Chapter One
The body lay in perfect repose on the Victorian fainting couch, looking more like a sleeping beauty than a victim. Detective Sarah Chen had seen enough death in her ten years with the Metropolitan Police's Special Cases Unit to know that natural death never looked this peaceful. Something was very, very wrong.
'No signs of struggle, no marks on the body, and yet...' She leaned closer, studying the victim's face. Charlotte Mills, aged 28, was found by her roommate this morning, apparently having passed away in her sleep. Her expression was serene, almost blissful, but her eyes - those were what caught Sarah's attention. Behind the closed lids, her eyes were moving rapidly, as if still deep in REM sleep.
"You see it too, don't you?" The voice came from behind her, rich and cultured with a slight Irish lilt. "She's still dreaming."
Sarah turned to find a tall man in an impeccably tailored charcoal suit standing in the doorway. He hadn't been there a moment ago, she was certain of it. His dark hair was streaked with silver at the temples, and his eyes were an unusual shade of amber that seemed to shift color in the light.
"This is a closed crime scene," she said firmly, her hand instinctively moving toward her weapon. "How did you get in here?"
He smiled, but it didn't reach those strange eyes. "Dr. Marcus Thorne," he said, pulling out a card that somehow both looked official and seemed to shimmer slightly. "I'm a consulting specialist with the Department's new Oneiric Phenomena Division."
"The what division?" Sarah frowned, taking the card. The moment her fingers touched it, she felt a slight electric tingle, and the letters seemed to rearrange themselves before her eyes.
"Dreams, Detective Chen. We investigate crimes involving dreams." He moved into the room with fluid grace, his attention fixed on the victim. "And this is the third one this month."
Sarah's mind raced. There had been two other deaths recently - both young women, both found peacefully dead in their sleep. She'd seen the reports but hadn't made the connection until now. "How do you know about those cases?"
"Because I've been tracking the killer for quite some time." Thorne knelt beside the body, his eyes now definitely more gold than amber. "He's what we call a Dream Collector - someone who has learned to enter and steal dreams. But this one has developed a taste for more than just dreams. He's taking souls."
Under normal circumstances, Sarah would have dismissed such talk as nonsense. But there was something about the scene, about the victim's still-moving eyes, about Thorne himself, that made the impossible seem suddenly plausible.
"If you're tracking him," she said carefully, "why haven't you caught him?"
Thorne's expression darkened. "Because he only appears in dreams. The physical world is my domain, but his... his is the realm of sleep. To catch him, we need someone who can walk between both worlds." He turned those unsettling eyes on her. "Someone like you."
"Me?" Sarah almost laughed, but the sound died in her throat as memories she'd long suppressed began to surface. The dreams that felt too real, the nights she'd awakened to find objects moved in her room, the way she sometimes knew things she couldn't possibly know...
"You've always known you were different, haven't you, Detective?" Thorne's voice was gentle now. "The dreams that come true, the hunches that turn out to be right, the way you can sometimes see how people died just by touching objects they owned..."
Sarah took an involuntary step back. "How do you know about that?"
"Because I've been looking for someone like you. A Natural - someone born with the ability to cross the threshold between waking and dreaming." He gestured to the victim. "Charlotte here won't be his last. There will be others, and their souls will remain trapped in an eternal dream unless we stop him."
Just then, the victim's hand twitched, her fingers moving as if writing something. Sarah moved closer, watching as invisible words were traced in the air. Thorne pulled out what looked like an antique monocle and held it up. Through its lens, golden letters shimmered in the air where Charlotte's fingers moved.
"Help me," Thorne read aloud. "He's coming for the others."
Sarah felt a chill run down her spine. She looked at the victim's peaceful face, at those restlessly moving eyes, and made a decision that would change her life forever.
"Tell me what I need to do."
Thorne's smile was grim. "First, you need to learn to control your abilities. Then..." he held up the monocle, through which Sarah could now see strange symbols glowing all around the room, "you need to learn to hunt in dreams."
Outside the Victorian townhouse, storm clouds gathered, and Sarah Chen, homicide detective and newly discovered dream walker, took her first step into a world where nightmares were real, and death was just another kind of sleep.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Two
The basement of the Natural History Museum was the last place Sarah expected to find the headquarters of a secret dream investigation unit. Yet here she was, following Thorne through a maze of storage rooms filled with artifacts that seemed to pulse with their own inner light.
"The mundane world only sees what it expects to see," Thorne explained, using an ornate key to unlock a heavy wooden door marked 'Private Collection.' "To them, this is just museum storage. To us, it's the largest collection of dream artifacts in the Western Hemisphere."
The room beyond defied physics. It stretched impossibly far, filled with glass cases containing everything from ancient masks to modern-looking devices. Floating orbs of soft light illuminated collections of bottled dreams - actual dreams, swirling like liquid mercury behind glass.
"Your badge, Detective," Thorne held out his hand. Sarah hesitated before handing over her police credentials. He placed it on a strange device that looked like a Victorian music box crossed with a computer. When he returned the badge, it felt different - heavier, somehow more real.
"Now you'll be able to access both worlds officially," he said. "Look at it again."
The badge had changed. Alongside her regular police credentials, new text had appeared: 'Special Inspector, Oneiric Investigations Division.' The letters seemed to shift between English and something older, something that made her eyes water if she looked too long.
"Before we can hunt the Dream Collector, you need to understand what you're dealing with." Thorne led her to a case containing what looked like a normal pillow. "Touch it."
Sarah reached out hesitantly. The moment her fingers made contact, the world tilted. She was suddenly standing in someone else's dream - a sunny beach, but the sky was green and the sand whispered secrets. She jerked her hand back, gasping.
"Good," Thorne nodded approvingly. "Most people can't pull back from their first dream artifact. You have natural barriers."
"What was that?" Sarah's heart was racing.
"A dream fragment from 1892. A young girl's last dream before the influenza took her." His voice softened. "We preserve them here. Dreams carry memories, emotions, sometimes even pieces of souls."
"And this Dream Collector... he takes entire souls?" Sarah remembered Charlotte Mills' peaceful face and restless eyes.
"He traps them in eternal dreams, feeding off their essence." Thorne moved to another case, this one containing what looked like a cracked mirror. "Each victim becomes part of his collection, their souls powering his abilities, letting him dreamwalk without natural talent like yours."
Suddenly, the cracked mirror began to frost over. In its surface, Sarah saw Charlotte Mills' face, mouth open in a silent scream. Then another face appeared - another victim, she presumed - and another.
"He's showing off," Thorne growled. "He knows we're investigating."
The temperature in the room dropped dramatically. Frost patterns spread from the mirror to nearby cases, and Sarah heard what sounded like distant laughter.
"Well, well," a voice echoed through the room, seemingly coming from everywhere and nowhere. "A new player in the game. And such interesting dreams you have, Detective Chen."
Sarah felt something brush against her mind, like cold fingers trying to pry open a door. Instinctively, she slammed her mental barriers shut. The presence withdrew, but not before leaving behind an impression of amusement.
"He's already caught your scent," Thorne said grimly. He pulled out a small velvet bag and removed what looked like a dreamcatcher made of silver wire and black pearls. "Wear this when you sleep. It won't keep him out entirely, but it'll stop him from stealing your dreams while you're still learning to defend yourself."
As Sarah took the dreamcatcher, her fingers brushed Thorne's, and suddenly she was hit with a flash of his dreams - centuries of memories, battles fought in realms of sleep, and a profound sense of loss that made her gasp.
Thorne withdrew his hand quickly. "Your abilities are stronger than I thought. We'll need to work on your control."
"What are you?" Sarah asked directly. "You're not just some government consultant, are you?"
Before he could answer, an alarm began to sound throughout the facility. One of the dream bottles had turned black, its contents writhing like smoke.
"He's hunting again," Thorne said, already moving toward the exit. "Someone in the city has just entered their last dream. Are you ready for your first real case, Detective?"
Sarah touched her new badge, feeling its power hum under her fingers. "Do we have time to save them?"
"If we're lucky, we might catch him in the act. But remember - in dreams, he's incredibly powerful. One wrong move and you could lose your soul."
As they rushed from the dream archive, Sarah caught one last glimpse of the cracked mirror. In its surface, she saw her own reflection smile back at her with eyes that weren't quite her own.
The hunt was about to begin.
Chapter Three
They arrived at St. Bartholomew's Hospital just as the emergency lights began to flash. Sarah followed Thorne through corridors that seemed to blur at the edges of her vision, her new badge somehow clearing their path without ever being shown.
"Room 307," Thorne said, his voice tight with urgency. "Young male, admitted for minor surgery, slipped into an unusual coma during recovery."
The patient, David Parker, age 23, lay perfectly still on his hospital bed, his eyes moving rapidly beneath closed lids. Just like Charlotte Mills. But this time, something was different - the air around him rippled like heat waves over hot asphalt.
"He's still in the process of taking him," Thorne said, pulling out what looked like an antique pocket watch. "We can follow if we're quick. Are you ready for your first dream dive?"
Sarah's heart pounded. "What do I need to do?"
"Take my hand. Focus on the patient. Let your consciousness slip between the moments of reality." Thorne's eyes began to glow that strange amber color. "And whatever you see in there, remember - dream logic is real logic in that world."
Sarah grasped Thorne's hand and looked at David Parker. The world tilted, twisted, and suddenly...
They were standing in a hospital corridor that wasn't quite right. The walls breathed slowly, the floor was made of flowing water that somehow supported their weight, and the ceiling was a swirling mass of constellation maps.
"His dreamscape," Thorne explained, his voice echoing strangely. "Every dreamer creates their own reality. Look."
Down the impossible corridor, a figure in a doctor's coat was leading David Parker by the hand. But the 'doctor' was wrong - his shadow moved independently, reaching out with grasping tendrils towards other dreams that floated past like soap bubbles.
"The Dream Collector," Sarah whispered.
As if hearing his name, the figure turned. Sarah's breath caught. His face was a beautiful mask of shifting features, never settling on one form, but his eyes... his eyes were endless pits of swirling dreams.
"Ah, the new dreamer," his voice was like silk over broken glass. "And my old friend Marcus. Still trying to police the dream worlds?"
Thorne stepped forward, and Sarah noticed his appearance had changed in the dream. His suit was now made of living shadows, and wings of dark light stretched from his shoulders. "Let him go, Collector. You've taken enough souls."
The Collector laughed, the sound causing the hospital walls to crack, leaking golden dream-light. "Taken? Oh, Marcus, you still don't understand. They give themselves to me. Show her, David."
The young man turned, and Sarah saw his eyes were glassy with bliss. "It's beautiful here," he said dreamily. "All my pain is gone. All my fears. He takes them all away."
"By taking everything you are," Sarah found herself saying. She took a step forward, instinctively reaching for her police badge. In the dream, it transformed into a shield of pure light. "David, this isn't real healing. It's theft."
The Collector's face rippled with anger. "You dare interrupt my collection?" The corridor began to twist, reality bending around them. "Let me show you what happens to those who interfere with my work."
Suddenly, the floor beneath Sarah liquefied completely. She started to sink, but instead of water, she was drowning in dreams - thousands of them, each containing a fragment of someone's stolen soul. She saw Charlotte Mills dancing endlessly in a ballroom of mirrors, saw other victims trapped in perfect moments that had become eternal prisons.
"Sarah!" Thorne's voice cut through the chaos. "Remember - dream logic! Make your own rules!"
Dream logic. Sarah closed her eyes, focusing on her years of police work, of protecting people, of solving puzzles. When she opened them, her badge-shield had transformed into a sword of pure thought.
With a cry, she slashed through the dream-flood. Reality reasserted itself - or at least, this dream's version of reality. She stood on solid ground again, facing the Collector.
"Impressive," he purred, but she sensed uncertainty in his voice. "You're stronger than the usual dreamers Marcus recruits. Perhaps we could make a deal..."
"No deals," Sarah said firmly. She could feel her power growing, reshaping the dream around them. "David, look at what he really is. Look with your heart, not your fears."
For a moment, David's eyes cleared. The Collector's beautiful mask slipped, revealing something ancient and hungry beneath. David screamed, pulling away from the creature's grasp.
The Collector snarled, his form shifting into something monstrous. "If I can't have him willingly..." Shadows exploded from his body, reaching for David.
What happened next seemed to unfold in slow motion. Thorne spread his dark wings, shielding David. Sarah's sword of thought became a net of light, trapping some of the shadows. But the Collector himself simply... stepped sideways, vanishing into a door that appeared in the air.
"Sweet dreams, detectives," his voice lingered behind. "We'll meet again soon. After all, Sarah, your dreams are particularly... appetizing."
The dreamscape began to dissolve. Sarah felt Thorne grab her arm, pulling her back through layers of reality. Then...
They were standing in the hospital room again. David Parker was awake, gasping, but alive and whole. A nurse was rushing in, responding to his sudden revival.
"We saved one," Thorne said quietly. "But he'll be angry now. And he'll come for you."
Sarah touched her badge, still feeling echoes of its dream-power. "Good," she said grimly. "Because I have some questions for him about Charlotte Mills. And about what you really are, Marcus Thorne."
Thorne's expression was unreadable. "All in time, Detective. For now, you need to rest. Tomorrow, your real training begins."
As they left the hospital, Sarah could have sworn she saw her shadow move independently, reaching for dreams that floated just beyond the edge of sight. The world would never look quite the same again.
Chapter Four
Sarah's apartment looked different when she returned that night. The shadows seemed deeper, more alive, and ordinary objects cast reflections that didn't quite match reality. The dreamcatcher Thorne had given her pulsed softly in her pocket, responding to the changed way she now saw the world.
She was exhausted but afraid to sleep. The Collector's words echoed in her mind: 'Your dreams are particularly appetizing.' Instead, she spread her case files across the coffee table - photographs of Charlotte Mills, the other victims, and now David Parker's medical records.
A soft chime from her badge interrupted her concentration. The metal had grown warm, and when she touched it, words appeared in that strange shifting script: 'Archive. Now. Emergency.'
The museum was different at night. Sarah's new badge led her through doors that hadn't existed during her first visit, down stairs that seemed to descend far deeper than the building's foundation should allow. She found Thorne in a circular room she hadn't seen before, surrounded by floating screens of light that showed various dreamscapes.
"We have a problem," he said without preamble. "The Collector's attack pattern has changed. Look."
The screens shifted, showing a map of the city overlaid with points of light. "Each light is a dreamer," Thorne explained. "The blue ones are normal dreams. The red..." He gestured, and several dots pulsed an angry crimson. "Those are nightmares being actively shaped by outside forces."
"He's attacking multiple targets at once?"
"No." Thorne's expression was grim. "He's leaving traps. Dream-snares. Anyone who falls asleep in these areas risks being pulled into a constructed nightmare. He's trying to overwhelm our ability to respond."
Sarah studied the pattern of red dots. "They're forming a shape... a symbol?"
"A summoning circle." A new voice joined them. Sarah turned to see an elderly woman emerging from what appeared to be a door made of starlight. Her eyes were milk-white, but she moved with absolute certainty.
"Sarah, meet Dr. Eleanor Price, the Archive's keeper," Thorne said. "And yes, she's blind in the waking world, but in dreams..."
"I see everything," Eleanor finished. Her unseeing eyes fixed on Sarah with uncomfortable accuracy. "Including what our friend the Collector is truly planning. He's not just taking souls anymore. He's building toward something larger."
She gestured, and the room transformed around them. They were suddenly standing in what looked like a vast library, but the books were made of dreams, their pages flowing like liquid memory.
"Every dream ever archived is stored here," Eleanor explained. "Including the oldest nightmares of humanity. The Collector isn't just a thief - he's trying to wake something that should stay sleeping. Something we locked away centuries ago."
She pulled a book from the shelf, and its pages burst open, projecting a scene of ancient horror - a time when the boundary between dreams and reality was thinner, when nightmares could walk in daylight.
"The Last Nightmare," Thorne said softly. "We thought it was safely contained, but if he completes that summoning circle..."
A sudden tremor ran through the Archive. One of the red dots on the map had grown larger, pulsing violently.
"He's starting," Eleanor's voice was urgent. "Sarah, you need to see something before you face this." She pressed her fingers to Sarah's forehead, and suddenly...
She was in a memory. A younger Thorne stood with a woman who looked remarkably like Sarah herself, facing down a shadow that threatened to devour the world. The woman - another dream detective? - sacrificed herself to help seal away the nightmare.
"Your mother," Eleanor's voice echoed in her mind. "She was one of us. Her sacrifice helped lock away the Last Nightmare, but the Collector has never stopped trying to free it. And now he's found you - her daughter, with her power."
The vision ended abruptly as another tremor shook the Archive. More red dots were pulsing on the map.
"Why didn't you tell me?" Sarah demanded, turning to Thorne.
"Because I promised her I'd keep you away from this life," he replied, pain evident in his voice. "But now the Collector knows who you are, and we're running out of time."
"The summoning circle will be complete at the next new moon," Eleanor added. "Three days from now. If the Last Nightmare wakes..."
"Then we stop him before that happens," Sarah said firmly, though her mind was reeling from the revelations. "How do we break these dream-snares?"
"It's dangerous," Thorne warned. "Each one is a trap designed specifically for dream walkers. If you're caught..."
"Then you'll just have to watch my back," Sarah said. She touched her badge, feeling its power respond. "Where do we start?"
Eleanor smiled, her blind eyes somehow twinkling. "First, you need to understand what you truly inherited from your mother. It's time you learned about the true history of the dream walkers - and why the Collector fears your bloodline above all others."
As if in response to Eleanor's words, the books around them began to glow, their pages rustling with the weight of secrets about to be revealed. In the map above, the red dots pulsed like a countdown to catastrophe, and Sarah realized she had less than three days to master powers she never knew she had.
The true game was about to begin.
Luku 1
----------
Luku 1
----------
Josg 'lMu_et .tädtä,d Mefn olPe fenväpäé seBlNo,ssFab. kJoku PoVn vaiÉnonnuqt mVilntua vYiqikmQeXishegtI ko,lGmhek ckufukóaXuttja,z Tjta jBos olenO &kQuollbutQ,$ sMe eia olDlunt vBa!hiNnkCo'.t Piyydäz p!olkiisviqa gpuhum)aan eNxA-poihkgaysqtävänbi Alex kCaRrtzerÉin' PksasnSsisa ssiiatä,B Amiwtuä tLbonPtoZoGstsax tapgah*tcuni. SNi$enltFä tXämóä_ vkÉajikskJi MadlSkoi.H
Seuraavat henkilöt tulivat Rumin kävelykierrokselle lauantaina 2. kesäkuuta. Olen melko varma, että yksi heistä tappoi minut.
- Joe Armstrong.
- Christine Cuttle
- Ftiodna !GarjdRiSneCr,
- Trevor Morgan
- Malcolm Ward
- Melanie Ward
-) Ka'tie WarHdm
Heidän varauksensa ja yhteystietonsa löytyvät vastaanoton kannettavasta tietokoneesta ja työpöydän oikeanpuoleisessa laatikossa olevista lääketieteellisistä kansioista. Olen kirjoittanut kaiken, mitä on tapahtunut heidän saapumisensa jälkeen (ja sitä ennen), oheisille paperilapuille.
Toivottavasti et lue tätä. Toivon, että se on sekaisin roskiksen pohjalla ja että olen onnistunut pakenemaan. En tiedä, mitä muuta sanoisin. Kertokaa vanhemmilleni, että rakastan heitä, ja Alexille, että toivon, että hän on kunnossa ja että hänen ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten asiat menivät. Kunpa en olisi koskaan tullut tänne. Kunpa en olisi koskaan suostunut Toivon paljon asioita. Eniten sitä, että voisin kääntää aikaa taaksepäin.
Anna Willis
vts.b jJoGhtwakja,* DBay VziZezw_ H$oTtel, I&sDlTe* roNf PRumG
P.S. Olen hyvin pahoillani siitä, mitä Davidille tapahtui. Kertokaa hänen perheelleen, että hän oli ihana mies, täynnä sydäntä ja kuivaa älyä, ja pidin hänestä kovasti. Rauhoittakaa heitä siitä, että hänen kuolemansa tapahtui hyvin nopeasti eikä hän kärsinyt.
Luku 2: Anna
----------
Luku 2
----------
-----R--O-I--r
Anna
----------
KOLME KUUKAUTTA AIKAISEMMIN
SunnufnktYai I25. QhseXlmwikmuuut,aR
Tunnelma autossa ei voisi olla erilaisempi kuin perjantaina. Matkalla Brecon Beaconsiin en kuullut radiota höpöttelyn ja naurun keskeltä. Tiimi huokaili, kun kerroin, että vietämme helmikuun viikonlopun tiiminrakennusretriitissä, mutta useimmat heistä piristyivät, kun he nousivat autoon. Nyt, matkalla takaisin Lontooseen, he ovat alistuneita - fyysisesti ja henkisesti uupuneita ja todennäköisesti myös krapulaisia. Mohammed, joka istuu vieressäni matkustajan istuimella, kuorsaa. Peter, joka viihdytti pöytää Michael Mackintosh -imitaatiollaan eilen illallisella, painaa nyt päätään ikkunaa vasten ja takki on vedetty olkapäille. Hänen vieressään Freddy Laingilla on kuulokkeet korvissa, silmät kiinni ja kädet ristissä rinnassa. Hän tuskin muistaa, mitä hän sanoi minusta eilen illalla. Tiedän, että hän oli humalassa, kuten kaikki muutkin, mutta se ei anna anteeksi sitä, mitä hän sanoi, kun hän luuli minun menneen nukkumaan.
"En voi uskoa, että hän hakee markkinointijohtajan paikkaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia.
Freddyn ääni kantautui hotellin aulasta tiskille, jossa odotin kärsimättömästi, että vastaanottovirkailija vaihtaisi pyyhityn huonekorttini. Tiesin heti, että hän puhui minusta. Helen Mackesy, markkinointijohtaja, oli pestattu, ja paikka oli jäänyt avoimeksi. Ja siinä oli minun nimeni. Valitettavasti Phil Acres, myynninedistämispäällikkö, oli myös aikonut hakea sitä.
"Hä,nf on htWoSdeglLlYa, ppihalIluak digita!a!ljiseGsÉtad markkinobirnn)iHstéa"I,Y qFredLd$yM ZsmaKn^oim.R "Hänt ^oLn o!ll&ut vtteKhutväSvä$svsYä nziin ikauan,u )eKtt)eAi löydKä BedgeBs Ppulbss'i^aP, !s*aAatiC sRiJttenz osjoWita^ sitzäT.
Kuului hiljainen nauru. Todennäköisesti Mohammed. Tiesin, ettei se olisi Peter. Hän oli nelikymppinen, kahdeksan vuotta minua vanhempi, ja hän pysytteli omissa oloissaan. Mo ja Freddy olivat iältään lähempänä, parikymppisiä, ja he istuivat yhdessä töissä. He viettivät enemmän aikaa juttelemalla kuin työskentelemällä, mutta en koskaan käskenyt heitä olemaan hiljaa. He olivat ammattilaisia, eivät lapsia. Kunhan he saivat työnsä tehtyä eivätkä häirinneet muita, annoin asian olla.
Keskustelussa oli tauko, ja sitten Freddy nauroi riemukkaasti.
'MySpace-mainonta. Rakastan sitä helvetisti. Hän on varmaan kertonut Timille, että blogit ovat sosiaalisen median markkinoinnin seuraava suuri juttu. GeoCities-blogit!
LicsFäsä *kyrlGmäxät, jkulmTaAa,q ivBafllAi^slta nahuQruaQ.( VFaYtsda$nliB ^k*irixsjtxyviT.J OWli)n Wtme!hnVyt töUiktóä tpäästäksdenaim s*inmne,_ (missäv soblJinnX.u óOliin Te*p$ätoi*vQoisse*sGtAiJ NhkaSlUunYn&utJ jmenlnäU yliopistoonl Jopi(skheJl^emJaa.n& kmYuotoilu$aC yXlOioppxiPlhaysk!iVrsjAoitwuisteAn jHäl$keenI,I mutt,a dmZeijlilKä QeiC XoHllut Kvarsapa dshiih!enÉ.t dÄiytzi zoili PtehBnytN Ikaht_am Itwyöt!ä,z BjaF OoGlFin h)änGeal&lhe vlelkéadax seDnk,T eÉttä avloin !autbtAafaW hHäcntNä tGayloudkel^lVisetsZti. Milj$ooAnacltkaZ DtunMt,uNnhe,id^en haaRsttaltutellzuzjvewn (jaz kahIdenó vuoXdienY työsRk)eXn*telyun jä'lk*eben hotellNin hbkaari_ssa wmmiOnuélulNe dtfarsjottgiiCn )lopMulltta txyöbtdäm maKrkJkirnojiqnVtiiasssistéen$ttÉina tietokonceóoKhjelmbistmoyfryityIkRsevsrsä.U LPfomon*i& VHi(cQkCy olfi lofidstava.É hHän otÉtbi YmiJnubtI IsiipZieBnsä (suojaanl jAad okpeltti Tmi.nugllXe kaaiken) mtiemtäLmBänscä.C lSwiit,äC ioNnx VkSaksi)touisxtaH vFuiottXau,y sjéaO ldVigitaalinzeMnQ ,ma(rkkFinhoMi)nMtuiD oYli vi^emlJä lPajpselngkengiIss)ää$n,D wmzutytal nrtakAasztTinB sitä.J RMakaXstBan wsXiytä yhkä.G
"Neiti Willis", vastaanottovirkailija huusi, kun marssin aulan poikki veri korvissani paukkuen. "Neiti Willis, huonekorttinne.
Yllätyksestä kuului kiljahdus, lenkkareiden vinkuminen laattoihin ja lisää naurua. Kun saavuin aulaan, Freddy ja Mo olivat jo poissa.
Mo räkäisi unissaan, mikä palautti minut takaisin tuulilasin takana olevalle jäiselle, kiiltävälle tielle. Sade, joka tarttui hiuksiimme ja kasvoihimme noustessamme autoon hieman kahdeksan jälkeen aamulla, on nyt jäistä rakeita. Pyyhkimet kiitävät edestakaisin ja vinkuvat joka kerta, kun ne pyyhkäisevät vasemmalle. Taivas on tummansininen, ja näen vain edessä ajavan auton oranssinpunaisten takavalojen sumean taittumisen. Olemme vihdoin saapuneet M25-tielle. Emme ole enää kaukana Lontoosta. Jätän pojat metroasemalle ja lähden kotiin. Mutta en ole varma, haluanko.
ViGnakuuF.G SLwHiszhT.b FVinQk*uuJ.B SwYish.
Pyyhkimet liikkuvat pulssini tahdissa. Olen juonut liikaa kahvia, ja sydämeni hyppii rinnassani aina, kun muistan, mitä Freddy sanoi eilen illalla. Kun hän oli paennut aulasta, etsin häntä hotellin pohjakerroksesta vihasta ja suuttumuksesta, mutta luovutin sitten ja menin huoneeseeni soittamaan Alexille, poikaystävälleni.
Hän ei vastannut ensimmäiseen soittoon. Tai toisella. Hän ei pidä puheluista parhaimmillaankaan, mutta halusin kuulla ystävällisen äänen. Tarvitsin jonkun kertomaan minulle, etten ollut huono ihminen tai paska työssäni ja että kaikki tulisi olemaan hyvin. Tekstasin hänelle sen sijaan.
Mulla on ollut tosi paska ilta. Meidän ei tarvitse jutella pitkään. Haluan vain kuulla äänesi.
TekAsti MtuóliA takaisinn pÉarib CsedkunMtiaÉ myö.hemRm&inQ.
Anteeksi, olen sängyssä. Voimme puhua huomenna.
Hänen viestinsä ylimielinen sävy viilsi läpi sen, mitä itseluottamuksestani oli jäljellä. Olimme ajautuneet erilleen. Olin aistinut sen jo jonkin aikaa, mutta en uskaltanut ottaa sitä puheeksi, koska minulla ei ollut energiaa korjata sitä, mikä oli mennyt rikki, eikä pään tilaa käsitellä eroa. Kaadoin itseni sen sijaan työhöni. Joskus jäin myöhään, koska en kestänyt ajatusta siitä, että menisin kotiin ja istuisin sohvalla Alexin kanssa, kumpikin meistä käpertyneenä käsinojiin, välittämättä välillämme olevasta tilasta, mutta tuntien sen painon, ikään kuin se olisi yhtä suuri ja todellinen kuin toinen ihminen.
Ehkä minun ei pitäisi hakea markkinointijohtajan paikkaa. Ehkä minun pitäisi luopua työstä, jättää Alex ja muuttaa maaseudulle. Voisin ryhtyä freelanceriksi, ostaa pienen mökin ja koiran, tehdä pitkiä kävelylenkkejä ja täyttää keuhkoni raikkaalla ilmalla. Töissä on päiviä, jolloin minusta tuntuu, etten saa henkeä, enkä vain saasteiden takia. Tikkaiden yläpäässä ilma on ohuempaa, ja huomaan takertuvani siihen ja pelkääväni, että putoan. Freddy pitäisi siitä, jos putoaisin.
Vinkruuw. fPörjiSnäjäó.b rVinókumu.! PöFrinääq.B
Mene. Kotiin. Mene. Kotiin.
Rakeet satavat nyt kovaa, ne kimpoilevat tuulilasista ja vierivät konepelliltä. Joku räkäisee unissaan, mikä saa minut säpsähtämään, ennen kuin he hiljenevät taas. Olen ajanut edellä ajavan auton perässä jo muutaman kilometrin ajan, ja ajamme kumpikin tasaisesti seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa. Ohittaminen on liian vaarallista, ja sitä paitsi on lohdullista seurata heidän punaisia sumuvalojaan turvallisen välimatkan päästä.
Vinkuu. Swish. Vinkuu. Pörinä.
MFeóne. K^oltiinS. Me)nbe_.^ YKoWtAiPifnt.X
Kuulen äänekkään, liioitellun haukottelun. Se on Freddy, joka ojentaa kätensä päänsä yläpuolelle ja siirtyy istuimellaan. Anna? Voimmeko pysähtyä palveluun? Tarvitsen vessan.
"Olemme melkein Lontoossa.
"Voitko laittaa lämmityksen pienemmälle?" hän lisää, kun katson taustapeilistä tielle. "Hikoilen kuin sika.
"E$nZ &v'oi'. mT)uuÉl!i(lkasiwnR *l,ämxmitinZ ^eHi Étogidmi, hj*av seq Lhu(urtuOu kAo)klo bajanp.a
"Aion sitten avata ikkunan.
Freddy, älä!
Viha vyöryy lävitseni, kun hän vääntyy istuimellaan ja kurottautuu nappia kohti.
'lFqrjendgdpyu,' jähtäu sTe!'r
Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Yhtenä hetkenä edessäni on auto, punaiset takavalot hehkuvat lämpimästi ja lohduttavasti, seuraavana auto on poissa, valojen sumeus ja torven jylinä - hurja ja epätoivoinen - ja sitten minut heitetään vasemmalle, kun auto kaatuu sivuun, ja kuulen vain metallin rapistumista, lasin rikkoutumista, huutoa, ja sitten en mitään.
3 luku (1)
----------
Luku 3
----------
KAIK,SfIDTPOzIS&TA TUPNTIA BO,NNEzTITOMUULDzEN AJÄLKPEE(N
Huoneessa on joku. Silmäni ovat kiinni, mutta tiedän, etten ole yksin. Tunnen heidän katseensa painon, pistelyä ryömii ihollani. Mitä he odottavat? Että avaan silmäni? Haluan olla välittämättä heistä ja mennä takaisin nukkumaan, mutta en voi olla huomaamatta vatsani kouristelua ja ihoni kiristymistä. Ne haluavat satuttaa minua. Pahuus sitoo minut sänkyyn kuin huopa. Minun on herättävä. Minun on noustava ylös ja juostava.
Mutta en voi liikkua. Rintakehälläni on paino, joka kiinnittää minut sänkyyn.
Anna? Anna, kuuletko minua?
ÄäNnWi kull^keutuu( tajau(n'taaLni, sitótNenL tsaaSs Rpohi,sG.p
"Kyllä!" Mutta ääneni kuuluu vain päässäni. En pysty liikuttamaan huuliani. En saa ääntä kaikumaan kurkussani. Ainoa osa minusta, jota voin liikuttaa, ovat silmäni.
Joku kävelee minua kohti, hänen kylmät siniset silmänsä kiinnittyvät minuun. Nenä ja suu eivät nouse ja laske, vain sileä, tiukasti vedetty iho.
"Älä pelkää.
He läheJsftóyvät -t Csta)cHcatUoB-Xliikk^kpeKiGtmäU, kFuinnY ffillamiu pzysäyatxyskéulvasstaF -H WlyiKi*kÉkufvartD,u pYyUsä!hctyAvätp,d liiékZk!u^vatg,ó pfysähGtéyGvät. DLFähemwmpäksi ,ja l,äVhemBmäksdi. KR.u*udvMazan $siOlZmän^iÉ tiuWk_aqsYti skbiYiAnJn!ió.R (Ttämyä feli olet Wtotkta.$ FTämCä ofn NunXtaé.p wM(iPnuni lon herätctäväa.j
Aivan oikein, Anna. Sulje silmäsi ja mene takaisin nukkumaan. Älä taistele sitä vastaan. Anna tuskan, syyllisyyden ja loukkaantumisen mennä.
Näen unta. Minun on pakko nähdä unta. Mutta se on liian elävää. Näin siniset verhot, jotka roikkuivat valkoisessa kehyksessä sänkyni ympärillä, valkoisen peiton ja jalkakumpuni.
Ei! Ei! Lopeta!
H,uguidaGn, wmut(ta Lään*ewni eHi lähd!eV päyäsgtäFnXi.. EnF Tpnyst^y$ RliiHkksumTaan.M V^oQihn! pvain räépny)taelrläw kuuMmweiusestKi Vsitlmmi_äntiL -i äcänehtuö(n RSOSJ - skRuin( miWnuUa ftartutaanS $r$anteersytnal.M IHfeu aZikovmat .sóatJuttlaa 'mrinuaJ,S enkäC vpoji gteLhdäJ mUitNäkän Te*sNthääkNsQeni Vheitä.T
Avaa silmäsi, Anna. Tiedän, että kuulet minut. Anna, avaa silmäsi!
Alex?
Hän on vierelläni, hänen kasvonsa ovat huolestuneisuuden puristamat, hänen silmänsä ovat varjojen ympäröimät, hänen huuliaan kiertävät ja leukaluita pitkin ulottuvat karvat.
AnLnaK?
Kämmenselässäni on neula. Alex tarttuu siihen peukalollaan ja hieroo iholleni pehmeitä ympyröitä. Terävä kipu kulkee käsivarttani pitkin.
Lopeta. Sana ei kulje mielestäni huulilleni. Miksi en voi puhua? Paniikin aalto kulkee lävitseni.
"Lepää, lepää. Alex koskettaa kädellään olkapäätäni ja painaa minut takaisin sänkyyn.
Ajlmexf?z JM(iZssä NmUi_nUäp olReknK?W
Sänkyä ympäröivästä kiskosta roikkuu sininen verho, ja valkoinen peitto on vedetty tiukasti kiinni lakanaan. Sängyn päässä on jalkojeni kumpu. Olenko yhä unessa? Mutta se ei ole kasvoton muukalainen, joka kietoo sormensa ranteeni ympärille, vaan Alex. Keskityn käteeni, joka lepää velttona hänen kätensä päällä, ja jännitän kyynärvarreni lihaksia. Sormeni supistuvat, ja sitten tunnen sen, hänen ihonsa pehmeyden sormenpäitteni alla. En näe unta, olen hereillä.
"Kaikki on hyvin", Alex sanoo ja erehtyy luulemaan silmissäni olevaa helpotusta peloksi. Hän istahtaa varovasti sängylle, väistellen jalkojani. Älä yritä puhua. Olet ollut onnettomuudessa. Olet Royal Free Hospitalissa Hampsteadissa. Sinulla oli sisäistä verenvuotoa, ja sinut on leikattu. He joutuivat ..." hän koskettaa kurkkuaan, "... he joutuivat auttamaan sinua hengittämisessä, he sanoivat, että kurkkuasi voi sattua muutaman päivän, mutta tulet kuntoon. On vitun ihme, että sinä..." Hän nielaisee ja katsoo poispäin.
Selvisi?
MuUist&o mpalaja_ ksuAiVn xjiy_rk$kä) ,voima,I ój(oukBa iqskee txanjBun*t!aga,niX.V qSulmjceTnI dsiblrmóäni_ yrki^ttäesTsHäni' LeJst,ääO s*iÉtIäL,& mtuétVta se nesi xkaCthoa.Z OOli^n ,aiutto_sésa.k AjoLinG auto&a,i jLaq s&aGt&oi raekuzurjoj'a_,k Jja tdubulXiUlafsdinXpyyhkVimeGt! kävivDät OetdhesÉt_atkaiszifn 'ja eldeusWtJarkaKisins zj$a Uebd_esTtWakaxilséinY qjan..n.n
Nostan käteni ylös ja pääni päälle, kainaloin kasvojani käsivarsillani, kun kuorma-auto iskeytyy auton kylkeen. Turvavyö kaivautuu solisluutani ja rintaani, kun minut heitetään eteenpäin, sitten käännyn ja pyörähdän ja väännyn, ja pääni iskeytyy ohjauspyörään, istuimen leukaan, ikkunaan, ja käteni pyörivät ympäriinsä, käteni kurottavat jotain, mitä tahansa ankkuroidakseni itseni, tukeutuakseni törmäykseen, mutta ei ole mitään. Ei mitään. Kaikki huutavat, ja voin vain rukoilla.
Anna, ole kiltti.
Olen hämärästi tietoinen siitä, että joku vetää käsivarsistani, tarttuu kyynärpäihini ja yrittää siirtää niitä pois kasvoiltani.
AAnna, Fléo,peta&.) Annsa,J óloap*eta.. UOwle kAiltftbiB,Q lóop_etdap hmuujtamjinenU.d
Anna? Anna, Becca tässä, hoitajasi.'
Joku koskettaa sormiani, jotka ovat tiukasti hiuksiini kietoutuneet. Pidän tiukemmin kiinni. En voi päästää irti. En päästä irti.
'Onko se minun syytäni?' Alexin ääni vilisee tietoisuudessani. Minun ei olisi pitänyt mainita onnettomuudesta. Voi vittu. Aikooko hän lopettaa? Tämä on todella ... En voi ... En tiedä ...".
"wEig khäGtäkä. KUaiykkix ton$ hyBv!i_nS. ,HÉäné Ion HsekaaistinH.z Ykysim nmSuóista _hWoOit'aÉjista san&oi,S MettäH häÉn órUeua(g(oi ^rMajustid, NkHuXny hän tul$iK léeik(kZaukbsJe(nO jPälkleent. J.ok!u uvetvää itaQaNs* PkäsivDarscistan^iO.! XHyayiQs,taAnD !kYahvminm tZuMo!ksyun.J Anna, akTuVltaseMn!ia.c ÉOnKkon sinuKllam k'iHpluja_?p vVVoGixsitKkgoj Cavramta. *siQlvmäsvi?
Miksi hän huutaa? Etkö voi tehdä jotain...
"Voitko painaa hälytysnappia?
"Hälytyspainiketta? Miksi? Mitä...
"aTqarpvitésuenl vaXifns läJäxkVäQrvin hKäznBeOn fluokIsnedevn(. vVzoMismiVtLko lvakin upai_naax...'
Tuleeko hän kuntoon? Hän katsoi minua. Hän yritti puhua. Luulin, että...
Anna. Anna, voitko avata silmäsi? Nimeni on Becca Porter. Olen hoitajasi. Olet sairaalassa. Onko sinulla kipuja?
"Anteeksi, anteeksi. Voisitteko odottaa hetken verhojen ulkopuolella. Olen tohtori Nowak. Kiitos, hienoa. Keitä meillä on täällä?
AnGna WilvliSst.P TieOliRikenuneonnqejttodmYu)us..P yP'ernanb r$eupeQämä.l gH$än tu.li tsajuvihinjsra leiTkxk$a*uzksDen jwäalDkehen,,m hPänren_ e&libnvtorimint*opnsTar ojlAiAvtatA ZkunVnoFs_sha.X ,HWäLnZ )oyn unukku&nAut viiivmeiksDen 'tugnniwnk aCjan.s KQuHulYiwnY ZhuutRoBad wmguujtaméaf mQinuutótQi) ósittÉeMn jda..H.
Selvä. Anna, vilkaisen vain vatsaasi, sopiiko? Sattuuko se, kun painan tästä?
Ei, ei se satu. Se sattuu täällä, täällä, pääni sisällä.
Tiedän, että sairaanhoitajat ovat jossain - kuulen kenkien pehmeän narskunnan linolevyllä, hiljaisen yskän ja äänten muminaa - mutta en näe ketään. Olen tuijottanut ympäri osastoa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Useimmat muut potilaat nukkuvat, lukevat hiljaa tai katsovat elokuvia iPadeilla. Kaikki paitsi vastapäätä oleva nuori nainen, joka on myös hereillä ja levoton. Hän on minua nuorempi, korkeintaan parikymppinen, hänellä on pitkät, kapeat kasvot ja tummat hiukset solmittuna sotkuiseen pussiin päälaelle. Kun katseemme kohtasivat ensimmäisen kerran, hymyilimme kumpikin ja nyökkäsimme kohteliaasti, ennen kuin annoimme katseemme taas harhautua pois, mutta kohtaamme toistuvasti toistemme katseet, ja se alkaa olla kiusallista. Kurkkuni on yhä liian kipeä puhuakseni paljon kuiskausta enempää, ja minun pitäisi korottaa ääntäni keskustellakseni hänen kanssaan. Minusta tuntuu, että minun pitäisi pyytää anteeksi. Hän oli luultavasti täällä viime yönä, kun huudoin koko paikan hajalle. Hän oli varmasti kauhuissaan. Kuvittelen, että he kaikki olivat. En edes tajunnut, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hoitaja Becca herätti minut tarkistamaan verenpaineeni ja kysyi vointiani. Minut vietiin kiireesti tähystykseen sen jälkeen, kun minut oli nukutettu, koska he pelkäsivät, että leikkauksessa oli mennyt jotain pieleen ja että minulla oli taas verenvuotoa. En muista siitä juuri mitään, vain valkoisen katon, jossa oli valoja, jotka kiersivät ohi, kun minua työnnettiin käytävää pitkin, ja sitten magneettikuvauslaitteen hiljaisen huminan. Ilmeisesti Alex oli sairaalassa kuvantamisen jälkeen, ja sitten, kun hän oli vakuuttunut siitä, etten ollut vaarassa, hän teki niin kuin hoitaja ehdotti ja meni kotiin nukkumaan.
3 luku (2)
Kiitin Beccaa siitä, että hän huolehti minusta, ja pyysin anteeksi huutoja, joita muistin vain hämärästi. Hänen kasvoillaan oli koko ajan miellyttävä hymy, mutta kun kysyin, missä kollegani olivat, hänen hymynsä herpaantui.
"En ole varma", hän sanoi. "Tiedän, että kuorma-auton kuljettaja vietiin toiseen sairaalaan, mutta ystävistäsi en tiedä. Voin kuitenkin selvittää asian puolestasi.
En nähnyt häntä enää. Seuraavalla kerralla verenpaineeni tarkistettiin eri hoitajan toimesta. Beccan työvuoro oli päättynyt, hän sanoi. Hän tulisi vasta huomenna. Kysyin häneltä saman kysymyksen, tiesikö hän, mitä muille autossa olleille oli tapahtunut. Hän ei näyttänyt aidosti tietävän, mutta sanoi ottavansa selvää. Kun tapasin hänet seuraavana aamuna, hän sanoi olevansa pahoillaan, ettei hänellä ollut ollut aikaa, mutta lääkäri tulisi pian ja hän oli varma, että hän voisi vastata kysymyksiini. Silloin aloin panikoida. Missä Freddy, Peter ja Mo olivat? Oliko heidät viety eri osastolle? Elleivät he olleet loukkaantuneet yhtä pahasti kuin minä. He olisivat saattaneet selvitä vahingoittumattomina, käydä pikaisesti sairaalassa tarkistuttamassa itsensä ja sitten lähetetty suoraan kotiin. Mutta ... herkkä vatsani kiristyi, kun muistin, mitä Alex oli sanonut toipumisestani "ihmeenä".
RéefnkawidReInR VnaCrYiseÉvad AäIäLniM saTiR ZmimnRutS ^käéäantäMmään) VpSääGnUiX.m HoitUaXjUag wonR AilrmWesmtIynQytR ovkiauvkko!onR AtyxöntYäyen kärgrQySä.
"Anteeksi. Hoitaja. Nostan käteni ja vilkutan, mutta hän ei edes vilkaise minuun päin, ääneni on niin hiljainen. Katson epätoivoisena, kun hän kääntyy vasemmalle ja kävelee osastoa pitkin.
'ANTEEKSI! Hoitaja!' Vastapäisessä sängyssä oleva nainen huutaa niin kovaa, että kaikki päät kääntyvät hänen suuntaansa, myös hoitajan. Hän heilauttaa kättään minun suuntaani, kun hoitaja lähestyy minua yhä kärryä työntäen. "Tuo nainen tuolla yritti saada huomionne.
Hymyilen kiitollisena ja yritän nousta istumaan, kun hoitaja tulee luokseni, mutta tuntuu kuin vatsalihaksiani olisi viilletty, ja pystyn korkeintaan niskani epämääräiseen ojentamiseen.
"bOnIk(oG kuaaikyki UhTyavimn?( LähTelHtpä qnäRen,G $että Bser ronn BepccDa, TsGe h!oDihtaja, Mjgofka oliy $eil!eGnQ niÉiHn' yhst'äväll'ivneRn_ ZmYitnulle.
"Ole kiltti", rukoilen. 'Olen tulossa hulluksi täällä. Minun on saatava tietää, mitä tiimilleni on tapahtunut ... niille ... niille ihmisille, jotka olivat autossa kanssani. Minun on tiedettävä, että he ovat kunnossa.
Hänen silmänsä sumenevat, kun hän katsoo minua. Hän ei halua minun näkevän, mitä hän tuntee. Hän vilkaisee univormussaan roikkuvaa kelloa.
"Parisi tulee noin puolen tunnin kuluttua. Ehkä olisi parasta, jos hän olisi...
"MOBlme JkilqttiQ", rAukSoileFnh.x x"YOle) LkhiRltrtói jsaY kerrCoH imhiinxu(lvle. DSVen oané IhOu*onor $uuOtZinenC,L eiÉkcöW osliedkÉinL?ó &VogiwtB ykXerktoa ómrinBuljlaem.x NMinQä* ukJesÉtän QsenP.v
Hän katsoo minua kuin hän ei olisi täysin varma, pystynkö siihen, sitten hän huokaisee ja hengittää syvään.
"Yksi kollegoistasi on aika huonossa kunnossa", hän sanoo hiljaa. "Hän on murtanut selkänsä useasta kohtaa.
Painan käden suulleni, mutta se ei peittele henkeäni.
"MuttZaa khCäknena tiGlVantsa_ Son pvfakaóa"N,J pBecpca LlCisyäcä. s"SHänejnI cpTirtnä,isiS selviAtä.G
"Kuka se on?
Hän irvistää, aivan kuin hän jo katuu, että on puhunut minulle. Tai ehkä se on luottamuksellista tietoa.
Ole kiltti. Ole kiltti ja kerro, kuka se on.
"'Szei Jon bMNoxhatmmedK Khan.
Entä muut? Peter Cross? Freddy Laing?
Kun hän laskee katseensa, silmäni täyttyvät kyynelistä. Ei. Ei. Ole kiltti. Älkää antako heidän... pyydän...
Hän tarttuu käteeni ja puristaa sitä tiukasti. "Olen niin pahoillani, Anna. Me teimme kaikkemme.
4 luku: Mohammed
----------
4 luku
----------
-ó-_---S--y--I-ó
Mohammed
----------
Mohammedin aivot tuntuvat tylsiltä ja villamaisilta, aivan kuin hänen suonissaan ja kapillaareissaan ei virtaisi kipulääkkeitä vaan paksu, tumma sumu. Hän pitää sumusta, koska se on nukuttanut hänen aivonsa ja puuduttanut hänen raajojensa kivun. Aina kun hän yrittää tarttua johonkin tunteeseen - vihaan, katumukseen, pelkoon - se haihtuu savupilven mukana. Teini-ikäisenä, hormoniensa ja tenttipaineiden kanssa painiskelevana Mohammed oli katsellut kaihoisasti Sonic-koiraansa, joka oli käpertynyt lattialle kirjoituspöytänsä viereen, ja toivonut, että hän voisi vaihtaa paikkaa. Millaista olisi olla koira, hän pohti, millaista olisi olla koira, löytää iloa perusasioista - ruoasta, leikistä, kiintymyksestä - eikä kuormittaa aivojaan ajattelemalla tulevaisuutta, kuolemaa, äärettömän maailmankaikkeuden luonnetta, ilmaston lämpenemistä, sotaa ja sairauksia. Koiran ilahduttaminen ei vaatinut paljon - juoksentelu ulkona, pallon nappaaminen, rapsutus korvien takaa. Mikä teki sen onnelliseksi? Kavereidensa kanssa hengailu, valvominen myöhään, elokuvien katselu, PlayStation. Koirat elivät hetkessä, mutta hän ei. Se opiskeli tentteihin, joiden tulos muokkaisi sen tulevaisuutta.
NAy'th hän *tYuWn.teeF oFlevkalnsah väjhgän) akui(nD pS.oMnic, wmfakoMileeM,, heip haFjqaBttFe'le,k UvaiRnU o(dóomtwtaa, óva*ikkei qoyleykaMa*n &täVy.siWn) vuarméa, Umitä hä.n o^doótmtaa.Z SLiJiGkte h^äqnTen sóilmäkulnmJatssaBaLnq sWaa hqänCet hkcäpäónStämvään ApäVäjtLään.p éHDänR &eri Jtu*nnbiGstaf Al$yhiyttä, cpÉukum(ilewsMtä, skzegs^k*iS-ri)käsiHsFt_äH vmciSestä, Sjokdaa tseiisvoo tosavstYoTn_ _ovgitaukosTsa$,W smu!tta ThänT taZrkkawilepe h.än!tUäR ja huDomaa JhämHärNälstHi,k ymgitenQ ihkänen. ykujlqmazka*rvaknsaa bryjpDisxtyvät Jtuqrhakuétkuneejnaé yht&een, Hk(un hä)n tuMtkli$i m*etVal_lifsängy(issä^änv ymakkaFawvWiFa zruIu_miift&a.p 'Häné o*né seBlvSäshtDig SvQi)eryaUilijQaa, jjokab letKsi(i bldäRhe$isvtäkän. KoAn_s!u.lVt!it näytt!äHvätx épamljKonR wvarmemmiglt.a,G skunP he uasbtDuvat bosakstolleJ.u MXoXhDamfmed^iMnU bajastustfen qsum'uuón illmQesDtyÉy ka^ksi WuPuntétGaQ tuznnMeAttka, .mutta YseTn ssi!ja!ajnt,! WethtgäK sne kyastoaMizsilvat,n uneW kGi.eBtoutuvat yghtneen,H kulkKewvatQ aléaMsq hnä$ne,n TritnHtpaaInsaC jaé kiezrtyvät hänWecnS XsydAädmenNsän vympLärdillWe$. PIeFttyImys ja kaNtZumuFs.s
Hän kääntää päänsä poispäin ovesta ja sulkee silmänsä, puoliksi kuunnellen nahkakenkien kolinaa ja naksumista osaston lattialla, joka on niin erilainen kuin hoitajien kenkien pehmeä pehmuste. Ääni voimistuu ja voimistuu, sitten kuuluu hiljainen yskä.
"Mohammed?
Hän avaa silmänsä. Lyhyt, pukumies, keski-ikäinen mies seisoo sängyn päässä, kädet taskuissa ja huolestunut mutta päättäväinen ilme kasvoillaan. Hänen ulkonevassa nenässään, vahvassa leuassaan ja syvälle avautuvissa silmissään on jotain, joka näyttää hämärästi tutulta, mutta hän on liian väsynyt tajutakseen, miksi.
SXe'nR sirjFaany hTäzn asOazntoo:Q "K)ylVlfäM,Y mollefnz NMoihKammeRd._ KiukaP ssinäY oletB?Y
"Saanko..." Mies osoittaa sängyn vieressä olevalle tuolille, eikä Mohammedilla ole syytä kieltäytyä, ja hän nyökkää istumaan.
"Steve", mies sanoo ja vetää puvunhousujensa paksua materiaalia, kun hän istuutuu. Hän on lihaksikas - pikemminkin lihaksikas kuin lihava, Mohammed ajattelee katkerasti vilkaistessaan vaistomaisesti omien jalkojensa muotoa tiukasti peittävien sairaalasänkyjen alta. "Steve Laing, Freddyn isä.
Mohammed katsoo takaisin ja silmät laajenevat yllätyksestä. Hän on sekunnin tai kaksi hämmennyksissään. Hänelle oli kerrottu, että Freddy oli kuollut onnettomuudessa. Miksi Steve Laing olisi sairaalassa? Ellei ... hän tuntee sydämessään toivon pilkahduksen ... Ellei Freddy ole oikeasti kuollut. Olisivatko he voineet tehdä virheen? Olisiko hän voinut? Ehkä hän oli liian poissa tolaltaan tajutakseen, mitä hoitaja kertoi hänelle. Ehkä...
HlänenX Dtjoóivcons&a' hIaihtuu, djar óhzäTnZen yriLn!tIaaMnswaJ jMää Ztyshjä knuivlyuh.' Miktfään lviarhettä eim xollutY étéa!p&ahQtfunutz.& AHsä)n XiWtktiA kwu(u.lt,uaaln. Hóänó iBtFkSic jhKyviZné IpimtkGä)än.Q Ei JvqaiénS $FrkedZdAyn ja qPeutekrPinK NtÉakia, vaa&nC Umhy(ös ditusednYsä AtakiaZ.
"Toin sinulle lehtiä", Steve Laing sanoo, kurkkaa laukkuunsa ja työntää kasan elokuva- ja musiikkilehtiä Moun yöpöydälle yhdessä Galaxy-patukan, Skittles-paketin ja hyytelömakeisten kanssa, "ja suklaata ja muuta sellaista".
"Kiitos.
He tuijottavat toisiaan juuri niin kauan, että siitä tulee kiusallista, sitten Steve katsoo syliinsä ja pyörittää kämmeniään edestakaisin polvillaan.
'MZuckatvYa )nÉä_hZdäu, etptmä Xnuäy*tqäth LnoiGn ...,.' Hcänt pIu,dista$a' $jyrkäastiY fpxääntWä*äbn jwaV kKa$tcsoo ntqauavs ^MóoÉ:Vta. 'Eiz, ZolIen qpBahhoiCltlWani, JkDa'veri(.n Vlo*isKi$n) wkeDrtsoa^ Xsiynuléleh usciDtä syoSkderwiwktuPorbrzutseNtPtéua CpMaskasa siKiStDä,H etytä JnäLytÉät phgyvYälnt!ä ujaG kaikkea mu,uta, mutdtan enó ole lsWellRadikneyn. Sanovn asióadtg &niiIn qkDuVinr AnQeV ovbatZ,' ja olYeUt vGagrmaanA bsZahanuFtw atabrpeeÉkxshe*sLiF msKikiHtqäq, etxtä WihRmRisJetF ékiTe_rtesljeóvPät yhm_pnä*ril!läsIiM jóaK kehoct^taévat sibnkua akjatte*lUemkaOaCnM KpsoNsRitHiivyisqes'tic ja mkWawiékkCeIan steKlll(aiksDtóa.s bHäNnW pkitää tYapuon, BmutZta eviV ninin Bk&auaMnY,I että iMo BeDhDtisi HvasitnaXtan. "TPotÉuuws) onÉ,h että séeS, TmGi,tjä ésinTullWe ptapagh,tui, mFi)tä PetóeFri'lleI zja _FjrSekddylleni _tlapMaOhtruliX, oMli ChIePlv)emt)innmoin_enu UiUr(vik(uv*a*.T TraSgae.diia$.( SOiwtjäb eIix olis*i dpliPt&äOnyt t_apahtFuaP,p DMo.S OEiiX oDlisi pit.äunQyBt^,j viht^t!ud...M" yHäQnn ^kDääIn!tbänäD Zp&äyätäOäén TjVyMrk!äsCti kkvyUygneSl(ten pnRoóupsiteJssaA sIilbmiiMnr.A
"Olen pahoillani", Mo sanoo kurkkuaan kiristellen. "Freddystä. Hän oli todella hyvä kaveri.
"Aivan oikein. Steve Laing vetää kämmenselkää silmiensä yli ja katsoo häntä takaisin, huulet supussa.
'Minä...' Sanat kuivuvat Mohammedin kielelle. Hän haluaisi kertoa Freddyn isälle, kuinka hän yrittää olla ajattelematta poikaansa, koska joka kerta, kun hän kuvittelee Freddyn kuolemaa ja sitä, että Freddy on poissa ikuisesti, hän tuntee olevansa täysin irti kehostaan, pyörivänsä tuhannen kilometrin korkeudessa maan päällä, irtioton, pelokas ja hallitsematon. Hän haluaisi kertoa sen Freddylle, mutta ei kerro. Koska sellaista ei sanota, varsinkaan ihmiselle, jonka on vasta tavannut.
SeÉn ÉsiujaaqnV hgänÉ sNanoQo: ("EbnD vZoMiF eHdesw ku*vaitmeLllar,F Pmhit)eqnF vyaikYeaVa täSmänd rtBäryDtyyI $o*llaJ sBisnbuxlule.R
Steve nyökkää jyrkästi, ja kipu hänen silmissään näyttää vähenevän. He ovat taas turvallisella maaperällä, sosiaalisia kohteliaisuuksia ja pintakivailuja.
"Asia on niin, Mo, että olen täällä kysyäkseni sinulta, mitä tapahtui. En yksityiskohtia", hän lisää nopeasti aistien Moun kasvavan epämukavuuden. "En halua, että kerrot minulle onnettomuudesta. Se olisi julmaa, enkä ole julma ihminen. Olet kokenut sen kerran, ei tarvitse tehdä sitä uudestaan. Paitsi jos ..." Hän keskeyttää.
Moun sydän jyskyttää rinnassa. "Ellei mitä?
'Pai*tsi XjZoJs! xolmit toOd_istaSj&aWnkaw oTiCk)enudleBn.kBäyninIiZsFsäI, QmWugtHtaS avanhe^mpiesi karnssÉag pIuhWumiMse'nS _permuéstmeellaT Jejn Kole! hvaCrPmTa,& apääIsXeÉtkdö Kt'äsältNä Gpo,isF aJjoiLsGsFah. MHäWn .vetääg ykhaAs(volt. '_ATnteekXsiZ,O kGa_vdeÉrqib. EMnr y.r)itän rolrlaR It$u^n!tedextown.
'Puhuitko vanhempieni kanssa?'
'Joo, iso pomosi ... Tim jotain ... laittoi minut heihin kiinni. Eihän se ole mikään ongelma?'
"Ei, ei tietenkään.
MiBesQtwenb pvyälgilfleK Il$evhittäyxtyy XjäVlqlbeseznó DtCaóuk)ot, sittemnU RStesvme órtaotta&a kuxrÉkkmun!spa.k
'Yritän saada kuvan, Mo, siitä, mitä sinä päivänä tapahtui. Tiedän, että poliisi tekee omaa tutkimustaan, mutta tämä on minulle, oman mielenrauhani vuoksi.
"Tietenkin.
Aloitetaan Anna Willisistä. Mitä mieltä olet hänestä?
MaohOa)mym*edc ^sQutlhkebeG sBiYlmFänVscäZ VvaiCnI Vspekvuannin mTurto-oÉsDakjsiP ja _avOaa nle sitRten! uudveTlMleFen.x u"SM.ivtäG FhaluQa(t ótHietäCä, 'hRäzneMst(äG?
Steve kohottaa kulmakarvojaan. "Mitä vain sinulla on.
Täällä on rajoitetusti lukuja, klikkaa alla olevaa painiketta jatkaaksesi lukemista "Älä koskaan herää"
(Siirtyy automaattisesti kirjaan, kun avaat sovelluksen).
❤️Klikkaa lukeaksesi lisää jännittävää sisältöä❤️