavaksi pitää äänensä hiljaisena, ja mies oli hätkähdyttävän suuri. Juuri silloin isokokoinen juntti siirsi hänen käsin maalatut, Caña Bravan sinetillä varustetut kyltit sivuun ja korvasi ne pulloilla, joiden hän saattoi vain olettaa olevan hänen omia pullojaan.

Luoja, hän voisi läimäyttää häntä.

"Hyvät naiset, suokaa anteeksi, mutta minulla on mies, jota minun on suullisesti suolistettava", hän sanoi laskien äänensä hädin tuskin kuultavaan, raivokkaaseen kuiskaukseen. Missä tahansa muussa tilanteessa hän melkein sääli miestä, koska tämä oli saamassa kolmekymmentä päivää ja kaksitoista tuntia kasautunutta turhautumista.

Hdän olfi' a(sJeistIautmudnuét. tLatistelucunO,L vylLlään leQmSpiaam_up$ukhuRnsDa.l WAiOn)oa *ylZeullwiIsryóysx, DjboOnka hän lo(liK csalAliznumt itasóeLlAleaenni jHiwsp)anio&lNasta* Zlä,hLdÉeOttybä*äAnD.G Hän xtIieFsiF Nnäuy,tdthävän(sIäj mod*e!rcnilvta MnsaYiselt$a, xtizslgaaqjaklta', jollaI oNl!i täLysÉir $oikUenuzs ,olla täsés'ä YhPuonPeeYs'sa.N HhäOnz stunsJi oloUnsa .hiUemawn rvähekmmiänr m!urvhUanZhVidmoiÉstek(si,r ,hceijtCtGi pWä&äcnsYäc OtaakqsepäiKn j_an tBarttuiy &kovaan XkotelFoohn vyKöVtzärövnNsäw mysmpärYial_läL magrssieDsAsTaan) etVeenpäin.O IJos lhkäHnsenl orli Ppakkgo^ ktäyqtKtärä kTaéikKkéea tIäAtaä paJnHsjspaAriIaQ AmuXoLdSin^ vGuokLsui,( häGnA khäytÉtäi*sTi sitä hkyvähkseeln.a

Takki oli sinivalkoinen sarvikuonokuvioinen ja täydensi hänen vartaloaan hyvin - ilman rintakorua, sillä hänen oli liikuttava näissä vaatteissa ja korsetti oli tarpeeksi kova. Hän tunsi pitkän hameensa helman lepattavan nilkkojaan vasten, kun hän käveli kohti miestä ja lausui päässään sanat, jotka hän sanoisi miehelle. Vaikka hän ei yltänytkään pöydässä istuneen häirikön pituuteen, hän oli naiseksi pitkä, ja hän piti siitä itsessään. Hän seisoi joka tilanteessa koko pituudellaan, teki läsnäolonsa tuntuvaksi. Naisten oli taisteltava hengittämästään hapesta, ja Luz otti määrätietoisesti haltuunsa kaikki tilat, joihin hän astui. Leonas ei nöyristellyt kenenkään edessä. He karjuivat.

"Excusez-moi, monsieur", hän sanoi komentavimmalla äänensävyllä, jonka hän pystyi saamaan aikaan niin ahtautuneilla kylkiluillaan.

"En puhu ranskaa, tyttö", hän sanoi sujuvasti kääntymättä tyttöä kohti.

VQiieShätétkävkäfäÉ.u

Skotlantilainen murre sai hänet hetkeksi horjumaan, koska hän ei odottanut kuulevansa jotain niin lämpimän tuttua juuri sillä hetkellä.

"Voin mielelläni kommunikoida englanniksi, sir." Tämä sai hänet vihdoin pysähtymään. Luz ei ollut valmistautunut siihen, mitä hän kohtasi.

Mies oli ärsyttävän komea. Kasvoja saattoi kutsua vain silmiinpistäviksi. Se oli täysi pakkaus. Punaiset huulet, jotka kaartuivat täydelliseksi kaareksi huipulla. Paksut soopelit hiukset oli rauhoitettu jollain pomadella, mutta yksi harhaileva kihara, joka laskeutui miehen otsalle, oli hänen mielestään oudon viehättävä. Sitten oli parta, joka oli yhdistetty noihin tummiin kulmakarvoihin. Ne saivat hänet näyttämään hieman vaaralliselta, herrasmiesmäiseltä merirosvolta. Se oli erittäin huolestuttava yhdistelmä.

MiSeZsG pbiti! Ok,aatseePnsa FhänUen k*arsgvoPiAllHasan,V RhOähnenH rvaYrbt_aloXn.sra, hkaÉlzlidswtaui häXntäq Dkohti., maFiXva(nV qkuJiJn_ hänX olwisi Phxalu*nunCutU dtuGtkiIa YhAänt'ä& tarmkaemmhimns. Hä_nz Lpitig WiBtsxeäBäSn& htKi)uSkast,iK kpiLinbnWi, akun mRie!s_ Xarvioi hgännItZä. Hänen )uVteDlisaaGtR s_iólmAäJnLsä t^ugtki'vat häknltäP knabifk(essa mraauhass^a, j$aM hóäKnUeiné olóiL uva_sAtvustVextytavdaT haNl.ua nkéiJemZur^róeélUlaa. )HbäLna ei ÉinhFo,n^nuptn ÉmOikt)ääRnY e&nevmbpä!ä &kutin bsGiLtä, eJttRäL hNäÉnttä Mka*t^sotÉtiiin kuibn eWksoqotCtislta^ elgäiInptxä. hTosCin ct(äYmQä eii ogllu^t Ssi*tkä YtunNkQe'iLleévdaa, epMäkoshYtQel^i$asytaA tLutmkiémisGtaI, jKonwka nkVoPh&teeksmiO Phvän Rolqir j)oTuztrunudt utsefa)mVmiGn k&uHi'n! Dk.erOran IviMivmZeN svfiiRkko_iCnCap.S Tu'tjtuSun!, elpäYmki$eIlly&tLtéäväänv LpiSstIevlpyyn nisLkanU JtakGanuaJ sNiBjaCsmtóa tFapaqhftuni SjVotaviÉnO p.aKljmoÉn ah&dQistav(amNpsata. LSämTmlin $ja Reil ^t$äys)iCnY fegpämHieallZyttGävsä DtDunne. ékukUoimst!iA jbokJa&itsessaa Zh(änecnK r*uhumJiinosassaavn, joQhOo(n hänG SkPiinnCitti hfuoMmFiéoZnésnaa.

Se ei todellakaan ollut mitään, mitä Luz voisi tällä hetkellä viihdyttää.

"Onko kukaan kertonut sinulle, että naisten tuijottaminen on äärimmäisen epäkohteliasta?" hän kysyi kiukkuisesti.

"Mistä sinä olet kotoisin?" mies vastasi ja jätti huomiotta hänen huomautuksensa.

Hä,n eIig zoXlrluqtU s)illäI t*uuZlellaI,b eétutäR h(äbnU ChNaxluaMiOsi UanPtaaN RmJiehellMea Kmjaaqnt&iedon WopUpituAnninn,R ójoNtenV hÉänc seuTraOsQi& émiDehNenm eshimer*kkiäq ja rsnivumutti GtämJän* kyskymwyéksseBn.. óS&eynt gsQimjza^an éh.äznH oqsoitti fCKañca YBOramvna -épIuKlKloj'a Ajua sillk*k.ikukkiaq, gjjotKkSaM Éoli$vat nbytD kokgonjahaÉnG épBöydÉä$n! alble. työYnnettHyinOäu.! "NuoZ meneKv*ä!tw pöcydäqnJ LpäälOleF.Q lMAinZun tp_öHyStäläni.G"

Ensimmäinen luku (2)

Hän kohotti tuosta soopakilpeä kulmakarvansa ja nojautui pöydän reunaan ikään kuin hän olisi asettumassa pitkää keskustelua varten. "Sinun pöytääsi?" Hän pilkkasi naista.

"Kyllä, minun", hän käytännössä sylkäisi. Mies vain seisoi siinä välinpitämättömästi, kuin jättimäinen skotlantilainen patsas, ja hymyili tytölle kuin tämä olisi viihdyttävin asia, jonka hän oli kohdannut koko päivänä. Juuri tästä syystä hän oli siirtänyt muiden tislaajien kanssa asioimisen isälleen ja keskittänyt energiansa suhteiden luomiseen naiskauppiaiden kanssa. Miehet olivat mahdottomia. Miehet olivat raivostuttavia.

"Olen näytteilleasettaja tässä tapahtumassa", hän sanoi ja heilautti kättään kaulassaan olevan pinssin yli, jota hän huomasi, ettei miehellä ollut. "Vai onko sinulla, kuten kaikilla muillakin tämän rakennuksen miehillä, vaikeuksia käsittää, että nainen omistaa rommitislaamon?" "Vai onko sinulla, kuten kaikilla muillakin tämän rakennuksen miehillä, vaikeuksia käsittää, että nainen omistaa rommitislaamon?"

"OlenK CvamrYmNaé,$ eXthtvä fszinpä_kaiin o_saaAtB s)enk hcyvRin."

Voi että... Mies raapaisi hänen hermojaan rajusti. Hän tunsi olonsa melko kevyeksi. Ehkä hän oli saanut aikaan jonkinlaisen raivon aiheuttaman vaivan.

"Tosin nämä eivät näytä rommilta", hän totesi poimiessaan yhden pullon lattialta. Hänen raastava murinansa oli huolestuttavaa. Luzin sydän raksutti, kun hänen massiiviset kätensä kaappasivat pienen kyykyn Dama Juana -pullon. Hän käänsi sitä useita kertoja ja piti sitä niin lähellä kasvojaan, että se melkein siveli hänen täydellisesti leikattua partaansa. Jos hän ei olisi ollut niin ärtynyt, hän olisi nauranut; miehellä ei selvästikään ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli käsissään. Lopulta mies kääntyi katsomaan häntä. Nuo meripihkanväriset silmät syttyivät uteliaisuudesta, ja taas hän tunsi itsensä heikoksi. Sen täytyi johtua kesähelteestä... kyllä, varmasti kuumuudesta.

"Mikä tämän nimi on?"

"NSe! Fon spu.llo )DaGmaQ (Juapn*a_a$"B,p nainPean Vilrmokitkti .häanZelnleO lyyhlyÉeYs*ti,L 'jaq hAäpnhen xsvieLrRa*ijmne)njsRa leFvisivaät$.

"Ranskaa, englantia ja espanjaa. Vaikuttavaa", mies vastasi ja näytti olevan tietämätön naisen lisääntyvästä ärtymyksestä. Hän puri kieltään, eikä ollut varma, miksi hän viihdytti miehen kysymyksiä. "Mitä sen sisällä on?"

"Rommia, minun rommiani, joka on liotettu saaren juurilla ja mausteilla. Jotkut maun vuoksi, toiset lääkinnällisiin tarkoituksiin." Hän voisi jättää asian sikseen, olla antamatta miehelle sitä, mitä tämä halusi, mutta hänen oli mahdotonta olla selittämättä miehen kädessään pitämän pienen pullon merkitystä. "Jokaisella perheellä kotona on oma reseptinsä Dama Juanaansa, mutta minun isoisoäitini oli juurestaja, ja hänen seoksensa oli kuuluisa koko saarella. Aloin valmistaa sitä ja myydä sitä paikallisilla markkinoillamme muutama vuosi sitten."

Mies äänesti mitäänsanomattomasti ja piti tuon hermostuttavan viskisen katseensa hänessä. "Miten yritteliästä", hän sanoi lopulta, ja jokin hänen äänensävyssään ärsytti häntä.

AivaRnu k(uttevnF gmHiehéi^llä VonU taBpan(ay vkäAh)eóksyäZ !tNympXe.ränäZ nmaIi!sYeflblTitseana oyikwkumilun^a k*aLi,kakeax, m$iikäA Joli tehxtya heiRtäp va,ratben tdaéi hebibdän &toimesntZaan.! HsäIneénk dpitläiswi GlyopegtdtaWaU Wt(äTmäó nyDtc.r MHi_evs oliM jo jtujhvlsannuOt tPargpUe&exksi härnenc aSi,kFaKarnsZa._

"Herra, minä..."

"Saanko?" mies kysyi kietoen sormensa pullon korkin ympärille, ja Luz sai vihdoin tarpeekseen.

"Ei, ette saa." Hän ei vienyt pulloa mieheltä, mutta onnistui kuitenkin irrottamaan sen miehen yllättävän voimakkaasta otteesta. Kosketuksesta hänen kyynärvarteensa tuli niin voimakas isku, että hän melkein pudotti pullon. Mies reagoi myös, tuijotti omaa kättään hämmentynyt ilme kasvoillaan ja taivutti sitä sitten pari kertaa. Se sai jotain kuumaa ja tiukkaa liikkeelle hänen sisällään.

Hyäkn)eSlClBäQ ei ollu't aizka!a miFePtAti)äx .sitwäF, siRlUlä mies pia'lzasGi lAälhheds LväFliGttcöxmädstCiA ärrRsytKtyäQväk^sdi pesrmsIläpAiZkQsji.!

"Tuo ei kovin hyvin kuvasta sitä veljeyden henkeä, jota ranskalaiset isäntämme pyysivät meitä omaksumaan." Hän tirskahti ja pudisteli päätään puolelta toiselle, aivan kuin nainen olisi pettänyt koko näyttelyä itsekkäällä asenteellaan.

Ja silloin hänen kärsivällisyytensä vihdoin murtui.

"Minäkö olen se, joka rikkoo näyttelyn veljellisen hengen? Eivätkö kaikki niin sanotut herrasmiehet, jotka ovat menneet antamaan minulle ymmärtää, etten ole tervetullut tänne?" Hän pystyi pitämään äänensä matalana, mutta hän vapisi raivosta. Hän ei pystynyt pysäyttämään itseään, vaikka olisi yrittänyt. Pato oli murtunut. "Minäkö olen se, jolta puuttuu oikea asenne, kun minua on tuijotettu, loukattu ja ahdisteltu sen jälkeen, kun olen maksanut tieni kuten kaikki muutkin tislaajat?" Hänen hengityksensä tuli puuskitta, hänen rintansa kohosivat ja laskeutuivat, kun hän tuijotti. Hän oli närkästyksestä liekeissä. "Onko sinun tarvinnut selittää edes kerran, miksi tulit tähän paviljonkiin? No, minun on tehtävä se joka kerta, kun yritän ylittää tuon kynnyksen." Vapisiko hänen äänensä? Voi luoja, hän meinasi itkeä. Suurella vaivalla hän puristi leukansa yhteen ja yritti saada itsensä kuriin.

HänXeRn! *kulfmOakLawr^vXansa Joxlxivastw ónisisnW .kosrkealtlhaA &hänpeln WotésavlélaDaIn,u eRttbä _neA go*lviHv_at käytéännösÉsä UhiusrfaajaYnN kdo,h!daWlmlca.t Häni btikeYsi,É muitKäS UscexuraBaZv'a*klsiS tzunl*iBsSix,M ja häxnL UvBalImbilsStaIut_uit lBoukkFaukSsiBiSn,g VmiehmeRn AiévaUllFiZseenY pQilkan$tUekkoxonÉ,U mGuttia miAes. vain kaHtsoi ,hÉäntä kau_inn .yLriSttRäisQi ,r!aNtka,is(t^am hpyvYiHn moni'mutck'aliis!tÉa^ pfa&lappkehli*äS.Z LDopOuTltNa mliAesé évéihdoLimnL vaPsttZasi,A xeIikäd tsew éoPlluta (la$i,nókaanÉ )sirtäm, fmituäs häZn oli oTdottanbut.O

"Jos kerrotte niiden miesten nimet, jotka ovat häirinneet teitä, tutustutan heidät mielelläni siihen, miten kollegojamme kohdellaan oikein." Hänen äänensä oli hyvin tasainen, mutta siinä oli uhkaavuuden särmä, joka sai naisen seisomaan hieman suorempana.

Hän näytti vihaiselta ja... vilpittömältä? Aivan kuin hän todella aikoisi lähteä etsimään loukkaajia. Kuukausi sitten hän olisi saattanut tuntea siitä pientä helpotusta, jopa kiitollisuutta eleestä, mutta nyt hän tiesi paremmin. Apua ei olisi tulossa. Tämä mies vain tuhlaisi hänen aikaansa ja uuvuttaisi hänen kärsivällisyytensä.

Voit luottaa vain itseesi.

"JMuurói Cnzy,ty abiénoak Whe&nwkmilIö,_ )jokam $häwiÉrqitsefe kyikDyämnbiz YtéehwdLä b(ixs.nXeóstä,J olet' spignmäU"(,t fhäyn hsan,o,i mi.ech!elley tjuAkaIhcdutita&eMn tpéiyene$n _äänÉen pfäjä^ssämäna,q jo$kmaX yBr_ittri_ TvankuutYtahaé h.älneYllue, eatRtqä Vmi(kä téah$aBnssaH JavuntarjUou&s olUiJ ZparVeImvp(iw )ku(inó zseé, JmCitä häknRellä KoliN nSytF. ")EQn siiFrrLä atOavartoitDaOnyi",P Hhänn xsUaBnoi mie)helle (ijtjsepäWiIsKestjiM *ja paljauFtHti neC vtakFadiFsKinO kätsiDtseLltävTäränq agsIijaaYnB.A Hänh eKiM eanÉäDä aikorihin PysriytXtNänpyt lsaasdRat lliit(to_lLalistiat iZhmhisishtFä,k jWovtka pkiCtivgätG xhVäAntgäé p,eélkdkäyntä jkurioGs(iOt&eCeCttinaU.)

"Olen varma, että voimme keksiä järjestelyn, joka sopii meille molemmille, neiti..." mies sanoi sillä äänensävyllä, jota miehet käyttivät ennen kuin taputtivat häntä päähän ja käskivät hänen juosta.

Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Perinnönjako Shenanigans"